23-24.Vaiti

Kirjoittajan kommentti: Päätin kuitenkin julkaista muutaman osan lisää täällä, mahdollisesti jatkan julkaisemista edelleen, riippuen palautteen määrästä 🙂

23.luku

Michael avasi silmiään tuntien olonsa voipuneeksi, aurinko lämmitti hänen kasvojaan ja liikenteen äänet alhaalta kadulta tuntuivat voimistuvan. Hänen olonsa oli raskas, taas uusi riita, vuode hänen vierellään oli tyhjä, Jean nukkui krapulaansa sohvalla. Michael ei juuri ollut nukkunut, hänen päätään särki, ei ollut voimia edes itkeä. ”Nouse ylös,” hän kuiskasi itselleen ja ajatteli hetken illallista Samin kanssa löytääkseen voimaa nousta.

Jean ei ollut lyönyt, mutta se oli ollut lähellä, eikä Michael ollut kuin kymmenen minuuttia myöhässä. Hän oli tehnyt parhaansa, kertonut Samuelista, kertonut uudesta ystävästään, pienen hetken ajan Michael oli tuntenut sitä pettävää toivoa, että Jean voisi iloita hänen kanssaan. Ei, Jean ei iloinnut, hän oli ollut raivoissaan. Sam ei voinut olla hyvä, koska hän oli saanut Michaelin myöhästymään luvatusta. Michael tiesi Jeanin aikovan kieltää myös myöhemmät tapaamiset, Jean kieltäisi häneltä elämän.

Michael istui sängynlaidalla ja katsoi ulos. Hän ei halunnut luopua. ”Älä tyydy olemassa olevaan, taistele ja päätä että onnistut.” Hän muisti Samin sanoneen ja tiesi sen olevan jotakin mihin entinen Michael olisi uskonut. Ei saanut luovuttaa, – myös Jack olisi sanonut niin. Ricky oli varastanut jo niin monta vuotta hänen elämästään, eikä Michael halunnut luopua tulevista. Hän halusi pitää uuden ystävänsä, Jean ei saisi kieltää sitä. Ja niine ajatuksineen Michael nousi jaloilleen, pukeutui ja käveli hitaasti kohti keittiötä keittääkseen teetä. Hän vilkaisi ohimennen miesystäväänsä, joka makasi sohvalla, tyhjennetty viskipullo sohvapöydällä ja lasi sen vierellä, nuorukainen pudisti päätään väsyneenä ja jatkoi matkaansa.

”Chéri,” miehen käheä ääni kutsui, Michaelin laskiessa vettä vedenkeittimeen. Hän kiristi hampaitaan, muttei vastannut ja mies kutsui uudemman kerran.

”Mitä?” Michaelin kyllästynyt ääni kysyi lopulta. Hän kuuli kolahduksen olohuoneesta, Jeanin kiroavan ranskaksi ja tunsi omien lihastensa jännittyvän.

”Keitätkö kahvia?” Jean pyysi. Michael painoi veden keittimen päälle ja ryhtyi etsimään kahvinporoja kaapista. Hän ei jaksanut vastata, ahdistus tuntui kasaantuvan, kyyneleet kohosivat silmiin, tämä oli yksi niitä aamuja kun kaikki tuntui niin loputtoman raskaalta. Edellisenä iltana, syödessään Samin kanssa, hän tunsi saaneensa maistaa palasta jostakin, jota ei koskaan voisi saada kokonaan ja silti hän janosi saada sitä lisää, janosi olla tavallinen kuin kuka tahansa.

Michael kuuli askeleet selkänsä takaa, pyyhki nopeasti kämmenellä silmäkulmansa ja yritti ryhdistäytyä. Hän otti kupit astia kaapista ja asetti ne tiskipöydälle. Käveli jääkaapille ja ryhtyi ottamaan aamiaistarvikkeita esiin. Hän tunsi Jeanin katseen selässään.

”Chéri,” Jean kuiskasi miltei pakahtuneesti, pahoillaan ja huolestuneena. ”Puhuisit minulle,” hän pyysi kuulostaen hetken kuin katuvalta pikkulapselta. ”En olisi saanut huutaa sinulle,” hän mutisi. Michael pysähtyi hetkeksi, hengitti syvään, tunsi Jeanin lähestyvän ja hän käänsi päätään sivuun, vilkaisten rakastajaansa syrjäsilmällä.

”Et niin,” hän kuiskasi. ”En ole tehnyt mitään miksi ansaitsisin sen,” Michael lisäsi rohkeasti. Jean seisoi aivan hänen takanaan, epäröi ja Michael tunsi miehen halun koskettaa. ”Sinun täytyy antaa minun elää omaa elämääni, sinun täytyy antaa minun tavata omia ystäviä. Lupasit minulle, että saisin olla vapaa, unohditko sen jo?” Hän kysyi hiljaa. Jean huokaisi, astui lähemmäs ja laski kätensä hänen olkapäilleen.

