16.Vaiti

16.luku

”Lupasi auttaa meitä?” Jack kysyi ja kohotti kulmaansa. Michael pyöritteli hermostuneena omenaa kädessään ja nyökkäsi.

”Hän sanoi, että voisi yrittää saada minut Pariisiin kanssaan. Vastasin etten lähde ilman sinua ja hän lupasi auttaa meitä molempia. Mitä olet mieltä?” Vaikka he olivat kahden, Michael puhui hiljaa kuin peläten seinilläkin olevan korvat.

”Tuota… Miten hän sen tekisi?” Jack kysyi ymmällään ja samalla ymmärsi kuinka ihastunut miehen täytyi olla Michaeliin, kun tarjosi apuaan näin.

”Ei hän tiennyt vielä, Jean ehdotti, että puhuisimme asioista kaikki yhdessä.” Michael näykkäisi lopulta hedelmää kädessään ja katsoi poikaystäväänsä intensiivisesti.

”Mitä olet kertonut hänelle?” Jack kysyi, yhä epäileväisenä.

”Pääpiirteittään kaiken, en yksityiskohtia, sanoin haluavani puhua ensin kanssasi.” Jack nyökkäsi hitaasti, Michael ei irrottanut katsettaan hänestä. ”No?” Hän kysyi hieman kärsimättömänä, vanhempi poika huokaisi.

”Se mies haluaa jotakin, mutta… Ei ole haittaa puhua hänen kanssaan, kaikki apu on kyllä tarpeen.” Jack myönsi. Michael nyökkäsi, totta kai mies haluaisi jotakin, luultavasti seksiä, mitä muutakaan se voisi olla?

Muutamaa päivää myöhemmin Michael ja Jack istuivat Jeanin vuokra-asunnon olohuoneessa. Jack piteli Michaelin kättä omassaan ja huomasi miehen jokseenkin harmistuneen ilmeen sitä katsellessaan.

”Haluaisitteko kahvia?” Jean kysyi.

”Kiitos,” Michael hymyili ja Jack nyökkäsi. 

”Maitoa tai sokeria?” Jean kysyi rauhalliseen sävyyn.

”Maitoa minulle, Jackille mustana.” Michael vastasi, Jean hymyili ja poistui keittiöön. Muutamaa minuuttia myöhemmin hän palasi kantaen kolmea kuppia tarjottimella.

”Olkaa hyvä,” hän ojensi pojille heidän kuppinsa ja istui alas. ”Kuten Michael varmaan kertoi, olen valmis auttamaan teitä.”  Jean aloitti katsoen Jackia kohden. Poika näytti jokseenkin kalpealta, tämä oli laiha ja silmänaluset aavistuksen tummat. Jean vilkaisi varoen pojan hoikkia käsivarsia tämän nostaessa kahvikuppinsa huulilleen ja huomasi jäljet; huumeita, kuten hän oli arvellutkin.

”Kertoi kyllä, mutta miksi? Mitä haluat siitä hyvästä?” Jack kysyi, Michael oli laskenut kätensä nyt tämän reidelle silitellen rauhoittavasti, Jean selvitti kurkkuaan ja hymyili.

”Michael on… ” Jean aloitti katsoen nuorempaa poikaa, jonka iholla oli lämmin terve hehku toiseen verrattuna. Poika katsoi häneen sillä omalla suloisella jokseenkin hämillään olevalla tavalla, joka sai Jeanin hymyilemään. ”Välitän sinusta Michael, olet herttainen poika, en voisi lähteä täältä tietäen jättäväni sinut pulaan.” Jean käänsi katseensa takaisin Jackiin. ”Ja koska sinä olet tärkeä Michaelille, haluan auttaa myös sinua.” Jean nosti kuppinsa huulilleen ja maistoi kahviaan.

”Mutta mitä sinä haluat siitä hyvästä?” Jack kysyi uudestaan. Jean huokaisi.

”Haluan, että Michael muuttaisi luokseni Pariisiin.” Jean vastasi rehellisesti ja huomasi nuoremman hätkähtävän, kalpean pojan katseen kaventuvan. ”Olen ihastunut, en valehtele ja uskon, että voin tarjota Michaelille hyvän elämän luonani.”

”En lähde ilman Jackia!” Michael kimpaantui. ”Sanoin sen jo!” Jack puristi hänen kättään rauhoittavasti.

”Haluatko Michaelin luoksesi omaksi huoraksesi, sitäkö tarkoitat?” Jack kysyi tiukkaan sävyyn.

