21.Vaiti

21.luku

Michael istui sohvalla ja katseli ranskaksi dubattuja frendien uusintoja, se oli ollut hänen ja Jackin suosikkisarja, eikä Michael voinut olla ajattelemasta entistä rakastettuaan. Edellisenä iltana he olivat jälleen riidelleen Jeanin kanssa, se johtui Patrickista, oli sietämätöntä joutua olemaan tekemisissä miehen kanssa, joka jatkoi hänen väheksyvää kohteluaan. Michaelia inhotti tietää, että mies saattoi milloin tahansa katsella videoita hänestä alasti, kun jotkut miehet joita hän itse ei edes muistanut, pani häntä. Jeanille Patrick oli tietenkin pyhästi luvannut hävittäneensä kyseiset videot, mutta Michael tiesi tämän valehtelevan. Ikävä kyllä Patrickin sana tuntui painavan hänen omaansa enemmän ja Jeania ärsytti hänen halunsa olla muualla, kun Patrick oli kylässä. Jean murjotti ja Michael puolestaan oli tympääntynyt ja ahdistunut koko tilanteesta.

Michael muisteli Jackia, tämän kosketusta, suudelmia, naurua, kuinka hyvältä oli tuntunut olla tämän syleilyssä. Hetket joina oli tuntunut kuin he olisivat olleet vain kahden maailmassa, ne pienet hetket heidän omassa fantasiassaan. Jackin höpsöt jutut, jotka olivat saaneet hänet aina nauramaan. Miksei hän ollut huomannut, että Jackilla oli joku toinen? Miksi Jack ei ollut kertonut? Millaista olisi ollut, jos Jack olisikin tullut heidän mukaansa? Jack oli sanonut keräävänsä rahaa, hän oli… Michael tunsi vatsanpohjaansa kääntävän, hän ei päässyt sen asian yli, ettei ollut saanut hyvästellä, ettei Jack ollut kertonut asiaa hänelle kasvotusten. Jack oli välittänyt hänestä, Jack oli rakastanut häntä, Michael tiesi sen, miksi sitten…? Valmiiksi nauhoitettu nauru televisiosta kiinnitti hänen huomionsa, Chandler oli esittänyt tyypillisen vitsinsä, Michael hymyili hieman vinosti muistaessaan kuinka paljon Jack oli pitänyt kyseisestä hahmosta ja äkkiä hän muisti myös jotakin muuta, joka sai hänet hätkähtämään.

Michael kurtisti kulmiaan ja nousi, vatsanpohjaa kipristi voimakkaammin, hän tuli makuuhuoneeseen, avasi laatikon, jossa säilytti tärkeimpiä muistojaan; valokuvia ja Jackin kirjettä Michael luki lyhyen kirjeen läpi, pysähtyen tiettyyn kohtaan. ”… Kerroin asioista Jeanille ja pyysin, ettei hän kertoisi sinulle. Jean lupasi auttaa minua ja Chandleria, kaikki on hyvin, meillä on asunto jonne mennä ja uskon tulevani onnelliseksi hänen kanssaan…” Hän tunsi alkavansa vapista, kuinka hän ei ollut tajunnut asiaa aiemmin? Ei ollut mitään Chandleria, se oli kaikki valhetta. Jean… Michael tunsi voivansa pahoin, hän oli vihainen itselleen, ettei ollut tajunnut asiaa aiemmin, ettei ollut kyseenalaistanut jotakin niin selkeää! Jack oli jättänyt hänet, vain koska uskoi tekevänsä hänelle palveluksen, ei ollut mitään miestä, nimi Chandler ei voinut olla sattumaa! Se oli niin Jackin tyylistä… Kuinka hän ei ollut ymmärtänyt sitä aiemmin?

Michael ei tiennyt mitä tehdä, hän oli kiihdyksissä ja halusi vastauksia. Kaiken jälkeen ei olisi helppoa vaatia niitä Jeanilta, mutta toisaalta Michael tunsi, ettei voisi antaa asian vain olla. Kello oli seitsemän illalla, kun hän kuuli etuoven käyvän. Michael tunsi hermostuneen nipistyksen vatsanpohjassaan noustessaan ylös sohvalta ja lähestyessään eteistä hitain askelin. Jean hymyili hänelle riisuessaan takkiaan. ”Hei, chéri, hirveä nälkä, mitä on ruuaksi?”

”Jackilla ei ollut ketään toista ja sinä tiesit sen, eikö niin?” Michael kysyi katsoen miestä tiiviisti. Jean kurtisti kulmiaan, huokaisi hieman ärtyneenä.

