17.Vaiti

17.luku

Michael venytteli jäseniään herätessään, tunsi olonsa jokseenkin tokkuraiseksi yrittäessään kammeta itseään ylös vuoteelta. Keittiöstä kuului ääniä, vuoteella hänen vierellään oli kyllä nukuttu, mutta nyt paikka oli tyhjä. Hän vilkaisi kelloradiota yöpöydällä 4:30 ja huomasi samalla pöydällä olevan viestin, jossa luki hänen nimensä.

Michael kurottautui ottamaan kirjeen ja avasi taitokset. Lukiessaan hän alkoi vapista voimakkaasti, sanat muuttuivat sumuisiksi eikä hän ei halunnut uskoa niiden olevan totta. ”Jack,” hän ähkäisi. ”Jack!”

Jean kuuli Michaelin itkun sekaisen kutsun, huokaisi ja jätti aamuaskareensa mennäkseen pojan luokse. ”Missä Jack on?!” Michael kysyi itkuisena miehen astuttua huoneeseen. Poika puristi kirjettä kädessään ja vapisi. ”Haluan Jackin, missä hän on?!” Jean astui lähemmäksi ja yritti halata poikaa, joka kuitenkin pyristeli otteesta.

”Olen pahoillani Michael, hän halusi näin, en voinut estää.”

”Hän ei jättäisi minua… Haluan Jackin…” Michael nousi vuoteelta, meni olohuoneeseen, katseli ympärilleen, sitten eteiseen; Jackin laukku ja päällysvaatteet olivat poissa. Jean seurasi poikaa hitaasti, tuli tämän taakse ja laski kätensä hänen olkapäilleen.

”Olen pahoillani,” hän toisti.

”Meidän on etsittävä hänet!” Michael sanoi, kääntyi ja katsoi miestä anoen, itkuisin silmin. ”Jean, meidän on etsittävä hänet,” hän toisti. Jean kosketti pojan poskea hymyillen surullisena.

”En tiedä missä hän on, Michael…. Jack halusi näin, meillä ei ole aikaa, sinun täytyy syödä ja pukeutua ja sitten meidän on lähdettävä lentokentälle.” Poika kuitenkin pudisti itsepäisesti päätään.

”En lähde ilman Jackia!”

Jean huokaisi hieman ärsyyntyneenä ja kääntyi laittaakseen tavaroita kasaan. ”Meillä ei ole aikaa tällaiseen Michael,” hän tuhahti. ”Jack on mennyt, usko nyt ja meidän on lähdettävä pian, aikaa ei ole hukattavaksi, ellet sitten mieluummin jää sen miehen luokse? Enpä usko hänen olevan kovin tyytyväinen sinuun nyt.” Michael seurasi Jeania katseellaan uupuneena, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan, hän ei ymmärtänyt kuinka Jack saattoi tehdä tämän hänelle. Kuinka Jack saattoi jättää hänet sanomatta sanaakaan, eikö Jack tiennyt kuinka se särki hänen sydämensä? Hän seisoi aloillaan, katsoi kohti ikkunaa, ulkona oli yhä pimeää ja hänen olonsa oli kummallisen tyhjä. Sen piti olla uusi alku heille molemmille, heidän piti viimein saada olla yhdessä ilman Rickyn ja Joen julmuutta, ilman niitä lukemattomia miehiä… Mutta nyt…Jack oli jättänyt hänet antamatta edes tilaisuutta hyvästellä, se tuntui julmalta, eikä Jack jonka hän tiesi ollut julma.

”Michael,” Jean huokaisi pehmeämpään sävyyn, tuli tämän luokse ja halasi hellästi, suuteli hänen poskeaan. ”Meidän on lähdettävä, sinun on puettava, sitten syöt vähän aamiaista. Taksi tulee hakemaan meidät tunnin kuluttua.” Jean pyyhki hänen kyyneleitään. ”Tiedän, että olet surullinen, mutta nyt et voi itkeä, se herättäisi vain liikaa huomiota, ymmärrätkö?” Michael nyökkäsi turtana, ei halunnut ajatella. Jean suuteli pehmeästi hänen huuliaan. ”Kaikki järjestyy, pian olemme Pariisissa ja teen sinut onnelliseksi, näet vielä.”