”En, vaan rakastajakseni.” Jean vastasi. ”Järjestäisin sinutkin Pariisiin, Jack, en kieltäisi teitä tapaamasta… Mutta, Michaelin haluan luokseni.” Michael kiristi hampaitaan, vapisi hieman, hän halusi olla Jackin kanssa kahden, rakastaa häntä kahden, halusi jotakin normaalia, ei tällaista! ”Tarvitsette apua,” Jean toisti. ”Uskon voivani järjestää teille passit, jos te jäätte tänne ilman henkilötodistuksia, ette tule pärjäämään kauaa. Haluan auttaa, mutta…”

”Kaikella on hintansa,” Jack vastasi vaimeasti.

Michael nousi ylös, laski kuppinsa pöydälle. ”Lähdetään, Jack…” Hän sanoi.

”Michael?” Jean huokaisi ja nousi, poika pudisti itsepäisesti päätään.

”Haluan mennä nyt, poikaystäväni kanssa.” Michael suuntasi jo kohti eteistä. ”Tule Jack!” Hän kutsui. Jack vilkaisi miestä jonka ilme oli jokseenkin avuton ja surkea, Jack huokaisi.

”Puhun hänelle,” hän kuiskasi ja lähti sitten Michaelin perään.

”En suostu siihen,” Michael puhisi Jackin ohjattua hänet syrjäisemmälle kujalle. Jack laski kätensä hänen olalleen, Michael itki. ”Haluan olla sinun kanssasi Jack,” hän kietoi käsivartensa Jackin ympärille, halasi tiukasti ja suuteli hänen poskeaan.

”Michael, meillä ei ole paljon vaihtoehtoja… Hänen tarjouksensa…”

”En välitä! Sinä olet poikaystäväni! Me keksimme jotain Jack, olemme yhdessä ja keksimme jotakin.” Jack silitteli Michaelin selkää surullisena.

”Sanoit hänen olevan hellä… ” Hän kuiskasi. ”Sanoit pitäväsi hänestä… Michael, kuuntele minua…” Jack nielaisi, piteli toista tiukasti lähellään. ”Tiedät itsekin, ettemme selviäisi kadulla kauaa… Kuunnellaan edes hänen suunnitelmansa paremmin? Jooko? Voimme päättää sitten.”

”Ilman sinua en lähde…” Michael kuiskasi.

”Ei sinun tarvitse, kuulit mitä hän sanoi… Mennään takaisin sinne, jooko? Puhutaan asioista… Hän tietää jo, emme menetä mitään jos kerromme lisää.” Jack suuteli Michaelin otsaa, silitti tämän hiuksia ja lopulta nuorempi rauhoittui ja suostui palaamaan Jeanin asunnolle. Jack oli oikeassa, vaihtoehtoja ei ollut monia.

**^^**^^**^^**

Toivoa oli vielä, Jean ajatteli kuunnellessaan Michaelin täydentävän aiemmin kertomaansa tarinaa, toisen pojan istuessa hänen vierellään, silittäessään vaiteliaana Michaelin kättä ja katsellen tarkkaavaisena Jeania kohden. Jean halusi Michaelin, todellisuudessa pelkäsi kuitenkin Jackin mukaan ottamista Pariisiin, sillä se tekisi Michaelin sydämen ja luottamuksen voittamisesta hankalampaa. Toisekseen, Jackin huumeiden käytöstä voisi tulla todellinen ongelma pidemmän päälle.

”Richard Larkin ja Joe Taylor,” Jean toisti miesten nimet mietteliäänä. ”Heidän perheensä eivät siis tiedä teistä?” Hän kysyi. Michael vilkaisi Jackia lyhyesti ennen kuin katsoi takaisin mieheen.

”Ei, Ricky perhe asuu kauempana. He uskovat hänen olevan hetero ja… Rehellisesti sanoen en tiedä miten hän on selittänyt asumiseni hänen luonaan perheelleen. Muille tutuilleen hän väittää minun olevan hänen veljenpoikansa. Rickyn perhe ei koskaan käy New Yorkissa.”