”Chéri… Rakastan sinua, olen huolissani ja siksi huudan,” Jean vastasi ja suuteli hänen niskaansa, liikuttaen kädet hänen vatsalleen.

”Menen heidän kanssaan ulos perjantaina, Samuelin, Kittyn ja heidän ystävien…” Michael sanoi varovaisella äänellä miehen painautuessa tiiviimmin häntä vasten. Alkoholin löyhkä tuntui vastenmieliseltä hänen sieraimissaan.

”En pidä ajatuksesta…” Jean kuiskasi. ”Kuka se Samuel oikein on? Mitä hän haluaa sinusta?”

”Olla ystäväni…” Michael vastasi, johon vanhempi mies hymähti.

”Ystävä…” Hän kuiskasi ja liu’utti kätensä Michaelin paidan alle. ”Rakastatko minua, chéri?” Jean kysyi ja näykkäisi hänen korvanlehteään, teevesi porisi ja napin kilahdus kertoi veden olevan valmista.

”Tietenkin…” Michael vastasi, käänsi päätään ja yritti hymyillä.

”Sano se,” Jean vaati.

”Rakastan sinua…” Nuorempi mies kuiskasi, Jean tarttui hänen leuastaan ja painoi suudelman hänen huulilleen. Michael teki parhaansa vastatakseen, teki parhaansa pysyäkseen aloillaan ja olla näyttämättä inhon ja puistatuksen merkkejä, joita tunsi Jeanin viskin makuisesta suudelmasta.

”Hyvä…” Jean kuiskasi, tarkastellen häntä. ”Ethän pettäisi luottamustani koskaan, chéri?” Mies kysyi hymyillen, vaikka kysymyksessä leijui tietty uhka.

”En tietenkään,” Michael vastasi. ”Haluan vain ystäviä… Sinulla on omasi… ja haluan…”

”Haluat olla oman ikäistesi kanssa, tiedän, chéri… Toki haluan sinun olevan onnellinen…” Uusi suudelma. ”Mene sitten perjantaina, kunhan tulet ennen puolta yötä kotiin, onko selvä?” Michael nyökkäsi, kaipa se oli paras myönnytys minkä hän voisi saada. Jean hymyili tyytyväisenä. ”Mennään nyt hetkeksi makuuhuoneeseen ennen aamupalaa…” Mies kuiskutteli, virnisti ja tarttui hänen kädestään. Michael tiesi, että kieltäytymiselle ei ollut nyt varaa, oli tehtävä myönnytyksiä jotta sai haluamansa ja hän halusi viettää enemmän aikaa Samuelin kanssa ilman, että joutuisi valehtelemaan Jeanille.

24.luku

Syyskuun 11.2001

Michael hymyili tehdessään töitä, hänen ajatuksensa karaten vähän välin Samueliin. He olivat nähneet vasta muutamia kertoja, mutta jo nyt nuo kerrat olivat olleet onnellisimpia päiviä aikoihin. Hän oli varovainen viipymästä koskaan liian pitkään tai viemästä aikaa Jeanin ja hänen yhteisestä ajasta. Eikä Jean ollut juurikaan valittanut, varoi kai suututtamasta Ericiä, joka tarkkaili tilannetta tiiviisti Paulin kanssa.

Iltapäivällä ennen neljää alkoi hälinä. ”World Trade centeriin on törmännyt lentokone!” Joku huudahti ja Michael käänsi päätään äänen suuntaan. ”Avatkaa televisio!” Ihmiset katselivat hämmentyneinä toisiaan. Joku avasi ravintolan television, jossa uutiset pyörivät. Michael laski juomat asiakkaidensa eteen ja käveli epäuskoisena lähemmäs ruutua. Koko ravintola tuntui hiljentyneen, epäuskoiset katseet seurasivat näytettävää uutiskuvaa. Michael tunsi sydämensä lyöntien kiihtyvän, hän huomasi vapisevansa. Molempiin rakennuksiin oli törmätty, oli savua, hämmentyneitä ihmisiä parveili New Yorkin kadulla, Michaelin korvissa humisi hänen yrittäessään ymmärtää mitä uutistenlukija puhui.

”Asuuko sinun tuttujasi tuolla?” Olivia kysyi, mutta Michael ei aluksi kyennyt vastaamaan. Hän katsoi painajaismaista uutiskuvaa, eikä voinut olla miettimättä, josko Rickyllä olisi ollut palaveri jommassakummassa tornissa sinä aamuna, kuten tällä joskus oli ollut. ”Michael?” Olivia kutsui.