Michael ei tiennyt miten voisi olla onnellinen, kaikki tuntui turhalta. Jack oli jättänyt hänet, Jack joka oli merkinnyt hänelle niin paljon, syy jonka vuoksi hän oli jaksanut nämä vuodet. Hän pesi kasvonsa ja pukeutui, yritti syödä, muttei saanut palaakaan alas. Jean pakkasi hänen voileipänsä mukaan, siivosi jäljet ja toi laukut eteiseen. Michael istui aloillaan ja yritti parhaansa olla ajattelematta poikaystäväänsä, joka oli lähtenyt ja jättänyt hänelle vain muutaman lauseen paperilla, jota hän yhä piteli kädessään.

Utuista, he istuivat taksissa, matkalla lentokentälle. Jean vaihtoi muutaman sanan kuskin kanssa ja hymyili. Michael tunsi korvissaan humisevan, déjá vu, kohti uusia lupauksia, lupaukset oli kuitenkin niin helppo rikkoa. Pois Rickyn luota, se oli tärkeintä ja hän yritti keskittyä siihen. Hän ei saanut antaa itsensä ajatella Jackia, sillä olisi vain alkanut itkeä uudestaan.

Michael oli vaiti, seurasi Jeania ja lopulta ei edes muistanut miten he olivat tulleet koneeseen. ”Turvavyö kiinni, Michael,” Jean kuiskasi hänen korvaansa ja Michael käänsi hämmentyneet kasvonsa mieheen, kone humisi, alkoi liikkua. Michael katsoi syliinsä ja kiinnitti metallisen turvavyön soljen, lentoemäntä kiersi katsomassa kaikkien olevan kiinnitetty ennen kuin palasi omalle paikalleen. Jean tarjosi hänelle purukumin, Michael otti sen vastaan ja toi suuhunsa, pureskeli. Humina kasvoi, vauhti kiihtyi ja lopulta kone nousi ilmaan, maa erkani heidän takanaan ja Michael lupasi itselleen, ettei enää koskaan palaisi Yhdysvaltoihin.

Jean yritti keskustella hänen kanssaan, mutta Michael kykeni antamaan vain lyhyitä yhdensanan vastauksia ja lopulta mies antoi periksi. Hän tiesi, että hänen olisi kuulunut olla onnellinen päästyään New Yorkista, mutta onni oli kaukana siitä mitä hän tunsi. Michael piti katseensa ikkunassa, katseli pilviä joiden yllä he lensivät, taivas oli kauniin vaalean sininen ja pilvet näyttivät kuin hattaraiselta mereltä sen alla. Michael pyyhkäisi kyyneleet silmäkulmastaan ajatellessaan miten hienoa olisi ollut katsella niitä Jackin kanssa, joka oli kertonut, ettei koskaan ennen ollut lentänyt.  

Kone laskeutui Pariisin lentokentälle lämpimänä heinäkuisena iltana. Sama lentokenttä jolta Michael oli vajaa kolme vuotta aiemmin lähtenyt Rickyn kanssa Meksikoa kohden. Tuntui surrealistiselta ja oudolta, hän seurasi Jeania hiljaisena, pelkäsi alkavansa itkeä jos yrittäisi puhua. Hän mietti missä Jack mahtoi olla samaisella hetkellä ja kaipaus tuntui kivuliaana hänen rinnassaan.

”Tule, ystäväni Eric lupasi tulla hakemaan meitä,” Jean sanoi heidän otettuaan laukkunsa, Michael nyökkäsi. ”Ah, tuolla hän onkin. Eric!” Jean kutsui, vilkutti ja hymyili ystävälleen. Eric oli noin neljänkymmenen, harteikas ja siististi pukeutunut mies jonka tummissa hiuksissa oli jo häivähdys harmaata. Hän hymyili ja tuli lähemmäksi.

”Bonsour! Tervetuloa Pariisiin Michael, olen Eric,” mies ojensi kätensä ja Michael yritti hymyillä tarttuessaan siihen.

”Michael,” hän sanoi vaimealla äänellä.

