10-11 Menneisyyden aave

10.Luku

 

Olavi ei kyennyt keskittyä, hän yritti maalata järvimaisemaa edessään, mutta päätyi luonnostelemaan tuttuja kasvoja joita oli tullut rakastamaan. Ei siitä tullut mitään, Alexander oli jatkuvasti hänen mielessään jokaisena tuntina vuorokaudessa, jopa hänen unissaan. Hän mietti miehen kuollutta rakastettua, tuntien mustasukkaisuutta poikaa kohtaan jota ei ollut edes tuntenut, poikaa, joka oli kuollut vuosia aiemmin. Mutta kuka tahansa tämä oli ollut, hän piteli sen miehen sydäntä, jota Olavi rakasti.

Kuka hän oli ollut? Mikä hänen nimensä oli ollut? Olavi olisi halunnut tietää. Kun mies oli aiemmin kertonut pojasta, ei Olavi ollut halunnut tietää enempää yksityiskohtia, ajatellen, että niin oli parempi, mutta nyt? Nyt hän janosi tietää lisää. Poika sulki silmänsä ja yritti ajatella jotakin muuta, muttei kyennyt siihen. Olavi ei tiennyt rakastiko Alexander häntä, ehkä mies ei pystynyt rakastamaan? Ehkä edellinen rakkaus oli liian vahva jättääkseen tilaa? Ajatus koski, Olavi kirosi itsensä omien vahvojen tunteidensa vuoksi, hänen olisi pitänyt tietää paremmin. Miksi se sattui niin kovin? Hän menettäisi Alexanderin, kesä päättyisi ja mies jättäisi hänet. Kyyneleet valuivat ääneti alas hänen poskiaan ja Olavi kiristi hampaitaan pyyhkien kasvonsa; hän ei halunnut itkeä, eikä hän itkisi! Kuitenkin se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Hän kaipasi omaa äitiään usein. Äidin lämmintä syleilyä, rakkautta jonka vain äiti kykeni antamaan, sellaisena Olavi aina kuvitteli äidin; lämpimänä ja rakastavana.

Hän muisti etäisesti laivamatkan Ruotsiin, muisti pidelleensä siskostaan, pelokkaana ja hämmentyneenä tapahtuvasta ja siitä mihin he olivat menossa, missä heidän äitinsä ja veljensä olivat. Hän oli itkenyt lähes koko matkan.

Ensimmäisinä viikkoina hän ei ollut koskaan poistunut Ainon viereltä, joka oli ainut turva hänelle. He eivät edes olleet suostuneet nukkumaan erillään, Aino oli pidellyt hänen kättään minne tahansa he menivät.

Hän muisti oudot, vieraat ihmiset, jotka puhuivat kieltä, jota he eivät ymmärtäneet, vieraat, jotka olivat huutaneet heille välillä. Anton oli usein hakannut häntä leluillaan, kieltänyt häntä koskemasta niihin. Emma ja hänen äitinsä olivat ainoita, jotka puhuivat suomea heille ja hitaasti luottamus heihin oli syntynyt, hitain askelin he olivat uskaltaneet erota toistensa viereltä lyhyiksi hetkiksi.

Monesti he olivat kuitenkin tunteneet olonsa niin väärässä paikassa oleviksi, kuin heidän uusi perheensä ei olisi osannut rakastaa heitä tarpeeksi, kun heidän ottovanhempansa olivat olleet tyytymättömiä. Aino oli sanonut, että heidän veljensä löytäisi heidät, että hän tulisi hakemaan heidät takaisin kotiin, mutta niin ei ollut koskaan tapahtunut.


Poika päätti lopettaa maalaamisen siltä päivältä ja käveli takaisin talolle. Matkalla hän kohtasi Hannan ja tämän ystävät. Tytöt punastelivat ja tervehtivät häntä kikattaen. Hanna kuiskasi muille jotakin ennen kuin lähestyi.

”Missä sinä olit?” Tyttö kysyi kävellen hänen rinnallaan.

”Järvellä, maalaamassa.” Hän sanoi.

”Odota”, tyttö pysäytti hänet ja Olavi katsoi tähän hämmentyneenä. ”Sinulla on hieman maalia tässä”, Hanna jatkoi ja kosketti hänen kaulaansa pyyhkiäkseen jäljen.

”No, sitä tapahtuu, se on ihan ok”, Olavi sanoi ja tyttö nosti kätensä pois hymyillen.

