12-13 Menneisyyden aave

12. luku

“Teidän on vain ajettava tätä tietä suoraan ja seuraavasta risteyksestä vasemmalle, sitten uudestaan vasemmalle ja sitten oikealle”, Olavi opasti miestä.

”Hyvä on”, Mies vilkaisi häneen nopeasti, hymy huulillaan.

”Kuinka te tunnette Al-… herra Volkovin?” Olavi kysyi rikkoakseen hiljaisuuden.

”Tapasimme sodassa, taistelimme samassa, hm… yksikössä?” Mies vastasi takerrellen sanoissaan hieman, Olavi nyökkäsi.

”Miten te olette tulleet oppineeksi suomea?”

“Kai… Alexanderin tunteminen… Minä… on outo tarve tehdä kaikki mitä hän… siksi.” Mies virnisti ja Olavi kohotti kulmaansa, vastaus oli kummallinen ja miksi Alexander ei ollut koskaan maininnut tätä miestä, jos he olivat niin läheiset ystävät?


Vladimir katsoi poikaa; tilaisuus oli liian täydellinen hukattavaksi ja hän tunsi innostuksensa kasvavan vatsanpohjassaan. ”Mikä on nimesi?” Hän kysyi ja poika käänsi suuret, viattomat siniset silmänsä häneen, silmät jotka Vladimir muisti hyvin nähneensä aiemmin.

”Olavi, Olavi Lahti”, poika vastasi ja Vladimir nyökkäsi, tilanteen ironia sai hänet miltei hykertelemään itsekseen. Alexander oli aivan liian ennalta arvattava. Poika oli kaunis, jokseenkin hentorakenteinen, olisi helppoa voittaa tämän vastustelu, oli vain saatava hänet ensin jonnekin syrjemmälle.

Olavi katsoi ulos ikkunasta, hukkuneena ajatuksiinsa. Mistä Alexander oikein halusi jutella? Hän oli sanonut sen olevan jotakin vakavaa, ehkä sillä oli jotakin tekemistä tämän oudon miehen kanssa? Mutta miksei Alexander ollut kertonut odottavansa vierasta? Kello oli miltei kuusi, entä jos Alexander odottikin jo järvellä? Pitäisikö hänen siinä tapauksessa pyytää mies mukaansa sinne? Ja miten hän selittäisi, että tiesi mistä löytää Alexanderin? Kysyisikö vieras edes sitä?

Hän oli ollut aivan liian uppoutuneena ajatuksiinsa keskittyäkseen tien seuraamiseen.

”Hei, taisitte kääntyä väärään suuntaan”, Olavi sanoi katsottuaan ympärilleen metsätietä.

”Niinkö?”

”Niin, teidän piti kääntyä vasemmalle.”

”Anteeksi, kielen ymmärrys on… vielä hankalaa”, Vladimir sanoi jatkaessaan ajamista tuijottaen tietä heidän edellään.

”Ei se haittaa, kääntäkää vain auto ja… lupaan keskittyä paremmin oikean suunnan neuvomiseen”, Olavi hymyili ja mies vilkaisi takaisin häneen hymyillen oudosti.

”Tuolla, voitte kääntää auton tuolla!” Olavi osoitti kohti kapeaa hiekkatietä, joka erosi siitä jota he ajoivat, mies ohitti sen sanomatta sanaakaan. ”Miksi te ette käänny? Tämä on väärä tie, me…” Katse jonka Olavi sai mieheltä, hiljensi hänet. Mitä oli oikein tekeillä? Vladimir virnisti, kalpeat siniset silmät tarkkailivat häntä tavalla, joka sai Olavin hermostuneisuuden kasvamaan.

 ”Olet kasvanut kauniisti poika”, mies sanoi ja Olavi henkäisi hieman järkyttyneenä, haluamatta tietää mitä mies tarkoitti kommentillaan.

”Sinä-, sinun pitäisi kääntyä.” Olavin ääni värähti.

”Onko kukaan koskaan kertonut, kuinka paljon näytät veljeltäsi?” Kysymys yllätti hänet, Olavi tunsi sydämensä hypähtävän rinnassaan pelosta, jonka jälkeen hänen pulssinsa kiihtyi. Hänen veljensä…

”Ole kiltti ja pysäytä auto”, hän pyysi heikolla äänellä.

