11-12.Sodan vaietut uhrit

11.luku

 Ajatukseni olivat jatkuvasti hänen luonaan ja oli vaikea keskittyä. Ennen pitkää joku varmasti huomaisi. Myönnän olleeni peloissani; pelastamalla hänet mahdollisuus oman henkeni menettämiseen oli suuri ja kuitenkin sodassa mikään ei ollut varmaa. Jokainen päivä saattoi olla viimeisesi.

 Tunnustin viimein Sergeille mitä aioin, hän tietenkin katsoi minun menettäneen järkeni ja yritti viimeiseen asti saada minut muuttamaan mieleni; se olisi silkka itsemurha, hän sanoi ja tavallaan tiesin hänen olevan oikeassa.

 He kutsuisivat minua petturiksi ja jahtaisivat kunnes löytäisivät, ellen jotenkin onnistuisi palaamaan ajoissa ja samalla tiesin Eliaksen olevan liian heikko selvitäkseen ilman apua omiensa luokse; minun olisi kuljetettava hänet niin lähelle rajaa kuin mahdollista ja ottaa se riski, että minut ammuttaisiin. Tilanne oli monimutkainen ja päätäni särki ajatellessani sitä. Saatoin vain rukoilla ihmettä.

Hetket joina olin yksin, saivat minut epäröimään; olinko tosissani valmis luopumaan elämästäni hänen vuokseen? Ja kuitenkin tunsin todella rakastavani Eliasta ja hänen päivänsä kulkivat hiljalleen kohti vääjäämätöntä loppuaan. Vaihtaisimme leiriä enkä uskonut heidän ottavan riskiä raahatakseen häntä mukanamme.

 Vladimir ehkä aavisti jotakin olevan minun ja Eliaksen välillä, myöhemmin miettisin, josko hän oli todellisuudessa nähnyt meidät mutta silloin hänen outo käytöksensä meni minulta huomaamatta pohtiessani oikeaa ratkaisua.  

Sitten eräänä yönä löysin hänet huoneesta jossa Eliasta pidettiin, hän oli jo riisunut vaatteet pojan yltä, yritti tukahduttaa tämän epätoivoisen itkun. Vladimirin käsi oli Eliaksen kurkulla hänen yrittäessään raiskata hänet, saavuin kuitenkin juuri oikealla hetkellä ja ajattelematta sen tarkemmin, vedin sotilastoverini Eliaksen yltä omistavalla suojelunhaluisella vihalla.

 Pitelin kiinni hänen univormunsa takista. “’Mitä luulet tekeväsi!?”’ Karjuin ja hetken hän katsoi minuun järkyttyneenä ja peloissaan, hengittäen nopeaan kunnes hänen suupielensä lopulta kääntyivät kuvottavaan virneeseen.

 ”’Hän ei ole ainoastaan sinun, Alexander”, Vladimir kuiskasi. ”’Taidatkin olla rakastunut häneen? Niinkö?”’ Hän kysyi kuin nauttien havainnostaan. Yritin rauhoittaa hengitykseni, Elias oli kyyristyneenä huoneen nurkkaan peittäen vartalonsa viltillä, hänen silmänsä olivat suunniltaan pelosta. Vapautin otteeni Vladimirista mulkoillen häneen.

”’Älä puhu typeriä, sinun ei vain kuuluisi olla täällä, sinulla ei ole lupaa.”’ Sanoin ja yritin edelleen pitää itseni rauhallisena.

Hän hymyili epäilyttävästi ja katsoi sitten Eliakseen. ”’Hän on yhtä kuin kuollut pian, etkö tiennyt Alexander?”’ Hän kysyi siirtäen katseensa takaisin minuun. ”’Luutnantti kertoi minulle. Onhan se melkoinen sääli, poika on niin kaunis, halusin vain panna häntä nyt kun vielä voin.”’

”’Mene ulos…”’ Osoitin kohti ovea, vaivoin onnistuen kontrolloimaan itseni,

”’Ymmärrän, haluat hyvästellä hänet itse. Hyvä on, voin tulla takaisin myöhemmin.”’ Vavahdin Vladimirin kävellessä ohitseni ja koskettaessa olkaani kevyesti. Missä tahansa muussa tilanteessa, olisin hakannut tuon kuvottavan miehen tunnistamattomaksi möykyksi, mutta tiesin, etten voinut sitä tällä kertaa tehdä. 

Kun ovi sulkeutui Vladimirin perässä, henkäisin syvään. Katsoin poikaa pystymättä estämään kyyneleitä jotka kohosivat silmiini, lähestyin hänen vapisevaa muotoaan.