”Et ole tullut tapaamaan minua päiviin”, Hanna sanoi ja poika epäröi.

”Olen ollut kiireinen ja-”

”Ymmärrän. Vie minut tansseihin ensilauantaina ja annan sinulle anteeksi”, tyttö virnisti ja suuteli hänen poskeaan.

”Hanna, minä-” Olavi aloitti, mutta tyttö juoksi jo pois.

”Jutellaan myöhemmin!” Hanna huusi.

Huokaisten, Olavi jatkoi matkaansa. Miksi tuo hemmetin tyttö ei voinut ymmärtää, ettei hän välittänyt tästä? Olavi mietti itsekseen. Osa hänestä, iso osa oikeastaan, toivoi, että voisi tuntea jotakin tyttöä kohtaan, se tekisi hänen elämästään niin paljon helpompaa. Mutta hänen koko olemuksensa, hänen sydämensä ei voinut sietää ajatusta, häntä ällötti jo pelkkä ajatus koskettaa Hannaa siten.

Kun hän jätti maalaustarvikkeensa huoneeseensa ja istui hetken sängyllään pohtien asioita, Olavi päätti mennä tapaamaan miestä. Hän halusi nähdä Alexanderin, puhua tämän kanssa, rauhoittaakseen levottoman mielensä. Tulevaisuus pelotti, hänen täytyi saada tietää, että Alexander välitti.

Olavi kuuli naurun jo kaukaa. Muut miehet istuivat pitämässä kahvitaukoa talon lähettyvillä, vitsaillen venäläisistä ja neuvostoliitosta, niin kuuluvalla äänellä, että Alexander varmasti kuulisi. Olavi pysähtyi miesten kohdalle, vilkaisi rakastettuaan, joka tuntui keskittyvän työhönsä ja yritti parhaansa olla välittämättä kommenteista, Olavi kuitenkin näki, että ne vaivasivat häntä.


”Eikö teidän pitäisi tehdä töitä?” Olavi kysyi miehiltä. ”Ja luulisi, että aikuisilla miehillä olisi parempaakin tekemistä kuin juoruta moisia lapsellisia vitsejä ja loukkauksia. Vaikuttaa siltä, että se, jota loukkaatte, työskentelee kahta kovemmin kuin yksikään teistä.” Hän loi miehiin kylmän katseen, jotka mulkoilivat häntä tuohtuneina.

”Pidä vain huolta omista asioistasi, poju, mitä sinä tiedät mistään? Ja meillä on oikeus kahvitaukoihin!” Yksi miehistä sähähti noustessaan.

”Toki on, mutta kauan te olette jo ehtineet istua siinä? Talon omistajana, en suvaitse loukkauksia täällä. Olette aikuisia, yrittäkää käyttäytyä sen mukaisesti.” Hän sanoi ja käänsi selkänsä heille.

”Mokoma kakara… Ryssien rakastaja.” Olavi kuuli miesten jupisevan, mutta päätti olla välittämättä, hän oli sanonut mitä oli halunnut.

Alexander katosi hänen näköpiiristään talon taakse, jonne Olavi tätä seurasi. ”Olen pahoillani heidän puolestaan, pahoillani siitä, että sinun on kestettävä noita idiootteja.” Hän sanoi nojautuessaan seinää vasten. Mies vilkaisi häneen ja hymyili lempeästi.

”Olen kokenut pahempaakin, usko pois, tämä ei ole mitään sellaista mitä en kestäisi.” Hän sanoi ja astui poikaa lähemmäksi. ”Olen kuitenkin ylpeä sinusta, siitä miten puolustit minua, yllätät minut jatkuvasti kypsyydelläsi.” Alexander vilkaisi nopeasti ympärilleen ennen kuin kumartui antamaan nopean suukon Olavin huulille.

”Tiedän millaista se on, kuulla loukkauksia siitä, että olet erilainen kansalaisuutesi vuoksi. Se on typerää, lapsellista jopa, yhtä kaikki se satuttaa.” Olavi kuiskasi koskettaen miehen poskea ja kättä. ”Tule mukaani”, hän pyysi yhä pidellen Alexanderin kättä omassaan.

”Minne?” Mies kysyi hämillään

”Tule vain”, vaalea poika hymyili ja johdatteli tämän kädestä pitäen kohti metsää varmistettuaan ettei heitä nähtäisiin. Alexander seurasi, uteliaana siitä mitä Olavi aikoi.