”Etkö kysy mistä tunnen veljesi?” Mies kysyi. ”Vai ehkä jo muistat minut, pikkuinen?” Ääni oli samaan aikaan huvittunut ja julma. Olavi alkoi vapista, tuo ääni… huutoa… Oli ollut niin kylmä päivä… leikki, piilosta, he olivat leikkineet piilosta? Oli oltava hiljaa… Hän oli halunnut suklaan, jonka hänen veljensä oli luvannut. Elias, Olavi muisti veljensä hymyilleen heille, sormi huuliensa edessä ennen kuin luukku oli sulkeutunut.

Välähdyksiä, utuisia muistoja. Tuo ääni, Olavi tunsi tuon äänen, tuon hajun. Luoja auttakoon! ”Mietin, maistutko yhtä hyvältä, kuin veljesi.” Mies laski kätensä hänen reidelleen ja täysi ymmärrys iski Olaviin nopeammin kuin koskaan. Hän päästi pelokkaan, itkunsekaisen huudahduksen ja ainoa ajatus hänen mielessään oli päästä pakoon tältä demonilta. Olavi avasi paniikissa autonoven, ja heittäytyi ulos, hän kaatui kädet edellään, hiekka repi ihoa rikki; verta, sattui, hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt pudotuksesta.
 

Hän nilkutti metsää kohti, rukoillen, että pääsisi pakoon mieheltä, että löytäisi paikan piiloutua. Hän kuuli auton renkaiden kirskunnan, moottorin sammuvan, sydän löi tiheään. Oli vaikea liikkua, jokainen askel sattui ja kuitenkin Olavi yritti parhaansa juosta kivusta välittämättä, kyyneleet valuivat alas hänen kasvojaan, hän tiesi miehen olevan perässään ja tiesi tämän liikkuvan nopeammin kuin mihin hän pystyi itse.

Vladimir katsoi pojan epätoivoista pakenemisyritystä putoamisensa jälkeen. ”Typerä lapsi”, hän mutisi virnuillen itsekseen. Hän astui metsään. äkkiä kadottaen pojan näkyvistään. Oli hiljaista, hänen aistinsa olivat herkistyneet, himo ajoi eteenpäin. Ei, poika ei pääsisi pakoon näin helpolla. Mies kuunteli tarkkaavaisena, katseli ympärilleen, adrenaliinitaso korkealla. Hän rakasti metsästystä, rakasti sen jännitystä, samasta syystä Vladimir oli rakastanut sotaa. Hänen sielunsa oli veren nälkäinen ja janosi heikompiensa pelkoa.

”Tule esiin pikkuinen, tule esiin”, Vladimir kutsui kävellen hitaan askelein eteenpäin hymyillen tarkkaillessaan ympäristöään. Hän saisi saaliinsa ja saalis tiesi sen. ”Haluan leikkiä kanssasi, leikissä piilotetaan jotakin, tiedätkö mitä se on poika?” Mies nauroi, hengityksensä kiihtyessä, hän nuolaisi huuliaan.

Olavi piileskeli ison kiven takana vapisten, hän kuuli miehen lähestyvän ja tunsi voivansa pahoin pelkonsa voimasta. Oli päästävä pakoon, järvelle Alexanderin luokse, hän ei halunnut kuolla ja uskoi niin tapahtuvan, jos mies saisi hänet kiinni.

**^^**^^**^^**^^**

“Ymmärrän tunteesi, minä-“ Alexander aloitti. Aino kääntyi kasvotusten häntä kohden.

”Ymmärrätkö tosiaan?!” Hän huusi.

”Voin ainakin kuvitella, toivon, että olisin kertonut tämän aiemmin, mutta…”

”Mutta olit liian kiireinen houkutellaksesi pikkuveljeni sänkyysi?! Älä odota, että onnittelisin sinua onnistumisestasi!” Aino tiuskaisin, hänen päätään särki ja hiljaisuus seurasi.

”Uskot minua tai et, minä rakastan veljeäsi”, Alexander vannoi hiljaisella äänellä. Nuori nainen siirtyi ikkunan ääreen ja katsoi ulos.

