12.Vaiti

12.luku

Kun heitä lopulta tultiin hakemaan, olivat he molemmat melko pilvessä, koko tilanne tuntui kummalliselta unelta. Michael muisti välähdyksiä sieltä täältä, hän muisti nauraneensa sekaisena astuessaan huoneeseen ja nähdessään miehet; tavallisen näköisiä perheenisiä, siististi pukeutuneita ja hymyileviä. Lattialla oli leveä patja ja sohvat peitettiin muovisilla pressuilla. Kaikki oli jotenkin absurdia, Michael muisti Jackin suudelleen häntä, heidät oli käsketty patjalle ja äänet kannustivat heitä riisumaan toisensa. Huone oli pyörinyt, miesten kasvot olivat utuisia, Jack oli nauranut, hän oli nauranut, mikään ei oikeastaan tuntunut todelta.

Miehet olivat riisuutuneet, useampi kuin yksi oli suudellut ja kosketellut häntä Michaelin maatessa selällään patjalla, ihmetellen lukuisia kirkkaita värejä joita näki ylhäällä katossa. Joku piteli hänen jalkojaan erillään yksi nuoli hänen nännejään ja Michael katsoi vaaleaa päätä kulmiaan kutistaen, samalla kun joku ryömi lähemmäs ja käänsi hänen päätään kovettuneen elimen suuntaan, tökkien hänen huuliaan sillä. Joku nauroi, miehet puhuivat keskenään. ”Avaas nyt”, itsepäistä tökkimistä, lopulta hän oli antanut periksi. Välähdyksiä siellä täällä, huokauksia, läpsähdyksiä. Jack oli vaikertanut jossakin lähellä, Michael oli ollut näkevinään kaksi miestä yhtä aikaa toisen pojan sisällä, mutta oli ollut liian sekaisin käsittääkseen kunnolla mitään.

”Vähän varovaisemmin sen nuoremman kanssa…” Michael luuli kuulleensa Rickyn sanovan. ”Ei ole niin kokenut…”

Loppu yöstä Michael ei oikeastaan muistanut mitään ja seuraavana aamuna hän oli herännyt yksin samasta huoneesta, jossa he olivat olleet ensin Jackin kanssa. Hänen vartaloaan särki ja hän huomasi lukuisia imemisjälkiä kehossaan, hän itki ajatellessaan tapahtunutta ja samalla tunsi kiitollisuutta, että muisti niin vähän. Katsellessaan tyhjää kohtaa vierellään hän ei voinut olla miettimättä missä Jack oli ja oli huolissaan uuden ystävänsä vuoksi. Lopulta hän kuuli askeleiden lähestyvän, ovi aukeni ja Michael teeskenteli nukkuvaa peläten jonkun tulevan hakemaan lisää huvia.

”Mene sisään”, miehen ääni komensi. Askelia, ovi sulkeutui ja lukittiin. Michael kuuli voihkaisun ja laahaavat askeleet, avasi silmänsä ja kääntyi katsomaan. Jack raahautui sänkyä kohden, tämä oli alasti ja jokseenkin ruhjotun oloinen.

”Jack?” Michael henkäisi järkyttyneenä. Vanhempi poika yritti hymyillä kavutessaan kömpelösti sängylle makuulle.

”En voi oikein hyvin…” Jack kuiskasi ja sulki silmänsä uupuneena.

”Olitko siellä näin kauan?” Michael kysyi huolestuneena, sivuutti oman kipunsa ja ryömi lähemmäksi silittääkseen Jackin päätä rauhoittavasti.

”Sinulta meni taju…” Jack kuiskasi. ”Ricky toi sinut tänne… hyvä niin.” Jälleen hän yritti hymyillä raottaen silmiään hieman.

”Voinko tehdä jotain hyväksesi?” Michael kysyi ja tunsi kyyneleet silmissään, hänen olonsa oli hirvittävän avuton, Jack kärsi selvästi enemmän kuin hän.

