17-19 Menneisyyden aave

17.luku

Olavi istui sängyllään ja katsoi ulos ikkunasta kohti yötaivasta.

”Penni ajatuksistasi”, Alexander kysyi vaimealla äänellä samalla kun lähestyi ja lopulta istuutui hänen viereensä. Olavi katsoi alas käsiinsä, surullinen hymy huulillaan.

Oli kulunut viikko siitä, kun hän oli yrittänyt riistää oman henkensä ja jokaisena yönä sen jälkeen Alexander oli nukkunut hänen vierellään, varoen koskettamasta häntä muuten kuin viattomin hyväilyin niin kauan kun Olavi ei pyytänyt enempää.

Ja Olavi halusi toipua, halusi voida päästää mies lähemmäksi, mutta se ei vain ollut niin helppoa. Masennus ei ollut hellittänyt täysin, se mitä metsässä oli tapahtunut, kummittelisi hänen mieltään lopun ikää ja mitä enemmän hän ajatteli veljeään, sitä huonommaksi hänen olonsa tuli.  Hän ei nähnyt painajaisia ainoastaan siitä mitä hänelle itselleen oli käynyt, vaan myös siitä mitä Eliaksen oli täytynyt käydä läpi ennen kuolemaansa. Synkkää ja hämmentävää, veljen tuskaiset huudot, utuisia hirviöitä miesten muodossa.

Jo pelkkä sen ajatteleminen…

“Olavi…” Alexander kuiskasi huolestuneena nähdessään kyyneleet pojan silmissä, hän kietoi kätensä tämän ympärille, keinuttaen tätä hellästi syleilyssään.

”Hänellä oli asiat pahemmin…” Olavi kuiskasi hänen äänensä lähes murtuen. “Ja kuitenkin hän…” Olavi pudisti päätään. “Hänellä oli enemmän voimaa kuin minulla, kuin minulla koskaan voi olla.” Hän ei voinut lakata ajattelemasta sitä mitä Vladimir oli kertonut ja mitä Alexander oli kertonut myöhemmin. Hän ei voinut lakata ajattelemasta kuinka hänen veljensä oli pakotettu kestämään useamman miehen julmuus ja että hänen painajaisensa oli kestänyt kolme pitkää kuukautta ja kuitenkin hän oli kyennyt rakastamaan ja…

“Shh… Sinun ei tulisi vertailla, tilanne oli täysin erilainen silloin…” Alexander kuiskasi. Olavi oli hiljaa hetken, vaivaantuneena ajatuksistaan, muistoistaan ja kuitenkin… Se tosiasia, että Alexander oli ollut intiimisti myös hänen veljensä kanssa… Ajoittain se tuntui niin hirvittävän väärälle ja hän mietti voisiko syyllisyys koskaan haihtua, se vääryyden tuntu ja… Hän jakoi niin paljon veljen kanssa, jota hänellä oli vaikeuksia muistaa.

Olavi huokaisi, turhautuneena ja kärsien. Mikä oli oikein? Ja jälleen kuiskaukset täyttivät hänen tajuntansa. Olavi alkoi voida pahoin ja vetäytyi syleilystä. Se tuntui väärälle niin monesta syystä ja kuitenkin, kun hän vilkaisi Alexanderin huolestuneita kasvoja, kysymyksiä tämän silmissä, epäröintiä, halua kurottautua ja koskettaa, hänen oma sydämensä halusi vastata tuohon kutsuun. Kun Alexander lopulta laski kätensä Olavin olkapäälle, alkoi tämä itkeä uudelleen. Nuo huulet jotka olivat suudelleet häntä, olivat suudelleet hänen veljeään ensin, nuo kädet ja tuo vartalo….

Voisiko hän päästää miehen lähelleen kaiken jälkeen, voisivatko he jakaa samanlaisen intiimiyden nyt?

Oliko Elias ollut Alexanderin ensirakkaus?

”Olavi kiltti, puhuisit minulle?”

“Muistan paremmin nyt, sen illan”, Olavi kuiskasi ja vilkaisi häneen. Alexander tarttui pojan käteen ja odotti kärsivällisesti tämän jatkavan.

”Muistan… Me menimme saunaan”, Olavi kurtisti kulmiaan yrittäessään muistaa paremmin. ”Oli ollut hirveän kylmä koko päivä… Me leikimme vedellä ja… nauroimme, se oli…” Olavi hymyili heikosti. ”Vihasin sitä, kun hiukseni pestiin, luulen että itkin, shampoota meni silmiini ja se kirveli ja me kävelimme takaisin sisään. Taisin itkeä myös kylmyydestä… Elias meni ulos hakemaan lisää puita ja… Kun hän tuli takaisin, hän sanoi… hän ehdotti, että leikkisimme jotakin?” Olavi yritti keskittyä. ”Piilosta? Ei, ei se sitä ollut, koska hän sanoi meille… Ei, hän toi meidän sinne mihin meidän piti piiloutua, keittiön alla olevaan kellariin jonka näytin sinulle ja hän… Hän käski meidän olla hiljaa, niin se oli… Ja minusta se oli jännittävää, rakastin kellarin hajua, vaikka silloin sielläkin oli kovin kylmä ja Aino… Hän piteli minua ja pyysin häntä kertomaan minulle tarinan, taisin jopa kikattaa mutta Aino käski minun olla hiljaa ja sitten… Kuulimme kun etuovi aukeni, he tulivat sisään ja meitä alkoi pelottaa. Halusin nähdä, mutta Aino piteli minua eikä päästänyt irti…Eliaksen ääni… He tulivat keittiöön, Aino piteli kättään suuni edessä”, Olavi kosketti huuliaan kevyesti ennen kuin laski kätensä alas ja jatkoi. ”Askeleet menivät pois… Oli niin pimeää… Mutta sitten Elias huusi, kuulimme hänen huutonsa ja minua pelotti niin paljon, halusin heidän lopettavan… He löysivät meidät… h-hän on alasti olohuoneessa… sitten me olimme taas keittiössä, sen miehen kanssa”, Olavi vavahti. ”Hän nauroi, kuiskutteli, hänen kätensä… Ja kuulimme… Elias, h-hän huusi, rukoili…” Olavi sulki silmänsä tiukasti, pudisti päätään. ”Ja sitten… se päivä metsässä…” Hän nielaisi syvään. ”Voin pahoin kun muistan. Miksi sen piti käydä meille?” Alexander veti Olavin lähelleen, suuteli hänen päälakeaan, keinuttaen tätä hellästi.

”En tiedä… En tiedä rakkaani”, hän kuiskasi. “Ette kumpikaan ansainnut sitä, kukaan ei ansaitse. Toivoisin, että voisin viedä pois kipusi, toivon, että olisin…”


”On vaikeaa minulle ymmärtää…” Olavi kuiskasi rentoutuen miehen syleilyssä. “Ja osa minusta kai aina arvuuttelee…” Hän katsoi tyhjyyteen ja Alexander silitti hänen hiuksiaan katsoen häntä hiljaa.

”Arvuuttelee?”

“Rakastitko häntä enemmän kuin minua, näetkö hänet aina kun katsot minua tai kun kosketat minua… Hän oli veljeni… Ja sinä muistat hänestä enemmän, kuin itse voin… Muistoni hänestä, ovat rikkonaisia palasia, painajaisia viimeisestä illasta jolloin näin hänet. Välähdyksiä, joista en voi olla varma, ovatko ne unta vai todellisuutta. Tiedän kuitenkin, että rakastin häntä, tiedän kuinka hyvä isoveli hän oli ja tiedän kaivanneeni häntä, kaipaan yhä, tiedän kuinka paljon Elias rakasti meitä. Osittain tunnen kuin pettäisin hänet, olit Eliaksen ensin ja huolimatta kaikesta hän on aina välillämme.”

Alexander sulki silmänsä, avasi ne uudestaan ja huokaisi. Ainakin Olavi kertoi nyt mitä ajatteli, ainakin nyt kun hän tiesi, voisi hän yrittää korjata sen mikä oli rikki. Hän toi kätensä Olavin leuan alle ja nosti hellästi saadakseen pojan katsomaan itseensä.

”Minulla ei ole oikeita vastauksia… Minä… En odottanut tätä, meitä, sinua, mutta rakastan sinua Olavi ja haluan, että tiedät sen…” Olavi katsoi syvälle Alexanderin silmiin kuin yrittäen nähdä tämän sieluun.  ”Uskotko aaveisiin?” Mies kysyi.

”Aaveisiin?” Poika kysyi hämillään.

”Niin”, Alexander hymyili hieman. “En uskonut itse niihin aiemmin, kun olin nuorempi, mutta sitten…” Hän epäröi, ei ollut varma voisiko puhua tunteistaan ja Eliaksesta, siitä kaikesta. Mutta jos hän ei puhuisi, voisiko hän koskaan vakuuttaa Olavin siitä, että mitä heidän välillään nyt oli, oli hyvää eikä siinä todellisuudessa ollut mitään väärää, että hänen tunteensa Olavia kohtaan olivat aitoja? ”No, veljesi tuli elämääni. Aika jonka jaoimme, oli lyhyt ja yhtä nopeasti kuin hän oli tullut, oli hän poissa. Mitä tunsin silloin… Useimmat kai kyseenalaistaisivat rakkauteni, emmehän edes puhuneet samaa kieltä. Ne tunteet kuitenkin olivat yhtä aitoja kuin tunteeni nyt sinua kohtaan. Niin oudolle kuin se kuulostaa, niin hullua kuin se on, mutta ymmärtääkseni elämä voi ottaa monia kummallisia polkuja.” Alexander piti pienen tauon katsoen Olavia hiljaa, yrittäen lukea tämän ajatuksia muttei voinut olla varma. ”Yö jona hän kuoli… Halusin luovuttaa, tuntui kuin kaikki olisi ollut turhaa, mutta jotenkin kannoin itseni sen läpi, selvisin, mutta elämänhaluni oli kadonnut. Sitten Elias tuli takaisin luokseni, kummitellen uniani, päiviäni… En osaa sanoa kuinka monesti luulin näkeväni hänet jossakin etäällä hymyillen minulle ja ensin luulin hänen kutsuvan minua luokseen sinne missä hän oli, kuolemaan.”

Olavi katsoi miestä hiljaa tutkiskellen tämän kasvoja mietteliäänä, muttei halunnut keskeyttää tämän kertomusta.

”Olin väärässä”, Alexander jatkoi. ”Hän enemmänkin pelasti minut kuolemalta. Tämä on niin vaikea selittää… Mutta näiden vuosien aikana, aina kun olen tuntenut halua luovuttaa, olen nähnyt hänet. Unissani pystyin ymmärtämään häntä… Tulin tänne, tarkoituksenani antaa teille ne kirjeet ja kertoa totuuden, mutta… Näin sinut… Ensin, kaikessa totuudessa, olin hämmentynyt siitä miten paljon näytät häneltä ja tällä kertaa se oli totta, sinä olit todellinen, todellinen kosketukselle… Näytät häneltä kyllä, mutta olet oma persoonasi, Olavi. Rakastan sinua ja näen sinut nyt joka kerta kun katson sinuun. Tämä tilanne on vaikea, kuten sanoit, jos käsket minua menemään, niin tottelen, mutta…” Alexander puristi hänen kättään. ”En ennen, kuin tiedän sinun olevan kunnossa, en ennen, kuin tiedän sinun olevan varma tunteistani. Olen onnellinen, jos saan vain olla lähelläsi, sen ei tarvitse olla muuta, ei ennen, kuin sitä tunnet haluavasi muuta.”

Olavi tunsi jälleen kyyneleet silmissään.

”Tämä kaikki on niin hämmentävää”, hän kuiskasi. ”Anna minulle aikaa ja tänä yönä haluaisin nukkua yksin, toivottavasti ymmärrät?” Olavi pyysi haluten tilaa ajatuksilleen.

Raskain sydämin Alexander nyökkäsi. “Saat niin paljon aikaa kuin tarvitset”, hän sanoi ja nousi. “Nuku hyvin, jos haluat jutella niin…”

“Tulen luoksesi”, Olavi sanoi ja hymyili hieman. “Hyvää yötä.”


”Hyvää yötä”, Alexander toivotti ja jätti Olavin yksin ajatustensa kanssa.

Olavi ei oikeastaan ollut varma enää mistään. Hän rakasti Alexanderia, mutta niin oli hänen veljensäkin rakastanut… Ja hän tunsi olonsa yhä niin likaiseksi ja vääräksi.

