10. Lapselliset leikit

Joni tunsi sydämensä yhä hakkaavan tiheään ja hänen vartalon vapisevan suuttumuksen ja ahdistuksen sekaisista tunteista. Hän ei ollut varma miksi antoi Kasperin sanojen koskettaa itseään niin syvästi. Hän ei ollut huora!… ja Misha… miksi Misha oli muka liian hyvä hänelle? Misha kyllä halusi häntä, eikö? Hän halusi enemmän kuin pelkän seksin vuoksi, niinhän? No ehkä mies ei vain vielä tiedostanut sitä? Ja Joni halusi todistaa, että Kasper oli väärässä, se näyttäisi sille idiootille!

Poika otti bussin kohti veljesten taloa, hän halusi jutella Ivon kanssa sillä tiesi miehen osaavan lohduttaa, tämä varmasti löytäisi oikeat sanat. Sisimmässään Joni oli yhä levoton. Oli inhottavaa joutua yllätetyksi ja ajetuksi nurkkaan; tilaan jossa kaikki sanat katosivat hänen mielestään luoden avuttoman tunteen. Hän vihasi Kasperia! Mikä oikeus toisella oli ollut loukata häntä niin? Ei mikään!

Viimein Joni jäi pois tutulla pysäkillä ja käveli kohti taloa. Ivo kyllä ymmärtäisi, Ivo ei tuomitsisi. Misha oli mustasukkainen, Joni oli nähnyt hänen olevan! Totta kai Misha halusi häntä, siitä ei ollut kysymystäkään.

Päästyään perille poika soitti ovikelloa, pidellen laukkuaan löysästi toisella olkapäällään. Ivo ei olisi kotona vielä, Joni muisti äkisti ja tiesi joutuvansa odottamaan. Ehkä Misha kuitenkin olisi? Joni pohti ja toivoi miehen olevan.

Mishan lempiohjelman katselu keskeytyi tylysti ovikellon soidessa. Hän murahti tyytymättömänä ja nousi – jotenkin jo aavistaen kenet kohtaisi oven avatessaan, vaikkakin hänellä ei ollut harmaina aavistustakaan miksi kakara tulisi heille; Ivokaan ei ollut vielä kotona ja pojan täytyi tietää tämä! Hän avasi oven ja mulkaisi kohti… kyllä, hän oli arvannut oikein. ”Ivo ei ole kotona”, Misha totesi tylysti haluten vain sulkea oven kakaran nokan edessä.

”Tiedän”, tuo maanvaiva hymyili. ”Hän sanoi, että voisin odottaa häntä täällä… joten… voinko tulla sisään?”

Totta kai Ivo sanoisi jotakin tällaista, käskisi teinirakastajansa odottamaan häntä ja hymy pojan kasvoilla vain raivostutti nuorukaista entisestään, aivan kuin olisi hymyllään halunnut kuuluttaa hänelle; ’katso! Minä olen Ivon kansa!’

Mishan onnistui kohottamaan olkiaan teeskennellyllä välinpitämättömyydellä.  Hän kääntyi jättäen oven auki, ottaen entisen paikkansa tv:n edestä. Joni oli ollut heidän luonaan niin useasti, että osaisi kyllä liikkua siellä omillaan ja koska he seurustelivat Ivon kanssa… Misha pysähtyi ajatuksessaan; se vain kuulosti niin kovin väärälle! Ivo oli aivan liian vanha!

Misha istahti sohvalle ja tuijotti kuvaruutua ilmeettömänä vaikkakin hänen sisällään alkoi kiehua; hän tiesi ettei kykenisi enää keskittymään ohjelmaan, mutta sen katsominen toimisi tekosyynä olla puhumatta kakaralle.

Joni riisui takkinsa turhautuneena siitä miten mies käyttäytyi hänen seurassaan; käänsi aina selkänsä eikä puhunut. Hän seurasi Mishaa olohuoneeseen missä tämä istui seuraten ilmeettömänä kuvaruutua kuin ei olisi tietoinen mistään muusta ympärillään.

Joni istui miehen viereen jättäen kuitenkin sopivasti tilaa heidän välilleen, tilan johon olisi hyvin mahtunut kolmas henkilö. Hän vilkaisi kuvaruutua ja sitten Mishaa ja taas takaisin televisiota. Kämmenet tuntuivat hikoavan hieman, sydän tykytti. Tämä mustasukkaisuus temppu ei oikein toiminut, eihän? – Joni pohti, ei ainakaan niin nopeasti kuin hän olisi toivonut. Hän halusi Mishan, piti Mishasta jostain järjettömästä syystä, koska mies ei oikeastaan koskaan ollut erityisen mukava hänelle, ehkä se johtuikin siitä? Oli miten oli, Jonin täytyi myöntää olevansa korviaan myöten ihastunut mieheen eikä koskaan ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa. Mutta miten hän voisi kertoa Mishalle tunteistaan? Hänen ei ollut koskaan aiemmin tarvinnut tehdä aloitetta, toinen osapuoli yleensä teki sen.

”Mikä ohjelma tämä on?” Joni kysyi yrittäen aloittaa jokseenkin normaalin keskustelun miehen kanssa, sellaisen mitä he eivät aiemmin oikeastaan olleet käyneet.