”Älä sinä huoli pikkuinen”, Jack kuiskasi. ”Lepään ja pian olen taas kunnossa…” Michael puri huultaan ja ryömi lähemmäksi, peitteli Jackin huolella ja painoi suudelman tämän otsalle. ”Niitä oli kyllä monta… kyllä ne jaksoivat… huh…” Jack puhui silmät kiinni, kurottautui ottamaan Michaelin käden omaansa ja piteli sitä saadakseen lohtua. ”Ricky kielsi niitä panemasta sinua, kun olit menettänyt tajuntasi, hyvä niin, muuten ne olisivat… sairasta.” Michael suuteli Jackin kättä toivoen, että osaisi tehdä jotain enemmän.

”Ei Ricky sitä hyvyyttään tehnyt”, Michael kuiskasi. ”Nuku nyt, olen tässä…” Jack hymyili hieman silmät kiinni.

”Älä huoli pikkuinen, tulen kyllä kuntoon”, Jack vakuutteli. Michael hymyili sanalle; pikkuinen, oli pitkä aika kun häntä oli kutsuttu siksi.

”Paras olisi”, Michael kuiskasi, huokaisi ja katseli toista pitkään, kun tämä oli viimein nukahtanut.

Jack nukkui miltei koko päivän, Michael tarkkaili tätä jatkuvasti huolestuneena, ei pystynyt edes kunnolla syömään. Iltapäivällä Ricky tuli huoneeseen. Michael istui pöydän ääressä, Jack nukkui yhä vuoteella. Mies virnisti katsoessaan vuoteelle ja sitten Michaeliin, joka piteli puoliksi syötyä omenaa kädessään. ”Olit aika sekaisin eilen”, Ricky huomautti ja Michael laski katseensa. ”Taisitte polttaa pilveä?” Ääni oli huvittunut.

”Niin”, Michael vastasi hiljaa.

”No, vaikutat olevan kunnossa nyt, illalla odotamme seuraanne. Tällä kertaa meitä on vain kolme.” Ricky virnuili, seisahtuen hänen viereensä ja juoksuttaen kättään hänen hiuksissaan.

”Jack ei ole kunnossa”, Michael sanoi ja katsoi ylös miehen kasvoihin. ”Hän ei voi tulla.”

”Eikö?” Ricky hymyili. ”Sitten voit hoidella meidät yksin, enkä halua, että poltat tänään. Tulen muutaman tunnin päästä hakemaan sinut.” Michael huokaisi ja nyökkäsi alistuneena. Kun mies poistui huoneesta, Michael katsoi kohti vuodetta, nousi ylös ja lähestyi.

”Kyllä minä jaksan”, Jack kuiskasi yllättäen raottaen silmiään uupuneen oloisena. Michael hymyili lempeästi ja kiipesi hänen vierelleen.

”Etkä jaksa”, Michael kielsi.

”En halua, että joudut menemään yksin”, Jack henkäisi ja katsoi häneen, Michael kohautti olkiaan.

”Heitä on vain kolme”, hän yritti kuulostaa mahdollisimman huolettomalta. ”Pärjään kyllä.”

”En pidä tästä”, vanhempi poika huokaisi.

”Ei sinun tarvitsekaan, mutta sinä et sinne alakertaan tule”, Michael sanoi tiukasti ja hymyili. ”On pelattava niillä korteilla jotka jaetaan, vai mitä?” Hän yritti naurahtaa peitelläkseen ahdistustaan. Jack katsoi häneen mietteliäänä, surullisena.

”Laitan sinulle liukastetta”, hän sanoi sitten.

”Ei sinun tarvitse, lepää nyt vain! Teen sen itse.” Michael vakuutti ja kumartui suutelemaan pojan otsaa. ”Sinun pitäisi syödä, anna kun teen sinulle jotakin.” Hän sanoi ja nousi sängyltä. Jack katsoi nuorempaa kiitollisena, hän ei edes muistanut milloin viimeksi, joku olisi huolehtinut hänestä näin, se tuntui mukavalle.

**^^**^^**^^**

Joulun Michael ja Jack saivat viettää kahden Joen asunnolla, molempien miesten mennessä perheidensä luokse, jotka asuivat kauempana. Michael oli kiitollinen, nämä olivat lyhyitä ja kallisarvoisia onnenhetkiä kurjuuden keskellä, jotka auttaisivat pysymään järjissään.