Elias ei ollut ainut este, oli olemassa suurempikin. Ennen hän ei ollut juurikaan murehtinut siitä, silloin hän oli yhä uskonut että asiat voisivat muuttua, hän oli uskonut mahdollisuuksiin… Mutta nyt, hän tiesi… Alexanderin rakastaminen ei olisi koskaan helppoa, ei ainoastaan Eliaksen vuoksi, vaan koko maailman ja muiden ihmisten takia… Kaksi miestä… Heidän suhteensa olisi ikuista salailua, rakastamista hämärässä, hiipimistä salaisiin paikkoihin ja… Se ei ollut hänen unelmansa, kuinka hän halusi rakastaa, mutta samalla se oli ainut mahdollisuus millä he saisivat toisensa. Voisiko hän elää sellaista elämää? Olisiko kuitenkin parempi pysyä yksin, sulkea hänen sydämensä jottei se koskaan altistuisi sellaiselle kivulle jota rakastaminen tuotti. Ehkä hänen tulisi mennä naimisiin jonkun Hannan kaltaisen naisen kanssa? Hankkia vaimo ja lapsia, normaali elämä, antaisiko Jumala hänen syntinsä silloin anteeksi? Mutta oliko oikein huijata toista rakkaudettomaan liittoon ja voisiko hänen sydämensä koskaan todella luopua Alexanderista? Miljoona kysymystä… Sinä yönä Olavi tuskin nukkui. 

**^^**^^**^^**

Aino istui kuistilla katsoen Emman lasta, joka leikki pihamaalla naapurin pienen tytön Annelin kanssa. Lapset nauroivat, juoksivat ympäriinsä eikä Aino voinut olla hymyilemättä. Hän kuuli etuoven avautuvan, askeleiden lähestyvän, muttei kääntynyt katsomaan.

”Sain kirjeen vanhemmiltani, he ovat tulossa vierailulle ensiviikolla, Anton tulee myös”, Emma sanoi. Aino nyökkäsi, oli odottanut niin tapahtuvan. ”Kerroin heille ainoastaan, että Olaville tapahtui onnettomuus, en kertonut hänen vammojensa laatua ja…”

”Etkä kerro vastaavaisuudessakaan”, Aino keskeytti. ”Heidän ei tarvitse tietää, etenkään Antonin, tiedän, ettei veljeni haluaisi sitä. ” Emma istui hänen viereensä ja katsoi vaiteliaana lapsia. Pilvet kerääntyivät taivaalle, synkät pilvet ja hän tiesi pian alkavan sataa.

”Mitä antaisinkaan, jos voisin olla taas lapsi, jos saisin vielä yhden mahdollisuuden olla hänen kanssaan, edes yhden päivän.” Emma huokaisi ja Aino käänsi katseensa häneen. Asiat eivät olleet enää samoin Olavin onnettomuuden jälkeen ja osittain Aino syytti Emmaa siitä yhä, siitä että tämä oli antanut Olavin lähteä ventovieraan miehen mukaan. He olivat kaikki rakentaneet omat muurinsa ja jopa Emma oli muuttunut saatuaan tietää totuuden. Naisesta oli tullut hiljaisempi, mietteliäämpi ja… Oman surunsa keskellä Aino oli unohtanut Emman surun, hän oli unohtanut antaa anteeksi.

“Olavi tuntuu voivan paremmin”, Aino aloitti hiljaa ja oli Emman vuoro katsoa häneen. ”Hän piileksii yhä huoneessaan, mutta… ainakin… hän puhuu taas, olen jopa nähnyt hänen hymyilevän muutaman kerran.”

 “Olen iloinen siitä”, Emma vastasi hymyillen hieman. ”On ikävä häntä, ikävöin häntä seuraamme”, hän sanoi ja toi katseensa takaisin lapsiin. ”Tiedäthän, että olen hirvittävän pahoillani, että…”

”Ei se ollut sinun syytäsi, Emma”, Aino sanoi hiljaa. ”Et voinut tietää, sinä sen paremmin kuin veljenikään”, hän huokaisi ja pudisti päätään. ”Te uskotte ihmisiin, luotatte muihin liikaa, kun taas itse epäilen helposti syyttömiäkin. Mutta se mitä tapahtui, tapahtui, me emme voi muuttaa sitä ja… Syy ei ole sinun tai Olavin, sen enempää kuin Alexanderinkaan”, viimeisin nimi tuntui vaikealta sanoa, mutta sisimmässään Aino tiesi sen olevan totta. ”Syy on ainoastaan sen hirviön, joka on nyt kuollut.”

“Mitä sinä ajattelet siitä… tuota, Alexanderista ja Olavista?” Emma kuiskasi ja Aino huokaisi syvään katsoen alas käsiään.

”Se ei ole helppoa minulle hyväksyä, mutta… Toisaalta… Kaikki mitä tiedän nyt, on että veljeni puhuu jälleen ja se on Alexanderin ansiota ja … Uskon, että he todella rakastavat toisiaan. Miten rakkaus voisi koskaan olla väärin? Jos Olavi haluaa hänet elämäänsä, jos se tekee hänet onnelliseksi, niin haluan samaa.”

”Entä Elias sitten?” Emma kysyi, olematta yhtä valmis hyväksymään asiaa kuten Aino.

“Elias”, Aino kuiskasi. “Hän rakasti sinua ja meitä… Olen miettinyt asiaa ja lukenut hänen kirjeensä uudestaan ja uudestaan ja… Se voi tuntua oudolle, mutta osittain tunnen nyt kiitollisuutta Alexanderia kohtaan. Hän antoi Eliakselle jonkinlaista toivoa ja rakkautta niiden viimeisten kuukausien ajaksi, antoi hänelle lohtua ja … ystävyyttä… Ymmärrän miksi Elias rakasti häntä ja olen onnellinen, että hänellä oli joku joka välitti hänestä ja oli hänen kanssaan. Nyt kun viimein tiedän, osaan hyvästellä hänet.” Aino sanoi pohtien samalla osaisiko päästää todella irti niin helpolla. Sade alkoi tihkuttamalla, kunnes äkisti yltyi.

”Elias! Anneli! Tulkaa sisään!” Emma kutsui lapsia nousten ylös, osittain tyytyväisenä keskeytyksestä. Emmalle ei ollut helppoa puhua lapsuuden rakkaudestaan ja siitä mitä tälle oli käynyt ennen liian aikaisesta kuolemastaan. Hänelle ei ollut helppoa päästää irti.

**^^**^^**^^**

Kun Aino kertoi Olaville heidän adoptiovanhempiensa saapumisesta, hän aisti ettei tämä iloinnut asiasta. Hän ei sanonut sitä ääneen, ei sanonut paljoakaan, mutta nyökkäsi osoittaakseen ymmärryksensä.

”On kaunis ilta, lähtisitkö kävelylle kanssani?” Aino ehdotti lopulta. Olavi istui sängyllään ja katsoi ulos. Sateen jälkeen aurinko pilkisti hempeästi pilvien lomasta, sen säteet maalasivat sateen kostuttaman maiseman lämpimän kullan kimalluksella. Olavi oli hiljaa hetken, mietti itsekseen kunnes katsoi sisareensa. Hän tiesi miten huolissaan Aino oli ollut hänestä, osittain hän tunsi syyllisyyttä, etenkin sen jälkeen mitä oli miltei päätynyt tekemään.

”Mennään vain, raikasilma voisi tehdä hyvää”, hän myönsi ja nousi ylös. Oli kulunut kaksi yötä siitä, kun hän oli pyytänyt tilaa Alexanderilta eikä vieläkään ollut täysin varma siitä mitä hänen tulisi tehdä. Hän kaipasi miestä, hänen sydämensä janosi olla hänen luonaan, mutta painajaiset ja ajatukset Eliaksesta olivat estäneet häntä kutsumasta miestä luokseen.

He kävelivät ulkona, puutarhassa aluksi, pysytellen taloa lähellä ennen kuin päättivät kävellä omalle kotitalolleen.

”Kuinka olet voinut?” Aino kysyi hiljaa.

”Paremmin kait, olen kunnossa.”

”Oletko todella?” Olavi vilkaisi sisareensa, joka huokaisi ennen kuin jatkoi. ”Tunnut olevan niin ajatuksissasi ja mietin syytä sille…” Aino epäröi hetken. ”Tiedän, että hän on nukkunut vieressäsi, tiedän teistä kahdesta.” Olavi tunsi olonsa hieman vaivaantuneeksi, totta kai hän oli osittain tiennyt Ainon tietävän heistä, mutta silti tuntui oudolle puhua siitä hänen kanssaan.  ”Rakastatko häntä?” Aino kysyi.

”Minä-” Olavi aloitti ja kietoi kätensä ympärilleen. ”Kyllä”, hän tunnusti. ”Mutta…”

”Mutta mitä?”

“Eihän se enää ole niin yksinkertaista.”

”Eliaksen vuoksi?” Olavi oli jälleen yllättynyt siskonsa suoruudesta.

”Hmh, niin ja koska…”

”Et ole tehnyt mitään väärää”, Aino sanoi. ”Se mitä tapahtui, ei ollut sinun syytäsi ja… jos rakastat häntä, niin…” Hän otti hellästi veljensä käden omaansa ja puristi. ”Mitä tahansa päätät, niin rakastan sinua, mitä tahansa päätät tehdä, olen luonasi. Suojelen sinua, jopa valehtelen puolestasi, jos tarvitsee, mitä tahansa.” Olavi puristi Ainon kättä kiitollisena.

”Kiitos”, hän kuiskasi. Samalla kun Olavi tunsi kiitollisuutta, hän tunsi myös pelkoa, ahdistuneisuutta. Ainon pitäisi valehdella heidän puolestaan, eikä tuntunut oikealle pakottaa tätä siihen. Ja kun heidän ottovanhempansa saapuisivat, niin sitten… ”Jos olet kanssani, kestän tämän, kestän mitä tahansa”, Olavi vastasi kaikesta huolimatta. Hänen mielensä oli kuitenkin sekaisin epäilyistä ja kysymyksistä. Aino hymyili ja suuteli hänen poskeaan. Lopun matkaa he kävelivät vieretysten hiljaisuudessa.

**^^**^^**^^**^^**

Olavi istui talon portaikolla ulkona, tuijottaen horisonttiin. Pimeys alkoi laskea, auringon viimeiset säteet, kylmä viima puhalsi hänen kasvoilleen, pysähtyi leikkiäkseen hänen hiuksillaan hetken ennen kuin jatkoi yksinäistä matkaansa. Olavi toi polvet rintaansa vasten, kädet suunsa eteen hieroen niitä ja puhaltaen niihin lämpöä. Syksy oli nurkan takana ja illat viilenivät.

Lopulta hän näki miehen lähestyvän taloa ja kun Alexander huomasi hänet, paljasti tämän kasvot yllättyneisyyden.

”Mitä teet ulkona näin myöhään?” Alexander kysyi päästyään lähelle.

”Odotin sinua”, Olavi vastasi hymyillen hänelle.

”Niinkö?” Alexander istui hänen vierelleen, haluten koskettaa poikaa, suudella häntä, mutta hän taisteli hillitäkseen itsensä.

”Niin”, Olavi katsoi miestä, otti tämän käden omaansa ja katsoi alas hymyillen hieman. Hymy ei ollut iloinen, sen enempää kuin surullinenkaan vaan jäi roikkumaan jonnekin välille. ”Meidän adoptioperheemme saapuu tänne ensiviikolla”, hän kertoi ja tietämättä miten vastata Alexander odotti. ”Olen lähes varma, että he haluavat minun lähtevän takaisin heidän kanssaan”, hän sanoi ja katsoi mieheen. ”Olen 16vuotias, he ovat lailliset holhoojani, osa minusta pohtii… Osa minusta haluaa jäädä tänne ja toinen osa haluaa lähteä, ajatellen, että niin olisi helpompaa…” Hän piti tauon katsoen ympärilleen. ”En tiedä voinko elää elämääni täällä kaiken jälkeen. Tämä on pieni kylä ja ihmiset jo puhuvat… Kuinka voisin koskaan katsoa heitä silmiin?”

”Kukaan ei tiedä…” Alexander aloitti, mutta katse Olavin silmissä sai hänet vaikenemaan.

”Kyllä minä rakastan sinua Alexander”, Olavi kuiskasi. ”Ja tiedän aina rakastavani… se vain…” Mies ymmärsi mitä poika yritti sanoa.

”Aika ei ole valmis meille… Ehkä jonakin päivänä…” Hän aloitti, mutta pudisti päätään. Olavi otti hänen kätensä.

“Tule kanssani… Haluaisin, että nukkuisit vieressäni tämän yön?” Hän kysyi kuiskaten.

“Oletko varma?” Hellä nyökkäys, epäröivä hymy ja hitaasti he nousivat kävellen pimeään taloon ja pojan huoneeseen.

He makasivat pimeydessä, toisiaan lähellä kapealla sängyllä, epäröiviä suudelmia, kokeilevia kosketuksia, muttei enempää. Uni ei tullut helpolla sinä yönä. Alexander ei halunnut sen loppuvan, ei halunnut lähteä ja luopua Olavista iäksi, mutta hän tiesi myös ettei voisi jäädä. Syksyn tullen, talon pian ollessa valmis, hänellä ei olisi enää syytä jäädä a Olavi oli oikeassa, kylä oli pieni ja ihmiset puhuisivat…. Olavi painautui lähemmäs.

