15-16 Menneisyyden aave

15.luku

Kaikki hyvä tuhoutuu, kauneus kuolee pahuuden käsissä. Maailma; kuinka kylmä ja julma oletkaan? Sinun huutosi pitävät minut hereillä, sinun kipusi kummittelee levotonta mieltäni. Kuulun vierellesi, miksi et ole kutsunut minua?

Ei ole oikeutta, ei tässä maailmassa.

Kipu väreili hänen vartalollaan, epätoivoinen vaikerrus pakeni hänen huuliltaan. Silmien avauduttua välitön kirkkaus, päätä jomotti ja kurkku tuntui kuin hiekkapaperilta.

”A-Aino”, poika kutsui käheästi, äänellä joka ei kuulostanut hänen omaltaan. Sisar oli välittömästi hänen luonaan, otti hänen kätensä ja suuteli kämmentä. Siskon kyyneleet valuivat hänen iholleen ja Olavi katsoi ylös tämän kasvoihin.
”Olen niin helpottunut, että olet hereillä… Olin kuolla huolesta”, Aino kuiskasi ja Olavi sulki silmänsä hetkeksi avaten ne pian uudestaan. Hän voihkaisi kivusta, se oli kaikkialla saaden hänet lopulta murtumaan kyyneliin, se oli liikaa, aivan liikaa…

“Koskee… Minuun koskee…auta…” Hän vaikersi pienellä äänellä, heikkona kivusta, haluten sen loppuvan muttei tiennyt miten. “Auta minua…” Hän rukoili voipuneena, olematta oma itsensä.

Aino tunsi olonsa avuttomaksi katsoessaan pikkuveljensä tuskaa, tämän kääntyillessä sängyllä levottomana itkien ja vaikertaen. Hiki helmeili pojan otsalla ja tämä rukoili apua tuskiinsa, apua jota Aino ei osannut antaa. Oli kulunut lähes vuorokausi Olavin maattua tiedottomana ja koko sen ajan Aino oli valvonut tämän vuoteen vierellä toivoen hänen heräävän ja nyt kun hän oli…

Tyttö katsoi veljeään itkien avuttomana, hän olisi vaikka viiltänyt omat ranteensa, jos se olisi auttanut, mutta keinoa ei ollut…

 

**^^**^^**^^**
Tunnen vain kipua, totuus on liian kammottava ja rukoilen anteeksiantoasi veli. Jos olisin tiennyt, jos sydämeni olisi tiennyt… Kuinka voin paeta näitä muistoja?

Hän vapisi kylmästä, miksi oli niin kylmä?

Hän ei saanut henkeä, mies kuristi häntä.

”Kaiken kauniin on kuoltava…” Kuiskaus, himokkaat huulet kyyneleiden kostuttamalla iholla. ”Mutta ehkä vielä yksi maistiainen… Ja hitaasti jo pehmennyt, liukas elin oli alkanut kovettua uudestaan. Yksi armoton työntö ja mies oli jälleen hänessä. Poika tuskin enää kuuli omaa huutoaan.

“Hänen lämpönsä nousee…” Ääniä, missä hän oli? Kuka oikein puhui? Käsi laskeutui hänen otsalleen. Oli päästävä pois, oli hengitettävä, oli kerrottava heille.

“Elias…”

“Shhh… Rauhoitu poika, kaikki on hyvin, olet turvassa.” Kuka puhui? Mies? Oli päästävä pois miehen luota… “Shh… lepää, sinun täytyy levätä.” Ei päässyt pakoon. Heikko, oli kylmä, kuiskauksia, huoli, levottomia askelia.


Unessani kutsun sinua, muttet tule, miksi et tule? Minun ei pitäisi enää haluta sinua, mutten voi itselleni mitään… Kuinka estäisin sydäntäni kutsumasta sinua? Rakastamasta sinua jopa sen kauhean totuuden jälkeen? Kaiken jälkeen mitä tapahtui…


**^^**^^**^^**^^**

Viikko vierähti ja sitten toinen. Kuume laski, fyysinen kunto hiljalleen palautui, mutta tapahtunut oli jättänyt hänet hiljaiseksi, kuin haamuksi entisestä itsestään. He kaikki olivat peloissaan, saisivatko he häntä enää takaisin?