Michael ei voinut irrottaa katsettaan uutisista, hän nosti kätensä järkyttyneenä suunsa eteen nähdessään pieniä tummia hahmoja hyppäävän ikkunoista. Ihmisiä kuoli, paljon imisiä oli jo kuollut, viattomia, perheellisiä… Eikä Michael voinut olla miettimättä, voisiko Ricky ja Joe olla heidän joukossaan, voisiko niitä miehiä joiden kanssa oli pakotettu makaamaan, olla niiden kuolleiden joukossa. Michael toivoi sitä, toivoi niin kiihkeästi, että syyllisyys kaikkien niiden viattomien puolesta iski perään voimakkaana ja sai hänet voimaan pahoin.

”Hei, olet ihan kalpea… Tule…” Olivia johdatteli Michaelin henkilökunnan tiloihin ja usutti hänet istualleen. ”Odota tässä,” hän pyysi ja Michael kykeni ainoastaan nyökkäämään.

Ei kestänyt kauaa, kun Olivia jo palasi rouva Gladstonen kanssa. ”Voi poika kulta”, nainen tuli lähemmäs ja halasi häntä. ”Olet huolissasi tuttavistasi? Mitä jos pitäisit loppupäivän vapaata?” Muriel ehdotti, kosketti hänen poskeaan äidillisesti ja Michael tunsi sanoinkuvaamatonta syyllisyyttä nyökätessään.

”Anteeksi…” Hän mutisi häpeissään.

”Ei mitään, mene nyt kotiin miehesi luokse, koeta rauhoittua ja soita, jos tarvitset lisää vapaata.”

Michael nyökkäsi hieman jäykästi ja nousi. ”Kiitos”, hän sanoi. Olivia halasi häntä, se vain pahensi hänen oloaan. He luulivat hänen surevan ja olevan peloissaan ystäviensä ja tuttujensa kohtalosta, muttei se ollut totta…Toki hän suri viattomia, mutta eniten hän koki järkyttävää pelon sekaista toivoa siitä, että Ricky saattaisi olla kuolleiden joukossa. Jos Ricky olisi kuollut, hän olisi vapaa, hän voisi etsiä Jackin, hän voisi… palata kotiin?

Kun Michael pääsi kotiin, hän avasi heti television ja luki internetistä kaikki englanninkieliset uutiset aiheesta jotka löysi. Hieman ennen kuutta Jean tuli kotiin. Michael istui olohuoneessa yhä katsellen lohduttomia uutiskuvia, tornit olivat sortuneet ja satoja oli kuollut ja kadonnut. Hän itki ääneti, tunsi menneen kosketuksen, muisti asioita jotka olisi halunnut unohtaa.

Jean astui olohuoneeseen, vilkaisi ruutua ja sitten Michaelin itkuisiin kasvoihin. ”Chéri”, hän sanoi pehmeästi ja lähestyi, istui Michaelin viereen ja veti hänet syleilyynsä.

”En voi lakata rukoilemasta, että hän olisi kuollut…” Michael itki ja puristi Jeanin paitaa nyrkkiensä sisään, hakien lohtua tästä. Jean silitteli hänen hiuksiaan ja painoi kevyen suudelman hänen otsalleen vilkaisten kuvaruutua. ”Olen kamala… En saisi ajatella sitä, en tällaisella hetkellä…”

”Et ole kamala chéri… On luonnollista, että toivot sitä”, Jean kuiskasi ja tunsi samalla tiettyä lämpöä siitä, että Michael haki lohtua ja tukea hänestä. Viime ajat olivat olleet vaikeita heille ja Jean oli usein tuntenut Michelin lipuvan etäämmäksi. Tällaiset hetket, Michael hänen syleilyssään halaten häntä tiukasti, läheisyyttä ilman seksiä, ne olivat olleet harvassa, liian harvassa. Jean näki tilaisuuden hakea läheisyys ja luottamus takaisin heidän välilleen. Hän oli jo yrittänyt parhaansa, hän oli vähentänyt juomista, yritti parhaansa olla parempi kumppani. Hän ei halunnut menettää Michaelia, hän ei kestäisi menetystä, tästä oli tullut hänelle kaikki mikä merkitsi. Silti, katsoessaan nyt uutisia, samalla kun piteli rakastajaansa syleilyssään, Jean ei voinut olla miettimättä: Jos Ricky ja Joe olisivat kuolleet iskussa, olisi Michael vapaa lähtemään. Pelko siitä, että Ricky löytäisi hänet, ei enää sitoisi Michaelia aloilleen.

Jean pysyi vaiti ja silitteli Michaelin selkää, hänen täytyisi tukea, täytyi palauttaa Michaelin luottamus. ”Onko sinun nälkä?” Hän kysyi. Michael suoristautui, pyyhki silmiään ja pudisti päätään.