”Kumpaa veljistäni? Kumpaa sinä mahdat rakastaa?” Aino kysyi väsyneellä äänellä ja Alexander huokaisi syvään.

”En suunnitellut tätä, en odottanut näin käyvän. Heissä on ulkoisesti paljon samaa näköä, mutta molemmat ovat erilaisia kuten myös rakkauteni heihin.”

”Rakkaus…” Aino huokaisi ja naurahti perään kuivasti. Hän kääntyi kyyneleet silmissään. ”Olet pilannut Olavin elämän! Etkö ymmärrä?!” Alexander ei tiennyt miten vastata. “Mitä oikein ajattelit?!” Tyttö huusi. “Mitä luulet hänelle tapahtuvan, jos joku saa tietää tästä!? Hän oli kunnossa ennen sinua! Luoja, pelkkä katsomisesi ällöttää minua nyt!”

Alexander vilkaisi kelloa, joka oli jo yli kuuden. Häntä inhotti olla myöhässä ja antaa Olavin odotuttaa itseään. ”Ole kiltti, pyydän, että puhuisimme tästä rauhassa, Olavin kanssa.” Aino oli vaiti, mulkoili häneen vihamielisesti, eikä Alexander koskaan ollut nähnyt yhtä vihaisen näköistä naista. Hän toivoi löytävänsä oikeat sanat rauhoittamaan tyttöä, jos niitä edes oli.

”Et tule näkemään häntä enää”, Aino sanoi. ”Et puhu hänelle, etkä taatusti koske häneen enää sormellasikaan!”

”En voi jättää häntä ilman, että puhuisin hänelle ensin. Olen pahoillani, mutten voi särkeä hänen sydäntään niin.”

”Särkeä hänen sydäntään?! Olet jo tehnyt sen!… Luojan tähden, sinä olet yksi isoveljemme raiskaajista! Miten luulet Olavin suhtautuvan!?”

“En raiskannut Eliasta!” Alexander huusi, syytös oli liian suuri siedettäväksi. He olivat rakastaneet, syytös sai sen kuulostamaan likaiselta.

“Etkö? Väitätkö siis, että Elias nautti olostaan siellä? Sanotko, että veljeni halusi olla…” Aino ei voinut sanoa lausettaan loppuun, puhkesi uudestaan kyyneliin. ”Elias rakasti Emmaa, hän huolehti meistä vain 15-vuotiaana! Sitten teikäläiset tulivat ja… luoja… Miten voit väittää ettet raiskannut häntä?! Hän ei ole voinut maata kanssasi vapaaehtoisesti!”

“Se oli hullua, koko maailma oli hullu silloin ja olin epätoivoisessa tilanteessa. En suunnitellut sitä sen enempää kuin Eliaskaan. Hän oli viaton ja hyväsydäminen… Halusin auttaa häntä, niin se alkoi ja veljesi… Hän oli yksin ja peloissaan ja sai minulta kai jonkin verran lohtua ja niin se alkoi hänen kanssaan.” Alexander yritti parhaansa rauhoittua, muistutti itselleen, että tytön suuttumus oli luonnollista ja odotettua, hän ei voinut tietää millaista se oli ollut. ”Luit kirjeen, lue se uudestaan. Ne ovat veljesi sanoja, hänen tunteensa ja ainut mikä voi kertoa hänen puolensa tapahtuneesta.”

Aino nyyhkytti, yhä järkyttyneenä siitä mikä Eliaksen kohtalo oli ollut. Hänen kuolemansa oli nyt lopullinen, kirje oli tappanut viimeisenkin toivonpisaran siitä, että jonkin ihmeen turvin tämä olisi säästynyt ja ennen pitkää palannut heidän luokseen. Hän oli elätellyt sitä toivetta niin pitkään, rukoillut näkevänsä Eliaksen vielä kerran, että tämä olisi halannut häntä, hymyillyt ja sanonut kaiken olevan hyvin nyt, että kipua ei enää ollut. Muistot täyttivät hänet, oli vaikea hengittää, Elias ei enää koskaan palaisi.

”Rakastin häntä!” Aino huusi. “Rakastin veljeäni ja haluan hänet takaisin!” Alexander katsoi tyttöä surullisena, tämä vaikutti niin pieneltä ja hentoiselta. Hän tunsi tytön tuskan, muisti sen menettämisen kivun ja kyyneleet nousivat hänen omiin silmiinsä. Hän toivoi voivansa lohduttaa tyttöä, mutta tiesi, ettei tämä halunnut hänen lohtuaan.

