33.luku RSS tarinaan

No niin tuskasteltuani noiden epäloogisuuksien kanssa, kirjoitin tänään uuden luvun, melko lyhyen. Sille tyylille uskollisena kuin nuorena tätä tarinaa kirjoitin, eli ihan vaan; anna mennä ja kirjoita.Tosin sillä erotuksella, että ensin kävin muuttamassa Markon kertoman luvussa 28, jotta jotenkin olisi enemmän järkeä miksi kukaan ei ole puuttunut Markon kyseenalaisiin valintoihin ja isän juopotteluun aiemmin. Mä en ole varma, toimiiko tämä, mutta tässä se on ja palautetta saa laittaa!

Liitän tähän alle tuon luvun 28 muutetun kohdan ja sen alle linkin lukuun 33.

Marko:

En oo nähnyt mun varavaaria pitkään aikaan. Se on asunut pääsääntöisesti Pariisissa, missä niillä oli toinen koti mun isoenon Olavin kanssa ja missä se sanoi viettäneensä elämänsä onnellisimmat vuodet. Se kävi edellisen kerran Suomessa vuosi sitten ja me ollaan kyllä säännöllisesi soiteltu ja se on lähetellyt mulle kirjeitä tai postikortteja, joihin vastailen aina liian harvakseen.

Se välittää musta ja tiedän sen. Tiedän myös, että se on ollut surun murtama siitä lähtien, kun Olavi kuoli, olin itse silloin vain parivuotias, enkä oikein muista sitä. Silloin mulla oli kuitenkin mun molemmat vanhemmat ja isovanhemmat ja Olavin kuolemasta alkoi se alamäki. Paskoilla asioilla on taipumusta tapahtua yhdessä köntässsä, ootteko huomannut? Jokin laittaa sen ensin liikkeelle, ajattelet, että siinä se oli ja sitten se vyöryy kuin hyökyaalto tiputellen kasan paskaa sun päälle ja jäät voimattomana ja hengästyneenä ihmettelemään, että mites nyt tästä eteenpäin?

Se siis alkoi Olavista, vuosi 1989. Alexander oli niin rikki, että muutti takaisin Pariisiin. Siitä vuosi ja tuli lama, firmoilla meni huonosti, lainojen korot hyppäsi pilviin ja isä oli yksi niistä onnettomista, jotka jäi työttömiksi. Se tapahtui 1992, olin viisi silloin, vanhemmat joutui myydä meidän asunnon tappiolla ja muutettiin vuokralle, vaikka lainasta oli vielä maksettavaa. Kuulin myöhemmin mummilta, että Alexander maksoi sen jäljellä olevan lainan meiltä pois ja isä oli hyvin pitkin hampain hyväksynyt sen. Työttömyys otti sen itsetunnon päälle, vaikka ei se missään nimessä ollut ainut. Siitä se ryypppääminen alkoi ja äiti masentui. Olin paljon mun isovanhemmilla, mun mummi yritti saada äitiä sieltä suosta onnitumatta, tuskasteli joskus, että se kyllä aina oli ollut harvinaisen vaikea lapsi. Sittenhän äiti lähti…. Se vaan lähti ja se koskee vieläkin ihan järkyttävästi, vaikka en myönnä ääneen kuinka paljon. Isä alkoi ryyppäämään entistä enemmän, mutta mulla oli mun isovanhemmat ja olin paljon niiden luona.

No, arvaatte varmaan, etten olisi käynyt koskaan niin pohjalla elämässä, jos olisin saanut pitää ne. Ukki sairastui ensimmäisenä, se oli mummia vanhempi, sen kadonneen isoveljen vanha luokkakaveri, se sairastui alzhaimeriin vuonna -99, tai kaipa se oli ollut sillä pidempään, ei vaan tajuttu reagoida ensi merkkeihin kyllin nopeasti ja se alamäki sairauden kanssa tuntui menevän nopeasti pahaksi. Mummi oli sen omaishoitajana, kunnes itse sairastui syöpään ja ukki kärrättiin hoitokotiin, missä se kuoli muutama vuosi sitten keuhkokuumeen viemänä, muisti jo täysin riekaleina.