He kävelivät melko kauan kunnes saapuivat kapean puron äärelle. Olavi istuutui maahan, katsoi häneen ja hymyili. ”Eikö olekin kaunista?” Hän kysyi ja nojautui koskettamaan vettä kädellään, auringonsäteet pilkistivät pehmeinä puiden lomasta ja saivat pojan hiukset hohtamaan kultaisina, luoden enkelimäisen vaikutelman.

”Kyllä, kaunista…” Alexander henkäisi katsoessaan nuorukaista. Siniset silmät kohtasivat hänen ruskeidensa katseen. Olavi kurotti kättään häntä kohden.

”Etkö istuisi alas kanssani?” Alexander polvistui Olavin vierelle ja katseli maisemia tarkkaavaisesti; maisema oli todella henkeäsalpaavan kaunis.  Poika liikkui lähemmäksi ja suuteli hänen huuliaan hellästi.

”Olemme kahden…” Olavi kuiskasi ja sai Alexanderin nostamaan tämän syliinsä suudellakseen häntä pidempää. Poika ryhtyi avaamaan hänen paitansa nappeja heidän suudellessaan ja kun he erkanivat, Alexander virnisti.

”Olet muuttunut, et ole enää niin epävarma itsestäsi.” Hän sanoi, mikä nostatti punan pojan poskille, kuitenkin tämä nosti katseensa häneen.

”Olet jo nähnyt minut ja ollut sisälläni, miksi siis olisin enää epävarma?” Olavi kysyi. ”Ehkä yritän parhaani vietelläkseni sinut… Mutta on kai parempi olla paljastamatta vielä kaikkia suunnitelmiani.” Hän virnisti, riisui miehen paidan ja suuteli tämän kaulaa.

”Vietellä minut? Sinähän olet jo tehnyt sen! Mikä mahtaa olla suunnitelmasi?” Alexanderin ääni oli paksu himosta jonka tunsi riisuessaan Olavin paidan. Hän laski pojan selälleen nurmelle ennen kuin ryhtyi avaamaan hänen housujaan. ”Minun pitäisi työskennellä…” Hän kuiskasi ja suuteli jälleen Olavin huulia. ”Mutta vain yksi suudelma huuliltasi saa minut unohtamaan kaiken muun… Tämä on vaarallista.” Olavi kohotti päätään ja suuteli häntä nälkäisenä.

”Haluan sinua…”

He riisuutuivat lopuista vaatteistaan, Alexander painoi helliä suudelmia pojan iholle työntyessään tähän hitaasti. Hiljaisia huokauksia, suudelmia, Alexanderin sormet kietoutuivat yhteen pojan sormien kanssa, hiki helmeili heidän otsillaan. Alexanderin kiintymys Olavia kohtaan kasvoi päivä päivältä ja hän pelkäsi päivää jolloin joutuisi sanomaan hyvästi.

Rakastelunsa jälkeen he makasivat vieretysten ruohikolla, Olavin pää lepäsi Alexanderin rintaa vasten ja mies katsoi kohti taivasta ja puidenlatvoja heidän yläpuolellaan.

”Ei mennä takaisin Alex, jäädään tänne, ei koskaan lähdetä tästä metsästä. Piiloudutaan muulta maailmalta”, Olavi kuiskasi ja Alexander painoi suudelman hänen päälaelleen.

”Voisimmepa tehdä niin”, mies kuiskasi. ”Mutta vaikka se olisikin mahdollista, voisitko todella jättää sisartasi?” Hän kysyi ja poika oli hetken hiljaa.

”En, en voisi koskaan jättää häntä”, Olavi myönsi. ”Aino on kaikki kaikessa minulle, hän on aina ollut kanssani, hän on elämäni ja minä olen hänen. Miten voisimme elää ilman toista? Miten voisin erota hänestä?” Hiljaisuus. Olavi nousi, polvistui puron vierelle ja pesi kasvonsa raikkaalla vedellä. He olivat yhä alasti. Alexander nousi myös, lähestyi ja kietoi käsivartensa pojan ympärille, suuteli tämän paljasta olkapäätä, käsi laskeutui hänen omansa päälle.

”Miksi elämä ei voi olla helpompaa? Miksen voi vain rakastaa sinua ja kertoa sitä maailmalle?” Olavi kuiskasi. Alexander sulki silmänsä ja huokaise, hengittäen sisään rakastajansa tuoksua.

”Olen miettinyt samaa… Inhoan ajatusta menettää sinut. Olet herättänyt minut henkiin, miten minun käy, jos kuljet pois?”