”Olen pahoillani”, Alexander kuiskasi.

”Vihaan sinua!” Aino huusi. “Vihaan sinua…” Hän toisti heikommalla äänellä ja istui alas kirje kädessään. Oli hiljaista.
 


**^^**^^**^^**^^**

Olavin huulet vavahtelivat, vartalo tärisi ja hän kuuli sydämensä kiihkeät, pelokkaat lyönnit. Kyyneleet valuivat alas poskia ja hän katsoi epätoivoisena ympärilleen, hänellä ei ollut aavistustakaan minne juosta, missä järvi oli.

”No kaunispoika, ei ole syytä piileksiä… Tiedät, ettet pääse pakoon.” Mies huhuili ja Olavi tiesi, että oli vain hetkistä kyse kunnes tämä löytäisi hänet. Mahdollisuudet eivät olleet hänen puolellaan, häntä oksetti, pyörrytti, korvissa humisi. Jos hän juoksisi, voisiko hän pelastua? ’Unohda kipu, unohda kipu,’ hän hoki itselleen sanoista muodostuen jonkinlainen mantra. Varoen Olavi kosketti Alexanderin antamaa kelloa taskussaan, toivoen saavansa siitä rohkeutta, jota tarvitsi. ”meidän on oltava rohkeita kuin sotilaat nyt”, Hänen veljensä sanat kaikuivat äkisti hänen mielessään ja hän halusi olla yhtä rohkea kuin tämä oli ollut.


”Täällä sinä olet.” Olavi kuuli äänen yläpuoleltaan ja paniikki valtasi hänet. Hän nousi ja pyrähti epätoivoiseen juoksuun; oksat raapivat hänen käsivarsiaan ja poskiaan, maasto oli epätasainen ja vaikeakulkuinen. Olavi teki virheen ja katsoi taakse juostessaan kompastuen puunjuureen edessään. Hän kaatui vatsalleen kädet edellään ja voihkaisi kivusta, ei ollut aikaa reagoida.

”Sain sinut!” Mies nauroi voitonriemuisena.


**^^**^^**^^**^^

“Mennään kävelylle”, Emma sanoi pojalleen pukiessaan nuoremman tyttärensä ja asettaessaan tämän rattaisiin.

”Miksi?” Poika kysyi haluamatta jättää leikkejään.

”Koska haluan nähdä miten työt edistyvät, etkö sinäkin haluaisi? Voimme pysähtyä järvellä, kun palaamme.” Emma hymyili, ei hänen oikeasti tarvinnut nähdä taloa, hän halusi vain nähdä, että Olavi oli saapunut turvallisesti perille. Hänellä oli ollut kumma olo siitä asti kun poika oli lähtenyt, jonkin siinä vieraassa miehessä vaivasi häntä vaikkakaan hän ei osannut sanoa mikä.

”Hyvä on äiti”, lapsi myöntyi ja nousi.


Lähestyessään Emma kuuli Ainon ja Alexanderin riitelevän. Hän astui sisään, Aino oli itkenyt, Alexander oli kietonut käsivartensa rintansa ylle ja katsoi ovea kohden jokseenkin surkean oloisena. Olavista ei ollut jälkeäkään.

”Mitä täällä tapahtuu?” Emma kysyi hämillään, Aino pyyhki kyyneliään ja Alexander loi häneen avuttoman katseen. ”Löysikö se sinun ystäväsi sinut Alexander?”

”Ystäväni?” Mies kysyi hämmentyneenä.

”Niin, ystäväsi pistäytyi talollani kysellen sinua, sanoin että olet täällä ja-” Katse Alexanderin kasvoilla kertoi vastauksen. ”Hän pyysi Olavia näyttämään hänelle tien ja hän…”

”Mitä? Missä Olavi on?!” Alexander kysyi hermostuneena.

“Hän… Hän lähti sen miehen mukaan”, Emma sopersi.

”Kenen?! Kuka hän oli?” Alexander kysyi kireästi pelkonsa kasvaessa.