”Rakastan sinua”, hän kuiskasi ja Alexander puristi häntä kovempaa, suudellen hänen otsaansa. ”Jos olisin voinut… jos olisi mahdollisuus… jos vain heräisin maailmaan löytääkseni sen toisenlaisena, maailman jossa meillä olisi mahdollisuus… Luuletko sen koskaan voivan muuttua?” Olavi kysyi.

”Ehkä, asiat muuttuvat nopeaan, ehkä jonakin päivänä.”

”Mutta se on päivä liian myöhään meille, eikö niin?” Olavi totesi surulliseen sävyyn ja hiljaisuus laski heidän välilleen. 

Alexander kirosi Vladimirin tuhannen kerran mielessään, miehen joka oli vienyt heiltä niin paljon, vienyt Olavilta niin paljon. Ennen Vladimiria, ennen sitä päivää… Hän pysäytti ajatuksensa kulun, oliko toivoa ollut? Oliko heillä ollut tulevaisuutta yhdessä koskaan edes ajatuksena? Ehkä se oli aina ollut vain unta ja heidät oli herätetty siitä unesta kauheimmalla mahdollisella tavalla. Alexander tuijotti kattoa, hän ei olisi halunnut sanoa uusia hyvästejä, mutta mitä muuta hän saattoi tehdä?

18.luku

 Hän ei saanut unta, ei kyennyt kestää ajatusta, että joutuisi lähtemään ja jättää hänet. Hän ei tiennyt kuinka voisi palata siihen yksinäiseen elämään ja suruun. Pojan katsominen sai hänen sydämensä särkemään, oli oltava vahva. Sillä ei ollut merkitystä, jos hän ainakin tietäisi tämän olevan onnellinen, hän halusi nähdä loisteen syttyvän takaisin niihin sinisiin silmiin joita niin rakasti, hän halusi nähdä sen suloisen viattoman hymyn noilla täyteläisen pehmeillä huulilla. Mutta iloa ei ollut, ainoastaan surua ja jopa Olavin hymyillessä suru oli läsnä, mikä teki ajatuksen lähtemisestä entistä vaikeammaksi.

Se tuntui niin epäreilulta, julmalta… Aika oli käymässä vähiin ja he ajautuisivat eri poluille. Alexander ei halunnut olla itsekäs ja pyytää poikaa harkitsemaan uudestaan, riskeerata kaikki vain ollakseen hänen kanssaan. Hän lähtisi, jos hänen rakastettunsa niin halusi, mutta hän lähtisi raskain sydämin.

**^^**^^**^^**

Olavi istui pöydän ääressä tuijottaen Antonia kohden, joka mätti ruokaa suuhunsa Ainoa vilkuillen. Oli kulunut vain muutama tunti heidän saapumisestaan ja jo nyt Antonin läsnäolo painoi häntä. Hän ei koskaan ollut oppinut olemaan luonnollisesti velipuolensa seurassa, etenkin nähtyään miten tämä katsoi hänen sisartaan ja Olavi tiesi Ainon aistivan sen myös. Hänen sisarensa istui paikoillaan jännittyneenä, tuijottaen lautastaan ja vältellen Antonin katsetta parhaankykynsä mukaan.

Vanhemmat olivat huolissaan, he tiesivät hänen loukkaantuneen, mutta Olavi oli kiitollinen, etteivät nämä tienneet kuinka pahoin. Hän pelkäsi heidän syyttävän häntä; ajattelevan hänen olevan syntinen ja likainen, sellainen millaiseksi hän itse olonsa tunsi. He olivat niin huomaavaisia ja kohteliaita, hän aisti heidän satunnaiset katseensa hänen suuntaansa ja mietteliäät ilmeet heidän kasvoillaan.

”Remontoimme huoneesi poissa ollessasi.” Mirja, hänen adoptioäitinsä sanoi ja Olavi katsoi häneen hymyillen väsyneesti.

”Ei teidän olisi tarvinnut”, hän sanoi hiljaa.


”Me halusimme, lahjaksi koulumenestyksestäsi. Pääset yhteen Tukholman hienoimmista kouluista; siitä on syytä olla ylpeä.”

Olavi katsoi alas lautastaan, siirteli ruokaansa enemmän kuin söi, hän tiesi, että hänen tulisi olla kiitollinen ja onnellinen, mutta… Hän menisi siihen kouluun, valmistuisi ja siirtyisi yliopistoon opiskelemaan taloutta jonka jälkeen hän siirtyisi adoptio isänsä yritykseen. Hän löytäisi vaimon ja he saisivat lapsia, hän työskentelisi päivittäin konttoriaikoina ja saisi palkkaa jolla maksaa perheen elatus.

Hän muisteli taakse Alexanderin tapaamista… Hän mietti omia haaveitaan jotka tuntuivat nyt niin mahdottomilta. Hän oli ollut niin naiivi, eikö? Ja siitä naiiviudesta, siitä uskalluksesta unelmoida laatikon ulkopuolelle oli seurannut vaikeudet. Kaikki se oli niin monimutkaista ajatella… Ainut mitä hän todella tiesi, oli että hän yhä rakasti miestä.

Hän katsoi ulos ikkunasta ajatuksiinsa uppoutuneena. Alexander lähtisi pian, viikko ehkä korkeintaan. Remontti olisi valmis eikä tekosyille olisi enää tilaa. Olavi ei vieläkään voinut nähdä kuinka voisi tarjota sellaista tekosyytä, hän oli peloissaan, kauhuissaan jopa tulevaisuuden edessä. Jos Alexander ei olisi ollut Eliaksen kanssa, jos hänen itsensä kimppuun ei olisi käyty, ehkä sitten? Oli ollut niin paljon helpompaa, ennen sitä kaikkea… Olavi hymyili lähes katkerasti muistaessaan, kuinka viaton hän olikaan silloin ollut uskoessaan, että rakkaus voisi toimia heidän välillään, jos he vain niin haluaisivat.

Jos he yrittäisivät ja jos he paljastuisivat, he molemmat kärsisivät siitä… Ja entä Aino? Se vaikuttaisi häneenkin, eikö niin? Se vaikuttaisi niin moneen; ihmisiin jotka olivat kasvattaneet hänet ja… Alexanderin kanssa heidän olisi paettava, he eivät voisi jäädä, ei tähän maahan… Sen olisi oltava paikka jossa kukaan ei tuntisi heitä… Pariisi? Ääni hänen mielessään ehdotti varoen… Opiskele taidetta, kieltä… ELÄ!

Hän pudisti päätään hieman hajamielisesti, hämmentyneenä ajatuksistaan. Kuinka voisin? Se on liian suuri riski, en voi lähteä, en voi olla enää itsekäs… Hän kinasi ääntä vastaan… Itsekäs? Milloin olet ollut itsekäs?

”Onko kaikki hyvin kultaseni? Näytät hieman kalpealta.” Mirjan ääni havahdutti Olavin ajatuksistaan ja hän hymyili varoen.

”Olen kunnossa äiti, vain hieman väsynyt, siinä kaikki”, hän selitti ja liikahti hieman vaivaantuneena Antonin tuijottaessa häneen. Hän tiesi miten vanhempi poika vihasi sitä, että hän kutsui heitä; äidiksi ja isäksi, Antonin mielestä hänellä ei ollut sellaista oikeutta ja samaan aikaan vanhemmat vaativat sitä.

”Sinun tulisi syödä enemmän; olet laihtunut kesän aikana”, Mirja huomautti ja Olavi nyökkäsi vaimea hymy huulillaan.

”Kun pääsemme takaisin kotiin, katson, että tervehdyt entisellesi.”


Aino vilkaisi häneen, tavoitteli hänen kättään pöydän alla ja puristi hellästi; se aina paransi hänen oloaan.

**^^**^^**^^*

Aino käveli rantaviivaa pitkin katsoen horisonttia kohden pohtien asioita, enimmäkseen veljensä suhdetta Alexanderiin.

”Mikä on oikein?” Hän kuiskasi kietoen kätensä ympärilleen, tuntien myöhäisen kesän tuulenvireen kasvoillaan. ”Tulisiko heidän olla yhdessä?” Hän huokaisi ja istuutui hiekalle. ”Mitä mahtaisit olla mieltä asiasta, Elias? Pikkuveljemme rakastaa häntä ja nyt näen hänen olevan onneton sillä Alexander lähtee pian…” Hän katsoi alas hiekkaan ja alkoi piirtää sille pieniä ympyröitä. Hän tunsi kylmän viiman lähestyvän ja kääriytyvän hänen ympärilleen kuin halatakseen ja Aino sulki silmänsä. ”Mutta kuinka voin luopua hänestä?” Kylmä kosketus hänen harteillaan tuntui jotenkin tutulta ja lohduttavalta; Aino hymyili, muttei avannut silmiään. ”Luuletko hänen suojelevan veljeämme?” Ja tuuli henkäisi hiljaisen vastauksensa, kosketus siirtyi hänen poskelleen jolle kyynel oli pudonnut. ”Minun on ikävä sinua…” Aino kuiskasi ja hetken tuntui lämpimältä ja turvalliselta, kuin hän olisi ollut jälleen pieni tyttö isoveljensä syleilyssä ja hän saattoi miltei kuulla tämän äänen, kuiskauksen joka vakuutti kaiken järjestyvän ja hän halusi niin kovin uskoa siihen.

“Täällähän sinä olet… sisko…” Äkillinen tutu henkäys takaa säikäytti tytön ja hän käänsi katseensa Antoniin. Sisko sana kuulosti miltei ilkkuvalta ja Aino tiesi täysin ettei Anton nähnyt häntä sisarenaan. Hän nousi ylös pyyhkien vaatteitaan.

”Puhut jo itseksesi?” Anton kysyi ja liikkui lähemmäs. “Olet lähes yhtä sekaisin, kuin Olavi, etkö vain?” Hän virnisti ja Aino kiristi hampaitaan.

”Veljeni ei ole sekaisin… Mitä sinä haluat?”

“Olen ikävöinyt sinua… sisko”, Anton sanoi tullen lähemmäs. ”Mutta…” Poika nosti kätensä tytön poskelle mikä sai hänet liikahtamaan taakse. ”Emmehän me todella ole sisaruksia, vai mitä?”

”Emme, en ole koskaan pitänyt sinua perheenjäsenenäni, Anton.” Aino puhui tiukasti. ”Enkä koskaan pitäisikään.” 



Nuorukainen naurahti hänen sanoilleen. ”Sinun tulisi oppia paikkasi.”

”Ja mikähän paikka se olisi?” Aino kysyi kaventaen katsettaan.

Anton hymyili ja kallisti päätään. ”Olet kaunis nainen Aino, sinun tulisi vain oppia kunnioittamaan miehiä. Ehkä voin opettaa sinua…” Hän toi kätensä lähemmäs koskettamaan tytön povea, mikä sai tämän välittömästi nostamaan kätensä ja lyödäkseen häntä avokämmenellä.

 
”Pidä kätesi erossa minusta!” Aino kiljahti raivostuneena velipuolensa rohkeudesta. Olihan Anton katsellut häntä ennenkin sillä tavoin ja antanut niljakkaita kommentteja, mutta tämä oli ensikerta kun tämä oli koskettanut häntä näin.

Anton toi kätensä polttelevalle poskelleen katsoen tyttöä vihaisena, hän kurottautui tarrautuakseen tämän käsivarteen ja veti hänet lähemmäksi, ote oli kivulias, Ainon hengitys kiivasta. ”Päästä irti minusta!” Hän sähähti.

Nuorukainen kavensi katsettaan ja läppäisi tyttöä. “Opi paikkasi!” Hän sanoi ja ennen kuin Aino pystyi reagoimaan, Anton tönäisi hänet voimalla taakse niin, että hän kaatui hiekalle. ”Se on miesten alapuolella”, hän virnisti ja käveli lähemmäksi asettaen jalkansa tytön vatsanpäälle. ”Pyydä anteeksi, että löit minua!” Hän käski.

”Sinä olet…” Aino aloitti, mutta puraisi kieltään, jottei jatkaisi. Hän ymmärsi, ettei ollut viisasta suututtaa poikaa enempää.

”Niin?”

“En aio pyytää anteeksi. Anna minun nousta!” Anton painoi jalkansa kovemmin alas saaden tytön haukkomaan henkeään.

”Pyydä anteeksi”, hän käski uudestaan.