”Välität minusta?”

”Enemmän kuin sanat riittävät kertomaan.” Alexander vaikeni. ’Minun on kerrottava sinulle totuus, olen odottanut jo liian pitkään.’ – Hän ajatteli, mutta sanat tuntuivat takertuvan hänen kurkkuunsa.

”Rakastan sinua”, Olavi kuiskasi ja Alexander hymyili kuullessaan nuo sanat, hän nojautui suutelemaan pojan korvanlehteä.

”Ja minä rakastan sinua”, hän kuiskasi takaisin.

”Todellako?” Olavin katse kirkastui kääntäessään kasvonsa häneen.

”Todella, kuinka voisin olla rakastamatta?” Alexander pohti sipaisten hellästi Olavin hiuksia, joka hymyili onnellisena ja nojautui uuteen suudelmaan.

**^^**^^**^^**^^**^^**^^**

Aino katseli veljeään uteliaana tämän palattua. Olavi hymyili itsekseen, uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Tämä tuntui tekevän sitä yhä useammin ja sai tytön pohtimaan syytä tämän salattuun onneen. Hänen olisi katsottava veljensä perään paremmin, jos aikoi saada tietää mitä tämä salaili.

Kun he söivät illallista myöhemmin, Aino pani merkille katseet Olavin ja venäläisen välillä, he molemmat hymyilivät itsekseen. Jotain oli taatusti tekeillä ja tytön huoli veljestään vain kasvoi. Hän ei lepäisi ennen kuin saisi tietää, hän ei suostuisi menettäämään viimeistäkin perheenjäsentään venäläisen vuoksi. Mies salasi jotain, Aino tiesi sen ja tunsi, että oli aika kaivaa vastaukset kysymyksiinsä.  

11. luku

Jälleen hänen oli onnistunut kadota hetkeksi, mutta Alexanderin olisi pitänyt jo tietää paremmin. Hänen olisi pitänyt tietää, ettei voisi ikinä piileskellä ikuisuutta, sillä hän löytäisi tämän aina. Mies kirjautui pieneen majataloon ja hymyili itsekseen purkaessaan matkalaukkunsa sisältöä huoneessaan. Hän oli palannut ja malttoi tuskin odottaa mielihyvää, jonka tästä kylästä jälleen löytäisi.

**^^**^^**^^**^^**^^**

“Onneksi olkoon 16-vuotiaalle”, Aino kuiskasi veljensä korvaan, joka heräsi hymyillen, kääntyi ja katsoi häneen.

”Kiitos”, hän mutisi istuutuessaan. Aino asetti aamiaistarjottimen hänen syliinsä, hän oli poiminut veljelleen myös kukkakimpun aiemmin aamulla.

”Olet miltei mies nyt, miltä tuntuu?”

”Mikä? Miehenä olo?” Olavi virnisti. Aino kohotti kulmaansa hymyillen. “En tunne oloani mitenkään erilaiseksi kuin eilen, mutta kuka tietää, ehkäpä myöhemmin?” Olavi otti aamiaisleipänsä ja alkoi syödä. Aino katsoi häneen vaiteliaana. ”Mitä?” Olavi kysyi hämillään.

“Mietin vain kuinka komea pikkuveli minulla on ja miksi hän ei puhu minulle enää kuten ennen.” Olavi punastui vienosti.

”Puhunhan minä sinulle”, hän sanoi. ”Mikään ei ole muuttunut.”

”Minusta on, on kuin salaisit minulta jotakin. Hymyilet onnellisemmin kuin koskaan ja mietin vain miksi veljeni ei kerro sen ihmisen nimeä, joka on varastanut hänen sydämensä.”

Olavi nielaisi ruokansa. ”Ei ole ketään…” Hän sanoi hiljaa, inhoten sitä, että joutui valehtelemaan siskolleen. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun hän oli ikinä valehdellut Ainolle ja hän olisi kyllä halunnut kertoa totuuden nytkin, mutta tiesi, ettei tämä hyväksyisi sitä helpolla. Olavi ei tiennyt, kumpi seikka suututtaisi Ainoa eniten: se, että hän oli rakastunut mieheen vai se, että kyseinen mies oli venäläinen.

”Eikö?” Aino kysyi epäillen.

“Ei, ei kerrassaan ketään. Olen ollut onnellinen muista syistä.” Olavi vastasi saaden sisarensa huokaamaan.