Jouluaattoaamuna Ricky ajoi hänet ystävänsä asunnolle ja Michael yritti hillitä itsensä näyttämästä liikaa innostusta. He tulivat sisälle asuntoon, jossa Joe otti heidät vastaan.
Michael katsoi malttamattomana ympärilleen ja hymyili nähdessään Jackin. Bostonin viikonlopusta oli kulunut kaksi viikkoa ja vanhempi poika näytti olevan jo toipunut koettelemuksestaan. Ricky jutteli hetken Joen kanssa, tarkkaili sitten Michaelia tiukasti.

”Toivon, että muistat sääntömme, tulen hakemaan sinut kolmen päivän päästä.” Hän sanoi ja Michael nyökkäsi.

”Minä muistan, hyvää joulua Ricky.” Hän sanoi hiljaa ja pakotti hymyn kasvoilleen, Ricky virnisti tyytyväisenä ja Michael ajatteli huvittuneena kuinka mies ehkä jo kuvitteli kietoneensa hänet verkkoonsa täysin, herättäneensä hänessä jonkinlaisen kieroutuneen kiintymyksen, mutta siinä hän oli väärässä.

”Hyvää joulua, kultaseni”, Ricky sanoi, suuteli häntä pitkään ja puristi takamuksesta ennen kuin lähti. Joe pakkaili vielä tavaroitaan ja Jack ja Michael yrittivät pitää varovaista keskustelua yllä keskenään miehen ollessa yhä asunnossa. He molemmat tiesivät miehen lukitsevan etuoven niin, etteivät he pääsisi ulos huomaamatta, jos he yrittäisivät, alkaisi hälytin soimaan ja Joelle ilmoitettaisiin siitä. Joe puolestaan ilmoittaisi Rickylle.

”No niin, olen lähdössä, siellä on ruokatarvikkeita joita voitte käyttää. Ja Jack, sinä tiedät ne viinit joita saatte juoda, olkaahan kiltisti.”

”Totta kai Joe, kiitos Joe! Ja hauskaa joulua!” Jack hymyili, Joe mutisi jotakin, pukeutui ulkovaatteisiinsa ja lähti. ”Ah! Viimein!” Jack huudahti helpottuneena, virnisti ja halasi Michaelia tiukasti. ”Oli ikävä sinua jo”, hän tunnusti, katsoi häntä hetken kuin empien ennen kuin suuteli hänen poskeaan ja päästi irti. ”Onko sinun nälkä?” Jack käveli jo kohti keittiötä, Michael seurasi.

”Minunkin oli ikävä sinua Jack, kuinka voit?”

”Hyvin! Sanoinhan että älä huolehdi! Minä en vähästä säry!” Vaaleampi poika vakuutteli ja ryhtyi aukomaan kaappeja keittiössä. ”Mitä sinä haluaisit?” Hän kysyi ja kääntyi katsomaan Michaelia. ”Meillä on täällä vaikka mitä! Makkaroita, juustoa, kalkkunaa, leipää, suklaata, sipsejä!” Jack luetteli innostuneena.

”Söin aamiaista Rickyn kanssa”, Michael sanoi. ”Mutta syö sinä vain.” Hän hymyili ja katsoi kuinka Jack alkoi jo valmistaa itselleen voileipiä. Michael istui pöydän ääreen. ”Voin kyllä kokata meille myöhemmin, nautin siitä.”

”Ai nautit?” Jack kysyi tullen pöydän ääreen leipiensä kanssa. ”Hyvä! Koska minä en ihan rehellisesti tiedä mitä sille kalkkunalle pitäisi tehdä! Tai millekään muulle, olen onneton keittiössä, katsos kun ei meillä kukaan kokannut, kun olin lapsi.” Hän sanoi ja haukkasi reilun palan leivästään. ”Minulla ei sitten ole mitään pöytätapojakaan,” hän mutisi ruokasuussa ja Michael ei voinut olla naurahtamatta lempeästi.

”Olet hellyttävä”, Michael sanoi ja Jack nielaisi katsoen häntä suurin silmin.

”Enpä! Sinä olet! Sinä olet tuollainen pikkuinen, söpö.” Texasilainen nyökkäsi määrätietoisesti ja otti uuden haukun.

”Herran Jumala! Enhän minä nyt mikään pikkuinen ole! En edes ole lyhyt.”