”’Oletko kunnossa?”’ Kuiskasin ja kosketin hänen kasvojaan. Kuinka he voisivat tappaa hänet? Elias oli liian nuori, viaton, hyvä, niin lämmin… En voisi sallia sitä. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen pidelläkseni häntä ja kuten monesti aiemmin hän tuntui rentoutuvan syleilyssäni.

 “Sascha?” Hän kuiskasi ja hänen kätensä kurottautui hiuksiini. Vieraita sanoja pehmeän lempeällä äänellä, Sascha; hän toisteli ja hymyilin hämmentyneenä; Elias kutsui minua lempinimellä jota ystäväni ja perheeni olivat käyttäneet. Suutelin hänen päälakeaan.

”’Autan sinut pois täältä”,’ kuiskasin; muuta vaihtoehtoa ei enää ollut.

**^^**^^**^^

 Elias;

 Olin vaarallisen kiintynyt mieheen ja kaipaukseni häntä kohtaan täytyi olla synti ja yritin uudelleen ja uudelleen kertoa itselleni tai lohduttaa, että tunteideni täytyi olla syntynyt ainoastaan epätoivoisen tilanteeni vuoksi. Olin antanut hänen ottaa minut, vartaloni ja sieluni ja se ei ollut tapahtunut vain kerran.

 Hirviö ei ollut kutsunut minua luokseen ja jokaisella hetkellä jolloin olin yksin, ajattelin Alexanderia; Saschaa… Nimi tuntui sopivalta; lempinimi hänen nimestään, niin pehmeä ja lempeä kuten hän itse oli. Aloin kutsumaan häntä Saschaksi mielessäni.

 Eräänä yönä odottaessani Saschaa; valoani ja lohtuani, ovi aukeni mutta hänen siastaan yö toi yhden niistä jota pelkäsin ja inhosin. Nähdessäni hänen virnuilevat kasvonsa vaikersin ja yritin vapautua köysistä jotka pitelivät minua. Ovi sulkeutui hänen jäljessään kuuluvalla narahduksella ja tuntui kuin synkkä varjo olisi laskeutunut ylleni. Tiesin mitä hän halusi, olihan se syy miksi minut oli tuotu koko paikkaan ja kuitenkin ehkä naivisti olin kuvitellut olevani turvassa omassa vankihuoneessani.

Hän polvistui viereeni ja tarrasi kurkustani, nauroi synkästi ja hänen vapaa kätensä nousi kasvoilleni, silittäen valheellisella lempeydellä poskeani. ”’Olet Alexanderin lutka nyt, niinkö?”’ Räpytin silmiäni hämmentyneenä tietämättä mitä hän sanoi. ”’Olen nähnyt teidät ja sinä oletkin melko halukas, taisit vain huijata meitä? Halusit sitä koko ajan…” Hän löi kasvojani kämmenellään ja sai minut ulvahtamaan kivusta. Olin pyörältä päästäni hänen alkaessa kiskomaan köysiä jotka sitoivat minut. Uusi isku kasvoilleni. ”’Minä voin antaa sinulle kunnon kyytiä senkin pikku huora…”’

 Halusin huutaa Saschaa, hänen apuaan. Vladimir repi vaatteet yltäni ja vapisin, hän tukahdutti huutoni, kuristi minua ja mielessäni jatkoin rukoilua, että Alexander tulisi luokseni ja riistäisi tämän kuvottavan pedon yltäni. Juuri kun olin menettämäisilläni toivoni, hän saapui.  

 Viha paloi hänen silmistään Alexanderin vetäessä miehen yltäni ja ryömin nopeasti lähimpään nurkkaan jonne käperryin ja suojasin alastomuuteni viltillä.

Katsoin heitä ja vapisin, en ymmärtänyt sanoja, mutta Alexanderin suuttumus oli selvä, viha hänen silmistään suli kuitenkin heti miehen lähdettyä ja hän katsoi minuun.

Kun hän piteli minua, tunsin oloni paremmaksi ja turvalliseksi. Kuitenkin jos olisin tiennyt hänen suunnitelmansa, olisin estänyt häntä; en koskaan halunnut hänen riskeeraavan omaa elämäänsä vuokseni. Syvällä sisimmässäni tiesin jo, että pelastumiseni olisi lähes mahdotonta. Olin rikki ja Alexander oli ainut joka piti minut enää järjissäni, jos hän kuolisi miten minun kävisi?

 Mutten tiennyt, hän ei kertonut ja niin en voinut estää häntä ennen kuin riski oli jo otettu.