”Ohjelma siitä miten erilaisia esineitä valmistetaan”, Misha vastasi kurtistaen kulmiaan yrittäessään parhaansa keskittyä ruutuun eikä pojan läsnäoloon. Tämä oli kuitenkin ajaa miehen hulluuden partaalle. Sen sijaan että hän olisi pystynyt keskittymään siihen miten lasiesineitä tehtiin, hän oli enemmänkin keskittynyt Joniin, joka istui siinä aivan liian lähellä.

“Hmm, okei…” Joni nyökkäsi ja tuijotti hetken ruutua; ohjelma vaikutti suoraan sanoen melko tylsältä, tosin sillä hetkellä hän olisi saattanut pitää mitä tahansa ohjemaa sellaisena; hänen kiinnostuksensa kohde kun istui aivan hänen vieressään. ”…Pidät tästä ohjelmasta?” Hän kysyi ja samalla kirosi mielessään kun ei keksinyt mitään parempaa sanottavaa. Joni sivuutti tämän pienen seikan ja siirsi katseensa takaisin Mishaan, katsoen tätä nyt hieman kauemmin.

”Onko siinä jotakin vikaa?” Misha kysyi kireästi vilkaisten poikaa syrjäsilmällä.

”En sanonut, että siinä olisi jotakin vikaa, kysyin että pidätkö sinä siitä?” Joni pyöräytti silmiään, miksi Mishan piti olla tällainen? Eikö mies huomannut, että hän yritti ainoastaan keskustella hänen kanssaan? Normaali, ystävällinen keskustelu. “Olet melko kireä seurassani.” Joni totesi lopulta, kallisti päätään miehen suuntaan samalla kun muutti asentoaan mukavammaksi sohvalla.

”Kireä?” Misha tuhahti huvittuneena. Jonilla ei ollut aavistustakaan siitä kuinka KIREÄ hän oli, miltei raivonpartaalla milloin tahansa tämä oli lähellä, Ivon kanssa! ”Miksi minä olisin kireä?”

Joni katseli Mishaa hetken hiljaisena; hän ei tiennyt miten sanoisi sen, miten kertoa jollekin josta pidät, että pidät hänestä? Joni ei tiennyt muuta keinoa kuin…

”Kerro sinä minulle miksi?” Hän kuiskasi liikkuessaan hitaasti miestä kohti, tarpeeksi lähelle koskettaakseen. Sydän löi yhä kiivaammin kylkiluita vasten, käsi hieman vapisi, mutta Joni toivoi, ettei se olisi silmäänpistävää. ”Olet kuitenkin melko kireä, etenkin nyt…”

”En ole, enkä hitossa tiedä mistä vedät kuvitelmasi.” Misha tuhahti ja huomasi heidän välimatkansa kaventuneen merkittävästi. Mitä Joni oikein leikki?

Pieni hymynkare leikki pojan huulilla, hän katsoi ylös Mishan silmiin; huomasi jäätävän katseen joka sai hänen hymynsä hyytymään hitaasti. Jokainen sana jota hän kokeili mielessään, tuntuivat typeriltä nyt. Hän ei tiennyt mitkä oikeat sanat olisivat!

”Tiedän, että sinä…” poika aloitti epäröiden, hän ei todellakaan ollut tottunut tähän. ”…Et pidä siitä, että olen yhdessä Ivon kanssa.” Ainakin hän yritti.

”Niinkö?” Misha kysyi sarkastiseen sävyyn, katsoen Jonia nyt tarkasti samalla kun risti käsivartensa rintansa ylle. ”Mitä muuta luulet tietäväsi minusta, Joni?”

Joni oli hetken hiljaa, katsoi alas ja sitten takaisin häneen.

“Sinun… ei tarvitsisi olla niin kireä… minun seurassani.” Hän sanoi hiljaa ja laski kätensä pehmeästi miehen käsivarrelle. Joni ei ollut koskaan yhtä hermostunut koskiessaan jotakuta näin viattomalla tavalla, mutta ehkä teot puhuisivat sanoja selkeämmin? Hän nojautui eteenpäin ja painoi huulensa Mishan poskelle. ”Olemme kahden nyt…” Hän kuiskasi ja katsoi miehen silmiin hetken, niin kauan kuin vain uskalsi. Joni halusi suudella Mishaa, halusi Mishan suutelevan häntä ja näin todistaa, että Kasper oli väärässä.

Mishan silmät kaventuivat vaarallisesti hänen laskiessaan kätensä Jonin olkapäälle toisen puristautuessa nyrkkiin. Hän tunsi olevansa myrskyn keskellä; halusi jotakin niin paljon että sisimpään sattui, mutta samalla hän tunsi ärtymyksen leviävän kehossaan.

”Et vastannut kysymykseeni, Joni.” Misha muistutti kylmästi. “Mitä LUULET tietäväsi minusta?”

“Luulen… että olet… mustasukkainen.” Joni vastasi. “Luulen, että pidät minusta… että haluat minua.” Hänen äänensä oli pakahtumaisillaan, hengittäminen tuntui jotenkin vaikealta. Hän olisi sanonut sen ja niitä sanoja ei voisi ottaa enää takaisin.