”H-hän sanoi olevansa ystäväsi…” Emma änkytti. ”He lähtivät miltei tunti sitten hänen autollaan.” Alexander vilkaisi kelloa; 18.25.

”Sanoiko hän nimeään?!” Hän huusi naiselle vihaiseen sävyyn, saaden tämän vapisemaan.

”V-vladimir…hänen sukunimensä alkoi S-kirjaimella.” Väri katosi miehen kasvoilta, häntä huimasi, pahin saattoi olla jo tapahtunut ja jos se olisi, Alexander ei tiennyt miten selviäisi siitä.

”Meidän on löydettävä heidät heti!” Hän huusi ennen kuin ryntäsi ulos Aino perässään. Vladimir oli sadisti ja tunti oli pitkä aika tässä tilanteessa. Alexander tiesi, ettei ikinä antaisi itselleen anteeksi, jos Olavi katoaisi tyystin.

13.luku

Alexander juoksi järveä kohden ja katsoi epätoivoisena ympärilleen. “Olavi!” Hän huusi kuulematta mitään, näkemättä etsimäänsä. “Olavi!” Hänen sydämensä takoi nopeaan, pelko ja huoli kasvoi järjettömiin mittoihin. Hän tiesi mihin Vladimir pystyi ja rukoili, että Olavi oli jotenkin päässyt pakoon tämän kynsistä.

”Olavi!” Aino huusi. “Missä sinä olet?!” Tyttö itki. “Et voi jättää minua! Olavi!” Alexander katsoi Ainoa, heidän katseensa kohtasivat. Tytön sydän särkyisi, jos tämä löytäisi viimeisenkin perheenjäsenensä kuolleena, aivan kuten hänen omansa särkyisi löytää uusi rakastettu niin. Alexander hengitti syvään yrittäen rauhoittua ja laskea heidän mahdollisuuksiaan löytää Olavi ajoissa. Se vaikutti epätoivoiselta, he voisivat olla missä hyvänsä nyt.

“Tunnetko sen miehen?” Aino kysyi äkisti ja Alexander katsoi häneen uudestaan.

”Valitettavasti.”

“Hän on yksi heistä, joka raiskasi Eliaksen, eikö?” Tyttö kysyi ääni vapisten johon Alexander nyökkäsi heikosti, saaden tämän puhkeamaan epätoivoiseen itkuun.

”Löydämme heidät ja kun me löydämme, Vladimir tulee katumaan sitä päivää jona syntyi.” Alexander vannoi.



**^^**^^^**^^**^^**^^**

Vladimir piteli poikaa aloillaan maata vasten ja katsoi tämän epätoivoista kamppailua vapautuakseen. Poika huusi, kyyneleet saivat hänen silmänsä hehkumaan entistä sinisimpinä. Vladimir halusi pitkittää leikkiään ja vapautti otteensa, nousten ylös. Hän virnisti katsellessaan kuinka hänen uhrinsa yritti välittömästi ryömiä pakoon ja lopulta nousi kömpelösti jaloilleen. Vladimir seurasi vailla kiirettä, poika oli loukannut jalkansa melko pahoin eikä pystynyt juoksemaan vaikka yritti. Nuorukainen käänsi itkuiset kasvonsa häneen ja Vladimir hymyili pysytellen tämän vierellä.

”P-päästä minut menemään, ole kiltti”, poika rukoili saaden miehen kiihkon vain kasvamaan rukoilullaan.

”En voi”, Vladimir vastasi rauhalliseen sävyyn ja hänen sanojaan seurasi sairas sadistinen virne. Hän kuvitteli kaikkia niitä asioita joita tekisi pojalle ja tiesi olevansa vain hetkien päässä niiden toteuttamisesta. Hän ei ollut aikoihin ollut yhtä kiihottunut kuin sillä hetkellä.

Olavi yritti jälleen juosta, mutta jokainen askel hänen vahingoittuneella jalallaan toi terävän kivun, joka sai hänet itkemään ääneen. Hän tiesi, ettei voisi millään päästä pakoon mieheltä.

”Apua!” Hän huusi epätoivoisena, toivoen hartaasti jonkun kuulevan, se oli ainut keino enää selvitä. Vladimir tarttui häneen ja kiskoi maahan kanssaan.