Aino astui huoneeseen kantaen kukkia, hän asetti vaasin pöydälle. ”Toin nämä piristääkseni sinua”, hän sanoi. ”Sinivuokkoja ja päivänkakkaroita, suosikkejasi.” Hän hymyili ja katsoi veljeään.

Olavi makasi sängyllään puoliksi istuvassa asennossa, tuijottaen ikkunasta ulos auringonpaisteeseen. Hän ei reagoinut sisarensa tuloon millään tavoin. Ruhjeet hänen kasvoillaan ja kaulallaan olivat hälvenneet nopeaan, mutta silmät paljastivat surullisen totuuden; ilo oli poissa, kaikki tunteet olivat kätketty ja hän oli vaiti.


”Haluaisitko, että lukisin sinulle jotakin?” Aino kysyi ja istuutui, lyhyt katse muttei vastausta. Nieleskellen kyyneliä, Aino pakotti itsensä hymyilemään. Hän otti kirjan ja ryhtyi lukemaan ääneen.

”Oletko nälkäinen?” Hän kysyi luettuaan puolentunnin ajan. Jälleen hän ei saanut vastausta. ”Olavi?” Hän kysyi. ”Tuon sinulle teetä”, hän sanoi vaiteliaana perään. Aino olisi halunnut ravistaa veljeään, huutaa tälle herättääkseen tämän tuosta koomasta.

Hymyile minulle pikkuveli, etkö näe kuinka kaipaamme sinua?

Alexander löysi tytön itkemästä keittiössä, hän oli kaatanut teetä pöydälle, posliinikuppi oli särkynyt lattialle. Hän laski kätensä tytön olkapäälle varoen ja lohdun tarpeessa Aino kääntyi ympäri halaten miestä. Yllättyneenä Alexander kietoi kätensä tämän hentoisen vartalon ympärille.

”Mene hänen luokseen, tuo hänet takaisin, minä en osaa…” Aino kuiskasi.

 

**^^**^^**^^**

Olen ikävöinyt sinua, etkö tunne ikävääni? Luuletko, että antaisin sinun hukkua? En voi, rakastan sinua liikaa.

Alexander astui sisään huoneeseen ja sulki oven pehmeästi perässään. Hän katsoi poikaa, haluten kurottautua ja koskettaa tätä.

Tiedätkö kuinka pelkäsin puolestasi?

Hän käveli lähemmäksi, otti tuolin ja istuutui. Olavi vilkaisi häneen, mutta käänsi nopeasti katseensa takaisin ikkunaan.

”Sinun on jatkettava elämääsi.” Alexander kuiskasi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Me kaikki ikävöimme sinua, puhuisit meille.” Hän näki pojan alkavan vapista, kyyneleet muodostuivat hänen silmiinsä, ainakin tämä reagoi, ainakin tämä kuunteli. ”Minä olen ikävöinyt sinua.” Hän kurottautui ottamaan Olavin käden omaansa. ”Rakastan sinua.” Olavi jännittyi, katsoi häneen ja veti kätensä nopeasti otteesta, kyyneleet valuivat poskille.

”Älä syötä minulle tuollaisia valheita”, hän sähähti.

”Valheita? Eivät nämä ole valheita kultaseni.” Alexander vakuutti ja Olavi nielaisi, katsoi alas käsiinsä ja puristi ne nyrkkeihin.

”Älä myöskään kutsu minua noin hellillä nimillä”, hänen äänensä murtui.

”Olavi?” Alexander kysyi hämillään. Itkuiset siniset silmät kohtasivat hänen omansa.

”Minä tiedän”, Olavi sanoi. ”Tiedän Eliaksesta ja sinusta… Siitä mitä teit hänelle.” Alexander katsoi häneen tietämättä mitä sanoa. ”Joudun varmasti helvettiin, olen antanut sinun… miehen, joka raiskasi veljeni, olen sallinut kosketuksesi ja jopa rukoillut sitä!” Hän itki. ”Ansaitsin mitä tapahtui, minun kuuluisi olla kuollut… Ja jopa kaiken jälkeen… Kirottu sydämeni rakastaa sinua yhä! Miksi teit tämän minulle!?”