”Ei, en voisi syödä nyt mitään. Jääkaapissa on eilistä ruokaa, jos sinä haluat syödä.”

”Mitä jos tekisin sinulle kupin teetä?” Jean ehdotti. ”Yritän selvittää huomenna, onko Ricky ollut rakennuksessa, okei?” Michael nyökkäsi.

”Kiitos Jean”, nuorempi mies kuiskasi. Jean hymyili, kosketti hänen hiuksiaan hellästi ja nousi. Hän vilkaisi taakseen ja näki Michaelin tuijottavan tiiviisti televisioruutua, Jean huokaisi; jos Ricky olisi kuollut, jäisikö Michael silti hänen luokseen?

**^^**^^**^^**

”Olen pahoillani chéri”, Jean sanoi seuraavana iltana tultuaan kotiin. ”Tein muutaman tiedustelun tänään. Ricky ei ollut edes New Yorkissa eilen, sain selville, että hän on parhaillaan liikematkalla Los Angelesissa.” Michael istui sohvalla, kirja sylissään, hänen alahuulensa vavahti ja hän nyökkäsi hitaasti katsoessaan poispäin.

”Olisi kai ollut liikaa pyydetty…” Hän kuiskasi käheällä äänellä ja tunsi katkeruuden pistoksen sisällään. ”Miksi pahat ihmiset selviävät, Jean? Se ei ole reilua.” Michael käänsi kasvonsa takaisin rakastajaansa, joka hymyili surullisena ja lähestyi.

”Ei, mutta harva asia elämässä on reilua”, Jean vastasi ja istuutui Michaelin viereen. ”Tulehan tänne”, Jean ojensi käsivarsiaan ja Michael ryömi hänen syleilyynsä painaen päänsä Jeanin rinnalle ja kuunnellen tämän sydämen sykettä. He olivat hiljaa, Michael mietti mennyttä ja Rickyä ja tunsi pelon hiipivän rintaansa.

”Hän etsii minua… Etsii kunnes löytää, hän ei luovuta…” Michael kuiskasi. ”Entä jos hän onnistuu löytämään minut?”

”Minä suojelen sinua chéri, älä ole huolissasi. Olen peittänyt jälkesi hyvin.”

”Ricky on ollut Pariisissa ennenkin, hän voisi tulla tänne uudestaan… Liikematkalle…”

”Seuraan hänen liikkeitään, tiedän kyllä jos hän on tulossa ja jos niin käy, me matkustamme muualle”, Jean vakuutti. Michael tunsi rauhoittuvansa hieman ja veti syvää henkeä. Jean toi kätensä hänen leualleen ja nosti hänen päätään jotta voisi suudella hänen huuliaan pehmeästi. Suudelma voimistui Ja lopulta Michael käänsi päätään sivuun tietäen minkä perässä mies oli.

”Olen pahoillani, en ole nyt sillä tuulella”, hän kuiskasi, vilkaisi miehen kasvoihin ja näki niillä pettyneen tuiman ilmeen. Jean nousi.

”Onko jotain ruokaa?” Hän kysyi huokaisten.

”Menen laittamaan jotakin”, Michael sanoi ja nousi, hän loi epäröivän katseen rakastajaansa, lähestyi ja painoi kevyen suudelman tämän poskelle. ”Kiitos Jean”, hän sanoi ennen kuin poistui keittiöön.

**^^**^^**^^**

”Oliko sinulla tuttuja siellä?” Sam kysyi heidän kävellessä hitaasti Seinen vartta viikko tapahtuneen jälkeen. Michael kietoi käsivartensa rintansa ympärille ja katseli alas katukivetystä.

”Tuttuja, mutta…” Hän kohautti harteitaan ja vilkaisi miestä. ”Ei ketään sellaista, jota surisin, keneen olisin yhteydessä ja kenen tietäisin menehtyneen.” Hän vastasi.

”Hirveä juttu se kuitenkin oli”, Sam huokaisi. ”Välillä sitä miettii mihin tämä maailma ja ihmiskunta ovat oikein menossa.”

”Vastaavaa on tapahtunut muuallakin lähivuosina, uutiset ovat täynnä hirveyksiä jotka ohitetaan nopeasti, ihmiset turtuvat kai.” Michael kohautti olkiaan. ”Nyt se tapahtui lähellä, tarkoitan: on helpompi samaistua ihmisiin joiden elämäntyyli ja kulttuuri ovat lähellä omaamme, siksi tämä tuntuu niin järkyttävältä ja isolta… Julmuutta on kuitenkin ollut aina, nykyisin maailma on kuitenkin tietyllä tavalla pienempi kuin ennen, median ja uutiskuvien vuoksi saamme kuulla siitä kaikesta ympärimaailman. Olemmeko menossa pahempaan suuntaan kuin esimerkiksi kuusikymmentä vuotta sitten?” Michael pohti ja Sam katseli häneen kiinnostuneena ja kuunteli. ”Tietyllä tavalla ehkä, toisaalta emme. Olemme oman aikamme kuvajaisia, tiedämme menneestä, mutta osaammeko täysin samaistua siihen miltä maailma näytti silloin? Ja ihmisiä on aina pelottanut muutokset ja tuleva… Äh, en tiedä ymmärränkö itsekään mitä yritän sanoa, taidan harhautua asiasta…” Nuorempi mies katsoi häneen hymyillen hieman.

