20.Vaiti

20.luku 

kesäkuu 2001

Michael käveli hitain askelin Seinen rantaa pitkin, katseli veden välkehdintää ilta-auringon kajossa hymyillen vienosti itsekseen. Hän oli kietonut käsivartensa rintaansa vasten, ilta oli viileä, se oli yksi niistä illoista kun Jean työskenteli pidempään, kun miehellä oli menoja jota pitivät tämän poissa. Michael tunsi olonsa yksinäiseksi, Eric ja Paul olivat oikeastaan hänen ainoat ystävänsä Jeanin lisäksi ja myös he olivat kiireisiä töissään.

Michael poimi maasta pienen kiven ja heitti sen veteen, kuului molskahdus, Michael seurasi rikkonaista veden pintaa ja tunsi olonsa hieman noloksi kun vanhempi pariskunta käveli hänen ohitseen luoden pitkän katseen. Ei kai sillä ollut merkitystä mitä muut ajattelivat, ei loppujen lopuksi – Michael muistutti itseään, kohautti olkiaan ja jatkoi matkaansa.

Edellisellä viikolla Jean oli pitänyt lyhyen loman viedäkseen Michaelin juhlistamaan 21-vuotis syntymäpäiväänsä ja osittain myös hyvitelläkseen hänen lyömistään, jonka johdosta Michael oli selvästi ollut enemmän varuillaan hänen seurassaan. Kaikki oli alkanut hyvin, he olivat olleet vain kahden reissussa, yöpyneet maaseudulla kahdessa eri majatalossa, käyneet katsomassa eläimiä ja syöneet ulkona. Jean oli sanonut järjestäneensä hänelle ratsastusmahdollisuuden jo ennen kuin he olivat lähteneet, jota Michael oli odottanut innolla. Kaikki oli alkanut hyvin, mutta sitten Jean oli halunnut heidän vierailevan viinitilalla jolla hänen viinin maistelunsa oli riistäytynyt käsistä. Mies oli unohtanut suunnitelmansa ja lupauksensa, Michael oli puolestaan joutunut nielemään pettymyksensä ja lopulta taluttamaan Jeanin heidän huoneeseensa pubista jonne he olivat päätyneet.

Aamulla krapulainen Jean oli muistanut ja pahoitellut unohdustaan, luvannut hyvittää tapahtuneen myöhemmin. Michael oli tapansa mukaan antanut anteeksi, se ei vienyt pettymyksen tunnetta, mutta hän oli jo tottunut pettymyksiin. Ehkä tämä oli parasta mitä hän voisi pyytää Rickyn jälkeen? Ottaen kaiken huomioon, oli tämä syntymäpäivä ollut paras kolmeen edelliseen verrattuna. Jean oli kuitenkin yrittänyt ja katui käytöstään, ehkä pienin askelin ja kärsivällisyydellä Michael voisi auttaa miestä vähentämään juomistaan? Selvin päin Jean oli täysin eri ihminen, ihminen josta Michael välitti suuresti.

Silti… Jos hän tutkiskeli sydäntään tarkoin, Michael tiesi ettei hänen rakkauttaan Jeania kohtaan voisi ikinä verrata siihen, mitä hän oli tuntenut Jackia tai Tonya kohtaan, intohimo puuttui. Tai ehkä hän ei vain voisi enää tuntea samanlaista intohimoa kuin nuorena? Oliko se edes Jackin kanssa ollut sellaista? Jack oli ollut hänen lohtunsa, kumppani sen kauheuden keskellä ja Michael oli turvautunut tähän koko olemuksellaan selvitäkseen, Jackista oli tullut osa häntä ja vieläkin tuntui kuin olennainen pala olisi riistetty hänestä. Michael kaipasi, se kaipaus ei kuollut, tuntui vain kasvavan ja eniten kaikesta hän kaipasi kotiaan, vanhempiaan, elämää ja nuoruuttaan, jonka Ricky oli riistänyt.