“Luulen, että olet väärässä.” Misha vastasi niin varmalla äänellä kuin vain suinkin kykeni. ”Jos haluaisin sinut, ottaisin sinut ja näetkö minun tekevän niin?”

Jonin silmät kaventuivat, hän tunsi miehen otteen tiukentuvan hänen olkapäästään, ote oli miltei kivulias; Misha ei työntänyt häntä pois, vaan piti paikoillaan, eikä Joni uskonut hänen sanojaan.

”Luulen, että kiellät tunteesi.” Joni totesi ennen kuin päätti todistaa olevansa oikeassa, toimia ennen kuin epäröisi ja muuttaisi mielensä. ”Todistan sen.” Hän lisäsi, kiipesi Mishan syliin ja antamatta miehelle aikaa reagoida Joni suuteli tätä voimakkaasti, miltei nälkäisesti usuttaen toista vastaamaan.

Misha tunsi polttelua rinnassaan, jokainen solu hänen sisällään huusi häntä ottamaan Joni, hänen kehonsa miltei paloi vihaisesta intohimosta. Hän työnsi pojan alleen sohvalle, tarttui tämän ranteista ja vangitsi ne Jonin pään yläpuolelle. Misha hengitti raskaasti, suuteli Jonia miltei väkivaltaisella voimalla, veri alkoi uhkaavasti ja voimalla syöksyä alaspäin, mutta jotenkin Mishan onnistui löytämään voima joka sai hänet irrottautumaan pojan mehukkaista huulista ja katsomaan nuorukaista allaan. Hän vapautti Jonin kädet, tarttui sen sijaan leuasta ja katsoi häneen katseella jossa himo nivoutui yhteen vihan kanssa.

”Tätäkö sinä haluat? Niinkö?!” Hän karjui.

Joni hengitti nopeaan, vaikersi hiljaa otteessa, joka tuntui jo kivuliaalta. Viha Mishan kasvoilla ja äänessä pelotti.

”Minä…” Hän aloitti takerrellen.

”Sinä mitä?!” Misha kysyi, tarttui Jonin hiuksiin ja veti pojan ylös kanssaan kunnes tönäisi hänet voimalla lattialle. ”Mitä helvettiä yrität oikein tehdä?!” Hän karjui.

Jonin silmät kyynelehtivät kivusta ja järkytyksestä, mitä tahansa hän olikaan odottanut, tämä ei totisesti ollut siinä listassa. Misha kumartui, tarttui hänen kaulukseensa ja veti ylös itseään vasten. ”Kuuntele nyt senkin kakara”, hän korosti sanaa. ”Sinun lutkamainen käytöksesi ei minuun tehoa!” Hän tiesi sanansa olevan loukkaavia, mutta sillä hetkellä hän halusi loukata Jonia. ”Etkö unohda pienen yksityiskohdan? I-V-O, ”hän tavasi nimen sarkastisesti. ”Sinun miesystäväsi joka sattuu olemaan veljeni. Kolmenkimppa ei minua kiinnosta eikä totisesti insesti!”

Joni taisteli kyyneliään vastaan, Kasper oli ollut oikeassa, hän räpytti silmiään, hengitti vaivalloisesti ja nopeaan, hän ei halunnut itkeä, ei nyt! Se vain lisäisi nöyryytystä. Hän vetäytyi taaksepäin, päänahkaa ja takamusta sattui kun Misha oli tönäissyt hänet.  ”En minä…” Joni miltei sopersi, halusi kertoa totuuden, mutta se tuntui vaikealta nyt; Misha vihasi häntä… Kasper vihasi häntä… Hän oli pilannut kaiken.

Etuovi avautui ja sulkeutui, Ivon ääni, askeleet lähestyivät olohuonetta.

”Joni”, Mies hymyili. ”Pääsinkin kotiin vähän aiemmin, mitä-?” Hän aloitti, mutta Joni ei enää kestänyt tilannetta ja syöksyi molempien ohitse Ivon makuuhuoneeseen, hän ei voinut enää pidätellä kyyneliä.

Hämmentyneenä Ivo katsoi pojan perään ennen kuin siirsi katseen veljeensä.

”Mitä tapahtui?” Hän kysyi ja Misha veti väkinäisen hymyn kasvoilleen.

”Ei mitään, juttelimme vain; selvensi välejämme todella hyvin.” Hän vastasi, eikä katsonut taakseen kävellessään kohti eteistä. ”Menen ulos!” Misha huusi, otti takkinsa ja lähti talosta. Sen täytyi loppua. Oli tehtävä jotakin erottamaan nuo kaksi.

Misha etsi Jonin osoitteen lähettämällä hänen nimensä ja paikkakuntansa erääseen numerohakuun, onneksi Joni ei ollut salannut tietojaan. Misha ajoi talolle, mutta koska hän ei ollut käynyt siellä aiemmin, kesti miltei 20 minuuttia löytää se mikä normaalisti olisi vienyt puolet vähemmän.

Hän katsoi kaksikerroksista valkoista kivitaloa ja sen isoa puutarhaa. Naapurustokin vaikutti melko rauhalliselta. Tokihan kakaran vanhempien täytyi olla jokseenkin varakkaita, että olivat pystyneen hemmotella pojan piloille.