”Pidän sitä kiinnostavana mistä puhut, olet oikeassa… Ja ehkä harhaudumme hieman aiheesta, mutta mitä siitä.” Sam hymyili takaisin. ”Isovanhempani ovat järkyttyneitä nykyajan nuorien tavoista ja suunnasta, kaikki on erilaista kuin heidän nuoruudessaan. Ja heidän vanhempansa aiemmin olivat huolissaan samasta asiasta ja uskon, että kun me vanhenemme, niin myös me päivittelemme muutoksia kuten vanhempipolvi nyt.”

”Aivan”, Michael nyökkäsi. ”Muuttuukohan maailma vielä paljon? Luulisi, että jossakin vaiheessa kaikelle kehitykselle on pakko tulla taantuma niin sanotusti. Voiko kaikki mennä jatkuvasti eteenpäin ja voiko siihen edistykseenkin turtua? Tuleeko ehkä halu palata menneeseen ja viedä asioita taaksepäin?” Jälleen Michael kohautti harteitaan ja katseli kohti taivaanrantaa unelmoivaan sävyyn mikä sai Samuelin uteliaaksi.

”Jos voisit valita yhden paikan, mennä minne tahansa, minne se olisi?” Hän kysyi.

”Tällä hetkellä?” Michael kysyi ja Sam nyökkäsi. ”Olisi ihanaa, jos voisin päästä takaisin Irlantiin, ratsastaa nummilla ja viettää myöhemmin päivän rannalla, kahlata rantavedessä ja kuunnella meren pauketta… Olla vain hiljaa, kuunnella ja nauttia, pois hälinästä ja pois kaikesta…”

”Mikä estää sinua menemästä?” Sam kysyi uteliaana sillä näki selvän kaipuun nuorukaisen silmistä. Michael epäröi, mitä hän voisi vastata?

”Äh, ei näillä palkoilla matkusteta…” Hän lopulta naurahti. ”Ehkä joskus.”

”Entä se sinun miehesi?”

”Irlanti ei ole paikka jossa hän viihtyisi. Olemme siinä mielessä erilaisia, Jean ei näe järkeä maleksia rantavesissä tai vaellella pitkin ruohokenttiä ja nummia hevosella sen enempää kuin jalkaisin.”

”Se on sääli”, Sam hymyili pitäen katseensa Michaelissa, toivon tunne kasvoi hänen sisällään. ”Minä pitäisin siitä”, hän päätti lisätä.

”Osaatko ratsastaa?” Michael kysyi.

”Toki, olen ratsastanut pienestä pojasta asti. Siskollani on hevostila. Ehkä voisit tulla joskus käymään siellä kanssani?” Sam ehdotti. Michael katsoi häneen hiljaa, uteliaana ja hymyili. Hän pysähtyi nähdessään liuskemaisen kiven maasta, nosti sen ja pyöritteli sitä hetken käsissään samalla, kun mietti miltä tuntuisi voida palata takaisin Englantiin.

”Kuka tietää, ehkä joskus?” Hän vastasi, ennen kuin heitti kiven vettä kohti, katsoi sen liukuvan hetken pinnalla, pienin pomppivin liikkein ennen uppoamistaan. Michael puraisi huultaan ja virnisti vaalealle miehelle, joka hymyili takaisin. ”En voinut vastustaa, on harvinaista löytää sopiva kivi Seinen varrelta…” Hän sanoi ja Sam naurahti, pitäen nuorukaisen elettä jokseenkin hellyttävänä.

He jatkoivat hidasta kävelyään. ”Minne sinä matkustaisit jos voisit valita minkä paikan tahansa?” Michael kysyi ja Sam oli hetken hiljaa. Totuus oli, että rahan puolesta mikään ei oikeastaan olisi esteenä ja hän oli jo matkustellut paljon nuoresta iästään huolimatta, mutta…

”Oletko lukenut Taru sormusten herrasta sarjan?” Sam kysyi.

”En”, Michael vastasi ja katsoi mieheen uteliaana.