**^^**^^

Alexander:

 “Se on itsemurha!” Sergei miltei huudahti sinä iltana kun valmistauduin lähtöön; hieman ruokaa, aseeni ja vilttejä. ”Ole nyt järkevä Alexander, et voi selvitä tästä!” Hän yritti saada minut luopumaan ajatuksesta mutta päätökseni oli jo tehty.

 ”Ja sinäkö odotat minun vain katsovan vierestä kun he tekevät kuvottavan suunnitelmansa todeksi?” Kysyin kireään sävyyn. ”Elias on vasta viidentoista! Hän on viaton ja…” Ääneni vaikeni, hieroin kasvojani väsyneenä. ”Jos en vie häntä pois, he raiskaavat ja murhaavat hänet ennen kuin lähdemme täältä… Älä pyydä että antaisin sen tapahtua.” Katsoin ystävääni ja toivoin hänen ymmärtävän, hän oli ainut Eliaksen lisäksi joka tiesi mitä olin, ainoa johon saatoin luottaa ja näinä aikoina se merkitsi paljon. Hän laski vapisevan kätensä olalleni.

 ”Olet niin nuori… Tämä sota… Meidän on tehtävä mitä voimme selvitäksemme… Etkö näe miten pieni mahdollisuus on pelastaa häntä? Jos sinut saadaan kiinni he tappavat teidät molemmat, ole kiltti Alexander ja mieti sitä.” Hän anoi. Kiristin hampaitani ja katsoin poispäin.

”Rakastan häntä”, kuiskasin ja tiesin kuinka naurettavalta se kuulostaisi. Minulle se oli kuitenkin totuus, pakotin itseni katsomaan Sergeihin ja näin epäuskon hänen kasvoiltaan, ehkä hän kuvitteli minun menettäneen järkeni?

”Ethän edes todella tunne häntä, muutama kirje ei ole tarpeeksi…”

”Ei rakkaus aina kaipaa sanoja, tunnen että ymmärrämme toisiamme. Rakastan häntä, se tunne on tosi ja omani, älä kyseenalaista sitä.”

Sergei huokaisi raskaasti ja pudisti päätään, hän ei ymmärtänyt, ei vaikka koetin selittää.

”Sinä siis tapatat itsesi… Tämä on typerää ja järjetöntä…”

”Haluan yrittää ja tiedän kyllä riskin. Kuolen mieluummin tietäen että yritin kuin katuen sitä että en… Ehkä voin saada hänet turvaan? Palkintoni olisi se tieto, että Elias selviää elossa ja jos he tappavat minut niin käyköön niin.”

”Järjetöntä.” Sergei toisti.

 ”Mahdollisuutemme ovat korkeammat jos autat minua. Se on sinun päätökseni, teen tämän kuitenkin avullasi tai ilman sitä.”

Sergei oli hiljaa jonkin aikaa ennen kuin viimein nyökkäsi. ”Hyvä on, autan sinua,” hän lupasi käheällä äänellä.

 Sydämeni takoi kiivaasti astuessani huoneeseen. Kämmeneni hikosivat ja kurkkuni tuntui kuivalle, ei olisi paljon aikaa hukattavissa. Elias katsoi ylös kasvoihini ja kallisti päätään, kurtistaen kulmiaan kuin yrittäisi lukea mieltäni. Hymyilin hänelle hermostuneena, polvistuin ja aloin avaamaan köysiä hänen nilkkojensa ja ranteidensa ympäriltä.

”’Vien sinut kotiin nyt”,’ kuiskasin ja asetin sormeni huulilleni muistuttaen häntä pysymään hiljaa. Eliaksella ei ollut kenkiä, laitoin hänen jalkaansa saappaat jotka olin varastanut kuolleelta vangilta, ne olivat yhden koon liian isot mutta parempaakaan ei ollut. Kiedoin hänen ylleen viltin suojatakseni hänet kylmyydeltä ulkona.

Usutin häntä kietomaan jalkansa ja käsivartensa ympärilleni ennen kuin kannoin ulos huoneesta, tunsin hänen hämmennyksensä lähtiessämme huoneesta. Pitelin häntä, hän tuntui niin lämpimältä vartaloani vasten, painavalta, mutta olin kantanut painavampiakin asioita kuin mitä Elias; joka oli heikentynyt vankeusaikanaan. Päättäväisyyteni antoi minulle voimaa.

 Sergei odotti ja vilkutti minulle merkiksi että reitti oli selvä, sydämeni takoi yhä, oli oltava nopea. Katse ystäväni kasvoilla paljasti kuinka päätökseni yhä vaivasi häntä.

”’Sinun on oltava nopea”,’ hän kuiskasi johon nyökkäsin jäykästi. ”’Mene, ole varovainen,”’ hän lisäsi ja osoitti kohti suuntaa joka minun olisi valittava.