”Niin, mutta tuollainen kapoinen ja…söpö, nuori!” Michael pudisti huvittuneena päätään.

”Niin ja sinä kun olet tuollainen vanhus”, hän kiusoitteli ja potkaisi leikkisästi Jackin jalkaa pöydän alla. Jack hymyili onnellisen näköisenä. Michael huokaisi ja nousi. ”Missäs se kalkkuna on? Parasta alkaa jo valmistella se, jos aiomme syödä myöhemmin.

”Jääkaapissa”, Jack mutisi ruokasuussa ja Michael kävi tutkimassa sen sisällön, otti linnun huoneen lämpöön ja etsi ainekset joista valmistaa täyte.

”Mitä muuten vanhemmillesi kävi, jos saan kysyä?” Michael kysyi varovasti ja vilkaisi toista olkansa yli.

”No isääni en tiedä, eikä varmaan tiennyt äitikään.” Jack naurahti ja hörppäsi maitoa. ”Äiti oli… No, joi aika usein ja toi kotiin eri miehiä, oli äiti välillä ihan kivakin, silloin kun se oli selvin päin. Lupasi aina viedä minut milloin minnekin, esimerkiksi Disney Worldiin ja minä hölmö aina uskoin, pakkasin reppuni ja istuin naapurinrouvan kuistilla odottamassa äitiä hakemaan minut. Enhän minä koskaan siihen huvipuistoon päässyt. Rouva Baker aina sitten yritti jotain piristääkseen, vei minut kerran sellaiseen kiertävään tivoliin, mutta eihän se sama ollut kuin Disney world.” Jack kohautti olkiaan. ”Siis rouva Baker oli se naapurin vanharouva jonka hoitoon äiti minut aina jätti kun lähti uudelle reissulleen, ryyppäämään ja etsimään minulle uutta isää.” Tähän poika virnisti ja Michael kuunteli hiljaisena ja yritti hymyillä, vaikka oli pahoillaan Jackin puolesta. ”Noh! Ei löytynyt isää ja äiti ryyppäsi itsensä lopulta hengiltä ja minä pääsin kiertämään eri sijoitusperheissä ja nuorisokodeissa. Ikäviä paikkoja. Olisin halunnut jäädä rouva Bakerin luokse, mukava nainen, mies oli kuollut sodassa, siis siinä isossa sodassa, eikä se rouva sen jälkeen koskaan mennyt naimisiin tai seurustellut, voitko kuvitella?” Jack tyhjensi lasinsa. ”Oletko sinä koskaan ollut Disney Worldissä?” Hän kysyi sitten.

”Kerran, kun olin kymmenen, Pariisissa.” Michael vastasi, tunsi olonsa jotenkin entistä typerämmäksi ajatellessaan elämäänsä ennen ja ongelmia jotka nyt tuntuivat hyvin tyhjänpäiväisiltä.

”Pariisi, vau! Meidän piti mennä siihen Floridan paikkaan…” Jack sanoi unelmoivaan sävyyn. ”Minä en koskaan ole ollut Euroopassa tai missään, aika mälsää.”

”Ehkä vielä joskus?” Michael ehdotti varovasti.

”Niin, jos vaikka tapaisi jonkun rikkaan eurooppalaisen! Sitten se sanoisi; voi sinua olen etsinyt koko ikäni, tule! Muutetaan yhdessä linnaani Rivieralle! Ja sitten me kirmaisimme onnellisina auringonlaskuun tai Disney worldiin, voisikohan siellä asua? Jos saisi vaikka töitä leikkimällä Aku Ankkaa? Ajattele nyt, on siinäkin työ vaaput helteessä ankkapuku päällä!”

Michael nauroi, pyyhki kyyneleitä silmistään, yritti rauhoittua, mutta kun katsoi Jackiin häntä, alkoi naurattaa uudelleen. ”Mikäs naamaa naurattaa?” Jack virnuili kulmiaan kohotellen.

”Sinä!” Michael huokaisi. ”Ja sinun ankkasi ja rikas eurooppalaisesi!” Hän virnisti. ”Miten yhdistät ne?”