Määrätietoisena Misha käveli etuovelle ja soitti ovikelloa, hän odotti hetken kunnes kuuli juoksuaskelia ja naurua. Ovi aukeni, kaksi pientä, ehkä noin 5-vuotiasta poikaa seisoivat sen takana ja katsoivat häneen, molemmilla oli pähkinänruskeat hiukset ja siniset silmät; kaksoset, vaikkeivät täysin identtiset.

”Isi! Vieras!” Toinen huudahti äkisti kimeällä äänellä tarkkaillessaan Mishaa sangen epäluuloisena. Varsin pian nurkan takaa ilmestyi hyväkuntoinen vanhempi mies, joka tosin Jonin isäksi näytti huomattavasti nuoremmalta kuin Misha oli kuvitellut, miehen silmät olivat siniset kuten poikienkin ja hiukset pehmeän hiekansävyiset.

”Enkö pojat sanonut, että antaisitte isin avata?” Mies moitti poikia lempeään sävyyn ennen kuin siirsi katseensa Mishaan. ”Anteeksi jos poikani tuottivat harmia.” Hän hymyili ja Misha jaksoi yhä hämmästellä kuinka nuorelta, hyväkuntoiselta ja komealta tämä näytti. Toisaalta, kun ajatteli Jonia, ei ollut yllättävää että hyvät geenit kulkivat suvussa, Jonin tummien piirteiden täytyi kuitenkin tulla tämän äidin puolelta.

”Se on sinua pidempi, isi.” Toinen kaksosista huomautti arvioivaan sävyyn. Mies laski kätensä pojan hartioille ja hymyili yhä.

”Jos olet myymässä jotakin, niin emme ole ostamassa.” Asko sanoi nuorukaisen ollessa yhä vaiti.

Misha pudisti päätään ja hymyili hieman tiukasti. ”Anteeksi että häiritsen iltaanne näin, en ole myymässä mitään, halusin vain tulla puhumaan pojastanne, Jonista.” Hän sanoi niin kohteliaasti kuin kykeni. Hän näki huolen laskeutuvan miehen kasvoille ja tämän katse siirtyi hetkeksi kaksosiin jotka yhä kiehnäsivät hänen jaloissaan.

”Pojat, menkää olohuoneeseen äitinne luokse.”

”Joni on taas pulassa.” Toinen pojista totesi tietäväiseen sävyyn veljelleen heidän kävellessä poispäin.

”Mitä pojastani?” Mies kysyi lasten ollessa poissa näköpiiristä. ”Onko hän kunnossa? Onko jotain sattunut?”

”Joni on kunnossa, mutta…” Misha piti pienen tauon, hän ei ollut koskaan oikein miettinyt miten asettelisi sen. ”Hän… seurustelee miehen kanssa, paljon vanhemman miehen ja minä ja minun nuorempi veljeni, joka on myös Jonin ystävä, olemme huolissamme hänestä.”

Asko oli hetken hiljaa, asetteli palaset yhteen mielessään; miten Joni oli viimeaikoina käyttäytynyt, tullut ja mennyt eikä oikein selittänyt missä oli ollut ja se miten hän oli tullut kotiin sinä yhtenä aamuna…

”Kuinka paljon vanhempi?” Hän kysyi hieman kireästi.

”14vuotta,” Misha vastasi ja pidettyään pienen tauon hän päätti lisätä. ”Oikeastaan tämä mies on perhettämme… olemme yrittäneet kyllä puhua hänelle, mutta se ei onnistunut ja nyt Dima tosissaan hermoilee Jonin vuoksi, haluaa että hän olisi turvassa… mutta hän tietää, että Joni saattaisi hermostua… joten… jos voit olla mainitsematta Jonille, että Dimalla olisi mitään tekemistä asian kanssa.

Asko tunsi suuttumuksen nousevan sisällään, 14 vuotta! Se oli liikaa, todellakin liikaa!

”Kiitos… että kerroit…” Hänen äänensä oli yhä kireä. “Tietenkään tämä suhde ei voi jatkua, Joni on aivan liian nuori.” Mies nyökkäsi tiukasti. ”Tiedätkö missä hän on nyt?”

”Hän on kotonamme, veljeni kanssa.” Misha vastasi myhäillen tyytyväisenä sisimmässään. Hän katui ainoastaan sitä, ettei olisi näkemässä kakaran ilmettä, kun tämän isä tulisi noutamaan poikaa kotiin.

“Voin näyttää tien, mutta kuten sanoin, en halua Jonin näkevän minua. Jos hän näkee, niin hän saattaisi ajatella, että Dimalla on jotain tekemistä asian kanssa.” Se oli tavallaan valhe, joka suojeli häntä itseään Ivon vihalta.

Asko nyökkäsi ja etsi auton avaimensa. ”Katja, menen hakemaan Jonin kotiin!” Hän huusi vaimolleen, nopeasti pukien takkinsa ja kenkänsä ylleen. ”Äläkä murehdi, Jonin ei tarvitse tietää kuka kertoi minulle… Ja kiitos, se poika on tosissaan karkaamassa käsistäni.”

“Ei kestä.” Misha vastasi kohteliaaseen sävyyn, jokin hänessä tunsi yhä valtavaa mielihyvää siitä, ettei näkisi Ivoa ja Jonia enää yhdessä. ”Johdatan sinut talolle ja jatkan sitten itse matkaa.” Misha jatkoi kävellessään omalle autolleen, jossa hän odotti kunnes Jonin isä oli saanut ajettua ulos tallista.  