”Hyvä on, en kiusaa sinua tästä enempää. Rakastan sinua ja menen nyt jatkamaan syntymäpäiväkakkusi leipomista.”

”Rakastan sinua myös Aino, kiitos.”


Myöhemmin illalla Olavin kunniaksi pidettiin isommat pihajuhlat; ruokaa, musiikkia ja tanssia. Olavi tanssi Hannan kanssa ja Alexander seurasi tätä sivummalta, hymyillen heidän katseidensa kohdatessa. Olavi vilkuili häneen vähän väliä, pidätellen naurunpyrskähdystä. Ajoittain poika pudisteli päätään, pystymättä keskittymään kunnolla tietäessään, että hänen rakastajansa seurasi hänen liikkeitään katseellaan. Oli selvää Alexanderille, kuinka ihastunut tyttöparka oli Olaviin.

”Veljeäni on mukava katsella, eikö?” Naisen ääni hätkähdytti miehen. Alexander käänsi katseensa, kylmät siniset silmät porautuivat hänen kasvoihinsa.

”Veljenne on komea, sitä ei voi kieltää”, hän vastasi tytölle, joka ei ollut vieläkään suostunut sinuttelemaan häntä.

”Hän on kaunis, niin kuin isoveljemmekin oli, ettekä te ole ainut mies jonka olen nähnyt katsovan Olavia tuolla tavoin.”

”En ole…” Alexander aloitti, mutta tytön vihamielinen katse sai hänet vaikenemaan.

”Miksi tulitte tänne, herra Volkov?”

”Tulin tänne työskentelemään”, Alexander vastasi.

”Niinkö? Miksi juuri tänne? Miksi tämä kylä, kun olisitte voineet matkustaa Helsinkiin?”

”Pidän maaseudusta, pidän tästä paikasta.” Tyttö tuijotti häneen hetken vaiteliaana.

“Puhun nyt suoraan, jos sallitte”, Aino sanoi, muttei odottanut vastausta. ”En pidä teistä, en siedä teikäläisiä ja tiedän, että teidän tulonne takana on jokin muu syy kuin pelkkä työ. Aion selvittää salaisuutenne ennemmin tai myöhemmin, voitte luottaa siihen herra Volkov.” Sen sanottuaan Aino kääntyi ja lähti. Alexander katsoi tytön perään huolestuneena, ennen kuin käänsi katseensa takaisin tanssialueelle kohdaten Olavin kysyvän ja yhtälailla huolestuneen katseen.


**^^**^^**^^**^^**

Myöhemmin samana yönä he pakenivat muiden katseilta vanhaan heinälatoon.

”Mitä sisareni halusi?” Olavi kysyi heidän istuutuessaan pehmeille heinille.

”Hän epäilee”, Alexander vastasi. ”Meidän olisi hyvä olla varovaisempia”, hän lisäsi ja näki huolen laskeutuvan pojan piirteille.

”En halua lakata tapaamasta sinua”, Olavi sanoi.

”En halua sitä itsekään”, Alexander vakuutti ja nosti pojan käden huulilleen, suudellen kämmentä pehmeästi. ”Hyvää syntymäpäivää rakkaani, toivon lukuisia onnellisia vuosia sinulle.” Alexander kuiskasi ja suuteli vuorostaan pojan huulia. ”Minulla on sinulle jotakin”, hän sanoi, kaivoi taskustaan hopeisen taskukellon ja laski sen Olavin kädelle.

”Se on kaunis”, Olavi henkäisi ja katsoi kelloa tarkemmin, ihaillen venäjänkielistä kaiverrusta.

“Se on melko vanha, kuului iso isoisäni isälle, annettu lahjana isiltä pojille. Tämä…” Alexander laski sormensa kaiverretulle kotkan kuvalle. ”On sukuni vaakuna ja tämä; Ne bylo by schast’ya, da neschast’ye pomoglo “, Alexander luki ääneen. ”Tarkoittaa; ei olisi ollut onnea, jos ei vastoinkäymisiä.”

”Mutta miten voisin ottaa tämän vastaan?” Olavi kysyi silmät ammollaan.

”Koska haluan sinun saavan sen, en tule saamaan lapsia joille antaa sitä ja minusta on mukava ajatella, että kannat jotakin minulle kuulunutta mukanasi,” Alexander hymyili ja Olavi henkäisi onnellisena.