”Joen suku ei tiedä minusta myöskään… Jos joku heistä tulee käymään hän lähettää minut pois, joko Rickyn luokse tai jonnekin…” Jack kohautti olkiaan. ”Naapurit ja tutut uskovat minun olevan tuttavaperheen poika, joka käy välillä hänen luonaan. ”

Jean sytytti savukkeen, oli hetken hiljaa ja mietti. Loppujen lopuksi kaikki kävisi ehkä helpommin kuin kumpikaan pojista uskoi, ei se vaatisi kuin muutaman hyvin suunnitellun puhelinsoiton, jotka loisivat miesten elämään hetkellisen kaaoksen. Hyvällä tuurilla molemmat olivat tulleet liian itsevarmoiksi, tosiasia luultavammin olisi, että heillä oli jonkinlainen varasuunnitelma siihen tilanteeseen. ”Hyvä on, minun on selvitettävä tarkemmin näiden miesten taustoja, se on ensimmäinen askel, toinen askel on hommata teille passit. Yksinkertaista tämä ei tule olemaan, mutta uskon, että onnistumme.” Jean hymyili.

**^^**^^**^^**

Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi, Jean teki parhaansa järjestelläkseen asioita ja Michael kävi tämän luona niin usein kuin pystyi seksin vuoksi, maksaakseen miehen avusta, tai niin hän itse sen ajatteli. Oli vaikea uskoa, että mies todella haluaisi hänet tasavertaiseksi kumppaniksi luokseen, että mies välittäisi hänestä pyyteettömästi. Michaelin oma sydän kuului Jackille, eikä hän ollut täysin valmis päästämään sinne toista.

Oli myös jokseenkin hämmentävää miten helppoa Rickyn puijaaminen lopulta oli, mies ei ollut osoittanut merkkiäkään, että aavistaisi hänen käyvän jossakin muualla, tai ehkä hänestä itsestään oli vain kehkeytynyt niin loistava näyttelijä? Michaelin tunteet Jeania kohtaan olivat hämmentyneitä, mies osasi olla hellä, hellempi kuin moni, mutta silti se ei poistanut epävarmuutta jonka hän tunsi.

Hän varmisti mieheltä jatkuvasti, että Pariisiin päästyään saisi vapaasti tavata Jackia, varmisteli, että mies järjestäisi tällekin asunnon. Mies silitteli hänen hiuksiaan ja toisti samat lupaukset. ”Et tule olemaan vanki luonani,” Jean kuiskutteli. ”Ehkä ajan kanssa opit välittämään minusta kuten minä välitän sinusta.” Michael ei yleensä vastannut tähän, hän ei osannut sanoa mitä tapahtuisi. Mies saattoi sanoa niin, saattoi sanoa, ettei hän olisi vanki, mutta he molemmat tiesivät, että kiitollisuudenvelka sitoisi hänet miehen luokse pidemmäksi aikaa.

Tulisiko koskaan sitä päivää, kun hän saattaisi asua Jackin kanssa kahden? Elää jokseenkin normaalia elämää ja ehkä… Ehkä palata kotiin? Michael haaveili usein perheensä näkemisestä, mutta samalla hän häpesi liikaa sitä mikä hänestä oli tullut. Hän ei uskonut voivansa katsoa vanhempiaan silmiin ja kertoa missä hän oli ollut ja mitä hänen oli täytynyt tehdä. He varmasti inhoisivat häntä, jos tietäisivät.

Jean ei halunnut Jackia mukaan, päiväpäivältä hän halusi sitä vähemmän. Michaelin kertomusten mukaan pojan huumeiden käyttö oli vain lisääntynyt ajan myötä, eikä Jean uskonut edes ympäristönmuutoksen sitä helpottavan. Michael kuitenkin tuntui olevan jokseenkin sokea sille miten vakava se riippuvuus loppujen lopuksi oli, Jean tiesi, että poika tekisi loppujen lopuksi kaikkensa yrittääkseen pelastaa poikaystäväänsä siltä ja Jeanin suunnitelmiin se ei käynyt. Hän halusi olla Michaelin sankari ja ainoa mies tämän elämässä, kolmatta ei siihen kuvioon mahtunut.

Jack jatkoi yhä rahankeruutaan sillä kujalla, Jean tiesi sen, oli nähnyt tämän muutaman kerran seurailtuaan tilannetta. Hän uskoi pojan keräävän rahaa, jotta huumeiden riittävyys olisi taattu. Eräänä iltapäivänä Jean seurasi poikaa, odotti kunnes tämä tuli ulos eräästä asuinrakennuksesta.