**^^**^^**^^***

Ivo tuli makuuhuoneeseensa mistä löysi Jonin, poika istui hänen sängyllään kasvojaan piilotellen.

”Hei, mitä oikein kävi?” Mies kysyi pehmeällä äänellä samalla kun lähestyi ja lopulta istui hänen vierelleen. Joni piilotteli kasvojaan yhä, oli selvää että poika itki ja Ivo laski lohduttavan kätensä tämän olalle.  ”Joni?”

Poika pudisti päätään nolostuneena, hän ei halunnut itkeä Ivon nähden tai kenenkään nähden; ei halunnut vaikuttaa heikolta.

”Hei, kertoisit nyt mitä tapahtui,” Ivo kannusti ja hieroi olkapäätä hellästi.

”Puhuin Kasperin kanssa…” Joni aloitti hiljaa. Hänen päätään särki, kyyneleet polttivat silmäkulmia.

”Ja?” Ivo kysyi. Joni tunsi olonsa epämukavaksi, veti jalkansa ylös sängylle, polvet rintaansa vasten, jotta voisi kätkeä kasvonsa niihin.  Lopulta hän nosti katseensa vastakkaiseen seinään ja naurahti kuivasti.

”Hän sanoi, että olen lutka… tai huora oikeastaan.”  Joni pudisti päätään, hänen kätensä nousi hänen otsalleen. ”Kasper oli kyllä oikeassa… ei hän välitä… ei hän pidä minusta… se oli vain seksiä, vain yhden yön juttu…” Ivo kurtisti kulmiaan.

”Puhutko nyt Mishasta?” Hän kysyi johon Joni tyytyi ainoastaan nyökkäämään. ”Et sinä ole lutka, etkä taatusti huorakaan ja… Misha kyllä välittää sinusta.”

”Eikä välitä”, Joni kiisti päätään pudistellen. ”Hän vihaa minua… ja…” Joni kohotti katsettaan kohti kattoa naurahtaen ilottomasti. ”Misha on samaa mieltä kuin Kasper siitä että olen lutka… Ihan miten vaan, ehkä se on totta.” Joni kohotti olkiaan.

”Misha sanoi niin?” Ivo alkoi suuttua veljelleen joka käyttäytyi kuin typerä ääliö. Joni oli hiljaa, painoi kasvonsa polviaan vasten, kädet hiuksissaan.  “Joni, kaikki on hyvin…” Ivo yritti saada poikaa katsomaan ylös, hän ei ollut tottunut käsittelemään itkeviä nuorukaisia mutta ainakin hän yritti.

“Tunnen itseni idiootiksi”, Joni pyyhkäisi kyyneleitä kämmenellään. ”Olen pahoillani, et sinä tällaista kaipaa.” Hän pudisti päätään ja koetti lopettaa itkemisen.

”Noh, tulehan tänne, Ivo setä lohduttaa.” Ivo vitsaili lempeään sävyyn ja kietoi kätensä pojan harteiden ympäri vetäen tämän rintaansa vasten. ”Kuulostaa siltä että sinulla on ollut todella kurja päivä, kaikki järjestyy kyllä…” Ivo silitteli hänen selkäänsä rauhoittavasti. ”Et ole lutka, älä koskaan usko sellaista… Misha on idiootti ja se toinen poika… No, älä usko mitä he sanoivat.”

“Meidän suunnitelmamme taisi mennä mönkään.”  Joni mutisi lepuuttaen päätään miehen vahvaa rintaa vasten, oli hassua miten rennoksi hän tunsi olonsa Ivon vierellä, jotenkin turvalliseksi. Hänen olonsa oli uupunut, rintaan koski; Misha ei välittänyt, ei vastannut hänen tunteisiinsa ja hänen olisi vain hyväksyttävä se. Ivo silitti Jonin pehmeitä hiuksia; Misha saisi kyllä kuulla kunniansa myöhemmin.

”Puhun Mishalle”, Ivo sanoi viimein. ”Kerron totuuden meistä.”

”En usko että se auttaa”, Joni huokaisi. ”On totta, että hän pitää minua inhottavana suhteemme takia, mutta… se, että me valehtelimme… ei, en elättele korkeita toiveita.” Joni sulki silmänsä, Mishan ja Kasperin käyttämän sanat kaikuivat yhä hänen mielessään ja se koski… Hän tunsi olonsa typeräksi, typeräksi, että oli uskonut Mishan tuntevan samoin häntä kohtaan.

”Misha tulee katumaan sitä, jos päästää sinut menemään”, Ivo totesi. ”Hän tulee kyllä järkiinsä vielä.” Ovikello soi, Ivo huokaisi. ”Odota täällä, menen katsomaan kuka siellä on.” Hän sanoi ja nousi, Joni nyökkäsi, asettautui sängylle makuulle, tunsi olonsa niin kovin väsyneeksi. Hän sulki silmänsä hetkeksi, kuuli Ivon askeleet jotka kulkivat ulos huoneesta ja kohti käytävää aina ulko-ovelle asti.