”Mitä tämä nyt taas on?” Hän kysyi ja käveli Michaelin ohi keittiöön hakeakseen oluen. Aina ajoittain Michael toi toisen pojan nimen esille, mutta sitä ei ollut tapahtunut viimeaikoina ja Jean oli toivonut tämän jo unohtuneen. Mies kuuli rakastajansa askeleet takanaan.

”Et halunnut jakaa minua silloin, kuten et nytkään ja vakuutit Jackin siitä, että hänen olisi parempi muualla. Niinhän todella tapahtui? Chandler oli valhetta ja Jack ajatteli aina minua ensin kuin itseään, joten hän suostui.” Jean kiristi hampaitaan ja avasi olutpullon juoden siitä ahnaasti, selkä yhä käännettynä Michaeliin. ”Mihin hän todella meni?” Lopulta Jean kääntyi ja nuorempaa miestä tuimasti.

”Mistä helvetistä minä tietäisin?” Hän kysyi äreästi ja otti uuden hörpyn. Michael liikahti hermostuneena hänen edessään.

”H-haluan totuuden Jean, ansaitsen sen!” Tähän mies naurahti kuivasti.

”Tuliko kauniiseen pikku päähäsi mieleen, että se todella oli kaikki Jackin idea?” Jean kysyi ja kallisti päätään. ”Noh?” Hän otti muutaman askeleen eteenpäin jolloin Michael perääntyi. ”Ei tainnut tulla, olit liian kiireinen löytämään syyn josta syyttää minua!” Michael jatkoi perääntymistä, katsoi kuitenkin miestä yhä uhmakkaana jokseenkin varmana siitä, että tällä todella oli asian kanssa tekemistä.

”M-meidän piti lähteä yhdessä… Jack ei edes hyvästellyt, hän… H-hän olisi selittänyt minulle…”

”Olet saamarin kiittämätön pentu!” Jean karjui. ”Kaiken jälkeen mitä olen tehnyt sinun hyväksesi uskallat seistä siinä ja syyttää minua!” Mies hengitti kiihtyneenä. ”Tajuatko mitenkään miten helvetin vaikeaa oli auttaa teitä kahta?! Tajuatko minkä riskin otin vuoksesi?!” Hän tarttui Michaelin paidankauluksesta ja piteli tätä lähellään, Michael tunsi kyyneleiden kohoavan silmiinsä. ”Tiedätkö mitä he tekisivät sinulle tai Jackille, jos he nyt löytäisivät teidät?” Jean kysyi matalammalla äänellä.  Michael vapisi, katsoi häpeissään alas ja nyökkäsi, Ricky tappaisi hänet varmasti, jos saisi tilaisuuden, siitä hänellä ei ollut epäilystäkään ja hetken häntä kadutti oma käytöksensä.

”O-olen pahoillani… Minulla on vain niin ikävä Jackia…” Hän kuiskasi lopulta. Vastaus ei miellyttänyt Jeania, mustasukkaisuus sai hänet tönäisemään Michaelin voimalla taaksepäin, niin että tämä kaatui lattialle istualleen parkaisten kivusta. Jean tunsi vapisevansa, Michael itki ääneti ja katsoi ylös häneen järkyttyneenä.

”Hänetkö sinä haluat, niinkö?” Jean jylisi. ”Jackin kanssa et olisi mitään, kaksi säälittävää huoraa ulkona kadulla, myyden itseänne kaiken maailman likaisille perversseille, nälissänne ja kylmissänne. Ilman minua et olisi mitään! Helvetti!” Michaelin alahuuli vavahti, hän nousi ylös vaivalloisesti ja perääntyi.

”En jaksa Jean,” Michael sanoi hiljaa, perääntyi yhä ja pyyhki silmiään. ”Se ei ollut valintani, tiedät sen ja silti… Minulla oli perhe ja koti, minulla oli tulevaisuus! Ricky pakotti minut siihen! Haluan vapaaksi, haluan oman elämäni takaisin! En jaksa sitä että kutsut minua sillä sanalla!” Jean kiristi hampaitaan ja katsoi häneen.

 ”Kurja tuuri, chéri, vääristä valinnoista joutuu maksamaan,” Jean sanoi kylmään sävyyn. ”Kukaan ei pakottanut sinua lähtemään kodistasi ja fakta on, että sinä olit huora,” hän lisäsi ja Michael loi mieheen epäuskoisen katseen. ”Ilman minua et kuitenkaan olisi päässyt pois ja se on myöskin totuus.”