”Mitä täällä oikein tapahtuu?” Ääni kysyi ja Aino käänsi katseensa sitä kohti; nuorukainen kylästä, jonka hän oli joskus nähnyt Olavin seurassa, Nikolas hän muisti. Poika oli hänen ikäisensä, ruskeatukkainen, harmaan vihreät silmät, pitkä ja komea. Anton lopulta siirtyi; hänellä ei koskaan ollut yleisöä teoilleen jotka voisivat vahingoittaa kultapojan imagoa hänen vanhempiensa edessä.

Nikolas tuli lähemmäs Ainoa kaventaen katsettaan toista poikaa kohden joka tunsi tarvetta selitykselle.

”Vain harmitonta leikkiä sisarpuoleni kanssa.”

”Ei näyttänyt siltä, että hänellä olisi ollut hauskaa…” Nikolas huomautti ja ojensi kätensä tytölle.” Oletko kunnossa?” Hän kysyi suomeksi samalla kun katseli tyttöä huolestuneena.

Aino nyökkäsi yllättyneenä, tunsi olonsa ujoksi äkisti tarttuessaan pojan käteen ja ottaessaan avun vastaan nousta. Hänen omat vaatteensa olivat hiekasta ja mudasta likaiset ja hänen hiuksensa sekaisin, hermostuneena Aino yritti sutia itseään siistimmäksi.

”Sinun tulisi opetella kuinka kohdella naisia kunnioittavasti”, Nikolas tiuskaisi toiselle.

”Ei ole sinun asiasi miten häntä kohtelen”, Anton virnisti laiskasti, vilkaisi Ainoa ja kääntyi. ”Nähdään illallisella sisko!” Hän sanoi vielä ennen kuin lähti.

”Mikä idiootti…” Nikolas mutisi katsoen toisen pojan perään ennen kuin kääntyi taas Ainon puoleen. ”Oletko varma, että olet kunnossa? Mistä oikein oli kyse?”

”Hän oli vain oma typerä itsensä, kuten aina…” Aino huokaisi naurahtaen hermostuneesti perään. Hän katsoi hameensa mutaista helmaa ja kurtisti kulmiaan. ”Kiitos avustasi”, hän kuiskasi katsahtaen nuorukaista ujosti, joka hymyili.

”Ei kestä”, poika punastui hieman. ”Minä tuota… olin menossa ongelle…” Hän selitti ja heilautti kättään kohti paikkaa jonne oli jättänyt onkensa ja korinsa.

“Ai”, Aino hymyili ja leikki nutturastaan karanneella suortuvalla. ”Minä pidän kalastamisesta.” Hän sanoi tuntien olonsa aavistuksen typeräksi.

”No… Ehkä haluaisit liittyä seuraani? Ellet sitten ole liian kiireinen, tai jotain?”

”Ei, en ole liian kiireinen… tai jotain.” He molemmat hymyilivät.


”Kiva!” Nikolas käveli kalastustarvikkeittensa luo ja nosti ne ylös. He kävelivät rantaviivaa pitkin kohti niemenkärkeä, joka tarjosi hyvän kalastuspaikan.

”Kuinka Olavi voi?” Nikolas kysyi varoen. “Minun on ollut tarkoitus tulla katsomaan häntä, mutta… kuulin ettei hän vastaanota vieraita.” He olivat saapuneet paikkaan ja poika laski korin maahan katsoen tyttöä.

”Hän voi… paremmin”, Aino vastasi katsellen ympärilleen ja leikkien lehdellä, jonka oli napannut läheisestä puusta.


”Joku hyökkäsi hänen kimppuunsa? Tai niin kuulin… Onko se totta?”

”On”, Aino kuiskasi nyökäten hieman.


”Saivatko he kiinni sen miehen?” Nikolas kysyi kiinnittäessään kiemurtelevan madon koukkuun. Aino kohautti olkiaan, liikehtien hieman hermostuneena.

”En oikein tunne oloani vielä tarpeeksi mukavaksi puhuakseni tästä, olen pahoillani… Menetin miltei pikkuveljeni ja se on… No, hän on koko maailmani.”


Nikolas hymyili lempeästi. ”Ymmärrän, hän on ainut todellinen perheenjäsenesi… Tiedän millaista se on… Omakin isäni kuoli sodassa ja kaksi serkkuani myös.” Hän sanoi saaden madon viimein koukkuun. Aino katsoi poikaa uteliaana; hänen vahvoja käsivarsiaan, keskittynyttä ilmettään, huulien muotoa, miten tämän ruskeat hiukset kimmelsivät kultaisina auringon alla.

Heidän katseensa kohtasivat ja hymyilivät ujosti toisilleen.

”Tuo oli siis sinun velipuolesi?” Nikolas kysyi noustessaan.

”Niin, Anton, emme ole millään tavoin sukua toisillemme… me…”

”Niin, Olavi kertoi meille… hm… Rouva Lundin vanhemmat adoptoivat teidät? Ja tuo idiootti on adoptio isäsi poika, eikö niin?”

Aino naurahti sanalle idiootti. “Juuri niin”, hän nyökkäsi. “Muut ovat ihan mukavia… Anton on vain niin hemmoteltu, eikä hän pitänyt siitä kun muutimme heidän kotiinsa… Veimme huomiota pois häneltä.”

Nikolas katsoi häneen ja hymyili ymmärtäväisenä, valon tullessa pojan takaa sai se Ainon ajattelemaan, että tämä näytti aivan enkeliltä.

”Aiotko nyt jäädä tänne?” Nikolas kysyi ja Aino tunsi pistoksen surua rinnassaan.

”En halua jättää veljeäni yksin…” Hän kuiskasi. ”Olavi tarvitsee minua nyt ja koska hän suunnittelee paluuta Tukholmaan, tunnen että minun on seurattava.”

Hymy pojan kasvoilla hälveni hieman, mutta silti hän yritti pidätellä sitä katoamasta täysin.


”Tulethan kuitenkin takaisin? Hän kysyi katsellen järvenpinnalla kelluvaa kohoa.

”Toivon niin, ensi kesänä viimeistään.” Hän vastasi voimatta olla ajattelematta, että poika saattaisi silloin olla jo naimisissa ja että… Se oli typerä ajatus eikö? Tämä oli ensimmäinen kerta, kun he kunnolla edes juttelivat, miksi sitten…?

”Ehkä voisin kirjoittaa sinulle joskus?” Poika kysyi ja kohotti olkiaan uskaltamatta katsoa tyttöä. ”Tarkoitan, jos se sinulle sopii…”

Hymy kohosi jälleen Ainon kasvoille. ”Se sopisi oikein hyvin”, hän vastasi ja jälleen he vaihtoivat ujoja hymyjä katsellessaan toisiaan. Hetki rikkoutui Nikolaksen saadessa ensimmäisen kalansa.

”Haluatko sinä kokeilla?” Poika kysyi irrotettuaan kalan koukusta ja laitettuaan uuden madon koukkuun.

“Toki”, Aino hymyili, heidän kätensä koskettivat toisiaan kevyesti ja se aiheutti oudon pistoksen tytön vatsanpohjaan. Hän katui nyt, ettei ollut puhunut Nikolaksen kanssa aiemmin sinä kesänä, kun aikaa olisi vielä ollut.


**^^**

Anton oli selvästikin kurjalla tuulella palattuaan kävelyltään ja Olavi, joka istui kuistilla hahmotellen lehtiöönsä, sai maistaa toisen huonoa tuulta. Vanhempi poika käveli hänen luokseen ja nappasi röyhkeästi lehtiön hänen käsistään.

”Hei, anna se takaisin!” Olavi yritti ja nousi, tunsi olonsa turhautuneeksi ja hermostuneeksi. Anton virnisti perääntyen ja selasi lehtiön sivuja.

”Luuletko, että sinusta tulee joku suuri taiteilija jonakin päivänä?” Hän kysyi virnuillen. ”Jopa ystäväni pikkusisko piirtää parempia kuvia kuin sinä… säälittävää.”

”Anton, anna se takaisin, se on minun!” Olavi yritti ja aina kun hän pääsi lähelle, tönäisi toinen hänet taaksepäin.

”Anna se takaisin se on minun”, Anton toisti kimeällä äänellä. ”No tule hakemaan se sitten?” Hän virnisti ja nosti lehtiön päänsä yläpuolelle. Anton oli pidempi ja tiesi hyvin ettei Olavi voisi ylettyä lehtiön saadakseen eikä hän edes antaisi tälle sitä tilaisuutta.

Olavi yritti parhaansa, se Antonin oli myönnettävä, mutta yritys oli turha ja ainoastaan huvitti vanhempaa poikaa, joka jatkoi lehtiön liikuttamista nuoremman ulottuvilta.

”Anton, ole kiltti ja anna se takaisin minulle.” Olavi yritti epätoivoisesti saada töitään takaisin, ne merkitsivät niin paljon hänelle, muutama oli piirretty Alexanderista kun mies nukkui ja Olavi halusi pitää ne muistoinaan. Hän oli ainoastaan kiitollinen, ettei Anton ollut selannut niin pitkälle, kuvat saattaisivat herättää kysymyksiä joihin Olavi ei halunnut vastata.

Ja lopulta vanhempi poika tuntui kyllästyvän. ”Hyvä on, saat sen takaisin”, hän sanoi virnuillen ennen kuin heitti lehtiön mutaan. ”Ole hyvä.” Olavi katsoi typertyneenä lehtiötään, joka makasi nyt mutalammikossa, suuttumuksen ja turhautumisen tunteet nousivat pintaan ja kaiken jälkeen se tuntui niin suurelta, että hän alkoi itkeä. Polvistuessaan nostamaan piirustuksensa Olavi nieleskeli kyyneliään haluten tarkistaa jos jotain pystyi vielä pelastamaan.

”Luoja, sinä olet yksi iso itkupilli…” Anton huokaisi. ”Haluan takaisin Tukholmaan, tämä paikka ikävystyttää minut kuoliaaksi…” Hän tokaisi vielä ennen kuin kääntyi. Olavin suuttumus kasvoi, laskien lehtiönsä nurmikolle hän seurasi toista pystymättä hillitsemään itseään, kyllästyneenä siihen miten muut veivät asioita häneltä. Hän nappasi lujan otteen Antonin paidasta, veti ja sanaakaan sanomatta tönäisi velipuolensa samaiseen mutalammikkoon.

Nähdessään vanhemman pojan kiroavat kasvot ja vaatteet mudan peitossa, toi se hänelle vain lievää tyydytystä. Olavi ei sanonut mitään, kääntyi ja nappasi lehtiönsä ennen kuin käveli pois.

”Minä kostan tämän vielä!” Anton huusi hänen peräänsä. Olavi ei välittänyt, kaikki oli pilattu, kaikki tärkeä.

 

**^^**^^**^^**^^**

Nikolas saattoi Ainon takaisin kotiin. ”Voinko nähdä sinut huomenna?” Hän kysyi ja tyttö hymyili.

”Totta kai”, heidän kätensä koskettivat ja tuo kosketus tuntui niin kutsuvan lämpöiselle, molemmat olivat vastahakoisia päästämään irti.

”Voisinko puhua isällesi?” Nikolas kysyi.

”Isäni on kuollut”, Aino hymyili haikeana vaikka tiesi kyllä mitä poika oli tarkoittanut. ”Mutta voit kyllä puhua Otto-isälleni, vaikka en täysin ymmärrä miksi haluat puhua hänelle.”

”Haluaisin hänen lupansa tapailla sinua”, poika virnisti ja sai Ainon punastumaan.

”Tule sitten sisälle”, hän pyysi.

 
Sisällä he tapasivat Ainon kasvattivanhemmat ja tyttö katsoi uteliaana, kun Nikolas pyysi saavansa puhua hänen isälleen kahden kesken.

”Missä Olavi on?” Aino kysyi miesten mentyä.

”Hän meni kävelylle”, Mirja vastasi auttaen Emmaa keittiössä.

“Kuinka kauan sitten?” Aino kysyi hivenen huolestuneena.

“Tunti sitten. Vaikuttaa siltä, että hän riiteli Antonin kanssa jostakin ja Olavi tönäisi hänet mutaan… Hän tulee varmasti takaisin, kunhan rauhoittuu.”

”Olen varma, että Anton aloitti sen riidan…se paskiainen.” Aino sähähti.

”Aino, rauhoitu, äläkä kutsu veljeäsi noin rumasti. Ja mitä ihmettä vaatteillesi on tapahtunut?”

”Anton ei ole veljeni!” Aino tiuskaisi, sivuuttaen viimeisen kysymyksen. ”Menen etsimään Olavin…”

Emma vilkaisi äitiään nopeasti ennen kuin kiirehti Ainon perään. Hän tarttui nuoremman naisen käsivarresta hellästi.

”Uskon Alexanderin olevan hänen kanssaan”, Emma kuiskasi. ”Hän ei koskaan ole kovin kaukana hänestä. Alexander näki riidan … Olavi on turvassa nyt, hänen kanssaan.”