“Toivon, että olisin voinut keroa sinulle ennen hänen valheitaan, toivon…” Olavi katsoi häneen vapisten ja Alexander huokaisi raskaasti ennen kuin jatkoi. ”Elias oli se josta kerroin sinulle. Rakastin häntä, en koskaan raiskannut veljeäsi.”

”Ja minä olin vain hänen korvikkeensa! Aave hänestä sinun tyydytyksesi!? Hän oli veljeni! Miksi teit tämän!? Miksi sait minut rakastumaan itseesi?!” Olavi huusi.

“Et koskaan ole ollut hänen korvikkeensa, olen rakastanut sinua itsesi tähden, en hänen aaveenaan.”

”Kun näit minut ensikerran, etkö nähnyt hänet paikallani? En tarvitse valheitasi… Mene… Ole kiltti ja mene!”

Kuinka voisin jättää sinut näin? Kuinka voisin jättää sinut näiden ajatusten kanssa? Sinulla on sydämeni, paransit sen ja nyt se janoaa pysyä rinnallasi. Älä lähetä minua pois.

”Rakastan sinua, Olavi”, Alexander kuiskasi ja poika itki.

Älä syötä minulle valheita, haluan uskoa, mutta kuinka voisin? Me molemmat olemme varmasti matkalla helvettiin jos annan sinun jäädä, varmasti jos annan periksi kurjalle sydämelleni.

“Mene! En halua sinua tänne!”

Olit hänen ennen kuin olit minun, jos minulla koskaan edes oli sinua todella…

Mene!”

Hitaasti sinä nouset, avuttomuus kasvoillasi ja haluaisin kurottautua sinua kohti, mutten voi karkottaa kuiskauksia enkä voi olla kenenkään aave. Mene rakkaani, anna minun nuolla haavani rauhassa, ole kiltti ja jätä sydämeni iäksi… Ja mennessäsi annan itseni pudota.

Ei ole oikeutta, ei tässä maailmassa.

Alexander poistui huoneesta raskain sydämin. Hän meni ulos ja käveli kohti järvenrantaa, istui puun varjoon, sen puun, heidän puunsa. Hän kirosi Vladimirin mielessään, miehen joka makasi jossakin metsässä mullan alla, miehen joka oli tuhonnut eläessään niin paljon.

Kuinka voin luopua sinusta?

Hän sytytti savukkeen, istui aloillaan kunnes pimeys laski. Yö oli viileä, poltettuaan yhden tupakan hän sytytti toisen, katsoi kuinka savu tanssi tuulen mukana.

Kuinka voin tuoda sinut takaisin? Pitäisikö minun luopua sinusta? Pitäisikö minun mennä? Haluatko sitä todella?

Hän sulki silmänsä, kuunteli veden helliä laineita, kuinka rauhoittavalta sen pehmeä värehdintä kuulosti. Ääni havahdutti hänet. Kuun kelmeä loiste paljasti enkelimäisen näyn. Poika käveli vedessä paljain jaloin, piteli kenkiä käsissään ja katsoi häneen hymyillen lempeästi. Alexander tuskin uskalsi hengittää.

”Elias…” Poika hymyili yhä, käveli lähemmäs ja antoi kenkiensä pudota hiekalle. Hän kuitenkin pysytteli yhä vedessä, kävellen rantaviivaa pitkin hitaasti, irrottamatta katsettaan hänestä.

”Oletko se todella sinä?” Alexander henkäisi seuraten poikaa katseellaan.

“Ikävöitkö minua?” Poika kysyi pehmeällä äänellä polvistuessaan koskettamaan veden pintaa käsillään, leikkien sillä miltei kuin oli leikkinyt lumella kerran, vuosia sitten.

“Kyllä.”

“Hän tarvitsee sinua Sascha”, poika sanoi ja hymyili hänen ihmetykselleen. ”Älä anna hänen työntää sinua pois, hän tarvitsee sinua, hän epäröi, muttet voi jättää häntä. Älä lähde hänen luotaan, älä nyt.”

”Kuinka sinä…?”