”Missä hän on?! Missä poikani on?!” Joni istui ylös hämmentyneenä kuullessaan isänsä vihaisen äänen, askeleet lähestyivät huonetta nopeasti. ”Joni?!”  Ja ennen kuin Jonilla oli aikaa reagoida isä oli löytänyt tiensä makuuhuoneen ovensuuhun jonka edessä hän nyt seisoi raivo värähdellen hänen kasvoillaan. ”Lähdemme nyt heti! Mene autoon Joni!”

”Isä-”

”Nyt heti!” Isä jylähti samalla hetkellä kun Ivo astui huoneeseen.

”Hei-”

”Älä sinä kuule edes yritä!” Asko osoitteli Ivoa sormellaan. ”Senkin sairas perverssi! Vietellä nyt nuoria teini-ikäisiä poikia! ILJETTÄVÄÄ!”

“Isä”, Joni nousi ylös, ymmärtäen miten pahalta tilanne saattoi hänen isänsä silmiin näyttää. ”Hän ei ole tehnyt mitään, rauhoitu.”

”Älä sinä yritä puolustella häntä!” Asko katsoi poikaansa uudemman kerran; kyyneleistä tahriintuneita kasvoja, hieman punoittavia silmiä, sänkyä, sitten miestä joka seisoi sen vierellä, miestä joka oli vain 6 vuotta häntä itseään nuorempi. ”Mitä helvettiä olet oikein tehnyt pojalleni?!”

”Rauhoittukaa nyt, mitään ei ole tapahtunut.” Ivo pystyi vain vaivoin pitämään itsensä rauhallisena.

”Mitään ei ole tapahtunut?!” Asko miltei nauroi. “Joni on 17! Vasta 17-vuotias! Mitä oikein teit kun sait hänet itkemään?! Yrititkö pakottaa hänet johonkin?!

“Isä lopeta! Ivo ei ole tehnyt mitään!”

”Joni, nyt menet heti autoon!” Asko huusi johon Joni pudisti itsepäisesti päätään. Asko tarttui poikansa käsivarteen ja ryhtyi kiskomaan tätä kohti eteistä. Ivo seurasi jokseenkin absurdia tilannetta. ”Sinä menet nyt autoon ja odotat minua siellä! Ei vastalauseita, äläkä pakota minua raahaamaan sinua sinne!”

Joni ei ollut koskaan nähnyt isää yhtä vihaisena, tunsi olonsa jotenkin avuttomaksi ja typeräksi, hän vilkaisi Ivoon joka nyökkäsi hänelle rohkaisevasti. Joni puki ylleen ja lähti talosta.

”Ja sinä…” Asko kavensi silmiään miehelle. ”Et astu jalallasikaan poikani lähelle tai vannon että tulet katumaan sitä!” Vaikka Jonin isä olikin häntä lyhyempi, raivo sai hänet vaikuttamaan monin verroin kookkaammalta.

”Vakuutan etten ole koskenut Joniin, en niin kuin luulette.”

”Miksi hitossa uskoisin? Tiedän kyllä teidän suhteestanne! Joni on vasta teini, sinä olet yli kolmenkymmenen, sinun pitäisi tietää paremmin! Ällötät minua! Pysy kaukana pojastani!” Ivo näki miten hyödytöntä oli yrittää puhua järkeä miehelle kun tämä oli näin raivostunut. Mies ei antanut edes tilaisuutta koettaa selittää.

Asko paiskasi ulko-oven kiinni perässään ja tuli autolleen jossa Joni jo istui.

”En voi uskoa sinua, Joni.” Hän sanoi päätään pudistellen samalla kun käynnisti auton. ”Tämä…” Asko veti syvää henkeä. ”14 vuotta! Hän on 14vuotta sinua vanhempi!”

”Isä, se ei ole mitä luulet…” Joni yritti, isä loi häneen ankaran katseen ennen kuin siirsi katseensa takaisin tiehen yhä päätään pudistellen.

”Olet vain 17-vuotias, se MIES teki väärin. Ajatella, olet sentään hänen pikkuveljensä koulutoveri! Ja SINUN tulisi ajatella paremmin! Olet aivan liian nuori tuollaiseen suhteeseen!” Joni tunsi hiljalleen kertyvää suuttumusta, hänen päivänsä oli ollut jo tarpeeksi kurja eikä hän tarvinnut isänsä raivoamista kaiken sen päälle. Kotimatka sujui melko jäätävissä tunnelmissa, heti kun he parkkeerasivat pihatielle, Joni nousi ylös autosta ja kiiruhti kohti taloa.

”Haluan vielä puhua kanssasi nuorimies!” Isä huusi heti heidän sisälle tultuaan.

”Asia ei kuulu sinulle!”

”Totta kai se kuuluu! Ja sinä olet tästä hetkestä arestissa! Siihen taloon et astu enää jalallasikaan!”

”Haista paska!” Joni huusi naama punaisena ja isä tarttui hänen käsivarteensa voimakkaasti.

”Et käytä tuota kieltä kanssani! Mitä ihmettä oikein ajattelit?! Mikä sinuun on mennyt?!”

Joni tuijotti isäänsä kapein, kimmeltävin silmin. Ivo oli ollut pelkästään hyvä hänelle, mitä se merkitsisi vaikka he olisivatkin olleet yhdessä?