Kukaan ei oikeastaan estänyt häntä ottamaan yhteyttä perheeseensä, ei kukaan muu kuin hän itse. Michael ajatteli sitä usein, mutta pelko oli istutettu voimakkaana, hylkäämisen ja torjunnan pelko. Vanhemmat häpeisivät jos saisivat tietää, että hän oli ollut prostituoitu, heitä iljettäisi kaikki ne miehet, ne iljettävyydet mitä hänelle oli tehty. Ehkä oli parempi, etteivät he tietäisi? Että se kuva, joka äidillä ja isällä oli, säilyisi. Silti, Michael ei voinut olla miettimättä, kaipasivatko hänen vanhempansa häntä, ajattelivatko he häntä lainkaan vai oliko Ricky oikeassa väitettyään, että nämä olivat vain iloisia päästessään häpeämästään pojasta?

Jos olisi jotakin millä Michael olisi voinut ansaita heidän arvostuksensa ja ylpeytensä, hän olisi hypännyt tilaisuuteen. Jotta hän joskus voisi harkita ottavansa yhteyttä, olisi hänen tehtävä jotakin elämälleen, jotakin mistä saattoi olla ylpeä, jotakin joka voisi osittain pienentää menneisyyden häpeää.

Ajoittain Michael haaveili omasta asunnosta, mutta eritoten siitä, että hänellä olisi työ ja oma elämä, ettei hän olisi riippuvainen kenestäkään kuin itsestään ja ettei hän olisi velkaa kellekään. Hän halusi työpaikan, jotakin omaa ja työ voisi olla se keino hankkia jotakin mistä hän voisi olla ylpeä. Michael kuitenkin tiesi miten vaikeaa olisi löytää töitä ilman koulutusta ja kunnon kielitaitoa, hän osasi kyllä jo jonkun verran ranskaa, mutta olihan se vielä kömpelöä.

Hän oli ohittanut ravintolan kävelyillään usein, La maison anglaise, englantilainen ravintola, jonka ruokalistat olivat kuitenkin sekoitus italialaista, ranskalaista ja englantilaista keittiötä, tarjonta tuntui liian monipuoliselta ja osittain hämmentävältä, mutta Michael oli utelias. Jos ravintola oli englantilainen, niin ehkä hänen kömpelö ranskansa ei haittaisi niin paljon? Pohdittuaan asiaa jo muutaman viikon, Michael viimein rohkaisi itsensä. Oli aloitettava jostain rakentaakseen uuden elämän, jossa hän oli muutakin kuin entinen prostituoitu ja poika jonka Jean oli pelastanut.

 Michael keräsi kaiken itsevarmuutensa jonka saattoi ja astui sisään siistiin ja valoisaan joskin sisustukseltaan hieman vanhahtavaan ravintolaan, jossa sillä hetkellä ei ollut paljoa asiakkaita. Tiskin takana hääräilevä naistarjoilija hymyili ja tervehti häntä, Michael tervehti takaisin ja lähestyi. ”Tulitko lounaalle?” Nainen kysyi.

”En, tulin itse asiassa kysymään töitä, onkohan omistaja paikalla?” Nainen mittaili häntä uteliaana katseellaan ja lopulta nyökkäsi.

”Mikä on nimesi?”

”Michael Harris,” hän oli ottanut äitinsä tyttönimen käyttöön lähdettyään New Yorkista.

”Olet Britti?” Nainen kysyi nyt englanniksi kiertäessään tiskin ja viittoen häntä seuraamaan.

”Kyllä.”

”Mistä päin?”

”Lontoosta,” Michael valehteli ja seurasi naista vilkaisten matkalla keittiöön, jossa kaksi miestä pelleili keskenään patojen äärellä. He pysähtyivät toimistohuoneen eteen ja nainen koputti oveen.

”Rouva Gladstone, täällä on eräs komea nuorimies kysymässä töitä,” nainen vilkaisi häneen ja virnisti, Michael tunsi punan kohoavan poskilleen.

”Ovi on auki,” ääni vastasi ja nainen taputti hänen olkapäätään.

”Hyvin se menee,” tarjoilija iski silmäänsä ennen kuin palasi omiin tehtäviinsä. Michael veti syvään henkeä ja avasi oven. Rouva Gladstone, joka istui tietokoneensa ääressä, kohotti katseensa häneen ja hymyili lämpimästi.