”Olet uskomaton…” Michael henkäisi kasvot vääristyen äkillisestä inhosta miestä kohtaan, katumus tiessään.

”Unohdetaan nyt tämä…” Jean huokaisi kyllästyneeseen sävyyn, lähestyi ja kosketti Michaelin poskea, mutta tämä kavahti taakse. ”Mennään yhdessä makuuhuoneeseen ja…”

”Älä edes kuvittele! Ei sen jälkeen, mitä juuri sanoit, haista paska Jean!” Michael karjaisi, kääntyi ja riensi makuuhuoneeseen lukiten oven perässään. Hän nojautui ovea vasten hengittäen kiivaasti, hämmentyneenä omasta rohkeudestaan. Toinen osa pelkäsi, toinen yritti vakuuttaa että hän oli tehnyt oikein, ettei hän ansainnut tällaista kohtelua keltään.

”Michael! Avaa nyt se helvetin ovi!” Jean karjui oven toiselta puolelta ja kiskoi oven kahvasta.

”En,” Michael vastasi käheästi. ”En, ennen kuin rauhoitut.” Hän lisäsi ja kuunteli hetken Jeanin kiivasta hengitystä oven takana.

”Sinun se tässä pitäisi rauhoittua!” Jean ärähti ja potkaisi ovea kerran. ”Kiittämätön lutka…” Michael kuuli tämän mutisevan perään ja sulki silmänsä askeleiden loitontuessa ovelta. Hän itki hämmentyneenä, ehkä Jean oli oikeassa? Ehkä hän oli kiittämätön kaiken jälkeen? Ehkä hänellä ei ollut oikeutta odottaa tasavertaista kohtelua ja parisuhdetta enää, hän oli tehnyt valinnan ja maksoi nyt ja aina sen hintaa. Michael käveli kohti ikkunaa ja katsoi ulos hämärtyneeseen iltaan, hän tiesi olevansa paljosta velkaa Jeanille ja silti… Eikö mies voisi silti kohdella häntä toisin? Eikö Jean ollut pyytänyt häntä rakastajakseen, ei huorakseen? Miksi Jean oli yhtenä hetkenä niin ihana ja toisena niin kurja? – Liikaa kysymyksiä. Entä jos… Voisiko hän vain lähteä? Aloittaa alusta yksin? Ajatus oli houkutteleva, mutta sisimmässään hän tiesi ettei voisi tehdä sitä. Jean kuitenkin oli hyvä, parempi kuin useammat ja mies oli oikeassa siinä, että oli itsekin ottanut riskin auttaessaan häntä.

Pehmeä koputus ovella, Michael käänsi katseensa sitä kohden. ”Chéri,” Jeanin ääni kutsui lempeään sävyyn. ”Anna anteeksi, minä…” Mies huokaisi syvään ja piti pienen tauon. ”Olin inhottava ja typerä, päästäisitkö minut sisään? En halua riidellä.”  Michael epäröi hetken, ennen kuin käveli hitain askelin ovelle ja avasi lukon, raottaen ovea. Hetken he katsoivat toisiaan ennen kuin Jean toi huulensa hänen omilleen suudellen kiihkeästi ja työntäen häntä kohti sänkyä. Michael tunsi olonsa uupuneeksi, hänen kätensä nousivat miehen rinnalle, Jeanin jatkaessa nälkäisiä suudelmia. ”Ei enää riidellä…” Jean mumisi hänen poskeaan vasten puristaen samalla hänen takamustaan.

”Ei riidellä,” Michael myöntyi ja yritti hieman estellä, kun Jean alkoi avata hänen farkkujaan. ”Minua väsyttää Jean,” hän kuiskasi ja mies nosti hetkeksi katseensa hänen kasvoihinsa hymähtäen.