”Etkö tosiaan? Sinun täytyy ehdottomasti tehdä se! Tai… Sitten voin viedä sinut katsomaan sitä elokuviin joulukuussa, kun ensimmäinen osa tulee ensi-iltaan. Tosin, elokuvat ovat usein pettymyksiä loistavalle kirjalle, joten…” Sam kohautti harteitaan ja katsoi häneen. ”Joka tapauksessa, olet varmasti ainakin kuullut siitä? Hobiteista ja muista?”

”Kuullut, mutta… En tiedä niin tarkkaan.” Nuorempi mies vastasi ja Sam pudisteli päätään.

”Voi, voi, et tosiaan tiedä mitä olet menettänyt!” Hän huokaisi ja virnisti perään. ”No, siinä kirjassa kuvaillaan Kontua, paikkaa missä Hobitit asuvat ja kuvitelmissani se on upea, rauhallinen paikka, kaikkialla on kaunista ja vihreää, ehkä vähän niin kuin sinun Irlantisi tietyllä tapaa!” Sam keksi. ”Jos se olisi todellinen paikka, niin siellä haluaisin käydä.”

”Nyt sait minut uteliaaksi, minun täytyy varmaan hankkia ne kirjat jotta voin lukea.”

”Ei sinun tarvitse, voin lainata ne sinulle”, Sam hymyili. ”Jos lupaat kohdella niitä hyvin, ne ovat aarteitani.” Sam virnisti.

”Jos ne ovat arvokkaita, niin en tiedä uskallanko… Ei siksi, etten luottaisi itseeni niiden käsittelyssä, vaan siksi, että Jean… No, hän ei juuri ymmärrä kirjojeni päälle ja vahinkoja on sattunut.”

”Miehesi on siis moukka?” Sam virnuili ja Michael nauroi.

”Hän ei vain ole kirjaihmisiä.”

”Kuten sanoin: moukka mikä moukka!” Sam kiusoitteli ja Michael ei voinut olla hymyilemättä.

**^^**^^**^^**

Lokakuu 2001

”Katsos, nyt sinäkin voit kokeilla Sam”, Michael virnisti ja kaivoi taskustaan muutaman litteän kiven. He seisoivat Seinen varrella ja vaalea mies nauroi nähdessään kivet toisen kämmenellä.

”Mistä sinä nuo löysit?”

”Olimme retkellä viikonloppuna rannikolla ja tein pienen tutkimusmatkan kävellen…” Michael selitti hymyillen. ”Eivätkö olekin täydellisiä? Valikoin vain parhaimmat.” Samuel poimi yhden litteän ja sileän kiven nuoremman miehen kämmeneltä, katsoi tähän uteliaana ja hymyili.

”Keräiletkö kiviä?” Hän kysyi ja Michael naurahti pehmeästi pudistaen kevyesti päätään.

”En varsinaisesti, lapsena se oli minusta hauskaa. Etsimme tällaisia kiviä parhaanystäväni kanssa joita voisimme heittää mereen. Vesileipiä, tiedäthän?” Sam piti katseensa tummasilmäisessä nuorukaisessa ja pudisti päätään hymyillen. ”Etkö koskaan ole heittänyt vesileipiä?” Michael kysyi hämmästyneenä ja Sam yritti olla virnistämättä pudistaessaan jälleen päätään. Hän näki miltei lapsekkaan innostuksen välkkeen nuorukaisen silmistä ja piti sitä sekä hellyttävänä että kiehtovana.

”Idea on saada leipä… kivileipä ponnahtamaan veden pinnalla mahdollisimman useasti.” Michael jatkoi ja heitti ensimmäisen kiven vettä kohden varmistaen ettei veneitä ollut tulossa.

”No niin, sinun vuorosi”, Michael usutti ja Sam kohautti olkiaan ennen kuin yritti kömpelösti. Nuorukainen nauroi lempeästi yrityksen epäonnistuttua ja antoi hänelle uuden kiven yrittäen parhaansa neuvoa, Sam ei juuri onnistunut ensimmäistä kertaa paremmin. ”Tämä olisi hauskempaa rannalla missä ohikulkijat eivät paheksuisi”, Michael lopulta huokaisi, hymyili ja heitti viimeisen kiven ennen kuin viittoi toista seuraamaan. He kävelivät kohti läheistä kahvilaa.

”Onko sinun ikävä ystävääsi? Sitä jonka kanssa sanoit heittäneesi kiviä.” Sam kysyi heidän haettuaan kahvit mukaansa. Michael halusi useimmiten mieluummin kävellä kuin istua paikallaan mistä Sam oli hyvillään sillä tuntui helpommalta jutella, kun ympärillä ei ollut muita kuuntelemassa jokaista sanaa.

”Totta kai on”, Michael vastasi hymyillen hieman surumielisesti, tuuli hyväili hellästi hänen kasvojaan. ”Ikävöin paljon asioita”, hän myönsi, oli hetken hiljaa ja vilkaisi Samuelin kasvoja mietteliäänä. He olivat tunteneet vasta lyhyen aikaa, mutta jo nyt mies herätti hänessä luottamuksen tunteen, joka oli harvinaista.