”Tule toki peremmälle ja sulje ovi perässäsi,” nainen kehotti, Michael hymyili ja nyökkäsi ennen kuin lähestyi naisen työpöytää. Rouva Gladstone oli lähempänä kuuttakymmentä, siistisi pukeutunut, silmälasipäinen ja helposti lähestyttävän oloinen. Jokin naisen hymyssä ja katseessa muistutti Michaelia isoäidistään, mikä sai hänet tuntemaan olonsa jokseenkin levolliseksi.

”Hei, olen Michael Harris ja…”

”Haluaisit siis töitä?” Rouva Gladstone hymyili lempeästi tarkastellessaan häntä päästä jalkoihin. ”Muriel Gladstone,” hän esitteli itsensä, ojensi kätensä ja he kättelivät lyhyesti. ”Istuhan alas,” nainen kehotti.

”Kiitos.”

”No niin, minkälaista työtä sinä etsit? Onko sinulla koulutusta?”

”Olen nopea oppimaan, puhun lisäksi sujuvaa espanjaa, opiskelen ranskaa, osaan perussanastoa jolla kyllä pärjää. Olen ahkera, haluan tehdä töitä, kokemusta minulla ei ole, mutta kuten sanoin, olen nopea oppimaan ja olen valmis aloittamaan vaikka tiskaajana, siivoajana, ihan mitä tahansa.” Muriel oli hetken hiljaa, kallisti päätään ja hymyili.

”Olet melko nuori, eikö?”

”Täytin juuri 21, olen asunut Pariisissa vasta vajaan vuoden, sitä ennen muutaman vuoden Yhdysvalloissa.”

”No Michael, yksi tarjoilijoistani juuri lopetti, en ole vielä ehtinyt palkata ketään hänen tilalleen. Luuletko, että selviäisit sellaisista tehtävistä?”

”Totta kai! En tuottaisi pettymystä.”

”Tietenkin meidän olisi koulutettava sinut tehtäviin, tarjoilijan työ ei aina ole niin helppoa kuin miltä se saattaa vaikuttaa. Onko sinulla mitään kassakokemusta?”

”Ei, mutta minä opin,” Michael sanoi päättäväisesti. ”Vannon, ettette katuisi palkkaamistani.”

”Ainakin olet itsevarma,” nainen hymyili. ”Pidän siitä.” Muriel pyöritteli kynää hetken käsissään, ei hän yleensä palkannut kokemattomia, ainakaan tarkastamatta taustoja huolellisesti, mutta jokin pojassa miellytti häntä. Nuorukainen oli todella komea, hymy oli lämmin, asiakkaat pitäisivät hänestä varmasti, tuolla ulkonäöllä pienet kömmähdyksetkin annettaisiin helpommin anteeksi. ”Hyvä on Michael, jos olet valmis viikon palkattomaan koulutusjaksoon, mikä tarkoittaa, että olisit täällä viisi työpäivää auttelemassa ja oppimassa, jonka jälkeen palkkaisin sinut kolmenkuukauden koeajalle ja sen jälkeen… katsotaan. Miltä kuulostaa?”

”Suostun, kiitos, lupaan ettette kadu!”

”Hyvä, tarvitsen vielä yhteystietosi ja tehdään huomenna sinulle kirjallinen sopimus, jos voit tulla kymmeneksi huomenaamuna?”

”Toki, kiitos vielä kerran.”

Michael oli paremmalla tuulella kuin kuukausiin päästyään kotiin. Viimein hänellä olisi oma työ, omaa rahaa, joka olisi hankittu normaalilla työllä! Kun Jean tuli myöhemmin illalla kotiin, hän kuuli jo eteisestä Michaelin hyväntuulisen hyräilyn. Miellyttävä ruuantuoksu leijaili keittiöstä jonka suuntaa Jean lähestyi.

”Ihana tuoksu, chéri, mitä oikein kokkailet?” Jean kysyi hymyillen tullessaan lähemmäs. Michael hymyili silmät loistaen minkä näkeminen lämmitti Jeaninkin sydäntä.