”Taivas on niin kirkas ja vesi… Niin kylmää… Hän tuntee kylmyyden, siellä missä olen, on lämmin, hän janoaa sitä, älä anna hänen… Sinun lämpösi on parempaa, Sascha.”

”En ymmärrä?”

“Hän tarvitsee sinua, on yhä aikaa. Hän tarvitsee sinua Sascha.”

Alexander heräsi hätkähtäen katsoen järveä; hän oli poissa. Uni, jälleen yksi uni, mutta Elias tuntui niissä aina niin todelliselle.

”Taivas on niin kirkas ja vesi… Niin kylmää… Hän tuntee kylmyyden, siellä missä olen, on lämmin, hän janoaa sitä, älä anna hänen… Sinun lämpösi on parempaa, Sascha.”  Oliko niissä totuutta vai pelkkää harhaa? Mitä nämä unet tarkoittivat?

16.luku

“Isäni kertoi, että olit loukkaantunut. Hän sanoi, ettei minun pitäisi tulla, mutta halusin nähdä sinut”, Hanna kertoi pojalle, joka makasi sängyllä tuijottaen ilmeettömästi ulos. Ilmeettömyys miltei pelotti tyttöä. ”Toin sinulle kakkua, leivoin sen itse. Haluaisitko maistaa?” Hän tarjosi. Olavi räpytti väsyneesti silmiään, muttei sanonut sanaakaan, ei edes katsonut häneen.

“Mitä sinulle tapahtui?” Hanna kysyi turhautuneena tietämättömyydestään. Kaikenlaisia huhuja liikkui, mutta yksikään ei osannut sanoa varmaksi mitä pojalle oli käynyt. Se oli kuitenkin jotakin kammottavaa ja Hanna tiesi, että hänen isänsä tiesi asiasta. Isä oli tullut kotiin myöhään sinä iltana, yötä se oikeastaan oli jo ollut. Hänen vaatteensa olivat olleet lian tahrimat ja hän oli ottanut drinkin heti ensitöikseen. Hänen isänsä joi harvoin; hänen kasvonsa olivat olleet vitivalkoiset ja hän oli nähnyt kuinka hänen kätensä olivat vapisseet. ”Mene huoneeseesi, Hanna!” Hän oli huutanut, ottaen uuden drinkin ja kaataen sen alas kurkustaan. Hän oli halunnut tietää oliko Olavi kunnossa, mies jonka aikoi vielä naida, tehden kaikki muut kylän tytöt vihreiksi kateudesta. Isä oli kuitenkin hiljentänyt hänet, kieltänyt häntä menemästä Olavin luokse. Hän oli elossa, siinä kaikki mitä isä oli suostunut kertomaan. Hanna ei ollut kyennyt odottamaan enää kauempaa ja siksi hän oli tullut.

”Olavi?” Tyttö kutsui, kun ei saanut vastausta. Poika kuitenkin pysyi yhä ilmeettömänä ja vaiti, ei ollut lainkaan oma itsensä. Kyyneleet valuivat Hannan silmistä, laskeutuen vaaleanpunertaville huulille. ”Puhu minulle, ole kiltti ja sano jotakin?” Hän rukoili.

”Sinun pitäisi mennä Hanna, olen väsynyt.” Olavi sanoi lopulta katsomatta häneen.

”Mutta… Olavi?”

”Ei ole mitään sanottavaa Hanna. Ole kiltti ja lähde”, jopa hänen äänensä kuulosti ontolta. Niellen kyyneleitään, tyttö jätti kakun pöydälle ja kääntyi lähteäkseen.

Olavi katsoi kun Hanna astui ulos huoneesta ja sulki oven jäljissään. Hän oli jälleen yksin, aivan kuten halusi, kuten luuli haluavansa.


******************


Aurinko paistoi, loputon auringonpaiste, lämmin, kuuma, hän toivoi sadetta. Hän toivottaisi sateen tervetulleeksi, harmaan taivaan vaaleansinisen sijaan. Hän tunsi olonsa sisältä niin harmaaksi. Mikä järki oli missään?

Lapsen nauru kaikui ulkoa, Olavi sulki silmänsä.