”Kiitos!” He suutelivat. “Voin miltei kuvitella, kun olen vanha ja Ainon lapsenlapset löytävät tämän ja he ihmettelevät miksi minulla oli tämä venäläinen kello.” Olavi naurahti ja Alexander hyväili hänen hiuksiaan hymyillen yhä. Pian heidän suudelmansa kävivät kiihkeämmiksi ja hitaasti he riisuivat toisensa. He rakastelivat heinäladon hämärässä, koskaan tiedostamatta, että heitä vakoiltiin.

Aino henkäisi järkyttyneenä, astuen haparoiden taaksepäin. Hän ei olisi halunnut nähdä tätä! Tämä oli kuin painajaisesta! He makasivat yhdessä!? Tuo mies pani hänen pikkuveljeään! Aino voi pahoin ja juoksi kauemmas, oksentaen pusikkoon. Hän tunsi hikoilevansa illan viileydessä, mielikuvat eivät suostuneet jättämään häntä, ne sekoittuivat vanhoihin painajaismaisiin muistoihin.

”Olavi… ei…” Hän kuiskasi. Hänen täytyi taistella itsensä kanssa, jottei syöksyisi latoon ja repisi miestä veljensä yltä. Mutta hän oli nähnyt kaiken, kuullut kaiken… He olivat rakastavaisia? Ainoa oksetti yhä. Mies oli vietellyt Olavin, saanut tämän uskomaan, että rakasti tätä, valehdellut. Kuinka se mies uskalsi!? Aino vapisi vihasta, hän ei jättäisi asiaa tähän.  


**^^**^^**^^**^^**^^**

“Lähde! Älä koske minuun!” Hän huusi vihaisena.

“Mikä hätänä Sascha, murtunut sydän? Suretko sen huoran kuolemaa? Voin tehdä olosi paremmaksi.” Toinen mies sanoi tarttuessaan häneen ja pakottaessaan hänet suudelmaan. “Niin hyvä pano, säälihän se on sellainen menettää.”

”Jätä minut rauhaan Vladimir!” Hän riuhtoi itsensä vapaaksi ja riensi ulos huoneesta.

Alexander heräsi hätkähtäen, hengittäen nopeaan. Hän rauhoittui nähdessään nuorukaisen vierellään. Hän kosketti paljasta olkapäätä ja pehmeää poskea. Äkkiä hän tunsi olonsa pelokkaaksi, levottomaksi, hän tunsi jonkin pahan lähestyvän, jotain tapahtuisi ja Alexander rukoili, että hänen aavistuksensa olisi väärä. Hän pelkäsi saattaneensa Olavin vaaraan tulemalla tänne. Alexander nousi, varoen herättämästä poikaa. Hän etsi kirjeen, jonka Elias oli jättänyt hänelle, istuutui jakkaralle ja luki. Hän ei muistanut kuinka monta kertaa oli jo lukenut sen vuosien aikana. Lopetettuaan hän katsoi Olavia kohden, joka nukkui yhä rauhallisena vuoteella. ”Minun on kerrottava tämä sinulle.” Alexander kuiskasi itsekseen.


Aikaisin aamulla Olavin ollessa aikeissa poistua omaan huoneeseensa, Alexander pysäytti hänet tarttumalla hänen käteensä.

”Haluan puhua kanssasi tänään, kun lopetan työt. Voitko tavata minut järvellä kuudelta illalla?”

”Totta kai, onko kyse jostakin vakavasta?”

”On.”

”Haluatko päättää suhteemme?” Ääni kysyi pelokkaana. Alexander naurahti pehmeästi.

“Ei, rakkaani, ei mitään sellaista. Aihe on kuitenkin vakava ja kerron sinulle illalla rauhassa ja ajan kanssa, käykö?” Olavi hymyili hermostuneena ja nyökkäsi, kumartui suutelemaan miehen huulia.

”Hyvä on, näemme illalla.”

**^^**^^**^^^**^^**^^**

Aino hiipi huoneeseen. Hän oli päättänyt saada todisteita, mitä tahansa joka kertoisi kuka tämä mies todellisuudessa oli. Hän tutki Alexanderin vaatteet ja kirjat, löysi muutamia vanhoja valokuvia ja lopulta hän löysi kirjeen; vanhan kirjan sivujen välistä. Tytön kädet vapisivat hänen alkaessaan lukea.


”Rakas Sascha.

ei ole paljon aikaa, tiedän mikä minua odottaa ja olen miltei varma, etten tule näkemään seuraavaa aamua.