Jack katsoi miestä hämmästyneenä ja lähestyi. ”Haluan jutella kanssasi,” Jean sanoi. Jack nyökkäsi ja sytytti hermostuneena tupakan, tavallaan hän tiesi jo ennen kuin mies oli edes sanonut sitä. Hän tiesi miehen kiintymyksen Michaeliin ja se mitä oli kuullut poikaystävänsä kertovan, oli mies ollut tälle hellä ja hyvä. Jopa niin, että kun Michael erään viikonlopun ja Rickyn juhlien jälkeen, oli ollut väsynyt ja kipeä tulleessaan heidän tapaamiseensa, oli mies antanut tämän vain maata vierellään vuoteella, silitellen hänen hiuksiaan ja selkäänsä vaatimatta mitään.

”Mennään asunnolleni,” Jean sanoi ja he kulkivat vieretysten hiljaisuudessa. Jack tunsi vatsanpohjaansa nipistävän, tunsi poltteen rinnassaan ja silmissään, hän ei uskaltanut puhua ääneen. Asunnon ovi kolahti kiinni heidän takanaan.

”Ottaisitko jotain juomista?” Jean kysyi ja Jack nyökkäsi hitaasti.

”Mehua?” Hän pyysi käheällä äänellä ja Jean nyökkäsi, meni keittiöön ja palasi hetken kuluttua lasin kanssa jonka ojensi hänelle. Jean huokaisi ja istui alas.

”On yksi ongelma,” Jean aloitti varoen, Jack nosti lasin huulilleen, hänen kätensä vapisi ja hän nyökkäsi. ”Katsos kun… no… tämä on aika riski peliä… Ne miehet tulevat etsimään teitä ja…”Jean huokaisi ja piti tauon, Jack vilkaisi häneen. ”Onnistun paremmin peittämään jälkenne, jos tienne eroavat.” Mies sanoi lopulta. Jack tuijotti alas lasiinsa ja kiristi hampaitaan nieleskellen. Olihan hän tiennyt tämän tulevan, oli tiennyt sen aina, silti, nyt kun se oli sanottu ääneen, se tuntui vaikeammalta. Hän tiesi todellisen syyn loppujen lopuksi olevan se, ettei Jean halunnut jakaa Michaelia hänen kanssaan, eikä hän voinut syyttää miestä siitä. ”Järjestän kyllä sinun asiasi, Kanadassa on eräs paikka…” Jean kiirehti lisäämään. ”Voisit yrittää päästä riippuvuudestasi siellä…” Jack puri kynsiään, oli hiljaa ja yritti miettiä.

”Pitäisitkö Michaelista hyvää huolta?” Jack lopulta kysyi ääni väristen.

”Totta kai, välitän hänestä suuresti ja olen varma, että ajan kanssa hän oppii myös rakastamaan minua. Michael saisi normaalin elämän, normaalin kodin.”

”Hän ansaitsee sen,” Jack myönsi vaimealla äänellä. Hoki mielessään, että näin todella oli parempi, Michaelin kannalta, Jean pystyi tarjoamaan niin paljon enemmän kuin hän. Hänen oireensa huumeriippuvaisena vain pahenisivat, muutaman kerran hän oli jo tönäissyt Michaelin tieltään tajuamatta selkeästi, ajattelematta, oli vaara, että jonakin päivänä kävisi jotain pahempaa, että Michaeliin sattuisi pahemmin ja hän vihaisi itseään aina siitä hyvästä. Jack huokaisi. ”Michael, ei kuitenkaan suostu siihen, hän on niin itsepäinen.”

”Tiedän,” Jean myönsi. ”Tilanne on nyt tämä, muutaman päivän kuluttua sekä Joe että Ricky saavat puhelut, jotka aiheuttavat niin suurta sotkua, että teidän katoaminen on pienin heidän huolenaiheistaan. Heidän on pakko keskittyä selvittämään omien valheidensa polkuja. Se antaa sinulle ja Michaelille tilaisuuden lähteä. Olen varannut jo lentoliput, sinulle Kanadaan ja minulle ja Michaelille Pariisiin.”

”Kaikki tapahtuu niin nopeasti,” Jack huokaisi ja nousi ylös vapisten.

”Se on parempi näin,” Jean sanoi. ”On parempi, että Michael uskoo sinun tulevan mukaamme ja on parempi, että hän uskoo idean lähteä erisuuntaan olevan sinun. Lentomme lähtee aamulla ja sinun myöhään edellisenä iltana. Tulette luokseni ennen niitä puheluita siltä varalta, että he yrittäisivät piilottaa teidät jonnekin muualle niiden jälkeen. Heillä ei ole aikaa aloittaa etsintöjä.” Jean nousi ja haki joitakin papereita. ”Tässä,” hän ojensi ne Jackille. ”Tiedot siitä mitä olen järjestänyt sinulle.”