Ei ollut mitään, nauru kuolisi aina lopulta eikä jäljelle jäisi muuta kuin tuskaa. Hänen sydämensä… Miltä tuntui maistaa palasta onnea, kuinka lämpimältä oli tuntunut juopua rakkauden ensikosketuksesta. Miltä oli tuntunut… Mutta se oli valhetta, hän oli uppoutunut valheeseen ja kuitenkin kaipasi sitä, rukoili, että olisi voinut palata ajassa taakse, että hän voisi elää uudelleen sen unelman rakkaudesta. Mutta elämä oli pelkkiä valheita, rakkaus oli valetta eikä hänellä riittänyt energiaa kävellä sitä pitkää onnetonta polkua yksinäisyydessä.

Hänellä ei ollut energiaa hymyillä, teeskennellä ettei mikään ollut muuttunut vain jotta toiset voisivat yhä kieriskellä siinä valheellisessa onnessa jossa pimeyttä ei näkynyt, valheessa jossa ei nähty kuinka heikkoja seinät ympärillä olivat, kuinka helposti ne saattaisivat särkyä. Heidän vuokseen Olavi toivoi, etteivät he koskaan saisi tietää sitä minkä hän tiesi.

Hän ei nähnyt muuta kuin pimeyttä edessään, hän näki elämänsä… Ei ollut mitään, ei edes valon säettä jota kohti kävellä, hän painoi muita alas kanssaan, pimeyteen josta hän ei päässyt enää kiipeämään ylös. Hänen sisarensa, Aino… hän vain itki nykyisin, hän kuuli tämän öisin, näki kyyneleet aina kun katsoi tätä. Jos hän olisi poissa, he olisivat vapaita hänen otteestaan, he voisivat kiivetä takaisin sinne missä aurinko yhä paistoi, missä nauru ja ilo asuivat ja he saattaisivat onnistua kävelemään elämän polun kaatumatta, näkemättä valon nurjalle puolelle. Mitä hyötyä oli tietää se minkä hän tiesi?

Ja se oli syy miksi hän nousi vuoteestaan sinä yönä, syy miksi hän otti palan paperia ja kynän, tuntien outoa rauhaa jokaisen sanan myötä jonka kirjoitti.

”Rakas sisko, olen lähdössä. Päätös jonka teen, ainut joka tuntuu enää oikealta. Olen väsynyt enkä voi saada itseäni kävelemään eteenpäin, jokainen askel tuntuu liian raskaalta ottaa. Anna minulle anteeksi, anna anteeksi etten osaa olla vahvempi, etten voi jäädä. Sinä pärjäät kyllä, tiedän sen. Rakastan sinua, olet ollut maailmani, kallioni, sisareni, paras ystäväni ja kiitän sinua kaikesta minkä olet minulle antanut.

Hyvästi Aino.

Aina rakastava veljesi; Olavi.”

Hän livahti ulos viileään aamuun, ensimmäisen auringonsäteet pilkottelivat taivaanrannasta ja hän käveli eteenpäin kuin unessa. Hänen isoveljensä ääni, se kylmä kohtalokas yö, hän muisti hänen äänensä nyt ja kuinka tämä oli hymyillyt, pidellyt häntä ja Ainoa lähellään pommitusten aikaan. Kuinka heidän elämänsä oli tullut tähän? Miksi se oli tapahtunut heille? Ja Alexander… Olavin huulet vapisivat, kaiken jälkeen hän yhä rakasti miestä ja se oli vaikeinta kaikessa, hän ei tiennyt miten lakata rakastamasta, tuntui helpoimmalta kävellä kohti sitä mikä päättäisi kaiken kärsimyksen.

Linnut lauloivat, mutta hän tuskin kuuli niitä..

Olavi saavutti järven, aamusumu leikki lähes tyynellä pinnalla, Olavi asetti kiviä taskuihinsa ja riisui kenkänsä. Hiekka hänen jalkapohjiensa alla, varpaiden välissä, hän astui rantaviivan lähelle, katsoi taivasta kohden. Se olisi pian ohi ja hän pääsisi muistoistaan, vapaaksi siitä kivusta joka piteli häntä. Hän käveli eteenpäin, päättäväisenä, vapisten kylmyydestä jonka tunsi. Oli niin kaunis aamu, täydellinen päivä. Hän tunsi olonsa rauhalliseksi, ensi kertaa päiväkausiin hän tunsi olonsa rauhalliseksi. Kyyneleet tippuivat hänen silmistään, mutta jälleen hän katsoi kohti taivasta ja hymyili.