On vaikea löytää oikeat sanat, toivon, että olet turvassa. Olet ollut minulle niin hyvä, ainut lohtuni tässä paikassa; lämpöni ja turvani, rakastan sinua; niin hullua kuin se onkin ja tiedän sinun tuntevan samoin, yrityksesi pelastaa henkeni todisti sen. En halua, että syytät itseäsi, teit minkä pystyit ja haluan, että teet niin myös jatkossa. Tee kaikkesi jotta selviät!

 

Haluan, että tiedät kuka todella olen, sukunimeni on Lahti, synnyin syyskuun 23.päivänä 1927. Vanhempani ovat kuolleet, äitini oli hyvin sairas kun minut vietiin, enkä usko hänen selvinneen. Minulla on kaksi sisarusta; Aino on 6 ja Olavi 4, en voi olla varma heidän kohtalostaan, mutta tunnen sydämessäni, että he ovat elossa.

Kerron tämän sinulle, koska esitän viimeisen pyyntöni ja luotan sinuun koko olemuksellani; selviydy, taistele, tee kaikkesi jotta selviät tämän sodan, kun se on ohitse, pyydän sinut etsimään sisarukseni, en halua heidän jäävä epätietoon kohtalostani. Kerro heille, että olen kuollut, mutta säästä heidät yksityiskohdilta, valehtele jos sinun täytyy, että kuolemani oli nopea.

Kerro heille, miten paljon heitä rakastan.

Jos mahdollista, pyydän sinua etsimään vielä kolmannen henkilön, joka on minulle tärkeä; hänen nimensä on Emma, paras ystäväni. Hän muutti Tukholmaan 1939 kesällä, hänen äitinsä meni siellä naimisiin ja heidän sukunimensä muuttui Koivusta Lindgreniksi. Kirjoitan Emmalle toisen kirjeen, jonka liitän tämän kirjeen mukaan. Jos et löydä heitä; ymmärrän, heidän löytämisensä saattaa olla vaikeaa.

Viimeiseksi Sascha; kiitos, kiitos kaikesta. Jos olet siellä tänään, tiedän, ettet voi tehdä mitään, tiedän, ettet haluaisi olla siellä. Jos syytät itseäsi, haluan että lopetat sen. Olet yhtälailla tämän sodan uhri kuin itsekin olen. En tiedä mitä muuta sanoa… Jokainen hetki sinun syleilyssäsi oli kallisarvoinen. Kiitos, että pitelit minua.

Sinun: E.L ”

Hänen täytyi istuutua alas, hän tunsi voivansa pyörtyä minä hetkenä tahansa. Oli vaikea hengittää, tuntui kuin jokin olisi kuristanut häntä. Aino vapisi, kirje tippui hänen käsistään. ’Hän on kuollut, hän ei tule koskaan takaisin.’ Elias oli itkenyt, kärsinyt niin kovasta kivusta, eikä se ollut päättynyt siihen iltaan. Kuinka pitkään? Mitä tämä oli? Kuka tämä mies oli? Paholainen, joka oli lähetetty heidän tuhokseen?

’Rakastan sinua; niin hullua kuin se onkin…’  Aino puhkesi epätoivoiseen itkuun. Mitä he olivat tehneet Eliakselle? Kuka tämä mies oikein oli?

”Olen piilottanut ruokaa, muistatko, kun näytin minne?” Aino katsoi ympärilleen muistot menneestä täyttäessä hänen mielensä. ”Ne joita rakastamme eivät koskaan todella ole poissa, vaikkemme näkisikään heitä. Olen aina kanssanne.” Hänen surunsa muuttui vihaksi. Kuinka tämä mies uskalsi? Kuinka hän uskalsi tulla tänne ja ottaa hänen nuoremman veljensä kuten oli ottanut vanhemman? Aino halusi vastauksia ja aikoi saada ne välittömästi. Hän otti kirjeen mukaansa ennen kuin matkasi puhuttelemaan Alexanderia.


**^^**^^**^^**^^

“Mitä tämä oikein on?!” Aino huusi kohottaen kirjeen miehen katseen alle. Alexander katsoi tyttöä järkyttyneenä, hän oli juuri ollut lopettelemassa työpäiväänsä mennäkseen tapaamaan Olavia järvenrannalle. ”Kertokaa minulle mitä tämä tarkoittaa?!” Tyttö itki.

”Minä-“

“Tunsitte veljeni? Eliaksen?” Alexander saattoi vain nyökätä. “Miksette kertoneet meille?! Kuka te oikein olette?!”