”Ei väsytä kohta,” Jean vastasi ja sujautti kätensä hänen housujensa sisään hyväillen Michaelin elintä. Virne kohosi pian vanhemman miehen kasvoille. ”Sanoinhan…” hän huokaisi kun Michaelin vartalo alkoi vastata hyväilyyn. ”Tarvitset minua chéri, me kuulumme yhteen,” Jean kuiskutteli hänen korvaansa ja Michael sulki silmänsä. ”Sinä tarvitset minua, kukaan toinen ei ymmärtäisi sitä mistä tulet, kukaan toinen ei voisi suojella sinua.” Jean riisui hänen vaatteitaan ja Michael antoi sen tapahtua. ”Suojelen sinua, jotta se mies ei löydä sinua,” Jean jatkoi, suuteli Michaelin alastonta rintaa ja lopulta nosti syliinsä ja kantoi sängylle. ”Olet minun, sano että olet minun chéri,” hän huohotti suudellessaan hänen kaulaansa samalla kun riisui omia vaatteitaan. Michael oli hetken hiljaa, hänen tunteensa juoksivat ristiriitaisina hänen mielessään, jokin hänen sisällään kapinoi. Häntä ahdisti, eikä hän tuntenut halua seksiin, ei mielessään vaikka hänen vartalonsa puhui toista kieltä Jeanin hyväillessä sitä. Michael tunsi olevansa lähellä purskahtaa itkuun, hän oli vasta 21 eikä nähnyt voivansa saavuttaa onnea elämällä näin, hänen olonsa oli jokseenkin toivoton ja ne sanat; kuulun sinulle, tuntuivat kuin tuomiolta jota hän ei halunnut lausua ääneen.

”Sano se…” Jeanin äänessä oli hivenen kireä sointu ja Michael toi kätensä miehen poskelle ennen kun nosti päätään suudellakseen häntä niin pitkään, että Jean unohtaisi vaatimuksen. Mies murahti, painautui kiihkeämmin häntä vasten, hieroen heidän elimiään yhteen. ”Olet niin seksikäs, niin kaunis, minun…” Jean huohotti kurottautuessaan ottamaan liukasteen. Mies levitti sitä hätäisesti hänen aukolleen ja omalle elimelleen ennen kuin painautui häntä vasten ohjaten itsensä sisään. Michael voihkaisi ja sulki silmänsä, Jean oli kärsimätön työntyessään ja Michael teki parhaansa kestääkseen. Hän ei tuntenut nautintoa, Jeanin päästyä sisään Michael tunsi olevansa kuin pelkkä väline tämän orgasmin saavuttamiseksi. Sänky natisi, Jean huohotti, rytkytti häntä vasten ja Michael puri hammasta, kynnet painautuen Jeanin selkää vasten odottaen sen olevan pian ohi jotta pääsisi nukkumaan.

Lopulta Jean karjahti nautinnosta vapauttaessaan siemennesteensä hänen sisäänsä. Miehen hikinen vartalo lysähti hänen omansa ylle. ”Mahtavaa…” Jean huokaisi, Michael ei voinut sanoa samaa, hän taputti miehen selkää, hymyili hieman väkinäisesti ja painoi suukon hänen poskelleen.

”Menen suihkuun,” hän sanoi ja kiemurteli päästääkseen rakastajansa alta. Jean hymyili raukeana ja kierähti sängylle selälleen.

Michael nousi hitaasti ja kiristi hampaitaan kävellessään kylpyhuonetta kohden, Jean ei ollut edes yrittänyt saada häntä tulemaan! Michaelia ärsytti, hän olisi kyllä torjunut yrityksen sillä oli liian ahdistunut saadakseen orgasmin, mutta silti se ettei Jean edes yrittänyt häiritsi häntä. Mies oli itsekäs ja ajatteli häntä tosiaan kuin huorana joka oli luotu hänen tyydytyksekseen, kaikki riippui aina siitä millä tuulella Jean oli, kaikki meni hänen ehdoillaan. Michael tunsi halua hakata päätään seinään, karjua ääneen turhautumisesta ja äkillisistä kauhukuvista viettää koko loppu elämänsä näin. Koko loppu elämä peläten Rickyä, peläten Jeanin mielialan vaihteluita, Patrickin vierailuja, nöyränä ja yksinäisenä. Samalla hän tunsi syyllisyyttä, Jean oli hyvä mies; Michael muistutti itseään, oli tehnyt hänen eteensä niin paljon ja Rickyn jälkeen hänellä ei ollut oikeutta valittaa! Michael ei ymmärtänyt mikä häntä vaivasi, miksi tämä äkillinen jano kapinoida? Elämä tuntui kuitenkin liian pitkältä elää sitä näin… Eikö hänellä ollut oikeutta pyytää muutosta? Michael toivoi, että hänen kummallinen olonsa laantuisi pian, että hämmennys katoaisi ja hän voisi jälleen hyväksyä oman kohtalonsa.