Aino nielaisi, katsoi häneen yllättyneenä, mutta nyökkäsi sitten helpottuneena. Nikolas palasi ja Aino näki hänen Otto-isänsä näyttävän ärsyyntyneeltä, mutta se ei ollut suunnattu Nikolasta kohti.

”Anton! Tule työhuoneeseen, NYT!” Hän karjui ja Aino katsoi ihmeissään Nikolasta, joka hymyili.

”Tulen huomenna aamupäivällä tapaamaan sinua, sopiiko se?” Poika kysyi ja Aino nyökkäsi hymyillen ujosti.

”Hienoa! Hyvää yötä sitten.”

”Hyvää yötä”, Aino toivotti takaisin. Emma seurasi huvittuneena syrjäsilmällä Ainoa, joka hymyili yhä itsekseen pojan lähdettyä.

 ”Voi, joku taitaa olla rakastunut…” Emma kiusoitteli ja nuorempi nainen mulkaisi häneen.


”Älä ole typerä…” Aino mutisi ja kääntyi omaa huonettaan kohti.

Emma hymyili, oli ehkä aika, että Aino tapaisi jonkun joka auttaisi helpottamaan sitä vahvaa sidettä jonka tämä jakoi Olavin kanssa. Lopulta olisi vain tervettä, että he kulkisivat eteenpäin ja eläisivät omia elämiään sen sijaan että seuraisivat toisiaan kaikkialle.


 
**^^**^^**^^*

Alexander lähestyi Olavia hitaasti. Poika istui ruohikolla, selkä vasten paksua koivunrunkoa katsellen mutaista lehtiötään onnettomin ilmein.

“Hei…” Alexander lausui pehmeään sävyyn ja poika katsoi ylös, silmät kimmelsivät kyyneleistä.

”Hän pilasi sen, kaiken…” Olavi kuiskasi ja Alexander polvistui hänen vierelleen.


”Olen pahoillani…” Hän sanoi tuodessaan kätensä Olavin hiuksiin, toisen kurottautuessa pyyhkimään tämän kyyneliä. ”Älä itke…” Hän kuiskasi. ”Tulehan tänne.” Hellästi mies kietoi kätensä pojan ympärille pidellen tätä, silittäen tämän hiuksia pojan itkiessä hänen rintaansa vasten.

“Työni on pilattu… Laitoin koko sieluni niihin ja hän vain tulee ja heittää ne pois, kuin ne eivät olisi mitään… Kuin se ei olisi ollut tarpeeksi, että…”

”Shh… Se ei ollut sinun ainoa lehtiösi, eikö niin? Ja teet tuhansia uusia piirustuksia, parempia kuin nämä olivat.”

”Sinä et ymmärrä…” Olavi kuiskasi onnettomana ja nosti katseensa mieheen, kädet tarrautuen hänen paitaansa.

”Kerro minulle, jotta ymmärrän.” Alexander kannusti, koskettaen rakastettunsa poskea, sisimmässään hän tunsi iloa siitä, että Olavi pystyi jälleen suhtautumaan rennosti hänen läheisyyteensä, jopa nyt pidellen hänestä kiinni kuin peläten hänen voivan kadota. Suru korvasi pian kuitenkin ilon hänen ymmärtäessään, että nämä olivat viimeisiä katoavia hetkiä jotka he jakaisivat, jos Olavin mieli ei muuttuisi.

Huokaisten Olavi laski päänsä Alexanderin rinnalle, joka otti mukavamman asennon hänen vierellään jatkaen hänen hiuksiensa silittämistä. Olavi liikutti sormiaan pilatuilla kuvilla ollen hetken hiljaa. “Minua pelottaa”, hän kuiskasi. ”Kolme asiaa jotka ovat minulle tärkeitä…” Hän jatkoi. ”Tasaisina ja erilaisina samaan aikaan… Sisareni, taiteeni… ja sinä… Kolme asiaa joita rakastan ja yksi jota en voi saada. Se ei ole reilua.”

Alexander nielaisi raskaasti, tuntui niin vaikealle. ”Tiedän ja…” Hän huokaisi katsoen vaaleaa nuorukaista rinnallaan. ”En voi painostaa sinua, enkä aio sitä tehdä. Valinta on sinun ja tiedän, ettei se ole helppo. Jos valitsisit elämän kanssani, niin…”

”En voi jättää siskoani…” Olavi keskeytti. “En voi jättää häntä yksin, miltei tein sen ja…” Olavi sulki silmänsä tuntiessaan uusien kyynelien muodostuvan. “Huolimatta siitä kuinka paljon osa minusta haluaa… en voi… meidän ei pitäisi… Ehkä me molemmat voimme vielä muuttua normaaleiksi ja…”

Alexander nyökkäsi, vaikka nuorempi mies ei voinut sitä nähdä. Hän tunsi itsensä jo tarpeeksi hyvin, oli turhaa enää kieltää mitä hän oli. Olisi turhaa perustaa perhe jonkun naisen kanssa ja raahata nainen rakkaudettomaan liittoon. Hän uskoi vahvasti, ettei voisi enää rakastaa toista kuten rakasti Olavia, hänen sydämensä oli jo antanut kaikkensa ja kuuluisi ikuisesti nuorukaiselle hänen vierellään säästäen aina sen tietyn tilan myös Eliakselle.

”Kaikki järjestyy…” Alexander kuiskasi. ”Löydät onnesi, olen varma siitä. Muista, että sinulla on aina sydämeni.” Hän ei vieläkään tiennyt kuinka kestäisi hyvästellä pojan, hänen koko olemuksensa pelkäsi sitä päivää, joka lähestyi uhkaavan nopeasti. Eikö todella ollut muuta keinoa?

19.luku

Hän näki heidät yhdessä; kävellen hitaasti puutarhassa. Olavi, joka oli tullut ulos etsimään sisartaan, pysähtyi aloilleen ja katsoi. Hän nojautui puunrunkoa vasten, pysytellen varjossa jonka vanha omenapuu tarjosi. Hän kallisti päätään, kuuli hiljaisen puheen pystymättä erottamaan sanoja.

Mitä Nikolas teki hänen kanssaan? Olavi ihmetteli.

Nikolas kurottautui koskemaan Ainon kasvoja ja Olavi erotti ystävänsä huulien liikkuvan, kertovan tälle jotakin, joka aiheutti hiljaisen ujon kikatuksen. Hän ei ollut koskaan kuullut sisarensa nauravan tuolla tavoin. Ainon käsi tarttui ujosti toiseen, etäisyys heidän välillään pieneni ja hellästi he suutelivat toisiaan.

Olavi oli enemmän kuin yllättynyt, hänellä ei ollut aavistustakaan näistä kahdesta. Osittain hän tunsi olonsa loukkaantuneeksi, että Aino oli salannut asian häneltä. Miksi? Kuinka kauan tätä oli jatkunut? Silloin, Aino kääntyi ja näki hänet, yllättyneisyys välähti tytön kasvoilla, aavistus punaa tämän poskilla samalla kun Nikolas loi Olaviin hieman nolostuneen ja anteeksipyytävän katseen.

Aino hyvästeli Nikolaksen ennen kuin lähestyi veljeään, epävarmana siitä mitä tämä nyt ajatteli.

“Miksi et kertonut minulle?” Olavi kysyi ja Aino puraisi epäröiden huultaan ennen kuin vastasi.

”Se vasta tapahtui, aioin kertoa sinulle tänään…”

“Oletteko yhdessä?” Olavi kysyi hämillään.

“En ole täysin varma mitä olemme… Ystäviä ainakin, suudelma jonka näit, oli ensimmäisemme.” Aino selitti, tarttui veljensä käteen ja kulki hänen vierellään kotia kohti. ”Olisi typerää odottaa mitään tai tehdä lupauksia sillä lähdemme pian”, hän jatkoi surulliseen sävyyn.

”Et haluaisi palata”, Olavi totesi. Aino vilkaisi häneen ja oli hetken hiljaa punniten vastaustaan.

“Haluatko sinä?” Hän kysyi katsoen veljeään vakavasti. “Haluatko todella palata Tukholmaan?” He olivat pysähtyneet, Olavi näytti hieman vaivaantuneelta.

”Mitä valinnanvaraa on?” Hän kysyi. “Tuntuisi yhtä vaikealta jäädä, en voi… Tiedät etteivät he sallisi sitä.”

“Entä Alexander?” Aino kysyi ja Olavi katsoi pois päin tuskastuneena, sydämeen koski jo pelkkä hyvästien ajatteleminen.

”Hän lähtee kahden päivän kuluttua”, hän vastasi. ”Talo on valmis …. Kesä on päättymässä.”

“En ole koskaan nähnyt sinun katsovan ketään tyttöä kuten katsot häntä”, Aino totesi varoen. ”En ole koskaan nähnyt sinua yhtä onnellisena kuin olit kesän alussa…” Hän otti veljensä molemmat kädet omiinsa, katsoi niitä hetken ennen kuin nosti katseensa tämän kasvoihin. ”Rakastan sinua ja haluan sinun olevan onnellinen, jos se tarkoittaa elämää Alexanderin kanssa, niin…”

”Ei se ole niin yksinkertaista, Aino… En vain voi…” Olavi huokaisi turvautuneena, purren huultaan ennen kuin katsoi sisartaan surkeana.

“Mikään elämässä ei ole yksinkertaista”, Aino sanoi ja toi kätensä Olavin poskelle. ”Mitä sinä haluat itsellesi? Tässä on oma sydämesi kyseessä ja elämä on liian lyhyt miellyttääkseen muita itsesi hinnalla, se ei ole oikeaa elämää.”

Olavi sulki silmänsä ennen kuin katsoi kohti paikkaa jossa Aino oli seissyt Nikolaksen kanssa. ”Haluat jäädä tänne”, hän kuiskasi. Ilma oli raikas, hän tunsi kylmän viiman kasvoillaan, sisarensa käsien lämmön.

”En jätä sinua yksin, Olavi.” Aino vastasi ja poika toi katseensa häneen.

“Vihasit aina olla siellä. Puhuit aina kotiin palaamisesta”, hän hymyili lempeästi. ”Mitä tiedän Nikolaksesta…” Hän piti pienen tauon. ”Minulla ei ole yhtäkään pahaa sanaa hänestä ja Emma on täällä… Minä…” Hän tunsi surun puristavan rintaansa. Olavi veti sisarensa lähelleen ja halasi tiukasti. ”Sinun tulisi jäädä”, hän kuiskasi. ”Kuulut tänne…” Hän nyökkäsi ja katsoi Ainoa uudemman kerran, hellästi pyyhkien tämän kyyneliä. ”Kaikki järjestyy, eikö niin Aino?”

”En jää tänne”, Aino henkäisi. ”En voi…” Hän jatkoi ja pudisti päätään. ”En voi jättää sinua yksin. En kestäisi sitä, jos jotakin tapahtuisi sinulle ja pelkään, että masennut…”

”Pärjään kyllä”, Olavi yritti vakuuttaa. ”Teen sen mikä on oikein. Jotenkin minä muutun ja… opin pitämään siitä elämästä. Se on mahdollista.” Hän nyökkäsi ja Aino tunsi turhautuvansa veljensä sanoista.

“Sinun ei ole pakko oppia!” Aino miltei huudahti. “Sinun ei ole pakko muuttaa itseäsi, jos rakastat häntä niin…”

”Se on rikos, Aino… Älä puhu siitä… Mennään nyt kotiin.” Olavi astui taaksepäin ja kääntyi kohti kotia.

”Elias kuoli.” Aino sanoi äkisti ja Olavi kääntyi kulmiaan kurtistaen. ”Hänellä oli unelmia”, Aino jatkoi. ”Ja hän olisi valinnut Emman, hän olisi asunut täällä hänen kanssaan eikä Emma olisi nyt niin onneton. Hän elää heidän yhteistä unelmaansa, mutta tekee sen yksin. Hän on niin kiinni lupauksissa ja unelmissa jotka eivät koskaan toteudu, Elias ei koskaan tule takaisin ja Emma vain teeskentelee onnellista. Älä päädy samanlaiseen tilaan”, hän henkäisi. ”Sinun ei tarvitse, sinä voit valita! Alexander rakastaa sinua ja muulla ei ole väliä, ei oikeasti.”

 Olavi tunsi olonsa hämmentyneeksi sisarensa sanoista, se oli odottamatonta ja outoa liian paljon käsiteltäväksi sillä hetkellä. Hän kääntyi sanaakaan sanomatta ja kiiruhti taloa kohti.

”Elias olisi valinnut Emman hänen sijastaan, olen varma siitä!” Aino huusi veljensä perään. ”Mutta sinä valitsisit hänet ensimmäiseksi kaikista, jos vain näkisit sen mahdolliseksi ja se on mahdollista, Olavi!” Aino seisoi aloillaan katsellen pikkuveljensä perään, joka jatkoi kulkuaan pysähtymättä.