”Taidat olla väsynyt, ei ihme, pitkät lennot väsyttävät aina minuakin. Annas kun otan laukkusi.” Mies tarjoutui.

”Kiitos,” Michael sanoi ja yritti jälleen parhaansa hymyillä urheana. Jean silitti hellästi hänen yläselkäänsä ja hymyili lempeästi heidän seuratessaan Ericiä kohti parkkipaikkaa.

”Menikö lentonne hyvin?” Mies huikkasi nostaessaan laukut takakonttiin.

”Oikein mukavasti,” Jean vastasi ja avasi taka-oven Michaelille. ”Michael on vain hieman allapäin hyvästeltyään ystävänsä.” Hän selitti ja sulki oven pojan perässä, mennen itse etupenkille.

”Ah ymmärrän,” Eric nyökkäsi, sulki takakontin ja kiersi auton kuskinpuolelle.

”Kyllä me sinut vielä piristymään saamme,” Eric puhui ajaessaan ja hymyili apealle nuorukaiselle taustapeilin kautta. ”Viikonloppuna voimme kierrellä Pariisia yhdessä, esitellä sinulle paikkoja, tapaat sitten myös kumppanini Paulin.”

”Se olisi varmasti mukavaa,” Michael sanoi hiljaisella äänellä ja yritti jälleen hymyillä Jeanille, joka oli kääntynyt katsomaan häntä kohden.

”Katsopas tuonne,” Jean kehotti, osoittaen vasemman puolista ikkunaa kohden. ”Eiffel torni, voimme käydä siellä huomenna, jos jaksat?”

Michael oli kyllä nähnyt tornin aiemmin äitinsä kanssa, mutta siitä oli jo vuosia. ”Vaikka,” hän vastasi ja kohautti olkiaan. Jean huokaisi. ”Tai ehkä haluaisit käydä Seinen risteilyllä mieluummin? Voimme tietenkin jättää sen viikonlopuksi. Tai miten olisi Louvre?”

”Kaikki kelpaa…” Michael vastasi, muttei kuulostanut niin innostuneelta kuin Jean olisi toivonut, mikä harmitti häntä.

”Jean, poika on väsynyt, anna hänen nyt vain olla ja katsella maisemia.” Eric naurahti lämpimästi ja Michael hymyili tälle, jokin miehessä miellytti häntä, hän ei osannut selittää miksi, mutta mies vaikutti olemuksellaan jotenkin rauhoittavalta, isälliseltä ehkä?

He tulivat asunnolle, Eric auttoi kantamaan laukut sisälle. ”No niin, oli oikein mukava nähdä sinut Michael, Jean on höpöttänyt sinusta puhelimessa niin paljon,” mies hymyili.

”Oli hauska tavata,” Michael vastasi ja Jean, joka seisahtui hänen viereensä, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

”No, jätän teidät nyt kahden, olette varmasti väsyneitä. Nähdään viikonloppuna!”

”Nähdään Eric ja kiitos!” Jean hymyili ja kun ovi kolahti Ericin perässä kiinni, hän kääntyi Michaelin puoleen ja suuteli tämän huulia saamatta kovin innokasta vastausta. Nieleskellen pettymystään, Jean yritti hymyillä muistuttaen itseään että olisi oltava kärsivällinen. Jack unohtuisi Michaelin mielestä ennen pitkää. ”No niin, esittelen sinulle asunnon.” Hän sanoi. ”Onko sinun nälkä?”

”Ei, olen vain väsynyt.” Michael vastasi. Yhdysvalloissa oli vasta iltapäivä, täällä jo myöhäinen ilta, Michael tunsi jälleen pienoista syyllisyyttä siitä, ettei osannut olla innostuneempi Pariisista ja Jeanista. Hän ajatteli ja suri Jackin menetystä, halusi nukkua kaipauksensa pois vaikka tiesi ettei se katoaisi niin yksinkertaisesti.

”Hyvä on,” Jean huokaisi ja esitteli hänelle pikaisesti pienen mutta viihtyisän asuntonsa. Keittiö, olohuone, makuuhuone ja pieni kylpyhuone, jossa oli suihku. Parvekkeesta Michael piti eniten, sillä siitä avautui kaunis puistonäkymä.