**^^**^^**^^**^^**

Seuraavana päivänä Michael tuli töihin kahdeksi, työpaikasta oli tullut mieluisampi paikka kuin kodista ja hän mietti olisiko todella syytä alkaa huolestua tilanteesta? Oliko hän todella näin kiittämätön?

”Michael! Iloinen pikku maskottimme! Me kaipasimme sinua eilen!” Santo, heidän italialainen, nelikymppinen kokkinsa huhuili keittiöstä ja Michael naurahti pehmeästi.

”Oli minunkin ikävä teitä,” hän virnisti. Olivia, toinen tarjoilijoista, laski kätensä hetkeksi hänen olalleen ja hymyili kävellessään ohi.

”Kiva nähdä sinua söpöläinen,” hän huikkasi ja laski siideriä hanasta kahteen lasiin. ”Miten vapaapäivä meni?”

”Siinähän se, tylsästi,” Michael kohautti olkiaan ja vilkaisi nopeasti listaa sen päivän vastuualueestaan.

”Työ voittaa kotiolot vai?” Olivia naurahti.

”Ehkä,” Michael katsahti naiseen ja virnisti.

”Sinähän se kummatyyppi olet, tai sitten vika on siinä miehessäsi,” nainen vinkkasi silmäänsä. Michael hymyili, kohautti olkiaan uudemman kerran ja otti lehtiönsä mennäkseen ottamaan tilauksen juuri tulleilta asiakkailta. ”Vika on siinä miehessä,” nainen totesi itsekseen ja nyökkäsi.

Kello oli neljä, kun ravintolan ovi kävi ja vaaleamies astui sisään. Olivia hymyili ja katsahti Michaeliin, joka oli baaritiskin takana hänen kanssaan pyyhkimässä pölyjä. ”Hän kävi täällä eilenkin ja toissapäivänä illalla kun sinulla oli aamuvuoro…” Nainen kuiskasi ja huomasi vaalean miehen katsovan myös Michaelia kohden hymyillen jokseenkin ilahtuneen oloisena ennen kuin istuutui.

”Muistan hänet, hän oli täällä maanantaina sen yhden punahiuksisen naisen kanssa,” Michael kuiskasi ja hymyili miestä kohden, jonka virne tuntui vain kasvavan. Olivia hymyili itsekseen.

”Aika namu, no menehän kysymään mitä hän haluaa…” Nainen usutti.

 ”Mutta eikö tuo ole sinun pöytäsi?” Michael kysyi, Olivia virnisti.

”Ei, mene sinä,” hän vastasi ja Michael nyökkäsi, siisti kätensä, otti lehtiön ja lähestyi pöytää. Hän tunsi pienen nipistyksen vatsanpohjassaan miehen katsoessa häneen hymyn katoamatta tämän kasvoilta.

”Hei,” Michael tervehti.

”Hei, sinulla oli kuulemma vapaapäivä eilen,” vaalea mies hymyili ja Michael naurahti hieman hämillään.

”Joo, välillä pitää kai olla kotonakin,” hän virnisti. ”Mitä haluaisit juoda? Guinnesiako se oli?”

Mies nyökkäsi. ”Muistit oikein,” hän vastasi. ”Kiitos.”

”Palaan pian,” Michael hymyili.

”Hienoa, minäpä odotan,” mies virnisti ja katsoi häneen jokseenkin kujeilevan oloisena, joka sai Michaelin miltei punastumaan ja hymyn kasvamaan. Michael kääntyi, henkäisi syvään itsekseen ja käveli kohti tiskiä, tuo mies oli sanoinkuvaamattoman komea! Michael ei muistanut katsoneensa toista miestä pitkään aikaan samalla tavalla, saati tunteneensa sen kumman jännityksen vatsanpohjassaan. Nyt olisi ryhdistäydyttävä ja oltava asiallinen ja tyyni!

Michael palasi juoman kanssa ja laski sen miehen eteen. ”Ole hyvä.”

”Kiitos,” mies katsoi suoraan hänen silmiinsä, oli jotenkin vaikea hengittää, Michael ei ymmärtänyt miksi tunsi olonsa niin kummalliseksi.

”Odotatko tyttöystävääsi, vai joko olet valmis tilaamaan?” Michael sai kuitenkin kysyttyä.  

”Tyttöystävääni?” Mies kysyi jokseenkin huvittuneena. ”Se punapää on kyllä tyttö ja ystäväni, mutta siinä kaikki ja ei, hän ei ole tulossa.”

”Anteeksi erehdykseni,” Michael pahoitteli naurahtaen.