Hämmennys pyöri yhä hänen mielessään sinä iltana heidän istuessaan illallispöydän ääressä. Hän tunsi sisarensa pohdiskelevan katseen itsessään, yrittäen välttää katsomasta tähän takaisin. Vanhemmat juttelivat jokseenkin iloiseen sävyyn, yrittäen saada heitäkin keskustelemaan. Anton näytti synkältä ja tylsistyneeltä. Emma oli enimmäkseen hiljaa, avasi suunsa vain toruakseen poikaansa Eliasta keskittymään syömiseen sen sijaan että leikkisi ruuallaan.

Alexander ei ollut syönyt heidän seurassaan sen jälkeen, kun muu perhe oli saapunut ja nämä olivat ensimmäisiä kertoja tapahtuneen jälkeen, kun Olavi istui muiden seurassa syömässä. Kun hän istui siinä, kuunnellen adoptiovanhempiensa puhuvan hänen tulevasta opiskelustaan, suunnitellen hänen tulevaisuuttaan, jokin hänen sisällään olisi halunnut huutaa epätoivosta. Oliko tämä todella sitä mitä hän halusi? Oliko Aino oikeassa? Voisiko hän päästää Alexanderin menemään, kun jopa nyt hän ikävöi miestä. 

Päivällisen jälkeen hän päätti mennä kävelylle heidän vanhaan kotiinsa, Aino oli tarjoutunut seuraksi, mutta hän oli torjunut tämän; hän halusi olla nyt yksin, hänen piti saada rauha ajatuksilleen.

Kun hän pääsi talolle, ei hän voinut olla hämmästelemättä miten erilaiselle se näytti; maali oli uusi samoin ikkunat. Etuovi ei narissut auetessaan, tuoreen maalin haju tervehti häntä, lattialla oli yhä sanomalehtiä. Oli hassua miten paljon isommalta talo oli tuntunut lapsena ja nyt… Sehän oli oikeastaan melko pieni. Olavi seisoi olohuoneessa, katsoi keittiön ovensuuhun, portaikkoon ja huoneeseen oikealla, joka oli ollut vanhempien makuuhuone. Täällä, tässä lattialla he olivat nukkuneet vieretysten patjoilla; Elias, Aino ja hän. Hän muisti etäisesti Eliaksen korjanneen vuoteen joka aamu tehdäkseen enemmän tilaa heidän leikeilleen… Hänen katseensa harhaili vanhalle ruokailupöydälle ja tunsi olonsa äkkiä sairaaksi; siinä, se oli tapahtunut siinä ja hän saattoi kuulla huudot mielensä sopukoista, muistoja jotka olivat palautuneet vasta sinä kesänä. Tämä pöytä ja kauhu, joka oli merkinnyt sen, tuntui tahrivan koko huoneen olemassaolollaan.

Hän tunsi kylmiä väreitä selkärangassaan ja kääntyi portaikkoa kohti. Hän kiipesi ylös missä kaksi pientä makuuhuonetta olivat; Eliaksen huone ja hänen ja Ainon huone.

He olivat vaatineet, että mahdollisimman vähän muutettaisi heidän vanhemman veljen huoneesta, he molemmat halusivat pitää sen samanlaisena niin pitkään kuin mahdollista jos ei ikuisesti. Olavi hymyili astuessaan sisään, tyytyväisenä huomatessaan, että työmiehet olivat kunnioittaneet heidän toivettaan. Hän katsoi kapeaa sänkyä kohden, pöytää, kirjahyllyä ja kaappia… Osa vaatteista oli tuhoutunut pilalle, muttei onneksi kaikki.

Olavi käveli kaapille ja avasi sen; hän otti yhden veljensä vanhoista paidoista, aisti tunkkaisen hajun ja puristi sen rintaansa vasten. Oli outoa olla nyt vanhempi kuin Elias oli ollut, katsoessaan paitaa hän tajusi kuinka samankokoinen hänen veljensä oli ollut. Elias oli silloin vaikuttanut niin vanhalta hänen silmissään, mutta nyt… Olavi huokaisi, asetti vaatekappaleen takaisin ennen kuin käveli kirjahyllylle. Hän otti Eliaksen vanhan tavauskirjan ja avasi sen varoen, ensimmäisellä sivulla oli Eliaksen nimi siististi kirjoitettuna ja hänen käännellessä sivuja hän näki muita merkintöjä ja piirustuksia jotka saivat hänet hymyilemään; näytti siltä, että hänen veljensäkin oli ollut haaveilija jonka keskittymiskyky oli vaellellut ajoittain. Olikohan opettaja rankaissut Eliasta usein kuten hänen omansa oli rankaissut häntä?

Hän laittoi kirjan takaisin mistä oli sen ottanut ja katseli enemmän ympärilleen. Hän löysi sitten veljensä päiväkirjat, ensimmäinen oli aloitettu tämän kymmenvuotissyntymäpäivänä; 12.syyskuuta 1937.

”Äiti osti minulle tämän kirjan. Hän sanoi, että voisin kirjoittaa tarinoitani siihen. Isä ja äiti pitävät tarinoitani huvittavina. Kysyin Emmalta ja hän sanoi samaa, päätin kirjoittaa isona kirjan. Syntymäpäivä oli kiva, saatiin kakkua ja käytiin järvellä. Heitin Emmaa mudalla ja hän suuttui, mutta vain vähän. Sitten Emma heitti minut mutaan; taisin ansaita sen. Äiti torui ja sanoi ettei tyttöjä saa heittää mudalla tai he eivät tykkää sinusta. Haluan, että Emma pitää minusta, kysyin sitä ja hän sanoi pitävänsä. Myöhemmin Emma heitti mutakakun hiuksiini, sitä oli vaikea pestä pois. Oli hauska päivä!”

Olavi tunsi hymyilevänsä selatessaan sivuja läpi; kokoelmia iloisista päivistä, mainintoja heidän vanhemmistaan antaen Olaville jonkinlaisen kuvan siitä millaisia nämä olivat. Nämä kirjat olivat kallisarvoisia, todellisia aarteita. Elias oli kirjoittanut myös hänen syntymästään. ”Sain pikkuveljen eilen. Se on vielä aika ryppyinen ja vaaleanpunainen, huutaa kokoajan, mutta kai siitä ihan kelvollinen vielä tulee. Sillä oli hiuksiakin jo päässä, Aino oli kalju syntyessään, hassua!” Olavi naurahti kuvaukselle ääneen ja jatkoi lukemista. Elias oli kirjoittanut monia sivuja hänestä ja Ainosta, välillä ärsyyntyneeseen sävyyn mutta enimmäkseen rakastavasti.

Sävy muuttui hiljalleen sota-aikana. Iloinen, leikkisä poika oli kasvanut ja kamppaili muutoksien keskellä, hyvästellessään ystäviä jotka lähtivät, äidin sairastuminen ja lopulta uutinen isän kuolemasta.

16. Lokakuuta 1942

Olen ajatellut kuolemaa paljon. Useana yönä sama uni toistuu; makaan keskellä metsää ja tiedän, että minun tulisi juosta, mutten voi. Taivas on kirkkaan sininen, auringonsäteet työntyvät puiden latvustoista ja ympäröivät minut ja minä vain makaan aloillani pystymätä nousta. Näen tummahiuksisen miehen lähestyvän minua, miehellä on ase ja hän nostaa sen minua kohti… Silloin aina herään.

Mitä meille tapahtuu, kun kuolemme? Minne me todella menemme? Onko taivasta olemassa? Mitä jos ei ole? En voi vieläkään täysin uskoa, että isä on poissa, ajatus tuntuu järjettömältä. Miten ihmiset voivat vain lakata olemasta? Jääkö meistä jotakin jälkeen? Haluan uskoa, että isä on yhä täällä. Aina välillä odotan hänen astuvan sisään etuovesta ja sanovat kaiken olleen vain vitsi.

Mitä on kuolema?

Mitä jos en koskaan saa elämää, josta haaveilen? Mitä jos kuolen ennen kuin sota on ohi Ennen kuin saan nähdä taas Emman? Tietääkö hän kuinka rakastan häntä? Minua pelottaa.. pelkään kuolla ennen kuin todella olen elänyt…

Miksi kaiken piti muuttua? Miksei tämä sota voi olla jo ohi?

Olavi katsoi ulos ikkunasta tuntien raskaan surumielisyyden laskeutuvan hartioilleen samalla kun toisti kirjoitettuja sanoja mielessään. Unelmia, Eliaksen unelmat eivät koskaan olleet toteutuneet… Hänellä itselläänkin oli unelmia ja hän oli aikomassa luopua niistä? Eikö se ollut typeryyttä tehdä niin? Lopulta hän selasi useita sivuja kunnes tuli viimeisen merkinnän kohdalle.

Tammikuun 11. 1943

Ikävöin Emmaa, näin unta hänestä. Joskus pelkään hänen unohtavan minut ja kaipaan niin kuulla hänestä. Pelkään, etten näe häntä enää koskaan. En kestä tätä epävarmuutta, tätä kammottavaa tunnetta siitä että tulevaisuus on karkaamassa sormieni lävitse. Rukoilen voimaa kestää tämän talven, vihaan tätä kylmyyttä, olen niin väsynyt. 

Olavi huokaisi ja sulki päiväkirjan. Hän sulki silmänsä, mutta hätkähti kuullessaan askeleet portaikosta. Hänen sydämensä löi kiivaasti hänen noustessaan ja Olavi jätti kirjan pöydälle ennen kuin tuli ovelle; hän ei nähnyt ketään ja räpytti silmiään hämmentyneenä. ”Haloo?” Hän kutsui ja lähestyi epäröiden portaita. Hänen sydämensä hypähti hänen rinnassaan, kun etuovi aukeni, mutta rauhoittui heti kun näki Alexanderin.

Mies katsoi häneen. “Näin sinun lähtevän ulos… Seurasin sinua ja odotin ulkona, mutta sinulla kesti joten…” Hän selitti. Olavi nyökkäsi yhä hämillään äänestä jonka oli kuullut. Hän käveli alakertaan hitaasti.

”Missä olit äsken?” Hän kysyi astuttuaan viimeisen askeleen alas. Vanhempi mies kurtisti kulmiaan.

”Tulin juuri sisälle”, hän vastasi. “Miksi?”

“Joku oli täällä, kuulin sen. Olin Eliaksen huoneessa ja joku oli tulossa yläkertaan.”

”Ehkä vain kuvittelit sen?” Alexander ehdotti kuunnellen hetken itsekin; talo tuntui hiljaiselta.

”Ei”, Olavi pudisti päätään ja katsoi portaita kohti. ”Tiedän mitä kuulin, joku käveli täällä.”

”Vanhasta talosta lähtee ääniä…” Alexander sanoi pehmeästi samalla kun lähestyi.

”Ei sellaisia ääniä.” Vaalea poika intti.

 “Hyvä on, tarkistan yläkerran, odota tässä.” Alexander sanoi ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Olavi nyökkäsi ja kietoi kätensä ympärilleen, katsoi kuinka mies kiipesi yläkertaan hitaasti. Olavi ymmärsi kuinka hyvältä oli tuntunut nähdä hänet, kuinka hyvältä hänestä nyt tuntui; turvallisemmalta, rauhallisemmalta… ’Olet typerys, jos päästät hänet menemään.’ Ääni hänen mielessään kuiskasi.

 “Alexander rakastaa sinua ja muulla ei ole merkitystä, ei todella…” Olavi muisti sisarensa sanat.

Ikävöin Emmaa, näin unta hänestä. Joskus pelkään hänen unohtavan minut ja kaipaan niin kuulla hänestä. Pelkään, etten näe häntä enää koskaan.

”Elias olisi valinnut Emman hänen sijastaan, olen varma siitä!””

Olavi istui alas penkille ja hengitti syvään. Eri ajatukset juoksivat villinä hänen päässään, kaikki mitä oli tapahtunut siitä lähtien kun he olivat tavanneet, menneisyys, mitä Elias oli kirjoittanut ja mitä hänen siskonsa oli sanonut…. Alexander oli tappanut miehen, joka oli hyökännyt hänen kimppuunsa, tappanut raivon vallassa… Ja nyt hän oli täällä… Jos Alexander ei olisi seurannut hänen liikkeitään niin tarkoin, makaisi hän nyt kylmässä haudassa, hän olisi onnistunut typerässä yrityksessään hukuttaa itseensä… Ja oliko hän elossa nyt vain palatakseen Tukholmaan ja elämään jota hän ei halunnut?

”En voi jättää sinua yksin. En kestäisi sitä, jos jotakin tapahtuisi sinulle ja pelkään, että masennut…”

”Alexander rakastaa sinua..”