Jackin käsi vapisi voimakkaammin hänen ottaessaan paperit vastaan ja silmäillessään niitä. Jean ojensi hänelle myös uuden passin. ”Säilytän ne täällä, mutta ajattelin, että haluaisit katsoa ensin.”

Jack nyökkäsi. ”Kiitos,” hän kuiskasi vaimeaan sävyyn.

”Toivon myös, ettet tulevaisuudessa ottaisi yhteyttä Michaeliin, ymmärrät varmaan? Jotta hän sopeutuisi paremmin, teille molemmille on helpompaa aloittaa puhtaalta pöydältä.”  Jean tarkkaili poikaa, joka hymyili vinosti, vailla iloa ja nyökkäsi.

”Mutta sinun täytyy vannoa minulle, että kohtelet häntä hyvin!” Jack sanoi lopulta kireästi tuijottaen suoraan miehen silmiin.

”Minä lupaan,” Jean vakuutti, Jack toi katseensa takaisin papereihin, lupaukseen paremmasta elämästä, joka kuitenkin tuntui täysin merkitsemättömältä ilman Michaelia. Silti, Jack tiesi, että Michaelin kannalta näin oli parempi, joskus kun rakasti jotakuta, oli päästettävä heidät menemään, huolimatta siitä kuinka paljon se koski.

**^^**^^**

Jackin oli vaikea salata Michaelilta todellisuutta, mutta hän pakotti itsensä siihen.

”Voimme ensikesänä mennä Pariisin Disneylandiin yhdessä,” Michael oli hymyillyt innostuneena ja pidellyt hänen kättään heidän maatessa vieretysten lähtöä edeltävänä päivänä. ”Pääset viimein Eurooppaan, Jack!” Sydäntä oli kipristänyt ja kyyneleitä oli vaikea pitää poissa, mutta jotenkin Jack oli onnistunut, vaikka Michael olikin ihmetellyt hänen vaiteliasta käytöstään. Jack oli laittanut sen jännityksen piikkiin.

 Michael uskoi Jeanin järjestäneen Jackille asunnon, uskoi heidän näkevän usein ja harmitteli sitä, että hänen itsensä pitäisi kuitenkin asua Jeanin luona. Michael korjasi kyllä pitävänsä miehestä, muttei rakastanut tätä niin kuin rakasti Jackia. He olivat rakastelleet viimeisen kerran, ennen kuin Jackin oli palattava Joen luokse. ”Viimeinen yö Jack,” Michael oli kuiskannut ja hymyillyt ennen hänen lähtöään. ”Sitten olemme vapaita!” Sinä yönä Jack oli itkenyt itsensä uneen.

Seuraavana iltapäivänä he olivat tulleet hyväntuulisen Jeanin luokse. He söivät illallista keskenään ja Jack katseli vaiteliaana Michaelia, joka istui miehen vierellä hymyillen syödessään ja kuunnellessaan miehen maalailevan kuvia tulevasta. Jack halusi uskoa, että Michael tulisi ennen pitkää onnelliseksi ja unohtaisi hänet pian.

Jotta Michael ei voisi estää Jackin lähtöä, Jean oli sekoittanut unilääkettä tämän ruokaan. Jack oli tietoinen siitä, tiesi Michaelin muutoin tekevän kaikkensa estääkseen tapahtuvan ja aikaa ei ollut hukattavaksi. Heidän oli edettävä suunnitelman mukaan, jotta ehtisivät ulos maasta ennen kuin Ricky tai Joe ehtisivät etsiä heitä.

Lääke alkoi vaikuttaa ja jo seitsemän aikaan illalla Michael valitteli väsymystään johon Jean kehotti häntä menemään nukkumaan, heillä olisi aikainen ja pitkä lento edessään.

”Voisit kirjoittaa hänelle jäähyväiskirjeen,” Jean ehdotti Michaelin nukahdettua. Jack nyökkäsi ja mies ojensi hänelle paperia ja kynän. ”Kerro jos tarvitset apua sen laatimisessa.” Jean sanoi, kaatoi itselleen lasin viiniä ja istui vastakkaiselle puolelle pöytää. Jack huokaisi syvään, mietti hetken ja toi sitten kynänsä paperille.