”’Kiitos, hyvästi ystäväni, pidä huolta itsestäsi”,’ sanoin ja Sergei pudisti surullisena päätään.

”’Mene, ette voi viivytellä.” Hän sanoi ja lähtiessäni kuulin hänen vielä mutisevan; Jumala heitä auttakoon.

Huokaisin hieman helpottuneena saavuttaessamme metsän suojaavat varjot, pimeyden joka oli samaan aikaan lohdullista ja pelottavaa. Käsivarteni vapisivat Eliaksen painon alla, mutta tiukensin vain otettani hänestä. Viholliseni ja hänen liittolaisensa saattoivat olla missä tahansa, tarkkailemassa meitä ehkä puiden lomasta. Ajatus sai minut pelokkaaksi ja vilkuilin ympärilleni vainoharhaisena kiiruhtaessa väsyneitä askeliani. Saattaisin kuolla; jokaisella askeleella jonka otin ymmärsin yhä paremmin, että selviytyminen saattaisi olla pelkkää moukan tuuria.

Olin jalkaisin ja kannoin poikaa, jonka täytyi painaa ainakin 50 kiloa, ymmärsin, ettemme pääsisi kovin pitkälle, voimani eivät riittäisi, olisi levättävä. 

 Poika alkoi kiemurrella; hän katsoi minuun huolestuneena ja puhui. En ymmärtänyt hänen sanojaan mutta annoin hänen laskeutua maahan jaloilleen. Hän puhui jälleen ja huokaisi. Saatoin vain hymyillä hämmentyneenä. Kumarruin suutelemaan hänen huuliaan ennen kuin tartuin hänen käteensä ja vedin vierelleni.

“’Meidän on kiiruhdettava turvaan”,’ sanoin ja niin me kävelimme rinta rinnan pystymättä liikkumaan kovin nopeasti näinkään; hänen jalkansa olivat heikenneet ollessaan sidotut niin pitkään, eikä hän ollut saanut syödäkseen niin paljon kuin hänen ikäisensä pojan kuuluisi syödä. Nähdessäni kuinka uupunut Elias oli, sai minut toivomaan, että löytäisimme hänen maansa sotilaita pian, huolimatta mitä se tarkoittaisi itselleni. 

Ajoittain tunsin hänen huolestuneen ja kysyvän katseensa minussa ja hymyilin haluten lohduttaa. ”’Älä huoli Elias, pian olet taas kotonasi, vien sinut sinne”,’ sanoin ja jatkoimme matkaa. Jonkin ajan kuluttua saavutimme pienen aution mökin, katsoin uupunutta matkatoveriani ja päätin, että meidän olisi hyvä levähtää ennen kuin jatkaisimme, ottaisimme riskin kummin tahansa.

*^*^*^

Elias:

 En aluksi ymmärtänyt miksi Alexander oli hakenut minut huoneesta, oliko hänet määrätty tekemään niin? Kun hän kantoi minut ulos ja kiiruhti pimeyteen aloin huolestua siitä riskistä jonka hän otti; hän yritti pelastaa minut, hän oli luvannut yrittää löytää keinon mutta tämä oli silkkaa hulluutta!

 Minua ahdisti, en halunnut hänen laittavan omaa elämäänsä likoon itseni vuoksi ja tiesin, ettei tarinallamme millään voisi olla onnellista loppua. Lopulta yritin kiemurrella alas hänen sylistään kun tunsin hänen käsivarsiensa vapisevan. ”Laske minut alas”, pyysin aistiessani, ettei hän aikonut sitä tehdä ja lopulta tuntui kuin hän olisi ymmärtänyt. ”En totisesti tiedä mitä olet tekemässä, mutta olet hullu,” huokaisin ja pudistin päätäni surullisena. Mies vain hymyili minulle hämillään ja lempeästi sillä ei tietenkään voinut ymmärtää mitä sanoin. Hän tarttui käteeni ja jatkoimme matkaa.

Tunsin oloni väsyneeksi, jalkani olivat väsyneet ja vapisivat, mutten puhunut väsymyksestäni ääneen. En ollut varma miten hän kuvitteli meidän selviävän tästä ja huolimatta siitä kuinka toivoin että voisimme, en todella uskonut niin käyvän.

Pimeys oli yhä raskaana yllämme saavuttaessamme hylätyn mökkipahasen; tarrasin vilttiä tiukemmin ylleni vapisten kylmän viiman puhaltaessa ohitsemme. Ovea ei ollut lukittu kuten epäilin, kelle tahansa se oli kuulunut oli jättänyt asumuksensa kiireellä.