 “Ei täällä ole ketään.” Alexanderin ääni havahdutti Olavin ajatuksistaan ja hän nosti katseensa. Mies käveli alas portaita. ”Mikä on? Miksi itket?” Hän kysyi hämillään ja Olavi räpäytti silmiään vasta nyt tietoisena kosteudesta silmiensä alla. Hän pudisti päätään hämillään.

Alexander lähestyi ja päästyään hänen luokseen, hän polvistui ja pyyhki hellästi kyyneleet Olavin kasvoilta huolestunut ilme kasvoillaan.

”Olavi?” Mies lausui hänen nimensä pehmeästi. “Ei ole mitään pelättävää, olemme kahden.”

Olavi katsoi häneen; miehen lämpimän ruskeisiin silmiin, pehmeisiin uurteisiin hänen otsallaan, tummuutta hänen silmiensä alla, joka kertoi vähäisestä unesta. Sanaakaan sanomatta Olavi nosti kätensä keskittynyt ilme kasvoillaan hänen sormiensa hyväillessä hellästi rakastettunsa ikääntymisen ja huolen jälkiä. He olivat molemmat vaiti, Alexander oli pelkäsi puhua, pelkäsi rikkovansa hetken ja menettävänsä kontaktin ja kosketuksen… Olavin käsi liikkui hänen hiuksiinsa, kosketti niitä hellästi; niin pehmeää hänen sormiensa alla. Katsoessaan Alexanderia lähemmin hänen sydäntään särki; mies oli niin kaunis, niin tuttu ja niin lämmin… Hänen kätensä liikkui miehen leukalinjaa pitkin, peukalo hyväili huulia pehmeästi ennen kuin hän kumartui suutelemaan.

Alexander huokaisi, hänen huulensa raottuivat hitaasti hyväksyessään hellän näykkäisyn nuoremman miehen huulilta. Olavi vapisi, tunsi miehen vapisevan myös ja hitaasti hän kietoi kätensä tämän ympärille, veti lähemmäs ja suudelma syventyi. Suolainen maku hänen huuliltaan, tukahdutettu itku… Vahvat kädet hänen selkänsä ympärillä, eivät uhkaavat vaan hellät ja tukevat. Pehmeys vaihtui epätoivoiseen tarpeeseen ja haluun, he pitelivät toisiaan kuin peläten päästää irti.

Olavi ei ollut varma kuinka kauan suudelma oli kestänyt, mutta päästäessään irti hän näki kyyneleet myös Alexanderin silmissä ja kurottautui ottaakseen hänen kätensä, piteli tiukasti, suuteli hellästi kyyneleet pois, otsa leväten hänen otsaansa vasten. He katsoivat toistensa silmiin ja äkkiä kaikki vaikutti kirkkaammalta, vaivattomammalta. Olavi tunsi olonsa lämpimäksi ja turvalliseksi, kuin ulkona oleva maailma ei voisi koskea heihin nyt.

”Rakastan sinua.” Nuorempi mies kuiskasi lopulta rikkoen pitkään kestäneen hiljaisuuden. Alexander sulki silmänsä ja hymyili, kun hän avasi ne ja raotti huuliaan puhuakseen, Olavi toi sormensa niille vaientaakseen hänet. ”Haluan lähteä kanssasi…” Hän lisäsi. ”Se on kaiken arvoista… Ota minut mukaasi, karataan yhdessä Pariisiin.”

Alexander katsoi häneen tuskin uskomatta korviaan. ”Näenkö unta?” Hän kysyi vapisevalla äänellä.

”Et”, Olavi hymyili. ”On kuin olisin kävellyt unissani, mutta olen nyt hereillä enkä enää halua palata siihen uneen.” Hän kuiskasi painaen huulensa Alexanderin huulia vasten. ”Tarvitsen sinua”, hän sanoi hiljaa. ”En halua päästää irti… en voi… se tappaisi minut sisältä.”

Alexander veti hänet entistä lähemmäksi itseään, hautasi kasvonsa Olavi niskaa vasten ja silitti hänen selkäänsä. ”En päästä irti…” Hän kuiskasi, painoi suudelman Olavin kaulalle ja katsoi ylös. ”Sanoitko todella sen minkä kuvittelin sinun sanovan?”

”Haluan olla kanssasi. Tiedän, ettei se ole helppoa, mutten halua menettää sinua”, Olavi kuiskasi ja hymyili rakastettunsa ilmeen kirkastuessa. He suutelivat, nauroivat helpottuneena halaten toisiaan pitkään ja kiihkeästi.

”Rakastan sinua… Olin niin peloissani…” Alexander myönsi.

”Olen pahoillani, en koskaan halunnut satuttaa sinua.”

”Entä Aino?” Tummahiuksinen mies kysyi huolestuneena.

“Hän pärjää kyllä”, Olavi hymyili. ”Me kaikki pärjäämme…” Hän lisäsi nyökäten vakaasti. ”Meidän on lähdettävä salassa. Vanhempani estäisivät, jos tietäisivät suunnitelmani.”

Alexander oli yhä hämillään, hän ei ollut uskaltanut toivoa, että Olavi muuttaisi mielensä, etenkään niin äkisti. Hän yritti ajatella. ”Voimme lähteä huomisyönä. Hankin auton ja voimme ajaa Helsinkiin ja…” Hän katsoi pojan silmiin. ”Onko sinulla passisi?”

”On.”

”Ongelma on, että olet alaikäinen…” Alexander ymmärsi epävarmana kuinka järjestää kaikki niin nopeasti. ”Ja he etsivät sinua ja…”

”Venäläinen setäni”, Olavi hymyili ja Alexander katsoi häntä hämillään. ”Äitini oli venäläinen ja sinä olet hänen veljensä. Otit minut hoiviisi sodan jälkeen, joka tappoi vanhempani ja me asuimme täällä kunnes kyllästyimme ennakkoluuloihin jotka nousivat kansalaisuudestasi. Olet holhoojani ja jotenkin saamme sen toimimaan ja ihmiset uskomaan siihen.” Alexander kohotti kulmaansa hymyillen ihailevasti nuorelle rakastajalleen, hän silitti hellästi tämän poskea.

”Nopeaa ajattelua.” Hän kuiskasi ja nojautui lähemmäs uuteen suudelmaan, yhä epävarmana kuinka rakentaa valheesta jotakin uskottavaa.

”Se oli jotakin mitä mietin ennen… ennen sitä päivää”, Olavi mutisi ja ymmärtäen Alexander nyökkäsi surullisena. ”Entä jos ajaisimme ensin Ruotsin läpi Norjaan?” Olavi ehdotti.

“Voisimme hankkia sinulle väärennetyn henkilötodistuksen”, Alexander sanoi mietittyään hetken. ”Luulen tietäväni miten.” Hän hymyili helpottuneena nähden nyt, että kaikki olisi mahdollista järjestää. Hän veti Olavin uudelleen käsivarsilleen, suuteli tämän otsaa ja poskia. ”Mikä muutti mielesi?”

“Siskoni… Juttelin hänen kanssaan ja tulin tänne… Löysin Eliaksen vanhat päiväkirjat ja ne saivat minut ymmärtämään tiettyjä asioita… Minua pelottaa, mutta tämä tuntuu oikealle.”

“Älä turhaan pelkää…” Alexander kuiskasi hymyillen, hän silitteli Olavin kasvoja hellästi. ”Hankimme pienen talon puutarhalla ja huoneella jossa voit maalata, Aino on aina tervetullut vieraaksemme.” Hän saattoi nähdä heidän tulevaisuutensa ja ensikertaa pitkään aikaan se oli miellyttävä ja täynnä onnea. Alexander teki vakaan päätöksen antaa Olaville niin paljon onnea kuin osaisi, tämä ansaitsi sen.

Olavi ei ollut varma kuinka paljon aikaa oli mennyt ennen kuin he viimein saattoivat irrottaa otteensa toisistaan; aurinko oli miltei kadonnut taivaanrannan taakse heidän kävellessä hitaasti kohti Emman taloa. Olavi katsoi pitkää miestä vierellään toivoen, että voisi pidellä tämän kättä, mutta riski tulla nähdyksi oli liian suuri. Hänen sydämensä takoi kiivaana, mutta Alexanderin katseen kohdatessa hänen omansa ja miehen hymyillessä hänelle hellän kannustavasti Olavi tunsi olonsa heti paremmaksi.

Vain yksi päivä ja he voisivat jättää tämän paikan, yksi päivä ja hänen olisi hyvästeltävä ihmiset jotka olivat kasvattaneet hänet ilman varmuutta siitä, että he voisivat nähdä joskus tulevaisuudessa. Milloin hän voisi palata? Jos hän joskus palaisi, kuinka hän voisi koskaan selittää kaiken? Ja Aino… Kuinka hän kestäisi pitkän eron sisarestaan? Pärjäisikö Aino?

“Älä murehdi rakkaani, kaikki kyllä järjestyy… Puhu sisarellesi… Pidän huolta lopusta”, Alexander kannusti, hänen sormensa janosivat uutta kosketusta ja suudelmaa joka vakuuttaisi tämän kaiken olevan todellista, mutta hän tiesi, että hänen oli maltettava. ”Mene sisälle, jään ulos hetkeksi tupakalle.”

Olavi nyökkäsi. ”Nukun varmaan Ainon huoneessa tämän yön.”

”Se on hyvä ajatus”, Alexander hymyili pehmeästi. ”Hyvää yötä.”

”Hyvää yötä…” Olavi hymyili takaisin ja käveli kohti taloa, matkallaan hän kääntyi vielä kerran ja lausui ääneti sanat; rakastan sinua, ennen kuin virnisti ja kiiruhti sisälle.

Alexander hymyili sulkiessaan silmänsä hetkeksi, ennen kuin kaivoi savukkeen taskustaan ja sytytti sen. Kerrankin kohtalo näytti hänelle ystävällisemmät kasvonsa ja hän ei koskaan halunnut enää kadottaa tätä onnea.

Olavi löysi Emman keittiöstä. Hetken hän seisoi oviaukossa katsellen naista, joka pesi tiskejä tiedostamatta hänen läsnäoloaan. Emmassa oli aina ollut jotain, mitä Olavi ei ollut osannut lukea; hän ei koskaan ollut osannut sanoa oliko nainen todella onnellinen, jotenkin hän oli aina epäillyt. Hän muisti päivän jona Emma oli nainut edesmenneen miehensä; kuinka onnelliselta mies oli vaikuttanut sinä päivänä ja Emma oli seissyt tämän vierellä hymyillen ja kuitenkin hänen katseensa… Suru oli hänen silmissään ja se oli ollut siellä niin kauan kuin Olavi muisti.

Nainen hätkähti kuullessaan Olavin lähestyvät askeleet ja miltei pudotti lautasen kädestään.

“Luojani, sinun ei pitäisi hiiviskellä noin”, Emma henkäisi käsi leväten rinnallaan, säikähdys vaihtui kuitenkin pian hellään hymyyn. ”Luulin, että olisit jo vuoteessa.” Hän jatkoi tuoden huomionsa takaisin tiskeihin. Olavi aisti, että nainen oli aavistuksen jännittynyt hänen seurassaan, ehkä hieman vaivaantunut, joko se johtui siitä mitä hänelle oli tapahtunut tai Alexanderin ja hänen suhteestaan, Olavi ei ollut varma.

”Olen pahoillani, en tarkoittanut säikäyttää sinua”, Olavi sanoi. ”Halusin vain kupin teetä ennen nukkumaan menoa, haluaisitko sinä?”

”Kiitos, voisin ottaa”, Emma vastasi vilkaisten häntä nopeasti, hymyillen.

Hetken hiljaisuus seurasi, Olavi asetti teepannun liedelle ja puraisi kevyesti alahuultaan katsoessaan naista.

”Kuinka voit Olavi?” Emma kysyi hieman vaivaantuneesti. ”Paremmin, toivon?”

”Ihan hyvin”, Olavi kuiskasi.

”Sitten olen iloinen.” Emma hymyili.

”Oikeastaan… Tulin puhumaan kanssasi”, Olavi myönsi hetken kuluttua valmistaen heille molemmille kupilliset teetä.

“Niinkö?” Emma kuivasi kätensä, liikkui huoneessa hieman hermostuneen oloisena. ”Jotakin tärkeää?” Hän kysyi hymyillen hieman. Olavi käveli lähemmäs ja ojensi naiselle kupin teetä, otti sitten omansa ja istuutui.

”Jos…” Hän aloitti epäröiden. “Jos saisit joko aviomiehesi tai Eliaksen takaisin, mutta vain toisen heistä kumman uskoisit valitsevasi? Sillä tiedolla jonka tiedät nyt?” Emma oli selvästi yllättynyt Olavin suorasta kysymyksestä ja katsoi ikkunaa kohti. ”Olen pahoillani, jos kysymykseni järkytti sinua, minä -”

Emma nosti kätensä varmentaakseen, että hän oli kunnossa. Hetkeksi hän sulki silmänsä ja avasi ne hymyilen surullisena.