”No, voisihan se mies vaikka pukeutua Mikiksi?” Jack ehdotti. ”Tai minä voisin olla Mikki ja se voisi olla Hessu, niissä on aina ollut vähän jotain homoa.”

”Mikissä ja Hessussa?” Michael parahti huvittuneena.

”Niin”, Jack virnisti leveästi. ”Aina yhdessä nuuskimassa jossain, etsimässä mysteeristä, pitkulaista mustakaapua!”

”Apua!” Michael parahti nauraen yhä kovemmin. ”Olet niin outo! En voi koskaan enää lukea Aku Ankkaa samoin viattomin silmin!” Hänen vatsanpohjaansa kivisti jo.

”No minulle siitä nyt vaan tulee mieleen iso, musta dildo.” Jack vitsaili, hyvillään saatuaan Michaelin nauramaan. ”Toisaalta minä ehkä olisin enempi se Hessu, koska Mikki on se fiksumpi tyyppi, Hessu on kivempi, sellainen hoopo.” Michael oli hiljaa hetken yrittäessään rauhoittua.

”Minkälainen Joe on sinulle, noin niin kuin yleisesti?” Hän kysyi sitten valmistellessaan yhä täytettä kalkkunaa varten.

”No, riippuu päivistä”, Jack kohautti olkiaan. ”Hän on usein aika stressaantunut ja purkaa sitä silloin minuun, mutta muuten… No, en ole ennen saanut asua näin hienossa asunnossa, onhan se jotakin! Ja en ikinä ole saanut syödäksenikään näin hyvin kuin täällä.” Michael vilkaisi häneen, Jack liikutteli tyhjää lasiaan pöydällä ja hymyili kohdatessaan hänen katseensa.

”Miten oikein päädyit tänne?” Michael kysyi sitten.

”Myin kadulla seksiä”, Jack vastasi suoraan. ”Silloin päätavoitteeni oli saada rahaa ruokaan ja huumeisiin, Joe poimi sitten minut yhtenä iltana kyytiinsä, ehdotti tätä ja… no kyllähän se kuulosti houkuttelevalta. Muistan ajatelleeni, että vau tämähän on vähän kuin gay-pretty woman!” Poika nauroi. ”Rikas mies poimii sinut kadulta ja ehdottaa, että jos muutat luokseni ja harrastat seksiä kanssani, niin saat ruokaa ja huumeita niin paljon kuin tahdot… No, eihän mikään todellisuudessa ole kuin elokuvassa, kyllähän minä sen tiesin… Huora on huora, oli sitten kadulla tai Manhattanin hienostoasunnossa. Ja Joe ei kyllä tosiaan mikään Richard Gere sen enempää kuin minä olisin Julia Roberts.” Jack virnisti, Michael yritti hymyillä, mutta tunsi olonsa surulliseksi Jackin puolesta. Hän aavisti, ettei Jack ollut aavistanut aivan kaikkea mihin lupautuisi, kuten sitä mitä Bostonissa tapahtui.

Jack huokaisi, piti katseensa Michaelissa ennen kuin jatkoi. ”Saan liikkua aika vapaasti, syödä silloin kun haluan ja no kunhan noudatan tiettyjä sääntöjä joista sovimme. Niin kuin esimerkiksi, se etten saisi olla sinun kanssasi intiimisti ilman lupaa…Ei kaikkia sääntöjä tarvitse kuitenkaan noudattaa, täytyy vain antaa heidän uskoa, että noudat.” Michael loi häneen hermostuneen katseen ja Jack nousi ylös, lähestyen hitaasti. Hän kosketti nuoremman pojan olkapäätä. ”Michael, etkö käsitä… He ovat jo niin omahyväisiä, että uskovat ettemme uskaltaisi, tai että edes haluaisimme kaiken sen jälkeen. Me emme olisi kolmea päivää kahden, jos he uskoisivat meidän testaavan rajoja.”

”Tämä voi olla, joku testi ,” Michael kuiskasi pälyillen hermostuneena ympärilleen. ”Täällä voi olla kameroita piilotettuina.”

”Katsos, sinä olet jo nyt vainoharhainen”, Jack hymyili lempeästi ja kosketti hänen nenänpäätään. ”Täällä ei ole kameroita, luota minuun.”