-Alexander-

”Taivas on niin kirkas ja vesi… Niin kylmää… Hän tuntee kylmyyden, siellä missä olen, on lämmin, hän janoaa sitä, älä anna hänen… Sinun lämpösi on parempaa, Sascha.”  Sanat toistuivat hänen mielessään uudestaan ja uudestaan, miltei huutaen hänelle, Elias huusi hänelle. Ja koko matkan takaisin talolle hän tunsi levottomuutta. Olavi, hän tarvitsee sinua. Ja vaikka poika vihaisi häntä, vaikka tämä huutaisi hänelle häipyä, Alexander tunsi vastustamatonta tarvetta mennä tämän huoneeseen vain löytääkseen sen tyhjänä. Hän näki kirjeen pöydällä ja vapisevin käsin Alexander luki. Se kaikki tuli kirkkaaksi hänelle, eikä hän hukannut aikaa rientäessään ulos, juostessaan järveä kohti niin nopeasti kuin pystyi. Hänen täytyi päästä paikalle nopeasti, jos hän ei ehtisi ajoissa, niin kaikki kaatuisi. Hän ei kestäisi sitä, hänen täytyi olla ajoissa. Verenmaku suussa, mutta Alexander ei pysähtynyt lepäämään, hän hengitti raskaasti, miltei kompastuen, mutta hän juoksi.

”Olavi!” Hän kutsui ja kun hän saavutti järven, hän näki pojan juuri kun pojan pää katosi pinnan alle. Ja hän juoksi veteen, ui ja sukelsi, hän nappasi hennon vartalon otteeseensa, joka kuitenkin tuntui järjettömän painavalle, aivan liian painavalle. Alexander taisteli, ei suostunut päästämään irti, hänen onnistui tiputtaa yksi raskas kivi pojan takintaskusta ja sai heidät lopulta pintaan. Olavi yski vettä, taisteli vastaan Alexanderin tehdessään kaikkensa raahatakseen hänet takaisin rantaan.

”Haluan kuolla!” Poika huusi. “Päästä minusta, haluan kuolla!” Hän itki ja mies katsoi poikaa haluten ravistella hänet todellisuuteen. Hän kiskoi loput kivet pojan taskuista ja heitti ne tuohtuneena kauemmas.

”Tuo oli niin helvetin typerää! Uskallakin yrittää vastaavaa! Niin typerää Olavi! Miksi?! Miksi yritit tätä?!” Hän ravisti poikaa, päästämättä irti, huolesta vihaisena ja poika itki.

”Miksi ei? Mitä minulle on jäljellä enää? En ole hyvä kellekään enää, kukaan ei enää haluaisi minua! Olen väsynyt, en jaksa enää, en jaksa hengittää! Miksi edes välität?” Alexander hengitti raskaasti.

“Rakastan sinua, välitän sinusta enemmän kuin osaan kertoa!”

”Rakastit veljeäni ja minua vain hänen muistoaan…”

”Se ei ole totta. Tiedän tämän olevan monimutkaista, mutta vannon, rakastan sinua itsesi vuoksi! Veljesi oli pakotettu päättämään elämänsä ja minä olin pakotettu todistamaan sitä. Älä pakota minua katsomaan sinun päättävän omaasi, älä tapa minua tappamalla itsesi. Rakastan sinua, et voi herättää minua henkiin vain jättääksesi minut tänne yksin.”

Alexander suuteli poikaa; hänen otsaansa ja poskiaan, pidellen vartaloa tiukasti omaansa vasten. ”Älä katoa luotani….” Olavi ei voinut kuin itkeä miehen syleilyssä, kaikki oli niin hämmentävää. ”Se tuntuu vaikealta nyt, mutta muuttuu vielä helpommaksi. Anna minun olla vierelläsi, anna minun auttaa sinua. On niin ikävä sinua, on niin ikävä nauruasi…” Alexander kuiskutteli tuntien kuinka nuorempi vapisi.