”Hän on hyvä mies! Ivo ei ole koskaan satuttanut minua! Mitä helvetin väliä sillä on?! Äläkä jaksa jauhaa paskaa iästäni!” Joni huusi.

”Hän on aikuinen mies! Mitä muuta hän sinusta haluaisi kuin…”

”Muuta kuin seksiä vai?!” Joni veti kätensä irti otteesta. “Eihän minulla tietenkään voi olla mitään muuta tarjottavaa? Kaikki muut homot odottavat vain tilaisuutta tunkeutua minuun?! Niinkö?!”

“En sanonut niin, sanon että hän on aivan liian vanha sinulle! En hyväksy sitä! Sinä karkaat käsistäni!”

”Olen 17, mitä helvettiä sitten?! Arvaa mitä isä?? Rakastan seksiä, rakastan kun minua pannaan oikein kunnolla!” Joni huusi suuttumuksen vallassa, hän ei välittänyt enää, miksi pitäisi? Muut olivat jo leimanneet hänet lutkaksi, isäkin varmaan ajatteli niin?

Asko katsoi poikaansa järkytyksen vallassa.

”Sinä… Mene huoneeseesi! Nyt!” Joni totteli, juoksi portaat ylös ja paiskasi huoneensa oven kiinni perässään.

Asko yritti rauhoittua, nosti kätensä suunsa eteen vapisten. Tämä ei ollut hänen pieni poikansa, hänen poikansa ei juuri sanonut, että… Pian miehen kädet puristautuivat nyrkkeihin, hänen tyttärensä oli alkanut itkeä huoneessaan, huuto oli luultavasti herättänyt tämän. Ja hänen vaimonsa ryntäsi hänen ohitseen mulkaisten häntä jokseenkin vihaisenoloisena matkalla.

“Mitä ihmettä tuo oikein oli?” Katja kysyi saatuaan muut lapset nukkumaan. Asko istui synkkänä keittiönpöydän ääressä ja siemaili olutta.

”Hän on maannut jonkun miehen kanssa joka on 14 vuotta häntä vanhempi,” mies sanoi tuijottaen pullon suuta ennen kuin nosti sen uudestaan huulilleen. ”Kuulit kyllä mitä hän sanoi, en ihmettelisi vaikka koko naapuristo olisi kuullut!” Asko tuhahti ja nousi ylös, hän tuli ikkunalle ja tuijotti ulos. ”Hän karkaa käsistäni, en tiedä mitä voin enää tehdä… Ehkä… Luulen oikeastaan, että olisi parasta lähettää hänet pois joksikin aikaa, jonnekin missä hän ei voi joutua vaikeuksiin.”

”Ja minne se olisi?”

“Vanhemmilleni pohjoiseen, ainakin lomien ajaksi.”  

”Asko…” Katja aloitti ja tuli lähemmäksi, laski leukansa miehen olalle. “En oikein tiedä… se ei kuullosta parhaalta keinolta.” Hän sanoi varovasti.

”Hän on minun poikani. Joni täyttää 18 kesällä… enkä pidä suunnasta jonka hän on ottamassa. Minun on tehtävä jotain kun vielä pystyn.”

”Puhu sitten hänelle! Yritä kuunnella häntä! Asko, pelkään että tämä… että jos lähetät hänet pois teet enemmän haittaa kuin hyötyä.” Mies kääntyi katsomaan vaimoaan.

”Hän on maannut yli 30-vuotiaan venäläisen kanssa, hän on harkitsematon ja… en vain halua hänen sairastuvan johonkin ja jos hän jatkaa noin se riski on olemassa! Miten se voisi olla enää mennä pahemmaksi?” Katja tuijotti miestään hieman epäuskoisena.

”Luota minuun, asiat totisesti voisivat olla pahemmin. Et voi suojata häntä elämältä! Olen pahoillani, mutta Joni tekee omat virheensä ja hän tarvitsee sinun tukeasi. Hän tarvitsee jonkun johon luottaa kun hän on… no joutunut pulaan!”

”Olen jo päätökseni tehnyt, lähetän hänet vanhempieni luokse ja niin on parasta. Asiasta ei keskustella.” Ja niillä sanoilla Asko poistui keittiöstä jättäen turhautuneen vaimonsa yksin.

^^**^^**^^**^^^**

Misha tunsi olonsa kuin lapseksi joka oli juuri kannellut jostakusta. Se oli kummallinen tunne joka ei tahtonut jättää häntä vaikka hän tiesikin toimineensa oikein. Joni oli liian nuori Ivolle; tämä iljettävä suhde ei vain olisi voinut jatkua kauempaa. Misha tunsi olonsa hieman helpottuneeksi, mutta ennen kaikkea jokseenkin inhottavaksi… se miten hän oli kohdellut Jonia…

Misha palasi kotiin myöhään, myöhemmin kuin oli suunnitellut. Hän oli pistäytynyt pubissa muutamalla oluella ystävien kanssa, mutta sekään ei ollut pessyt pois ylitsepääsemätöntä syyllisyyden tunnetta, mutta sen todella täytyi loppua! Etenkin sen jälkeen miten Joni oli käyttäytynyt… Seurustella nyt Ivon kanssa ja sitten vielä lähennellä häntä; sairasta!