Sisustus oli vaatimaton, vain yksi iso huone; pöytä, sänky, kamiina, muutama hylly ja revenneet verhot, maalaus joka näytti lapsen tekemältä ja sai minut pohtimaan ihmistä tai ihmisiä jotka olivat asuneet mökissä.

 Kylmyys ympäröi meitä yhä, mutta ainakin tuuli oli jäänyt ulos. Katsoin Saschaan, hymyilin väsyneenä ja surullisesti ja hän käveli luokseni, kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni hellään halaukseen ja pitelin häntä. Kyyneleet kerääntyivät silmiini, tarrauduin hänen univormunsa takista ja hengitin kiihtyneesti; sinä typerä mies –ajattelin itsekseni – sinä rakas typerys, miksi vaarannat henkesi vuokseni?! Kipu täytti sydämeni, jommankumman meistä oli kuoltava; ajatus tuntui selvältä minulle ja mietin, josko hän ymmärsi saman?

 Katsoin lopulta ylös hänen silmiinsä ja kohotin käteni koskettaakseni hänen kasvojaan, kyyneleeni tuntuivat huolettavan häntä sillä hän kurtisti kulmiaan ja painoi huulensa otsalleni.

”’Älä itke Elias, kaikki järjestyy lupaan sen… Pääset takaisin kotiin perheesi luokse… Tiedän riskin, älä itke…”’ Hän kuiskasi lempeällä äänellä ja ymmärsin kuinka olin tullut rakastamaan hänen ääntään ja lämpöään, tätä läheisyyttämme. Minun ei tarvinnut ymmärtää hänen kieltään ymmärtääkseni häntä.

”Sinun ei pitäisi uhrata itseäsi”, kuiskasin ja silitin hänen niskaansa, siirsin käteni hänen olalleen, enkä voinut estää kyyneliäni. Osa minusta tunsi oloni vihaiseksi, välitin hänestä ja tunsin suuttumusta siitä, että hän oli nyt vaarassa. En ollut vihainen Alexanderille vaan sille toivottomuudelle joka oli tuonut meidät tähän tilanteeseen. ”En voi antaa sinun tehdä sitä Sascha, en voi antaa sinun tulla surmatuksi…” Jatkoin, ymmärsi hän minua tai ei. Katsoin hänen ruskeisiin silmiinsä. ”Anna sen olla minä, sen täytyy olla minä”, kuiskasin. ”Jos kuolet menetän järkeni, sattuisi liikaa, en kestäisi sitä… En voi saada takaisin sitä mitä minulla oli, se ei koskaan enää voisi olla normaalia…” Suljin silmäni ja laskin pääni hänen rinnalleen, kuuntelin hänen sydämensä sykettä. ”Sinä selviät”, kuiskasin. ”Olet vahva Sascha, rakastan sinua… Oma rakas, typerä Saschani… En voi palata, etkö näe?.. Minua pelottaa…”

Alexander;

Kuuntelin hänen ääntään kun hän puhui ja aistin hänen surunsa ja pelkonsa. Kyyneleet valuivat hänen silmistään ja saivat omani kostumaan, pitelin häntä ja toivoin voivani pitää tämän hiljaisen hetken ja hänet. En halunnut menettää Eliasta, ajatus oli epämukava. Pelkäsin aamua, päivänvaloa joka saavuttaisi meidät ennen pitkää. Suutelin hänen päälakeaan ja hieroin hänen selkäänsä rauhoittavasti.

”’Voisinpa pitää sinut luonani aina… Toivon, että olisi mahdollisuus, että voisimme olla yhdessä ja voisin puhua sinulle niin että ymmärtäisit sanojani…toivon…”” Huokaisin raskaasti. ”’On kylmä, ehkä voimme sytyttää tulen kamiinaan,”’ sanoin hetken kuluttua ja vastentahtoisesti irrotin otteeni hänestä.

 Etsin puuta mutten löytänyt joten päädyin rikkomaan puisen tuolin ja käytin sen palasia tehdäkseni tulen. Tunsin Eliaksen katseen ja varastin muutaman katseen hänestä; hän näytti niin sydäntä lämmittävän suloiselta pidellessään isoa vilttiä ympärillään, hänen pehmeät hiuksensa valahtivat hänen otsalleen, tulen kajo tanssi hänen mietteliäissä silmissään.

Lopulta vedin hänet vierelleni; istuimme lattialla kamiinan edessä yrittäen lämmitellä. Helliä suudelmia ja kosketuksia jotka kasvoivat rohkeammiksi hetki hetkeltä; se oli katkeransuloinen yö, muisto jonka säilyttäisimme aina ja yksi merkityksekkäämmistä koko ikänäni.