”Minun on vain vaihdettava lakanat, voit sitten mennä nukkumaan.” Jean sanoi ja Michael nyökkäsi, epäröi hetken ja otti sitten askeleen lähemmäksi suudellakseen miehen poskea.

”Kiitos Jean,” hän kuiskasi, haluamatta vaikuttaa epäkiitolliselta. Jean hymyili ja sipaisi hänen poskeaan.

”Olet surullinen Jackin vuoksi, ymmärrän kyllä, mutta se varmasti helpottuu pian.” Jean sanoi ja Michael nyökkäsi vaimeasti, yritti jälleen hymyillä vaikka samalla ei uskonut voivansa unohtaa rakkauttaan koskaan.

”Voinko käydä suihkussa?” Hän kysyi.

”Totta kai, pyyhkeet ovat tuossa kaapissa.” Jean osoitti ja suuteli Michaelin otsaa.” Menen laittamaan vuoteen valmiiksi.” Hän sanoi ennen kuin poistui makuuhuoneeseen hyräillen itsekseen.

**^^**^^**

Ensimmäiset päivät Michael suurimmaksi osaksi nukkui tai nyyhki vuoteella haluamatta lähteä ulos. Jeania alkoi ärsyttää pojan käytös, tämän epäkiitollisuus. Toki hän oli varautunut siihen, että poika surisi poikaystävänsä menetystä, mutta samaan aikaan hän oli odottanut tämän osoittavan kiitollisuuttaan siitä miltä Jean oli pelastanut hänet. Hän oli antanut Michaelin olla melko rauhassa ne kaksi ensimmäistä päivää ja yötä, mutta viikonlopun saapuessa hänen kärsivällisyytensä alkoi rakoilla.

Oli perjantai-ilta ja hän oli sopinut Ericin ja Paulin kanssa, että esittelisivät kaupunkia Michaelille yhdessä seuraavana päivänä. Poika kuitenkin lojui yhä apaattisena makuuhuoneessa ja Jean pelkäsi, että tämä aikoisi kieltäytyä ulos lähtemisestä. Hänellä oli oikeutensa, Jean ajatteli syötyään illallisen yksin ja juotuaan muutaman lasin viiniä. Michael oli kuitenkin ollut huora, ei tämän pitäisi olla mitään uutta tai vaikeaa, hän oli ollut jo niin hyvä ja ymmärtäväinen kuin saattoi, mutta nyt sai riittää. Hän ei ollut pelastanut poikaa luokseen katsellakseen tämän nyyhkivän makuuhuoneessaan. Hän ei todella ymmärtänyt pojan käytöstä, tämän olisi pitänyt olla onnensa kukkuloilla päästyään siitä hirviöstä.

Viinin rohkaistuttamana, Jean käveli makuuhuoneeseen ja ryhtyi avaamaan vyötään. Michael nosti katseensa häneen. ”Riisu,” Jean sanoi. ”Ymmärrän, että suret Jackia, mutta minun mittani alkaa jo täyttyä.”

Michael nousi varoen istumaan. ”Anteeksi, Jean,” hän kuiskasi ja katsoi mieheen joka riisui kireän näköisenä paitaansa. Michael tunsi uuden piston syyllisyyttä, hän ei oikeastaan itsekään ymmärtänyt miksi masennus tuntui hyökkäävän niin voimalla nyt, kun hän oli päässyt pois Rickyn luota. Hän tiesi, että kaikesta huolimatta, hänen tulisi olla kiitollinen ja nöyrä. Mutta nyt kun Jack oli poissa, kun asiat olivat menneet toisin, kun hän ei enää tiennyt mitä tavoitella, kun hänellä oli liikaa aikaa miettiä kaikkea mennyttä ja sitä mitä hän oli joutunut kokemaan, Michael tunsi melankolian voimakkaana. Melankolian ja inhon itseään kohtaan. Hän ei koskaan ollut halunnut olla huora, kaikki ne lukemattomat miehet olivat jättäneet jälkensä, epämiellyttävän olon sisimpään.