Ivo istui keittiössä, olutta juoden, asiat eivät olisi voinut mennä pahemmin kuin ne olivat. Sen sijaan että hän olisi auttanut Jonia, hänen oli jotenkin onnistunut tehdä kaikki pahemmaksi. Ivo kyllä tiesi kuka oli kertonut Jonin vanhemmille. Hän odotti uupuneena ja vihaisena ja lopulta kuuli ulko-oven käyvän. Koska Dima oli Eevan luona yötä, tulija saattoi ainoastaan olla Misha. Kiirehtimättä Ivo nousi ja käveli kohti eteistä olutpullo kädessään.

”Oliko hauskaa?” Hän kysyi tasaisella äänellä.

”Oli hauskaa”, Misha vastasi kukkoilevasti, alkoholi ei ollut saanut häntä humaltumaan mutta ainakin oli saanut hänet mahtailevaksi. ”Etkö sinä juuri sanonut että pienimäärä alkoholia on aina hauskaa?” Misha lisäsi tähdäten veljensä suututtamiseen. ”Entä sinulla? Hänen kanssaan?”

”Näytänkö iloiselta?” Ivo kysyi ja kohotti kulmaansa. “Taidat tuntea olosi todella tyytyväiseksi?”


Ivo siis tiesi, tai ainakin epäili. Misja ei nähnyt syytä kierrellä totuutta. ”Tiesit kyllä ettemme hyväksyneet sitä Diman kanssa. Se ei ollut kovin älykästä sinulta sekaantua siihen kakaraan.” Misha riisui takkinsa ja ripusti sen naulakkoon, yrittäen vältellä Ivon vihaista katsetta.

”Kysyit oliko minulla hauskaa hänen kanssaan?” Ivo puhui hitaasti. ”Vastaus on kyllä, pidän hänestä, pidän todella paljon… Ja tänään minun oli lohdutettava 17-vuotiasta poikaa, joka itki koska ilmeisesti hänellä oli melkoisen kurja päivä.”

”Säästä minut noilta nyyhkytarinoilta siitä kuinka satutin häntä, koska ilmeisestikään et tiedä koko totuutta.” Misha tuhahti. ”Sinun POIKAYSTÄVÄSI yritti lähennellä minua.” Tähän Ivo hymyili ilottomasti ja väsyneenä.

“Niin, jostakin syystä Joni todella pitää sinusta”, Ivo aloitti. ”Emme koskaan maanneet yhdessä, nukuimme samalla sängyllä, mutten koskenut häneen, en niin kuin luulet. Näin jo varhain ettei Joni halunnut sitä, hän näkee minussa ainoastaan ystävän… ja se mitä hän näkee sinussa…” Ivo pudisti päätään ja huokaisi.

Misha oli enemmän kuin yllättynyt, eivätkö he todella olleet..? Miksi sitten… miksi se esitys? Miksi helvetissä he olivat… hänenkö vuokseen? “Tiesin, että hän on idiootti”, Misha mutisi. “Sanoin hänelle miljoona kertaa etten ole lainkaan kiinnostunut hänestä…” Se ei ollut täysin valhetta… no hyvä on; osa siitä oli… osa hänestä oli kyllä kiinnostunut.

“Olet niin helvetin sokea!” Ivo korotti ääntään. “Ei lainkaan kiinnostusta!… Tiedän että olet ja tänään Joni yritti kertoa sinulle tunteistaan ja mitä sinä teet? Tyrkkäät sivuun? Mitä sanoja oikein käytit? Et ehkä yhtä pahoja kuin se idiootti ennen sinua, mutta… Helvetti soikoon Misha! Ymmärrätkö mitä oikein teit?!” Ivo olisi halunnut ravistaa veljeään.

”Painu hittoon Ivo, minulla ei ole kärsivällisyyttä käydä läpi tätä samaa vanhaa ’hän rakastaa sinua’ keskustelua.” Misha vastasi väsyneesti, koko tilanne tuntui jotenkin epätodelliselta. “Menen nukkumaan.”

”Kaikin mokomin mene!” Ivo huitaisi kättään. “Ei sinun tarvitse nähdä Jonia enää, luulen, että hänen isänsä pitää kyllä hyvää huolta siitä, ehkä se tieto lohduttaa sinua.” Ivo käveli jo kohti omaa makuuhuonettaan, mutta kääntyi vielä ja lisäsi. ”Tosin, jos olisin sinä…” Hän aloitti, mutta pudisti sitten päätään. ”No, miksi edes vaivautua? Miksi sinä välittäisit vaikka olisitkin menettänyt ihmisen joka olisi voinut merkitä enemmän kuin kukaan toinen… Kunhan tiedät, ei sellaisia tule vastaan kovin usein, minunhan se pitäisi tietää… No, hyvää yötä pikkuveli.”

Misha katsoi veljensä perään, katsoi kuinka ovi sulkeutui tämän perässä. Hän ei halunnut selvittää omia tunteitaan syvemmälle, ei halunnut tietää mitä merkitsisi olla näkemättä Jonia enää. Eihän hänelle ainakaan ikävä tulisi, eihän?

Web published: My Secret Shore 11.tammikuuta, 2010

© KOLGRIM 

Jatka lukuun 11

My Secret Shore HOME