”Oletko varma? Rickyllä on aina kameroita, hän seuraa minua… Siellä huoneessa, jossa olin, ne olivat koko ajan päällä ja aina kun harrastamme seksiä kamera on siinä ja…” Michael selitti lähes hysteerisenä. Jack kurtisti kulmiaan ja laski kätensä hänen olkapäilleen.

”Rauhoitu”, hän sanoi tummahiuksiselle pojalle. ”Mistä huoneesta sinä puhut?”

”Meksikossa…” Michael kuiskasi. ”Matkustimme Lontoosta Pariisiin ja… sitten… olimme motellissa ja… tulimme Meksikoon, lomalle, niin Ricky sanoi, mutta he lukitsivat minut huoneeseen. Se oli kamalaa, Jack, luulin kuolevani sinne, en tiennyt ajasta mitään ja he tulivat ja…” Michael vavahti päätään pudistaen. ”En haluaisi ajatella sitä… Olin siellä varmaan kuukauden, luulin olleeni pidempää.”

”Voi Michael, sieppaus tuo kyllä on …”

”Olen niin hämmentynyt”, Michael sanoi yrittäen keskittyä ruuanlaittoon. ”Koko tilanne on järjetön. Hän… tulee usein huoneeseeni, en halua sitä, se sattuu ja hän haluaa minuun sattuvan, että itken ja huudan ja sitten… se Bostonin juttu… ja nyt; tässä me olemme kahdestaan viettämässä joulua ja aamulla istuin Rickyn kanssa aamiaispöydässä, katsoin kuinka hän luki lehteä ja… Esitän hänen veljenpoikaansa…” Michaelia alkoi naurattaa. ”Tässä ei ole mitään järkeä Jack! Miksi hitossa he antavat meille nyt jotain näin normaalia?!” Hän katsoi toiseen olkansa yli. ”Milloin uusi Bostonin reissu tulee? Monta miestä siellä silloin on?! Milloin tämä loppuu? Loppuuko koskaan, vai heräänkö jonain päivänä ajatellen, että näin elämän kuuluukin olla?”

Yllättäen Jack suuteli hänen niskaansa hellästi, laskien varoen kätensä hänen lantiolleen ja sitä kautta vatsalle, keinuttaen heitä hellästi. Michael häkeltyi hieman, vanhempi poika painoi pehmeän poskensa vasten hänen omaansa ja hyräili hiljaa. ”Mitä sinä teet?” Michael kuiskasi.

”Tanssitan sinua, kun teet ruokaa. Elämä on harvoin järkevää… Arvaa mikä minusta olisi kivaa?” Jack kysyi.

”No?” Michael hymyili jo hieman, tunsi rauhoittuvansa, Jackin hellyys ja lämpö rauhoittivat.

”Jos olisit poikaystäväni. Voisitko olla?” Jack kuiskasi ja suuteli hänen korvaansa hellästi.

”Poikaystäväsi?” Michael räpytteli silmiään hämmentyneenä ja käänsi päänsä katsoakseen toisen silmiin, Jack hymyili ja painoi suukon hänen nenänpäälleen.

”Niin, kaikki on jo järjetöntä, tehtäisiin siitä järjettömämpää. Sinä asut pahan setäsi luona ja minä omani ja sitten meillä olisi tämä järjettömän ihana, mutta salainen romanssi, minusta se olisi kiva… Olisi näitä hetkiä kahden, sinä teet ruokaa ja minä vain pitelisin sinua näin ja katselisin, välillä suukottelisin ja… sellaista, tehtäisiin sellaista mitä poikaystävät tekevät keskenään.” Michael ei voinut olla hymyilemättä.

”Okei”, hän vastasi. ”Minustakin se olisi kiva,” hän myönsi, kaiken keskellä se toisi lohtua. Ehkä se olisi vaarallista, mutta Michael ei uskonut, että voisi enää menettää paljoa.

”Ihanaa”, Jack kuiskasi. ”Olen onnellinen, ihana Michael.” hän henkäisi ja nuuhki Michaelin hiuksia saaden tämän hihittämään.

Myöhemmin illalla he istuivat pöydän ääressä syömässä.