”Lammasta ja uuniperunaa,” Michael vastasi. ”Arvaa mitä?” Nuori mies pystyi vaivoin peittämään innostustaan.

”No?” Jean naurahti lempeästi ja sipaisi rakastajansa poskea.

”Sain töitä!” Michael sanoi tarkkaillen Jeanin kasvoja, mies kurtisti kulmiaan hieman hämmentyneenä.

”Töitä?”

”Niin, yhdestä englantilaisesta ravintolasta, menen huomenna sinne ja sitten minulla on viikon kestävä harjoittelujakso jonka jälkeen pääsen koeajalle tarjoilijaksi!” Michael selitti. ”Siitä harjoittelusta ei saa palkkaa, mutta ei sillä väliksi, minusta on niin ihanaa päästä töihin! Ehkä joskus voin päästä keittiöönkin, mitä luulet? Moni kokkihan on aloittanut esimerkiksi tiskaajana.”

Jean avasi viinipullon ja kaatoi siitä lasiinsa, hän ei vastannut aluksi, maisteli viiniään vaiteliaana. Michael puri alahuultaan hämillään. Ehkä oli ollut typerää kuvitella, että Jean olisi yhtä innoissaan kuin hän itse oli. ”Etkö sano mitään?” Hän kysyi lopulta.

”Ei sinun tarvitse tehdä töitä Michael, riittää kun hoidat täällä päivittäiset askareet, kyllä minun palkkani riittää meille molemmille,” Jean sanoi lopulta.

”Mutta kun minä haluan mennä töihin, en halua olla toimeton koko lopun ikäni, olen jo 21 eikä minulla ennen ole ollut työpaikkaa. Minulla on tylsää päivisin yksin…” Jean näytti yhä kireältä, hän maistoi viiniä ja tarkkaili hänen kasvojaan.

”No miten sitten käy kotitöiden? Tai meidän yhteisen aikamme, jos joudut olemaan iltaisin ja viikonloppuisin töissä?” Mies kysyi happamana.

Michael henkäisi syvään ja kiristi hampaitaan, usein Jean sai hänet tuntemaan olonsa kuin kotirouvaksi! Michael vihasi sitä, hän halusi tuntea olonsa mieheksi, tasavertaiseksi kumppaniksi, eikö hän ollut ansainnut sen? Kuitenkin sillä hetkellä hän teki kaikkensa rauhoittuakseen.
”Tietenkin hoitaisin vielä oman osuuteni kotitöistä ja enhän minä nyt joka ilta olisi töissä…tai joka viikonloppu…” Vastaus oli levollisempi ja sovittelevampi kuin miksi hän olonsa tunsi.

”Sinun olisi pitänyt keskustella tästä ensin kanssani!” Jean nosti uudestaan lasin huulilleen. Michael tunsi pettymyksen piston rinnassaan, Jean aikoisi viedä hänen onnensa pois ja hän ei halunnut luopua siitä. Hän kääntyi jatkaakseen salaatin pilkkomista.

 ”En tiennyt tarvitsevani lupaasi,” hän sanoi hiljaa katsomatta mieheen. ”Luulin, että olisit ehkä iloinen puolestani, koska se että sain työpaikan, teki minut onnelliseksi. Onko se niin väärin, että haluaisin tehdä jotain normaalia? Että haluaisin olla kanssasi tasavertainen?” Michael tunsi sydämensä lyövän jännittyneenä odottaessaan Jeanin reaktiota.

”Älä hupsi, tietenkin olet tasavertainen,” Jean murahti ja Michael käänsi katseensa tähän.

”Minusta ei tunnu siltä, toivoisin, ettet aina muistuttaisi minua menneestä siitä mitä olin, siitä mitä en koskaan halunnut olla.”

”Älä viitsi, Michael…” Jean tuhahti, tyhjensi lasinsa ja täytti sen uudestaan. ”Enkö muka ole ollut hyvä sinulle? Tajuatko missä olisit ilman minua?”