”Rakas Michael,” hän aloitti ja nieleskeli kyyneleitään. ”En tohtinut kertoa sinulle, sillä tiedän, että olisit yrittänyt estää minua. Totuus on, että myös itse tapasin erään toisen ja minusta tuntuu, että on helpompaa jos tiemme eroavat. Voit keskittyä Jeaniin, hän on oikeasti hyvä mies ja pitää sinusta huolta. Älä ole huolissasi minusta, pärjään kyllä…” Jälleen Jack joutui miettimään. ”Kerroin asioista Jeanille ja pyysin, ettei hän kertoisi sinulle. Jean lupasi auttaa minua ja…” Jack yritti keksiä jonkun sopivan nimen. ”…Chandleria, kaikki on hyvin, meillä on asunto jonne mennä ja uskon tulevani onnelliseksi hänen kanssaan. Kyllä minä sinusta välitän Michael, aina, näin on kuitenkin parempi. On erityisen tärkeää, että lähdet Jeanin kanssa, minun etsimiseni on turhaa, edes Jean ei tarkalleen ottaen tiedä minne menemme. Pärjäile Micha! Nauti Pariisista ja vapaudesta! –Jack-” Hän antoi miehen vilkaista kirjeen sisällön nopeasti ja Jeanin nyökättyä hyväksyvästi. Jack otti kirjeen takaisin ja taitteli sen siististi.

”Käyn vielä katsomassa häntä, jos sopii, viimeisen kerran?” Jack pyysi. Jean sytytti savukkeen ja nyökkäsi.

”Soitan sinulle taksin sillä välin,” hän sanoi ja etsi kännykkänsä.

Jack astui hiljaa makuuhuoneeseen, tunsi kyyneleet kasvoillaan katsoessaan Michaelia, joka nukkui viattoman tietämätöntä unta. Hän astui lähemmäs ja polvistui vuoteen vierelle, laski kirjeen yöpöydälle ennen kuin toi kätensä toisen pehmeisiin hiuksiin, suuteli vapisten tämän lämmintä otsaa. ”Rakastan sinua… Helvetti, että minä rakastan sinua…” Jack kuiskasi. ”Näin on parempi, sinusta tulee onnellinen, näet varmasti vielä perheesikin ja kaikkea…” Hän yritti hymyillä. ”Et sinä minun kanssani onnellinen olisi… Olisimme vain kaksi nälkäistä onnetonta huoraa juosten kadulla ja piilotellen, käyttäisin huumeita ja se olisi tuhonnut sinut… Ei, sinä ansaitset parempaa… Siksi minä lähden.” Jack painoi uuden suudelman Michaelin nenänpäälle ja huulille. ”Jean on hyvä mies, kaikki järjestyy… En unohda sinua koskaan…” Uusi lyhyt suudelma, Michael ynähti unissaan ja Jack nousi hitaasti. Ei siitä tulisi sen helpompaa, oli vain lähdettävä. Hetken Jack katsoi vielä nuorempaa poikaa, hymyili surullisena ja käveli ulos huoneesta sulkien oven perässään.

”Saatanko sinut ulos taksille?” Jean kysyi. Jack pudisti päätään.

”Ei tarvitse, pärjään kyllä.” Hän sanoi ja katsoi kohti yksinäistä laukkuaan eteisessä. ”Vanno vielä kerran minulle, vanno ette ikinä, ikinä satuta häntä!” Jack osoitti miestä tiukasti sormellaan, Jean laski kätensä rinnalleen sydämensä päälle ja hymyili.

”Minä vannon,” hän lupasi. Jack nyökkäsi jäykästi, käveli raskain askelin kohti eteistä, puki takkinsa ylle ja nosti laukkunsa.

”No… Tämä on kai hyvästit,” Hän kuiskasi. ”Pidä Michael turvassa.”

”Minä lupaan,” Jean sanoi. ”Pärjäile Jack, kaikki kyllä järjestyy.” Hän hymyili lempeästi, poika katsoi häneen hetken, nyökkäsi jälleen ja avasi oven. Oven sulkeuduttua hänen perässään, Jack tunsi kyyneleiden kasaantuvan, Michaelista luopuminen oli vaikeinta mitä hän oli joutunut tekemään pitkään aikaan.

17.luku 

         Julkaistu 27.7.2010

            My Secret Shore© KOLGRIM

Guestbook

My Secret Shore HOME