 Rakastelimme hitaasti ja hellästi; hellin hänen lämpöään ja pehmeyttään. Vartalomme yhtyivät ja jaoimme jotakin mitä en osaisi sanoin kuvailla tehdäkseni sille oikeutta. Meillä oli nuo muutamat tunnit kahden, se yö jolloin ympäröivä maailma oli unohdettu ja merkityksetön, olimme kuin ainoat ihmiset olemassa; kuinka toivoinkaan sen hetken voivan kestää ikuisesti, mutta ennen pitkää kuten kaikki hyvä, myös meidän hetkemme päättyi liian pian.

En nukkunut sinä yönä, pitelin hänen alastonta vartaloaan lähelläni vilttien alla ja katsoin hänen kasvojaan ikuistaen hänen kauneutensa yksityiskohdat mieleeni. Jopa ilman sanoja tunsin hänet läheisemmäksi kuin olin koskaan tuntenut ketään, se oli pelottava tunne, hämmentävä ja outo. Sinä aamuna kun aurinko nousi, lämpimät säteet valaisivat hänen kasvonsa ja saivat hänet näyttämään enkeliltä. Ja kun Elias avasi silmänsä ja hymyili pehmeästi, pidellen kättään omassani tunsin että voisin kuolla onnellisena siihen hetkeen. Viimeinen suudelma, pehmeä ja hellä, jos olisin tiennyt sen olevan viimeinen, olisin viivyttänyt sitä pidempään. Oli kaunis aamu; se alkoi niin kauniina, voi kuinka toivonkaan, että se olisi voinut jatkua sellaisena.

12.luku

Elias:

Kirpeä kevät tuuli tuntui ihanalta ja tervetulleelta ihoani vasten. Kuin lapsi leikin jäljellä jääneellä lumella ja löysin hetken onnea. Lumea ei ollut enää paljoa jäljellä, huhtikuu lähestyi ja tunsin onnea siitä että saatoin nähdä kevään kauneuden viimeistä kertaa.

Hengitin syvään, aika oli karkaamassa käsistäni; tunsin sen ja halusin nauttia viimeisistä hetkistäni. Tunnustelin märkää maata käsieni alla ihmetellen sen koostumusta, kunnes lopulta nojauduin ja hengitin keuhkoihini sen raikasta tuoksua. Kun katsoin kohti mökkiä, näin Alexanderin kuistilla ja hän loi minuun uteliaan, mutta huvittuneen katseen. En usko että koskaan olin ajatellut toista ihmistä yhtä kauniina, kuin ajattelin Alexanderia sinä hetkenä, auringon säteet tuntuivat halaavan häntä joka puolelta; hän oli komea, henkeäsalpaava ja vahva. Se hetki oli kummallinen, sanoin kuvailematon rauha täytti sisimpäni, aavistin oman kuolemani ja kaikki aistini olivat terävöityneet; se miltä ilma tuoksui, miltä lumi tuntui sormieni välissä, kosteat ruohonkorret ja ilman viileys, Alexander; Sascha. Rakastin Saschaa, kun katsoin häneen, tunsin sen selvästi ja hymyilin vaikka samalla tiesin ajan käyneen jo vähiin, Alexander oli kuitenkin vahva ja selviäisi; tiesin sen.

 Taivas oli vaaleansininen sinä päivänä, auringonsäteet lämmittivät jo ja kohotin käsivarteni taivasta kohden, suljin silmäni ja hymyilin. Alexander ehkä ajatteli minun menettäneen järkeni, kun siirsin katseeni häneen, hän lähestyi hitaasti päätään kallistaen.

“Näen pian vanhempani, tunnen sen.” Kuiskasin syyni sille miksi hymyilin, vaikkei hän voisi ymmärtää. “Älä pelkää Sascha”, kuiskasin katsoessani kohti metsää missä uskoin rajan sijaitsevan. “Ikävöin kyllä kotia,” sanoin Alexanderin seisahtuessa viereeni.

“’Meidän on syytä jatkaa matkaamme, on vaarallista jäädä,”’ hän kuiskasi ja ymmärsin hänen yhä toivovan että voisi pelastaa henkeni. Nousin hitaasti. “’Odota, haen viltit ja laukkuni…”’ Katsoin kuinka Alexander juoksi mökkiä kohden ja se oli hetki jolloin kuulimme heidät; lähestyvä armeija, he eivät olleet omiani, näin heidät kohdasta jossa seisoin. He eivät vielä nähneet meitä, mutta tiesin olevan liian myöhäistä paeta. Vaikka itse olisin ehkä onnistunut, Alexander olisi jäänyt kiinni ja minun oli tehtävä valinta, joka loppujen lopuksi oli yllättävän helppo.