”Et pääse pakoon kaunis, en ole saanut sitä mitä haluan vielä”, Mies kuiskasi nuollen hänen korvaansa himokkaana. ”Saat tuntea miltä todellinen mies tuntuu.”

”Luoja ei! Päästä minut!” Olavi huokaisi rimpuillen. “Alex! Auta!” Hän huusi niin kovaa kuin pystyi.

“Onko Alexander rakastajasi?” Mies virnisti.

”Ole kiltti…” Olavi rukoili. “Älä tapa minua, en halua kuolla, ole kiltti”, pojan huulet vapisivat ja Vladimir katsoi häneen hurmautuneena tämän pelosta, joka ruokki hänen haluaan.

”Jos leikit kanssani kiltisti, minun ei ehkä tarvitse tappaa sinua”, mies kuiskasi ja kosketti nuorukaisen huulia. ”Ime sormiani”, hän käski. Olavi itki hiljaa, tunsi karheat sormet huulillaan. ”Muista leikkiä kiltisti”, mies kuiskasi ja poika ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin totella. Hän raotti huuliaan ja tunsi kahden sormen tunkeutuvan suuhunsa, mies liikutti niitä ulos ja sisään hitaasti. ”Käytä kieltäsi.” Uusi käsky, jonka Olavi katsoi parhaaksi totella. ”Ime niitä kuin imisit karkkitikkua.” Kyyneleet valuivat hänen silmistään, eniten hän pelkäsi kuolemaa, aurinko hyväili hänen ihoaan, mies hengitti raskaasti hänen yllään, pupillit laajentuneina ja liikkui paremmin hänen ylleen. Olavi tunsi tämän erektion reittään vasten ja alkoi vapista kovemmin.

Sormet liikkuivat ulos hänen suustaan ja mies painoi huulensa hänen omiaan vasten, suuteli häntä väkisin huokaillen ja huohottaen, saaden kuvotuksen leviämään hänen vatsanpohjassaan. Mies alkoi nuolla hänen kasvojaan joka puolelta ja nauroi hänen itkulleen.

”Muistatko pikkuinen, muistatko kuinka leikimme viimeksi yhdessä? Tästä leikistä minä pidän enemmän.” Vladimir hykerteli, nappasi Olavin alahuulen hampaidensa väliin ja puraisi maistaen veren rautaisen maun suussaan. ”Maistut herkulliselta pikkuinen… Ehkä jopa paremmalta kuin veljesi…”

Kuvottava nauru, Olavi tunsi muistojen palaavan voimalla, yön tapahtumat jotka hän oli aiemmin pakottanut alitajuntaansa, koska ne olivat liian järkyttäviä lapsen käsitellä. Hän muisti keittiön viileyden, ovi oli ollut kiinni ja mies oli pidellyt häntä sylissään, puhunut jotakin, koskettanut hänen kasvojaan hellästi. Aino oli huutanut, Elias oli karjunut tuskasta viereisessä huoneessa ja mies joka oli pidellyt häntä sylissään, oli nauranut ja koskettanut hänen huuliaan.

Aino oli rynnännyt ulos, Olavi muisti nähneensä veljensä alastoman vartalon pakotettuna keittiönpöytää vasten samalla kun mies univormussa oli keinunut tätä vasten huokaillen Eliaksen nyyhkyttäessä. Utuista, Olavia oksetti muistaessaan mitä sotilaat olivat tehneet hänen isoveljelleen ja se mitä hänelle tapahtui nyt. ”Tiesin sinusta tulevan kaunis…” Vladimir huokaisi havahduttaen Olavin kamppailemaan raivokkaammin. Hän potki ja kynsi miestä yllään, huusi itkun sekaista huutoa, jolloin mies löi hänen kasvojaan.

”Hiljaa!… Haluat rajua vai? No sitä sinä saat!”

Vladimir alkoi repiä uhrinsa vaateita voimalla, otti puukon jonka oli piilottanut saappaansa varteen ja käytti sitä leikatakseen kankaan rikki. Poika potkaisi häneen voimalla ja yritti ryömiä pakoon, mutta Vladimir veti tämän takaisin nilkasta, viskoi pojan kengät syrjään. Lopulta nuori oli alasti hänen armoillaan.