Michael vaikeni, jatkoi hiljaisena salaatinpilkkomista, hänen mielenalansa oli jälleen maassa. ”Olen kiitollinen Jean, totta kai olen… Mutta…” Michael epäröi, katseli käsiään ja pilkottuja salaatinlehtiä. Jos hän antaisi periksi nyt, niin hän ei koskaan saisi rohkeutta hallita omaa elämäänsä. ”Haluan tehdä omia valintojani, ole kiltti ja anna minun tehdä se, autoit minua ja siitä olen aina kiitollinen, mutta haluan tehdä omat päätökseni. Minä otan sen työn, pidit sinä siitä tai et, olen pahoillani Jean, en aio aina kysyä sinulta lupaa joka asiaan, et ole huoltajani, olet rakastajani. Jos rakastat minua todella, niin suot minulle tämän.”

Jean kiristi hampaitaan, todellinen syy miksi hän ei olisi halunnut Michaelin työskentelevän, oli mustasukkaisuus, pelko siitä, että tämän sosiaalinen tuttavapiirinsä kasvaisi ja veisi hänet mukanaan. Pelko siitä, että Michael ei enää olisi riippuvainen hänestä, kuten oli nyt. Jean pelkäsi Michaelin menetystä, poika oli tehnyt hänet onnellisemmaksi kuin kukaan toinen vuosiin. Hetken hän katseli Michaelin surullista ilmettä ja ymmärsi samalla ettei myöskään voisi kieltää tätä, Michael oli jo pettynyt häneen aiemmin ja Jeanilla ei ollut varaa lisätä siihen pettymykseen. Jokin päivä Michael saattaisi ymmärtää vapautensa lähteä ja se oli viimeisin mitä Jean halusi, oli ylläpidettävä kiitollisuuden sidettä.

”Hyvä on,” Mies kuiskasi lopulta käheästi, laski lasinsa ja lähestyi uudestaan painaen suukon Michaelin poskelle. ”Hyvä on chéri, haluan, että olet onnellinen, totta kai haluan… Haluan nähdä sinun hymyilevän…” Jean kuiskutteli, painautui Michaelin selkää vasten ja näykkäisi hellästi hänen korvanlehteään. ”Hymyile rakkaani, hymysi on niin kaunis…” Jean yllytti ja sai kun saikin toivomansa. ”Kun vain lupaat minulle, ettet tee liian pitkiä vuoroja, lupaa, että meillä on kahdenkeskistä aikaa.”

”Totta kai, Jean, minä lupaan.”

”Hyvä,” Jean hymyili ja painoi suudelman hänen niskaansa.

**^^**^^**^^**

Michael ei lupaamansa mukaisesti tuottanut pettymystä työnantajalleen, hän oli aina ajoissa, ahkera avulias ja hyväntuulinen, ei koskaan valittanut ja teki työhönsä huolella. Muriel tunsi tehneensä todellisen löydön nuorukaisesta sillä tästä oli hyvää vauhtia tulossa hänen parhain tarjoilijansa koko hänen uransa aikana. Koko muu henkilökunta kehui poikaa, jonka hyväntuulisuus ja hymy tuntuivat piristävän kaikkien päivää, he usein nauroivatkin, etteivät koskaan olleet nähneet kenenkään nauttivan tarjoilijan työstä ja jopa siivoustehtävistä niin paljon kuin Michael.

Asiakkaat pitivät Michaelista myös, jättivät isoja tippejä ja kehuivat, jopa joissakin negatiivisissa palautteissa ruokaa koskien oli muistettu mainita, että se ystävällinen, hymyilevä tummahiuksinen nuori tarjoilija oli kuitenkin pelastanut tilannetta niin paljon kuin oli inhimillisesti mahdollista.

Muriel hämmästeli pojalle joskus ääneen, että eikö tällä koskaan ollut huonoa päivää, johon Michael useimmiten naurahti kevyesti ja vastasi ravintolan tuntuvan kuin toiselta kodilta johon oli mukava tulla. Muriel korotti pojan palkkaa melko nopeasti, moista helmeä hän ei halunnut menettää muualle.