Hän katsoi minua kohden; kauhunsekainen pelko silmissään ja näin kuinka yhä hän halusi kieltää todellisuuden. Sascha juoksi luokseni koettaen saada minua liikkumaan.

“’Juokse Elias! Juokse! Selviät kyllä!”’ Hän usutti, mutta pudistin päätäni surullisena.

“On liian myöhäistä”, kuiskasin. “Mutta sinulla on vielä mahdollisuus.” Lisäsin ja katsoin kohti lähestyviä miehiä. Tein ainoan asian joka mieleeni pälkähti; huusin, huusin apua omalta armeijaltani jonka tiesin olevan kaukana ja kun Alexander katsoi minuun järkyttyneenä, yhä yrittäen saada minua juoksemaan kanssaan, aloin kamppailemaan häntä vasten. Kutsuin Alexanderia likaisimmilla nimillä joita keksin; Ryssä sika, paskiainen, kirosin tavalla joka olisi saattanut äitini häpeään.

Alexander ei ymmärtänyt, hänen kasvonsa paljastivat hänen järkytyksensä; miksi kiinnitin huomiota? Miksi taistelin häntä vastaan? Löin avokämmenellä Alexanderin kasvoja, pakotin hänet osoittamaan aseensa piipun itseäni vasten ja hänen pudistaessaan päätään epäuskoisena jatkoin huutoa ääneen; kuiskaten rukouksia että hän ampuisi minut heidän edessään. Alexander ei kuitenkaan vieläkään halunnut nähdä väistämätöntä kuolemaani, enkä oikeastaan voinut syyttää häntä haluttomuudesta viedä sitä loppuun itse.

“Senkin sairaat perverssit!” Kyyneleet kohosivat silmiini, he saattoivat jo nähdä meidät. “Te saamarin siat!” Henkäisin ja Alexander seisoi yhä jähmettyneenä paikoilleen, rukoilin, että hän ymmärtäisi minun yrittävän pelastaa hänen henkeään. “Huijasin teitä kaikkia!” Nauroin hulluna ja peräännyin. “Helvetti! Lapsi pakeni teiltä paskiaisilta! Perkeleen Ryssät!” Näin aseiden piippujen jo osoittavan minua ja rukoilin laukausta joka veisi henkeni.

 Näin heidän ilmeistään; sairaasta tavasta hymyillä, etteivät he antaisi armollista kuolemaa minulle. Rauhallisuus, jota olin aiemmin tuntenut, katosi sen sileän tien. Huutoni muuttuivat epätoivoiseksi itkuksi; nämä eivät voineet olla ihmisiä, nämä olivat hirviöitä. Viisi miestä lähestyi, viisi joiden kaikkien muistin käyttäneen minua aiemmin omaan nautintoonsa. Pudistelin päätäni perääntyessäni ja kirotessani heitä, vannoen heidän päätyvän helvettiin.

 Lopulta käännyin ja aloin juosta; ampukaa minut, olkaa kilttejä ja ampukaa minut, päättäkää elämäni, kunhan ette vie minua takaisin! – Rukoilin mielessäni, mutta hirviöt eivät antaneet minulle toivettani todeksi. Mies ilmestyi eteeni kuin tyhjästä ja törmäsin häneen kaatuen selälleni märälle lumelle. Hän veti minut ylös nopeasti ja nauroi synkästi, tiesin, ettei minulla ollut enää mitään menetettävää ja sylkäisin hänen kasvoihinsa; minkä johdosta mies löi minua kasvoihin saaden nenäni vuotamaan verta. Estin itseni huudahtamasta kivusta, sillä tiesin heidän odottavan sitä.

 Mies raahasi minua eteenpäin muiden luokse, Alexander heidän joukossaan ja rukoilin, että hän ymmärtäisi mennä näytökseni mukana; se oli ainut keino pelastaa hänen henkensä, tiesin, että omat päiväni olivat jo luetut.

 He pakottivat minut sisälle autoon, Alexander jäi muiden kanssa ja auton käynnistyessä katsoin taakseni huolestuneena. Rukoilin, että he uskoisivat, ettei Alexander ollut yrittänyt karata, mutta ehkä vain lähtenyt minun, karanneen vangin perään?

 Aurinko paistoi yhä, kyynelet valuivat ääneti kasvoillani, katsoin ulos ja yritin ikuistaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan luonnosta jonka näin, tiesin näiden maisemien olevan viimeisiä jotka silmäni näkisivät. Ajattelin pieniä sisaruksiani ja hymyilin, saatoin vaikuttaa hullulta vangitsijoistani, mutten enää välittänyt. Ehkä pelkoni sai naurun pyrskähdyksen nousemaan sisältäni ja hetken nauroin kunnes jälleen itkin.