”Perhettäsi?” Sam kysyi ja Michael nyökkäsi puraisten huultaan.

”En ole ollut täysin rehellinen Sam”, hän aloitti, maistoi kahvia pahvimukistaan ennen kuin jatkoi. ”En ole oikeasti kotoisin Lontoosta”, hän tunnusti.

”Etkö? Mistä sitten?”

”Plymouthista, Devonportista tarkalleen ottaen.”

”Saanko kysyä mikset kertonut sitä heti?” Sam kysyi ja Michael kohotti olkiaan.

”Koti tuntuu niin kaukaiselta, olin eri ihminen silloin ja… En tiedä, en ehkä osaa selittää… Tuntui kai jotenkin helpommalta sanoa olevansa muualta. Yrittää ehkä unohtaa ne asiat joita kaipaan, mutta eihän se onnistu niin.”

”Minusta sinun kannattaisi ottaa yhteys perheeseesi”, Sam sanoi samalla, kun pohti mahdollisuutta kertoa oma salaisuutensa. Toisaalta tuntui vielä liian aikaiselta ja hän jokseenkin piti siitä, että sai olla täysin tavallinen. ”Kauan olet jo ollut poissa?”

Michael oli hiljaa, paljastaisiko hän liian paljon, jos kertoisi. ”Olin seitsemäntoista, kun lähdin. Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus ja…Äh, se on liian monimutkaista… En voi palata.”

”Miksi?”

”En vain voi!” Michael tiuskaisi saaden Samuelin yllättymään tämän voimakkaasta reaktiosta. ”Olen pahoillani”, nuorukainen sanoi heti perään. ”Puhutaan jostakin muusta.”

Sam huokaisi ja nyökkäsi, ilmeisestikin kestäisi aikaa ennen kuin Michael olisi valmis jakamaan kaikki salaisuutensa. Toisaalta, saattoiko hän syyttää tätä, kun salasi itsekin tärkeän seikan itsestään?

**^^**^^^**^^**

Heidän tapaamisensa jatkuivat säännöllisinä, syksy vaihtui talveksi ja Michael tunsi saavuttavansa uudenlaista itsevarmuutta Samin ja Kittyn seurassa. Hän miltei tunsi olonsa normaaliksi, saavuttaneensa olotilan jota oli tavoitellut niin pitkään. Oli miltei liiankin helppoa uskotella hänen voivan sulautua tavallisten ihmisten joukkoon.

Michael oli oppinut entistä paremmin sanomaan Jeanille; ei. Oppinut, ettei hänen tarvinnut myöntyä seksiin aina miehen halutessa sitä, ei jos häntä itseään ei huvittanut ja viimeaikoina häntä oli huvittanut yhä vähemmän.

Michael tiesi olevansa pulassa sillä oli auttamattoman ihastunut vaaleaan ystäväänsä. Samuel oli kaikkea mistä hän saattoi uneksia: komea, lempeä, hauska, hyvä keskustelija ja niin… normaali. Kuinka joku niin normaali voisi koskaan ymmärtää sitä mistä hän oli tullut tai hyväksyä sitä? Michael aisti kyllä Samuelin kiinnostuksen, ei mies edes yrittänyt enää peitellä sitä kun he olivat kahden tai viimeaikoina… heidän katseensa harhautuivat toisiinsa täpötäysissä huoneissa, muiden seurassa. Se tietty katse, vieno hymy ja kaipaus… Kaipaus koskettaa. Niin viatonta kuin se olikin, miltei tahaton käsien kosketus, jota sattui usein vailla tarkoitusta, Michael tunsi jo lyhyen kosketuksen kuumotuksena ihollaan, viivyttelevän lämmön ja kouristuksen rinnassaan, jännityksen vatsanpohjassaan. Tunteita, jotka hän luuli jo kauan aikaa sitten menettäneensä, luuli niiden tuntemisen olevan mahdottomia sen kaiken jälkeen mitä hänelle oli tehty.

Michael pelkäsi tuntea niin, pelkäsi sillä tiesi tunteiden riskin ja tiesi ettei voisi saada sitä mitä hänen sydämensä janosi. Rakkaus… Hän oli rakastanut kahdesti aiemmin ja kokenut menetyksen tuskan ja jos Sam tietäisi mitä hän oli ollut, ei hän katsoisi häneen enää samalla tavalla, ihailu katoaisi, halveksunta astuisi sen tilalle ja se musertaisi hänet.