”Koskee niin paljon…” Olavi kuiskasi. “Se ei koskaan lopu, se kipu… Sattuu niin paljon hengittää…” Hän haukkoi henkeään, kyyneleitä, loputtomilta tuntuvia kyyneleitä.

”Päästä se ulos, huuda ääneen, se helpottaa…” Alexander kuiskasi ja poika totteli. Huusi kaikesta siitä kivusta joka oli kasaantunut sisälle, huusi veljensä kuolemasta, siitä tiedosta, että he molemmat olivat rakastaneen samaa miestä ja hän itki siitä tuskasta jonka oli pakotettu käymään läpi. Lopulta voipuneena, hän antoi itsensä rentoutua Alexanderin vanhoille käsivarsille.

Mies kantoi Olavin vedestä rantaan, suuteli pehmeää ihoa ja sipaisi märkiä hiuksia tämän otsalta. ”Kaikki järjestyy”, hän kuiskasi ja Olavi katsoi hänen silmiinsä nyökäten hitaasti päätään. ”Viedään sinut takaisin kotiin, siellä voidaan riisua nämä märät vaatteet.” Jälleen poika nyökkäsi ja antoi miehen kantaa häntä katsellen tätä hiljaisena. Hän halusi luottaa mieheen, käyttää hänen voimaansa jaksaakseen eteenpäin.

Oli yhä aikaista, muut vielä nukkuivat. He vaihtoivat vaatteensa ja Alexander peitteli Olavin vuoteeseen, pysyi hänen lähellään ja silitteli otsaa hellästi.

“Kerro minulle totuus veljestäni… Haluan tietää totuuden, ole kiltti?” Olavi kysyi hiljaa ja Alexander huokaisi.

“Jos haluat, niin kerron sinulle.” Ja niin hän aloitti kertomuksen, kertoi sen kuten itse asiat muisti, kuinka lähellä pakenemista he olivat olleet ja että Elias oli lopulta ollut se, joka oli pelastanut hänet. Olavi kuunteli hiljaa, varoen, haluten ymmärtää ja he molemmat itkivät. Olavi otti miehen käden hellästi omaansa, katsoi Alexanderin silmiin ja viimein hän näki välkähdyksen valoa, pienen liekin toivoa. ”Me pääsemme tästä vielä yli. En anna sinun pudota, ole vain kiltti äläkä katoa…” Ja hetken Olavi oli hiljaa, katsoi heidän liitettyjä käsiään ja sitten ylös. ”Lupaan”, hän kuiskasi. ”En ajatellut, ethän kerro sisarelleni mitä miltei tein?”

”En kerro.”

“Pitele minua?” Olavi kysyi kurottaen käsiään miestä kohden kutsuakseen tämän lähemmäksi. Alexander kävi hänen viereensä, he kääriytyivät toistensa syleilyyn, kuiskauksia, lupauksia, kaikki järjestyisi. He eivät tienneet vielä miten, mutteivät halunneet huolehtia siitä nyt.

Lopulta he nukahtivat niin. Aino löysi heidät, epäröiden hän seisoi huoneen oviaukossa ja katsoi kahta miestä ja sitä kuinka rakastavasti he olivat kietoutuneet lähekkäin. Hän sulki kultaisen ristin kaulallaan kämmenensä sisään, ristin, jonka Elias oli antanut kaikki ne vuodet sitten. Huolen raskas taakka keventyi hänen hartaillaan ja Aino hymyili heikosti.

Hän kääntyi ja sulki oven perässään. Hän oli pelännyt menettävänsä Olavin, nähnyt kammottavan painajaisen ja pelännyt ettei löytäisi tätä herättyään. Mikä tahansa oli parempi kuin Olavin menettäminen kokonaan, sen hän oli ymmärtänyt. Jos Olavi päätti jakaa elämänsä miehen kanssa, miehen jota Aino oli luullut vihaavansa, olisi se parempi kuin menettää hänet täysin. Aino puhuisi molemmille myöhemmin.

Jatkuu…
 

Web published:  13. helmikuuta 2012 My Secret Shore

© KOLGRIM

Jatka lukuun 17

My Secret Shore HOME