”Makaamalla täällä ja märehtimällä mennyttä et voita mitään. Olet päässyt sen hirviön luota, joten helvetti voisit edes osoittaa vähän kiitollisuutta!” Jean ärähti ja heitti paitansa syrjään, Michael säpsähti.

”Anteeksi,” hän toisti ja ajatteli miehellä olevan kyllä täysi oikeus olla vihainen hänelle. Michael riisui paitansa. ”Minä olen kyllä kiitollinen, Jean.” Hän sanoi miehen hengittäessä kiihtyneenä ja riisuessaan housunsa katsellen häneen tiiviisti. Poika jatkoi riisuutumistaan ja Jean hyväili kädellään elintään.

”Enää emme tarvitse kondomia, vai mitä,” Jean kysyi, yhä jokseenkin kiukkuiseen sävyyn. Michael pudisti päätään. ”Hyvä, käy vatsallesi.” Jean komensi, Michael totteli, seksi ei juuri innostanut siinä mielentilassa, mutta ei se ollut ensimmäinen kerta, eikä hän kokenut olevansa asemassa jossa voisi kieltäytyä. Hän oli huora, Jean oli pelastanut hänet ja miehellä oli täysi oikeus häneen; niin kieroutunut kuin se ajatus ehkä olikin, Michael ei enää tunnistanut sitä oudoksi.

Sillä kertaa mies ei ollut kovin hellä, liian kiihdyksissä ja liian turhautunut, se oli nopeaa, tunteetonta rytkytystä, jonka aikana Michael puri hammasta, puristi lakanaa nyrkkiensä sisään ja toimi vain miehen välineenä saada orgasmi. Silti, koska se ei lainkaan ollut hänen kokemuksiensa pahimmasta päästä ei Michael edes osannut surkutella oman tyydytyksensä puutteellisuutta tai kaivata sitä. Hän oli velkaa Jeanille ja antaisi miehelle mitä tämä milloinkin halusi, oli se sitten tätä tai jotakin muuta.

Seksin jälkeen, heidän molempien peseydyttyä, oli Jean jälleen lempeä ja tyyni. Mies makasi vuoteella hänen vierellään ja silitteli hänen hiuksiaan. ”Toivoisin niin kovin saavani sinut piristymään,” hän kuiskutteli ja sipaisi Michaelin huulia. ”Sinulla on niin kaunis hymy, haluan nähdä sen taas.” Michael katsoi miehen harmaisiin silmiin, hellää, surumielistä hymyä tämän huulilla ja käpertyi lopulta lähemmäksi tämän rintaa.

”Minä olen kiitollinen Jean, anteeksi, etten ole osannut osoittaa sitä paremmin,” hän kuiskasi ja mies laski kätensä hänen selälleen liikuttaen sitä hitain liikkein.

”Meillä on vielä aikaa,” Jean kuiskasi. ”Huomenna vietämme hauskan päivän ystävieni kanssa, silloin haluan nähdä hymyn kasvoillasi.” Michael kuunteli hetken Jeanin sydämen sykettä ja painoi sitten kevyen suudelman hänen kaulalleen. Hän ikävöi yhä Jackia, uskoi, ettei koskaan lakkaisi ikävöimästä, kuten ei lakannut ikävöimästä perhettään, tai Tonya. Hänen sydämensä tuntui niin kovin raskaalta, miten vaikeaa olisikaan rakastaa uudelleen, kun pelkäsi, että sekin vietäisiin häneltä pois. Jean oli kuitenkin tehnyt hänen hyväkseen niin paljon, ottanut suuren riskin, vähintä mitä hän saattoi tehdä vastapalvelukseksi, oli yrittää.

”Olen varma, että meillä on huomenna hauskaa, Jean.” Hän kuiskasi ja huokaisi hiljaa sulkien silmänsä. Jean hymyili, pidellen poikaa lähellään, ajan kanssa Michael rakastuisi häneen ja unohtaisi Jackin, Jean halusi uskoa siihen.

18.luku 

         Julkaistu 28.7.2010

            My Secret Shore© KOLGRIM

Guestbook

My Secret Shore HOME