”Alex! Auta! Alex!” Mies löi poikaa uudestaan ja yritti väkisin kiskoa tämän jalkoja erilleen. ”Päästä, älä, päästä minut!” Olavi vikisi paniikissa, lihakset jännittyneinä, tehden kaikkensa pitääkseen jalkansa yhdessä. Uusi isku kasvoihin.

”Avaa reitesi nyt!” Olavi taisteli, mutta lopulta vanhempi ja vahvempi mies onnistui haluamassaan. Olavi tunsi energiansa hiipuvan, syljellä kostutettu sormi työntyi rajusti hänen sisäänsä.

”mmh, tiukka… Olet ehkä neitsyt?” Vladimir kysyi hymyillen hänen kivulleen, poika ei kyennyt vastaamaan. ”Ei, kyllä Alexander taisi ehättää ensin…” Vladimir huokaisi ja työnsi toisenkin sormensa kovakouraisesti hänen sisäänsä. Olavi huudahti.

“Tunnutkohan yhtä hyvälle kuin veljesi… Pian saan tietää, niinhän?” Mies virnisti suudellen häntä uudelleen, kolmas sormi sisään. “Pitääkö Alexander sinua parempana?” Poika katsoi häneen hämillään. “Et tiennyt vai?” Vladimir nauroi.

“Ole kiltti, lopeta…”

“Veljesi oli lutka, panimme häntä kaikki. Monta miestä, Alexander myös, monia kertoja… Näytät todella paljon samalta, Alexander on varmasti ollut riemuissaan sinut löydettyään.” Sanat puukottivat syvältä, Olavi ei tahtonut sen olevan totta.

”Ei,” hän nyyhkytti. ”Ei.”

”Kyllä”, väkivaltaisia suudelmia hänen alastomalle iholleen, miehen kovakouraiset sormet hänen sisällään, kipu sydämessä kammottavasta totuudesta; Alexander oli puhunut hänen veljestään. ”Kaunista”, mies kuiskasi.

Vladimir avasi housunsa, pakotti itsensä pojan jalkojen väliin. ”No niin pikkuinen, paras osa leikkiä…” Hän huohotti ja työntyi väkisin Olavin sisään saaden tämän karjumaan tuskasta.

Miehen raiskatessa häntä hän kuiskaili kammottavia yksityiskohtia yöstä jolloin hänen veljensä oli kuollut. Vladimir kertoi miesten määrän, mitä Elias oli pakotettu kestämään, uhkaili ja pelotteli samalla kohtalolla. Huokaileeko Alexander hänen nimeään unissaan tai kun panee sinua? Olavi oksensi raiskauksen jatkuessa, itki lohduttomana.

Mies tuntui repivän hänet kahtia, kivun määrä kasvoi eikä Olavi voinut lakata itkemästä, hän rukoili väkivallan loppua, rukoili selviävänsä siitä hengissä. Kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta, hän katsoi ylös taivasta kohden, lintuja ja puidenlatvoja, luonnonrauhaa jonka rikkoivat nuo ällöttävät läpsähdykset ja huokaisut.

Mies käänsi hänet vatsalleen, tunkeutui uudelleen hänen sisäänsä ja veti hänen hiuksiaan, taivuttaen häntä epämukavaan, kivuliaaseen asentoon. Olavi ei halunnut uskoa tapahtuvan todellisuutta, sitä, että se tapahtui juuri hänelle.


**^^**^^**^^**^^**

Aurinko oli alkanut laskea ja kyläläisiä oli liittynyt etsintöihin. Miehiä, jotka olivat tunteneet perheen jo ennen sotaa, Olavin vanhempien ystäviä, Hannan isä, mutta kukaan ei ollut vielä löytänyt jälkeäkään.

Alexander oli huolissaan pimeydestä, joka uhkasi laskea pian. Hän ei suostunut ajattelemaan mahdollisuutta löytää poika kuolleena; vanhat arvet olivat aikeissa repeytyä auki, vanhat muistot pakottivat tiensä hänen tajuntaansa. Kylmä talviyö, Eliaksen tuskanhuudot, hänen kuollut ruumiinsa lattialla, kuolleen lasittuneet silmät.

Hän oli pyytänyt Ainoa palaamaan kotiin, mutta nuori nainen kieltäytyi lähtemästä ennen kuin löytäisi pikkuveljensä. Etsijät oli jaettu ryhmiin, Hannan isä oli heidän kanssaan.