”Kuka tahansa voisi tehdä saman erehdyksen, ei se ole vaarallista,” mies virnisti.

”Syöt siis yksin tänään?” Michael kysyi yrittäen ryhdistäytyä ja olla hymyilemättä kuin idiootti, hän ei todella tiennyt mikä häntä vaivasi. Mies oli hetken hiljaa, virnisteli yhä irrottamatta katsettaan Michaelin kasvoista.

”Mieluummin en,” hän lopulta vastasi.

”Öh…” Michael hämmentyi. ”Odotat siis vielä ystäviäsi?”

”Monelta vuorosi päättyy?” Hän kysyi, Michael katsahti ympärilleen, tunsi punastuvansa ja ajatus punastumisesta nolotti häntä entisestään.

”Minä tuota…” Michael haki sanoja, ei tiennyt mitä vastata. ”Minun vuoroniko?”

”Niin,” mies nyökkäsi. ”Lähde illalliselle kanssani, kun pääset?” Hän ehdotti ja hetken nuorukainen katsoi häneen hölmistyneenä. ”Onhan tämä varmasti outoa,” mies myönsi. ”Mutta olen juuri muuttanut tänne, enkä tunne täältä paljon ketään sen punapäisen ystäväni lisäksi ja sinä olet britti ja olemme jokseenkin samanikäisiä, niin ajattelin vain, että voisi olla kiva tutustua. Niin että, miten olisi?”

Michael ei todella ollut odottanut moista ehdotusta, hän oli kyllä kuullut kaikenlaisia muita, mutta… Olisi täysin järjetöntä suostua, Jean saisi kohtauksen ja sitä paitsi… Mitä mies oikeasti halusi?

”Lupaan etten ole hullu kirvesmurhaaja,” mies virnisti, mutta perään huolestui. ”Eh, se kuulosti paremmalta päässäni ennen kuin sanoin sen ääneen. Olen ihan ok tyyppi, en oikein tiedä ravintoloita vielä hyvin, sinä voisit valita paikan?”

”Tuota…” Michael epäröi hämillään.

”Suostu nyt, minä tarjoan. Nimeni on Sam…” Hän hymyili. ”Samuel Grey.”

”Olen pahoillani, mutta vuoroni loppuu vasta kymmeneltä.”

”Entä huomenna?” Mies kysyi. Michael vilkaisi ympärilleen kuin etsien vastausta, uteliaisuus oli herännyt ja hänen mielensä kävi kiireesti läpi kaikkia syitä puolesta että vastaan. Varmaa oli, että Jean ei pitäisi tästä lainkaan, suostuminen tietäisi hankaluuksia kotona ja toisaalta… Michael oli jo liian pitkään tuntenut olonsa turhautuneeksi ja yksinäiseksi, halu kapinoida oli herännyt ja nyt, mies astui hänen elämäänsä otollisella hetkellä. Vain muutama viikko aiemmin Michael olisi luultavasti kieltäytynyt suoraan.

”Huomenna vuoroni loppuu kuudelta,” Michael huomasi vastaavansa.

”Se kävisi hyvin sitten, eikö? Tulen huomenna varttia vaille kuusi tänne, sitten voimme mennä yhdessä syömään.”

”En tiedä…”

”Suostuisit nyt, tulen takaisin muuten joka ilta ja kysyn samaa kysymystä,” mies hymyili katsoen häntä tiiviisti. Michael naurahti jälleen häkeltyneenä: mies oli melko röyhkeä, mutta kumma kyllä Michael ei tuntenut tilannetta epämukavaksi, koko juttu oli täysin päätön! ”Ei mitään taka-ajatuksia, haluaisin vain tutustua sinuun.” Sam lisäsi, hymyili ystävällisesti.  

”Hyvä on,” Michael vastasi lopulta yhä hämillään koko tilanteesta, osittain hän tiesi suostuvansa koska oli riidellyt Jeanin kanssa, koska kaipasi omia ystäviä ja normaalia elämää… koska piti blondia komeana…

”Hienoa, nähdään sitten huomenna, Michael,” Sam hymyili tyytyväisenä, vinkkasi silmäänsä ja maksoi oluensa jättäen melko suuren tipin. Hämillään Michael katsoi miehen perään, joka oli jättänyt lähes täyden oluensa juomatta. Illallinen ei voinut olla hyvä idea, eihän? Mitä hän sanoisi Jeanille?!

22.luku 

                 

         Julkaistu 8.10.2010

            My Secret Shore© KOLGRIM

Guestbook

My Secret Shore HOME