”Mmm! Tämä on taivaallista!” Jack henkäisi, hieroen onnellisena vatsaansa. Michael virnisti tyytyväisenä. ”Miten ihmeessä sinä osaat kokata näin, varsinkin kalkkunaa?”

”Autoin usein äitiäni ja isoäitiäni keittiössä”, Michael vastasi ja kohotti viinilasin huulilleen.

”Tosi hyvää”, Jack nyökkäili. ”Minkälainen perhe sinulla on, haluatko puhua heistä?”

”No”, Michael nielaisi ja katsoi alas viinilasiaan. ”Sisaruksia minulla ei ole, isäni on irlantilainen ja minulla on paljon sukua siellä… Äitini…” Michaelin ääni vavahti hieman, hän tunsi kyyneleet silmissään. ”Anteeksi, minun on vain niin hirveä ikävä heitä…” Jack nyökkäsi, ja toi tuolinsa lähemmäksi.

”Ymmärrän kyllä, ei sinun ole pakko puhua heistä…” Hän sanoi ja laski kätensä Michaelin reidelle silitellen hellästi.

”Jos sinua ei häiritse, että saatan alkaa itkemään kuin pieni vauva niin voin kertoa…” Michael yritti naurahtaa, se tuli ulos heikkona.

”Ei tietenkään”, Jack hymyili. ”Tule, mennään istumaan olohuoneeseen.”  Jack nousi, otti lasinsa ja ojensi sitten toisen kätensä Michaelille. He käpertyivät sylikkäin sohvalle, Michael lepuutti päätään Jackin rintaa vasten ja puhui perheestään, isoäidistään ja Tonysta. Jack silitteli hänen hiuksiaan hitaasti ja kuunteli.

”Luulen, että sinun ystäväsi vain pelkäsi”, Jack kuiskasi. ”Ei hän olisi suudellut sinua, jos ei olisi halunnut sinua… Joillekin se on vain vaikeampaa myöntää.” Hän kuiskasi ja Michael tunsi vihlaisun sydämessään.

”Pidät minua varmaan idioottina, heitin niin paljon hukkaan…Olin lapsellinen, hävettää nyt miten paljon säälin itseäni silloin. Mitä minä kurjuudesta tiesin?”

”Aina on kai joku, jolla menee huonommin, ei sitä osaa ajatella niin, vaikka sen tavallaan tietää… Ei sinun tarvitse hävetä. Tuo kaikki tapahtui sinulle niin lyhyessä ajassa, että totta kai se tuntui pahalta… Uskon, että tulee vielä päivä sinulle, kun kaikki on paremmin, usko pois.”

”Sinulle myös?” Michael kohotti katseensa ja Jack hymyili lempeästi.

”Ehkä”, hän vastasi, vaikkei oikeastaan uskonut siihen. Jack oli jo pitkään uskonut kuolevansa nuorena. Hänellä oli huumeriippuvuus, hän tunsi tarvitsevansa niitä jaksaakseen sen kivun minkä tunsi sisällään päivittäin, jaksaakseen ne lukemattomat miehet, jotka kohtelivat kuin esinettä, kuin huoralla ei olisi ollut muuta arvoa tai tunteita. Oli hänelläkin ollut unelmia, ne olivat vain kuolleet vähä vähältä. Michael oli lämpimintä, mitä hän oli aikoihin pidellyt, se hyvyys mikä toisesta huokui, sai hänetkin hetkeksi uskomaan, että voisi tuntea todellisen onnen, eikä vain näyteltyä. Heidän elämänsä olivat kuitenkin kuin yö ja päivä, normaaleissa olosuhteissa he eivät koskaan olisi olleet yhdessä, Michael oli vieras hänen maailmassaan, väkisin tuotu vieras. Jack toivoi, että voisi keksiä keinon jolla Michael pääsisi takaisin kotiinsa, mutta koska hän ei osannut auttaa edes omaa itseään, hän epäili vahvasti, ettei osaisi myöskään auttaa Michaelia.

Sillä hetkellä Jack halusi kuitenkin vain nauttia siitä lupauksesta jonka olivat tehneet toisilleen, hänellä oli poikaystävä, joku joka oikeasti välitti.

13.luku 

         Julkaistu 13.7.2010

            My Secret Shore© KOLGRIM

Guestbook

My Secret Shore HOME