 Aino ja Olavi olivat elossa, tunsin sen, he jatkaisivat elämäänsä ja kasvaisivat, he olisivat onnellisia; minun täytyi uskoa niin.

 
Alexander:

 Sen ei ollut pitänyt mennä näin, tämä ei ollut suunnitelma. Olin turta sisältä enkä ymmärtänyt; kuinka he löysivät meidät näin nopeasti?

Seison keskellä huonetta, hänen pöytänsä edessä, tuijottaen lattiaa. En tiedä mitä minulle tapahtuisi nyt, tiedän vain, että Elias teki sen vuokseni, epäonnistuin pelastamaan hänet ja Elias…

 “Poika käyttäytyi kuin hullu… Hän oli karannut. Volkov lähti hänen peräänsä kerrottuaan asiasta minulle ja korpraali Nikitinille,” Nikitinillä Vladimir tarkoitti Sergeitä ja minulla ei ollut aavistustakaan miksi Vladimir valehteli puolestani, mutten pitänyt siitä ja silti en kieltänyt asiaa. Kieltäminen olisi tarkoittanut kuolemaa enkä ollut varma oliko se osa heikkouttani, että valitsin pysyä hiljaa. Liian monta ääntä päässäni, liian monta ajatusta; useat niistä pyörien Eliaksen ympärillä, siinä mitä hänelle tapahtuisi. “Volkov uskoi voivansa saada pojan takaisin ennen kuin tämä ehtisi kovin pitkälle, päätin kuitenkin hälyttää muut.”

“Viisaasti toimittu Sadov”, Luutnantti myönteli ja lopulta istui alas hymyillen ottaessaan kynän ja alkaessaan pyöritellä sitä sormiensa välissä. “Jos hän olisi paennut, olisimme kaikki vaikeuksissa,” hän jatkoi ja katsoi minua kohti, yritin parhaani pitääkseni hänen katseensa. “Te muut voitte mennä, haluan puhua Volkovin kanssa.” Hän sanoi rauhalliseen sävyyn ja kuuntelin huoneesta poispäin kantautuvia askelia, ovi sulkeutui muiden perässä ja olimme kahden.

“No…” Luutnantti hymyili ja kallisti päätään. “Alexander, olethan sinä aina ollut hieman typerä, etkö niin?” Hän virnisti. “Noh, älä näytä niin huolestuneelta. Poika on nyt täällä, eikä hän enää pääse pakoon, mutta ymmärrät varmaan, etten voi enää uskoa hänen vartioimistaan sinulle.” Tunnen oloni pahoinvoivaksi enkä hetkeen löydä ääntäni, uskon hänen tietävän totuuden.

“Mitä hänelle tapahtuu nyt?” Pakotan itseni kysymään. 

“Huomenna pidän pienimuotoisen… yksityistilaisuuden, odotan sinun olevan paikalla Alexander ja tämä ei ole pyyntö.” Hän hymyilee sairaalla tavalla joka saa vatsanpohjani kääntymään. “Voit pitää itseäsi onnekkaana, poikaseni. Rangaistuksesi huolimattomuudestasi voisi olla kovempi, mutta isäsi kunnian vuoksi annan tämän mennä läpi sormien.”

Nyökkään hieman jäykästi. “Voinko mennä nyt?” Kysyn, voin vain vaivoin estää itseäni huutamasta, en kestä tätä pelkoa Eliaksen kohtalosta.

“Voit”, hän vastaa mutta juuri kun olen avaamassa ovea, hänen äänensä pysäyttää minut. “Huomenna olet paikalla ja katsot, katsot sen kaiken.” Hän sanoo oudolta tuntuvan rauhalliseen sävyyn ja suljen silmäni tukahduttaen haluni itkeä. Tiedän, että hän tietää ja tämä rangaistukseni on kuolemaa pahempi. Kaksi miestä odottaa oven takana ja käskevät minut mukaansa, ymmärrän, ettei minulla ole pienintäkään toivoa nähdä Eliasta ennen huomista, ymmärrän mitä silloin tulee tapahtumaan ja pystyn vain vaivoin pitämään itseni pystyssä ja kävelemään, kipu kuristaa sisimpääni enkä voi puhua siitä ääneen, en voi tehdä mitään.

Jumalaa ei ole olemassa, jos olisi, Hän ei voisi antaa tällaista tapahtua, eihän?

Web published:1.toukokuuta.2010  My Secret Shore

© KOLGRIM

Jatka lukuun 13-14

My Secret Shore HOME