**^^**^^**^^**

Elokuu 2001

Sam tarkasteli ruokalistaa hieman huvittuneena. ”No ainakin on valinnanvaraa,” hän totesi ja vilkaisi ystäväänsä. ”Onko ruoka täällä todella niin hyvää kuin mainostit?” Hän kysyi ja kohotti kulmaansa epäilevästi. Ravintola sijaitsi melko syrjässä, oli kyllä valoisa ja siisti mutta sisustukseltaan jokseenkin vanhanaikainen, Samille tuli lähinnä mieleen isoäidin olohuone tai vastaava, no melko suuri olohuone, mutta kuitenkin, radiosta soi kyseisellä hetkellä Beatlesia. Kitty hymyili salaperäisesti.

”En minä ruokaa mainostanut, sanoin, että tämä on hyvä paikka,” nainen vastasi ja Sam vilkaisi ympärilleen kummeksuen, Kitty kuitenkin luki paljon sisustuslehtiä, hän ei millään voinut pitää sisustusta upeana? Samin takaa kantautuva pehmeänä soljuva nauru varasti pian hänen huomionsa ja hän kääntyi, sillä hetkellä vanhahtavasisustus ja kummallinen ruokalista menettivät merkityksensä. Nauru oli ehkä kaunein ääni, jonka hän koskaan oli kuullut ja sen lähde… Tummahiuksinen, solakka nuori tarjoilija laski ruoka-annoksia kahden keski-ikäisen naisen pöytään hymyillen, paljastaen hymykuoppansa. Sam näki hänen huuliensa liikkuvan, kun tämä toivotti naisille hyvää ruokahalua ennen kuin kääntyi, sipaisi hiuksiaan kevyesti ja lähestyi heidän pöytäänsä. Sam ei saanut katsettaan irti nuorukaisesta, joka hymyili yhä, katsoen hetken suoraan hänen silmiinsä.

”Hei, joko te olette valmiita tilaamaan?” Nuori mies kysyi, Kitty potkaisi Samin jalkaa pöydän alla, joka sai tämän havahtumaan. ”Mitä haluaisitte juoda?”

”Valkoviiniä, kiitos,” Kitty vastasi Samin yhä toljottaessa nuorukaista jokseenkin typerän näköisenä.

”Piditkö siitä mitä suosittelin viimeksi?” Tarjoilija kysyi ja hymyili tavalla, joka miltei sai Kittyn punastumaan; hän muisti!

”Kyllä, sama käy oikein hyvin ja…”

”Kannu jäävettä?” Nuorukainen arvasi ja Kitty miltei kikatti nyökytellen. Tarjoilija käänsi katseensa takaisin Samiin, joka nyt vilkaisi tämän nimikylttiä: Michael, Sam nosti katseensa hymyileviin kasvoihin, suklaanruskeisiin silmiin joita kehystivät pitkät tummat silmäripset, hän ei tosiaan uskonut koskaan ennen nähneensä mitään yhtä kaunista olentoa. ”Entä teille, sir?”

”Olutta,” Samin onnistui vastata.

”Jokin tietty merkki? Tummaa vai vaaleaa?”

”Tummaa,” Sam vastasi. ”Guinness?” Tähän Michael nyökkäsi.

”Palaan pian juomienne kanssa niin saatte vielä hetken miettiä tilaustanne,” nuorukainen sanoi ja kääntyi kohti baaritiskiä. Sam tunsi olonsa jokseenkin hämmentyneeksi, typeräksi ja… jotenkin vain oudoksi.

”Kitty… ” Sam sai soperrettua, katsoen yhä kohti baaritiskiä jonka takana söpö tarjoilija hääräsi, toinen tarjoilija sanoi tälle jotakin mikä kirvoitti uuden suloisen naurun pyrskähdyksen tämän huulilta. ”Hänen täytyy olla ihanin olento mitä olen ikinä nähnyt. Lähtisiköhän ulos kanssani?”

Kitty tuhahti jokseenkin typertyneen huvittuneena, hieman nolostuneena omasta koulutyttömäisestä reaktiostaan tarjoilijan lähellä, omasta typerästä kikatuksestaan. ”Hän on hetero, pelästyttäisit vain poikaparan,” hän nyökkäsi.

”Ei… ei hän voi olla hetero…” Sam sanoi vilkaisten Kittyä nopeasti, joka kohotti kulmaansa.