“Olkaa kiltti ja rauhoittukaa, mennään sisälle juttelemaan.” Alexander pyysi johon Aino kykeni vain nyökkäämään.

”Mitä tapahtui?” Aino kysyi kireän tuohtuneeseen sävyyn heidän tultuaan sisälle.

”Tunsin Eliaksen”, Alexander huokaisi.

”Teikäläiset pakottivat itsensä veljeni ylle ja veivät hänet mukanaan. Olemme miettineet hänen kohtaloaan kaikki nämä vuodet ja sitten löydän tämän teidän huoneestanne!” Tyttö työnsi kirjeen uudestaan Alexanderin silmien eteen.

“Olin nuori mies silloin, he toivat hänet leiriimme ja…”

”Raiskasitko hänet?” Aino kysyi vapisten, luopuen teitittelyn muodollisuudesta suuttumuksensa kourissa, kädet puristautuivat nyrkkeihin hänen sivuilleen.

”En!” Alexander sulki silmänsä, hän ei olisi halunnut tämän menevän näin. ”Rakastin veljeäsi, ei kulu päivääkään etten vihaisi itseäni siitä, että epäonnistuin pelastamaan Eliaksen hengen.”

”Rakastit häntä?!” Aino huusi. ”Käytit häntä hyväksesi! Olet kieroutunut perverssi! Älä kerro minulle, että rakastit häntä, ei sen jälkeen mitä näin sinun tekevän pikkuveljeni kanssa!” Alexander katsoi häneen järkyttyneenä. ”Kyllä näin teidät viime yönä. Aiotko nyt kertoa minulle, että rakastat myös häntä?” Aino miltei nauroi, tarvitsematta vastausta sillä näki sen miehen silmistä. ”Ymmärrätkö miten sairasta tämä on?”

”Aioin kertoa hänelle tänä iltana.”

”Niinkö? No se varmasti tekee hänet onnelliseksi, saada kuulla, että hänet on häpäissyt sama mies, joka teki sen hänen veljelleen!”

”Viimeisin asia mitä haluan, on satuttaa Olavia ja kyllä minä todella rakastan häntä.”

”Luoja kuunteletko edes itseäsi!?” Aino kysyi epäuskoisena. “Olavi on 16-vuotias poika, Elias oli vasta viidentoista! Tiesikö Olavi edes mihin hän ryhtyi? Ja Elias…” Tyttö puhkesi kyyneliin. “Tämä on niin sairasta…”




**^^**^^**^^**^^**

Emma istui kuistilla vieraan auton ajaessa pihatielle, hän katsoi sitä kohden uteliaana. Tummahiuksinen mies astui ulos autosta ja hymyili kohteliaasti. ”Iltaa rouva. Etsin miestä nimeltä Alexader Volkov. Kuulin, että hän työskentelee teille, olenko oikeassa?”

”Kyllä, mutta hän ei ole täällä nyt. Hän on yhä työn parissa”, Emma vastasi ja juuri silloin Olavi astui ulos valmiina kävelemään järvelle Alexanderia tapaamaan. Mies käänsi katseensa poikaan ja hymyili.

”Mistä voin löytää hänet? Asiani on melko kiireinen.”

”Talo ei ole kaukana, alle kolme kilometriä”, Emma vastasi, Olavi katseli vierasta uteliaana, tämä puhui vahvalla venäläisellä korostuksella ja huonompaa suomea kuin Alexander.

”Voiko poika näyttää minulle tien? Toivon, ettei siitä olisi liikaa vaivaa.” Mies kysyi pitäen katseensa Olvissa, joka oli astunut alas kuistilta. Poika katsahti Emmaa ennen kuin toi katseensa takaisin mieheen.

”Anteeksi, mutta kuka te oikein olette?” Olavi kysyi.

”Kuinka epäkohteliasta minulta; olen Sadov, Vladimir Sadov, Alexanderin vanha ystävä, tuon hänelle tärkeitä uutisia kotoa.”

”Hyvä on, olin muutenkin matkalla sinne päin.”

”Hienoa!” Mies hymyili ja avasi oven hänelle.

”Tuletko takaisin illallisaikaan?” Emma huusi Olavin perään, tuntien olonsa jotenkin kummallisen hermostuneeksi, tietämättä tarkkaa syytä miksi.”Totta kai!” Olavi huusi ennen kuin auton ovi paiskautui kiinni.

Web published:  21. elokuuta 2010 My Secret Shore

© KOLGRIM 

Jatka lukuun 12

My Secret Shore HOME