”Elias… Valintani olisi Elias ja mieheni aina tiesi sen.” Hän vastasi hiljaa ennen kuin katsoi alas. ”Kai aina kuvittelin veljesi valitsevan myös minut, mutta nyt… Enää en ole niin varma.” Naisen ääni oli yhä hiljainen, hän katsoi takaisin Olavia kohti kallistaen päätään. ”Joskus minun on vaikea katsoa sinuun vain siksi, koska muistutat minua niin paljon hänestä.”

”Veljeni rakasti sinua…” Olavi kuiskasi. “Tiedän hänen rakastaneen… Olet epävarma Alexanderin vuoksi, aivan kuten minä olin epävarma Alexanderin sydämestä.” Hän katsoi alas teemukiaan hetken. “Mutta kai se on kuten hän sanoo… Sydämelle on mahdollista rakastaa kahta ja mitä tapahtui silloin… Eliaksen on täytynyt olla todella peloissaan…” Hän kurtisti kulmiaan. “Ja mitä tapahtui minulle… metsässä… Uskoin kuolevani… ja se mies… hän kertoi minulle kaiken.” Olavi sulki silmänsä. ”En voi edes kuvitella millaista se on ollut Eliakselle… Ja Alexander oli ainoa joka välitti… Se rakkaus… Luulen heidän tarvinneen toisiaan, tunteakseen olonsa lämpimäksi ja jonkinasteista turvallisuutta kai. Olosuhteet tekivät sen rakkauden mahdolliseksi, mutta jos Elias olisi täällä…” Hän nosti katseensa Emmaan, joka oli kuunnellut hiljaisena silmät kostuneina. ”Hän olisi palannut luoksesi…” Olavi sanoi ja kun hän huomasi kyyneleet naisen silmissä, Olavi nousi ja halasi naista tiukasti.

”Olet upea nainen Emma ja olet ollut minulle ihana sisar… Rakastan sinua.” Hän kuiskasi ja Emma katsoi häneen, nosti kätensä pojan poskelle liikuttuneena.

”Minäkin rakastan sinua.”

Olavi hymyili ja pyyhki hellästi hänen kyyneleensä. ”En halua sinun olevan onneton, Eliaskaan ei tahtoisi sitä… Ehkä jonakin päivänä joku mies tulee vielä elämääsi ja saa sinut onnelliseksi, ansaitset sen.”

”Olet kultainen”, Emma hymyili ja sipaisi hänen poskeaan. ”Olen kunnossa, älä huoli, minulla on kaksi rakasta lasta, olen kotona ja… On paljon asioita joista olen kiitollinen.” Hän sanoi ja katsoi Olavia mietteliäänä hetken. ”Miksi minusta tuntuu kuin olisit…” Hän aloitti.

”Lupaatko pitää Ainosta huolta?” Olavi keskeytti ja nainen kurtisti kulmiaan.

”Totta kai, mutta…”

“Ole kiltti äläkä vihaa minua… äläkä kerro heille… Minun on mentävä.” Olavi kuiskasi ja Emma laski kätensä hitaasti, hämmentyneenä. ”Rakastan Alexanderia, tiedän ettet hyväksy, mutten voi auttaa sydäntäni tuntemasta muuta… Toivon vain, ettet vihaisi minua kovin ja ettet kertoisi heille.”

”En tietenkään vihaa sinua, Olavi, se olisi mahdotonta!” Emma henkäisi ja katsoi pojan vakavaa ilmettä hetken ennen kuin halasi tätä. ”Minun tulee sinua ikävä”, nainen sanoi ja suuteli hänen poskeaan kyyneleet kohoten hänen silmiinsä uudestaan. ”Varmista, että hän kohtelee sinua oikein, pidä huolta itsestäsi.”

”Pidän ja hän kohtelee minua hyvin”, Olavi kuiskasi. ”Voitko sanoa heille, että olen pahoillani ja että minä kyllä rakastan heitä?”

Emma nyökkäsi. ”Totta kai…” Hän kuiskasi katsellen poikaa, hymyillen kyyneltensä lomasta. Hän toi kätensä Olavin hiuksiin ja silitti pehmeästi. ”Rakkaus on kaiken arvoista ja sinä ansaitset onnen. Tänne olet aina tervetullut takaisin.”

“Kiitos… Menen nyt, menen juttelemaan siskolleni.” Hitaasti Olavi päästi irti ja Emma nyökkäsi.

”Pidän kyllä huolta Ainosta, lupaan sen.” Nainen vannoi ja näki pojan hymyilevän helpottuneena ennen kuin poistui keittiöstä.

Emma huokaisi, istui hetken aloillaan ennen kuin nousi jatkamaan askareitaan. Oli vaikea täysin ymmärtää rakkautta kahden miehen välillä, mutta olihan rakkaus usein monimutkaista ja kuitenkin kaiken arvoista. Olavin kengissä hän olisi valinnut samoin. Katkeruus jota hän oli aluksi totuuden kuultuaan, tuntenut Alexanderia kohtaan oli hiljalleen myös haihtunut, jos tämä oli tarjonnut Eliakselle lohtua niinä viimeisinä päivinä, niin ei hän voinut tuoda itseään vihaamaan miestä. Emma tiesi mitä Alexander oli menettänyt, saman minkä hän itse oli; vihalle ei ollut tilaa.

Kun Olavi kertoi Ainolle, että oli lähdössä Alexanderin kanssa, tunsi tämä sekä helpotusta että surua. Hän tiesi sen olevan Olaville paras päätös ja luotti siihen, että Alexander osaisi tehdä tämän onnelliseksi. Kuitenkin samaan aikaan vaikka hän hyväksyi asian, hyvästien sanomien tuntui musertavalta. He molemmat itkivät sinä yönä, makasivat vieretysten Ainon sängyllä kuten joskus lapsina, kuiskutellen lohduttavia sanoja toisilleen. He eivät koskaan olleet erossa toisistaan yhtä yötä pidempää ja nyt heitä pelotti.

Aino piirsi laiskoja ympyröitä Olavin kämmeneen. ”Kirjoitathan minulle?”

“Niin usein kuin pystyn, yritän kirjoittaa joka viikko ja soitan sinulle aina kun voin. ”Ja tulethan kylään luoksemme?”

”Totta kai”, Aino nyökkäsi,

”Ehkä voit ottaa Nikolaksen mukaasi.” Olavi virnisti ja Aino nauroi kyyneltensä lävitse ennen kuin tökkäisi hänen käsivarttaan. ”Voi tosin olla, ettei hän voi hyväksyä sitä mitä Alexander ja minä olemme.” Hän sanoi vakavammalla äänellä.

”Silloin en välittäisi hänestä”, Aino kuiskasi ja laski päänsä veljensä rinnalle. ”Kukaan mies ei koskaan voi merkitä minulle enemmän kuin sinä.” Hän kuiskasi ja Olavi kietoi käsivartensa hänen ympärilleen suudellen Ainon otsaa.

“Kuinka pärjään ilman sinua?” Olavi pohti.

“Pärjäät kyllä, olet hänen kanssaan ja hän rakastaa sinua. Hän pitää sinusta huolta, jos ei pitäisi hän tietää että tulisin hänen peräänsä.” Aino virnisti ja kallisti päätään katsoakseen veljeään. ”Tulen kyllä ikävöimään sinua.” Hän hymyili surullisena.

”Minäkin sinua…”

Hän laski päänsä veljensä vierelle ja he pitelivät toisiaan kunnes nukahtivat.

Seuraavana aamuna Olavi tunsi olonsa hermostuneeksi, hän autteli adoptiovanhempiaan haluten viettää aikaa heidän kanssaan viimeisen kerran, toivoen etteivät he vihaisi häntä myöhemmin.

Päivä kului nopeaan, muiden mentyä nukkumaan Olavi pakkasi vaatteitaan ja maalausvälineensä mukanaan ennen kuin hiipi ulos missä Alexander odotti häntä Ainon ja Emman kanssa.

”Parkkeerasin auton hieman kauemmaksi.” Alexander sanoi ja Olavi nyökkäsi vapisten hieman; se oli todellista nyt. Hän kääntyi siskoaan kohti ja halasi tätä tiukasti suunniltaan surusta, hän ei tiennyt miten päästää irti; Aino oli aina ollut hänen rinnallaan.

“Rakastan sinua, pärjäät kyllä, älä murehdi Olavi.” Hän suuteli veljensä poskea, vastahakoisesti irrottaen otteensa. ”Suojele häntä, pidä hänet turvassa, äläkä koskaan satuta häntä! Jos teet sen…” Aino varoitti katsoen miestä tiukasti.

”Suojelen häntä elämälläni jos tarpeen”, Alexander vakuutti.

Olavi suuteli Ainon poskea ja halasi Emmaa ennen kuin tuli Alexanderin rinnalle. He hyvästelivät toisensa ja oli aika lähteä. Kun Aino katsoi Olavin kävelevän poispäin miehen vierellä, hän alkoi itkeä hillittömästi, tämä oli vaikeampaa kuin hän oli kuvitellut. Olavin kääntyessä ja nähdessään hänet, oli hänen juostava takaisin. Hän halasi sisartaan uudemman kerran ja suuteli tämän päälakea.

”Mene vain, se ei muutu tämän helpommaksi.” Aino sanoi ja Olavi päästi hitaasti irti katsoen Emmaa joka veti nuoremman naisen lähelleen, silitellen hellästi hänen käsivarttaan. Hän hymyili itkuiselle pojalle kannustavasti.

”Kaikki menee hyvin, eivätkä nämä ole lopulliset hyvästit. ” Emma muistutti. ”Menehän nyt, Alexander odottaa.”

Olavi nyökkäsi ja kääntyi Alexanderia kohti, joka hymyili myötätuntoisena ja ojensi kätensä hänelle. Yhä itkien, Olavi pakotti itsensä olemaan katsomatta taakseen enää, peläten, että muutoin ei voisi pysyä päätöksessään lähteä. Alexander kietoi kätensä hänen harteidensa ympärille ja Olavi löysi kosketuksesta tarpeeksi lohtua jatkaakseen eteenpäin.

”Tiedän sen koskevan nyt rakkaani, lupaan sen helpottuvan… Näet sisaresi vielä.” Hän vakuutti johdatellessaan nuorukaisen autoon. Olavi ei kyennyt löytämään ääntään ja nyökkäsi. Alexander avasi auton oven hänelle ja Olavi istuutui puristaen laukkuaan sylissään. Mies suuteli hänen otsaansa ennen kuin sulki oven ja kiersi auton kuskin puolelle. Jälleen hän katsoi huolestuneena rakastajaansa.

”Tässä nyt ollaan, oletko valmis?” Hän kysyi pystymättä peittämään huolta äänestään, entä jos Olavi muuttaisi kuitenkin mielensä?

Olavi käänsi kasvonsa häneen ja hymyili surustaan huolimatta.

”Olen valmis”, hän vakuutti ja tarttui miehen käteen. ”Rakastan sinua, haluan olla kanssasi.”

Alexander huokaisi helpottuneena ennen kuin nojautui eteenpäin suudellakseen Olavia hellästi.

”Minäkin rakastan sinua, no niin pyyhitään nuo kyyneleet, elämä odottaa.” Alexander virnisti ennen kuin käynnisti moottorin.

Olavi nojautui taaksepäin istuimellaan, katsellen Alexanderia tämä ajaessa. Hän tunsi outoa surua joka sekoittui onneen, pelkoa ja jännitystä tulevaa kohtaan kaivaten jo sisartaan mutta samalla hän tiesi tämän olevan paras päätös jonka hän saattoi tehdä.

Oli ollut jo tarpeeksi kuolemaa, kipua ja tuskaa heidän elämissään. Tarpeeksi menetettyjä tilaisuuksia ja nyt tulevaisuus oli avoinna, se ei olisi helppoa mutta se oli sen arvoista. Hän jakoi paljon isoveljensä kanssa, mutta sisimmässään hän tiesi että Elias olisi hyväksynyt, sisimmässään hän tiesi että Alexander rakasti häntä hänen itsensä vuoksi eikä vain veljensä haamuna.

Elämä odotti ja tulevaisuus vaikutti pitkästä aikaa toiveikkaalta heille molemmille.

-Loppu-

Kirjoittajan loppusanat: Nämä viimeiset osat tuntuivat jotenkin raskailta kirjoittaa, niin paljon tunteita! Toivon, että lukeminen ei kuitenkaan tuntunut ihan niin raskaalta 🙂 
Olen kuitenkin onnellinen nyt, kuten aina kun saan tarinan päätökseen. Toivottavasti piditte!
 

Nyt voin siirtyä Rakkautta ja särkyneitä sydämiä tarinan humoristisempaan maailmaan 😉

Web published:  24. helmikuuta 2012 My Secret Shore

© KOLGRIM

My Secret Shore HOME