”Ja miksiköhän ei?”

”No,” Sam ei osannut vastata järjellisesti. ”Ei vain voi, minulla on sellainen… tunne. Voi Kitty minun on pakko päästä treffeille hänen kanssaan!” Sam miltei vaikersi ja hänen ilmeensä kirkastui, kun tarjoilija lähestyi uudestaan heidän juomiensa kanssa.

”Joko olette päättäneet mitä tilaisitte?” Michael kysyi laskettuaan juomat heidän eteensä, hän täytti molempien vesilasit.

”Caesar salaatti, kiitos,” Kitty vastasi ja Michael kirjoitti tilauksen lehtiöönsä ennen kuin siirsi katseensa vaalean mieheen, kynä lehtiön yllä, hymyillen odottavasti.

”Tuota…” Sam aloitti, vilkaisi listaa jolla tuntui olevan liikaa kaikkea. ”Mitä sinä suosittelisit?” Hän kysyi sitten nostaen katseensa takaisin nuorukaiseen.

”Pidätkö tulisesta ruuasta?” Michael kysyi.

”Miten tulisesta me puhumme?” Sam kysyi ja Michael naurahti lempeästi.

”Ei liian tulista siis…” Hän totesi ja mietti hetken. ”Jos olet pizza tuulella, niin suosittelen pizza polloa, se on yksi omista suosikeistani, kanaa, tuoreita paprikoita ja basilikaa, voin pyytää kokkia laittamaan tuliset mausteet sivuun, jotta voit lisätä niitä makusi mukaan?”

”Hyvä, otan sitä sitten,” Sam hymyili ja katseli söpöä tarjoilijaa tämän kirjoittaessa tilausta ylös.

”En oikeasti usko koskaan nähneeni mitään yhtä kaunista,” Sam huokaisi tarjoilijan jälleen poistuttua. Kitty kohotti kulmaansa ja nosti viinilasin huulilleen.

”Ainahan voit haaveilla,” nainen tokaisi ja vilkaisi tummatukkaisen tarjoilijan perään. ”Hyvä perse, upea hymy, täydelliset hampaat, kauniit silmät… Panisin,” Kitty nyökkäsi. ”Missä vaiheessa aloin kiinnostua itseäni nuoremmista miehistä? Kamalaa, hän on varmaan ainakin viisi vuotta itseäni nuorempi!” Kitty huokaisi surkeana ja Sam naurahti.

”Varsinainen pedofiili,” vaalea mies virnuili jonka seurauksena Kitty potkaisi hänen jalkaansa pöydän alla.

”Älä viitsi,” nainen tuhahti.

”Aion pyytää häntä ulos,” Sam päätti sitten, maistoi oluttaan ja hymyili.

”Hän on hetero,” Kitty sanoi uhmakkaana.

”Eikä ole,” Sam hymyili.

”Onpas! Pakko olla!” Kitty väitti vastaan. ”Ja vaikka ei olisi, niin ainakin hänen täytyy olla varattu.”

”Eikä täydy,” Sam sanoi ja seurasi tarjoilijaa jälleen katseellaan, kun tämä oli ottamassa uutta tilausta läheisestä pöydästä. ”Lyödäänkö vetoa?” Hän kysyi ystävältään hiljaa.

”Noh?”

”Anna minulle viikko aikaa ja olen syönyt illallista hänen kanssaan,” Sam virnisti.

”Mitä aiot antaa minulle, kun häviät vedon?” Kitty kysyi hymyillen.

”En häviä ja kun onnistun, niin sinä tulet kokkaamaan minulle joku ilta.” Sam hymyili itsevarmana.

”Mutta kun häviät?” Kitty intti.

”Jos häviän, niin ostan sinulle ne kalliit kengät mitä kuolasit yksi päivä,” Sam lupasi.

”Sovittu!” Kitty hihkaisi ja ojensi kätensä pöydän yli sinetöidäkseen vedonlyönnin.

”Sovittu,” Sam virnisti ja he iskivät kätensä yhteen.

21.luku 

         Julkaistu 3.10.2010

            My Secret Shore© KOLGRIM

Guestbook

My Secret Shore HOME