Mummi taas kuoli jo 2001 kesällä, samana vuonna kuin Spede; mä olin tykännyt Uunoista, tykkään vieläkin, ne on niin typerällä tavalla hauskoja, Speden kuolema ei siis ollut millään tavoin merkittävä mummiin verrattuna, se vaan nosti taas sen tuskan pintaan. Ja sitten ne vitun kaksoistornitkin romahti ja mä muistan parkuneeni TV:n edessä sitä kaikkea maailman pahuutta ja paskaa. Paruin sitä, että mun äiti oli jättänyt mut, että mun rakas mummi kuoli, että mun ukki ei enää muistanut kuka mä oon, ja että Spedekin potkaisi tyhjää, sitten kun ne tornit romahti, niin romahdin mäkin. Muistan, kun isä tuli silloin huoneeseen, korkkasi uuden kaljapullon; tokaisi että: Jaa-a, taasko siellä Lähi-idässä soditaan? ja kirosi, kun miltään kanavalta ei tullut mitään muuta ja lopulta sammutti telkkarin. Mä nieleskelin tinnetta hetken ja menin mun kaverin Villen luo, no se tiedetään miten siinä sitten kävi…

Kun kattoo taakse, on ihme, että oon säilynyt järjissäni. Alexander tuli kyllä Suomeen heti mummin lähdön ollessa jo lähellä ja viipyi loppuvuoteen. Se yritti parhaansa, että olisi saanut nähdä mua enemmän. Isä, jostain syystä kieroutuneen katkerana siitä, että oli saanut siltä rahaa, jota ei pystynyt maksamaan takaisin. Uhkasi sitä pysymään pois mun ja sen elämästä, se oli uhannut, että kertoo viranomaisille perverssin vanhan ukon lähentelevän poikaansa, tän sain tietää vasta hiljattain, hitto en uskonut että voisin vihata isääni yhtään enempää! Jotenkin se kuitenkin oli onnistunut vakuuttamaan Alexanderin, että oli sentään raitistunut ja että sillä oli kunnon työ. Ja mä jaksoin kertoa samaa valheellista tarinaa, että kaikki on hyvin, mä pärjään ja isä on kunnossa.

Oon onnistunut vakuuttamaan Alexanderin, kerroin paljon kauniimpaa tarinaa Petestäkin sille, kuin mikä todellisuus. Nyt tän avunpyynnön jälkeen, mun on kaiketi pakko avata totuutta mun tähän astisesta surkeudesta enemmän.

Mun sukuhistoria on oikeasti aika synkkä ja musta olisi oikeasti kiva tutkia onko mun teoria oikea, että joku esi-isä varasti jotain joltain noidalta, ehkä juurikin sen kanan? Tai miksei vaikka lehmän? Tai kenties hevosen? Mikä oli kuulemma menneinä aikoina tosi paha rikos. No teoria siis on, että se noita ehkä sitten päätti kirota koko sukuhaaran. Monesti mietin pääsenköhän ite edes eläkeikään asti, vielä jokin aika sitten olin aika varma että delaisin ennen kuin täytän 25, nyt kun jätin Peten ja Jesse on mun elämässä, tunnen itseni vähän toiveikkaammaksi. Mummilla ja isoenolla oli kuitenkin ihan onnellisiakin vuosia elämässään ja kuka ties, ehkä mun mutsikin on parhaillaan jossain aurinkorannalla hörppimässä pinacoladaa, kun ruskettunut rantapoika hieroo öljyä sen selkään? Ehkä se on ihan super onnellinen eikä enää muistakaan, että sillä joskus oli aviomies ja semmonen räkänokkanen kakara, alias minä… Pointti on, että ehkä jos hyvin käy, niin se kirous alkaa menettää jo virtaansa? Mun mielestä mä oon siitä kuitenkin jo saanut aika kohtuullisen siivun.

Kerroin varavaarille puhelimessa lyhyesti minkä takia me oikein tullaan. Sanoin, että mun ystävä on pulassa, että sitä uhkaillaan ja me ei poliisien puheille voida mennä, kun todisteita ei ole. Lupasin, että me selvitetään sille koko juttu paikan päällä paremmin, kun se ihmetteli miten voisi auttaa meitä.

Tukka on kieltämättä vähän kipeä eilisen jäljiltä, mutta onneksi burana helpottaa. Musta on kivaa päästä juonimaan Peten pään menoksi, on se vaan niin idiootti tyyppi. Toivottavasti meidän suunnitelma vaan onnistuu, muuten Joni on aika liemessä. Sen uusi poikaystävä on kyllä niin kiinni siinä, että mä jotenkin vakaasti uskon sen tekevän kaikkensa jottei mitään käy. Hitto se mieshän tuntuu olevan mustis jopa musta ja Jessestä, joten ei se kyllä takuulla antaisi limanäppi Peten koskea Joniin enemmän kuin tarpeen. Jonkinasteista koskettelua Jonin luultavasti pitää kyllä kestää, mut… eiköhän se siitä selviä.

luku 33

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s