”Olavi!” Aino kutsui katsellen ympärilleen. “Olavi!” Tyttö otti tukea puunrungosta vierellään, hengitti raskaasti katsoessaan taivasta kohden. Oli vaikea hengittää, häntä itketti ja hän vaipui polvilleen maahan uupuneena. ”Olavi! Missä sinä olet?… Ole kiltti ja vastaa!”

Alexander oli hiljaa, oli kuulevinaan jotakin. “Shh… kuunnelkaa…” Hän kuiskasi, kurtistaen kulmiaan. Äkisti hän käänsi päätään, jokin tuntui käskemään häntä eteenpäin suuntaan jonne katsoi, heikko ääni, vaisto.

”Kuuletko jotakin? Minä en.” Hannan isä kysyi, mutta Alexander ei vastannut vaan riensi jo eteenpäin päättäväisenä, pian hänen askeleensa kävivät juoksuksi. Hänen sydämensä takoi kiivaana, nyt hän todella jo kuuli jotakin.

Järkytys iski ensin, sitten pelko ja lopulta raivo nähdessään näyn edessään. Olavi makasi maassa vatsallaan, Vladimirin ollessa hänen yllään koskettaen poikaa, kosketellen itseään. Olavi ei liikahtanut, hänen hentoinen vartalonsa oli ruhjeiden peitossa ja Alexander näki veren tämän iholla. Hänen sydämeensä pisti kivusta, kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, ei nyt, ei uudestaan!

Sokean raivon vallassa Alexander tarttui paksuun puunoksaan maassa ja marssi lähemmäs. ”Vladimir!” Hän huusi ja toinen mies katsoi ylös.

”Alexander, saat ottaa oman vuorosi”, Vladimir hymyili irstaasti, mutta hänen hymynsä hyytyi nähdessään vihan entisen toverinsa kasvoilla ja paksun puunoksan jota tämä piteli. ”Mitä oikein aiot?”

”Teen mitä minun olisi pitänyt jo vuosia sitten!” Alexander iski puun kaikella voimalla Vladimirin kasvoja kohden, joka huudahti kivusta veren pirstoutuessa ilmaan.

”Lopeta!” Alexander ei kuunnellut, hän löi miestä uudestaan ja uudestaan täysin oman raivonsa vallassa.

”Lopetitko kun hän pyysi sinua?!” Alexander huusi iskujen lomasta.

Lopulta paholainen makasi liikkumatta maassa omassa verilammikossaan ja vasta silloin Alexander lopetti antaen puunkappaleen tippua käsistään. Hän tunsi vihan ja surun kyyneleet silmissään, hengitti syvään. Hän oli tappanut miehen, joka oli ansainnut kuolemansa. Olavi oli se josta Alexander huolehti ja poika makasi liikkumatta maassa, kasvot maata vasten. Alexander nyyhkytti polvistuessaan pojan vierelle.

”Ole elossa, luoja anna hänen olla elossa!” Hän sopersi käsiensä vapistessa niiden kurottautuessa koskettamaan rakastettuaan. Alexander nosti Olavin käsivarsilleen, tukien pojan niskaa varoen. Iho oli lämmin, Alexander kosketti hänen rintaansa ja kaulaansa itki helpotuksesta tuntiessaan tämän sydämen lyönnit ja hengityksen. Hänen rakkaansa oli elossa, mutta tajuton, raiskattu ja pahoinpidelty. Vapisevin huulin mies suuteli pojan otsaa, sipaisi hänen hiuksiaan itkien ja tuudittaen tätä syleilyssään. ”Olen niin pahoillani rakas, niin pahoillani…” Jos Olavi kuolisi, Alexander tiesi kuolevansa tämän mukana, hänen rakkautensa poikaa kohtaan oli luja ja aito.

Aino ja Hannan isä löysivät heidät siten; Alexanderin keinuttamassa Olavin tajutonta, alastonta ja runnottua olemusta syleilyssään itkien, vieraan ja hakatun ruumiin äärellä.

Web published:  24. elokuuta 2010 My Secret Shore

© KOLGRIM 

Jatka lukuun 14

My Secret Shore HOME