Michael toivoi voivansa rakastaa Jeania sillä tavoin, kaikki olisi yksinkertaisempaa. Sam oli unelma, joka ei kuulunut hänen todellisuuteensa. Ja Michael tunsi syyllisyyttä unelmastaan, se ei ollut reilua Jeania kohtaan, oli vaiettava, yritettävä päästä yli ja herettävä uneksimasta.

Sam oli tavannut Jeanin muutamina kertoina, eikä pitänyt miehestä. Jean tuntui liian omahyväiseltä, omistushaluiselta ja komentelevalta. Suhde ei vaikuttanut tasa-arvoiselta ja Jeanin ollessa lähettyvillä Michael käyttäytyi täysin eritavoin kuin muulloin, hänestä tuli vaiteliaampi ja selvästi surumielisempi, mikä välittyi nuorukaisen katseesta.

Suhde ei ollut onnellinen, Sam oli varma siitä ja kuitenkin oli niin vaikea saada Michaelia myöntämään sitä. Kun Michaelilta kysyi Jeanista, tämä aina hymyili ja vastasi miehen tehneen hänen eteensä niin paljon, että hän oli kiitollinen, mutta entä rakkaus? Michael ei koskaan maininnut sanaa rakkaus, kun he puhuivat Jeanista. Sam pelkäsi omia tunteitaan, niiden voimallisuutta, koskaan aiemmin hän ei ollut kokenut vastaavaa. Jos Michael vain antaisi tilaisuuden, jos hän vain avaisi silmänsä… Sam oli varma, että heidän välilleen voisi kehittyä jotakin suurta.

Oli tammikuun puoliväli. He istuivat jo tutuksi käyneessä Irlantilaispubissa, Sam, Kitty, heidän ystäviään ja kuten aina ennen, Samin ja hänen katseensa harhailivat toisiinsa ja kaikessa siinä hälinässä ja melussa he tuskin edes huomasivat muita. Michael tunsi sydämensä pamppailevan, tunteet tuntuivat ylivoimaisilta ja pakahduttavilta, ne olivat pelottavia voimakkuudessaan. Lopulta hän nousi ja pahoitteli poistumistaan, joka oli niin äkillinen, että jätti muut ihmettelemään.

Sam nappasi takkinsa ja seurasi. Ulkona pyrytti lunta, Sam nosti takinkauluksiaan, näki Michaelin kävelevän muutamien metrien päässä ja kiiruhti hänen rinnalleen.

”Mikä sinun on?” Sam kysyi. ”Miksi lähdit niin yhtäkkiä?” Michael vilkaisi mieheen ja nielaisi.

”Lupasin Jeanille tulla ajoissa.”

”Hän on miesystäväsi, ei isäsi! Miksi annat hänen asettaa rajoituksia?” Sam kysyi hieman kiihtyneeseen sävyyn.

”Et ymmärtäisi”, Michael tiuskaisi ja jatkoi kulkuaan. Sam tarttui hänen käsivarrestaan ja pysäytti hänet.

”Kokeile?” Hän pyysi, tutkiskeli toisen katsetta tiiviisti. ”Michael… olet kai huomannut, miten minä-” Sam aloitti.

”Ei. Älä sano sitä!” Michael sanoi tukahtuneen kiihtyneellä äänellä ja tunsi sydämensä lyöntien voimistuvan entisestään, kylmät lumihiutaleet sulivat hänen kasvoilleen. Hetken he katsoivat toistensa silmiin. ”Et ymmärtäisi Sam, se on liian vaikeaa ymmärtää…”

”Mikä on?” Sam kurtisti kulmiaan, mutta Michael pudisti päätään itsepäisesti.

”Minun on nyt mentävä…” Hän sanoi, veti nopeasti käsivartensa irti otteesta ja riensi eteenpäin lumista katua. Sam katsoi avuttomana nuoremman miehen perään. Oli aikoja jolloin tätä oli todella vaikeaa ymmärtää, salaperäisyys, joka sekä kiehtoi että oli ajaa hänet hulluuden partaalle. Näin voimakkaasti hän ei ollut koskaan aiemmin tuntunut ketään toista kohtaan.

Michael tuli kotiin, hengitti hieman kiihdyksissä painaessaan oven takanaan kiinni ja nojautuessaan hetkeksi sitä vasten. Olohuoneesta kantautuivat Jeanin ja tämän ystävien äänet. Michael kiristi hampaitaan, tunsi silmiensä olevan vaarassa kostua ajatellessaan Samuelia ja omia kasvavia tunteitaan miestä kohtaan. Hän halusi vakuuttaa niiden johtuvan vain siitä, että Sam oli jotakin mitä hän ei voisi saada, maailmasta jossa kaikki oli vielä hyvää ja unelmat saavutettavissa.

”Michael?” Hän kuuli Jeanin äänen kutsuvan. Michael riisui takkinsa ja asetti sen naulakkoon.

”Niin?” Hän vastasi, hänen äänensä oli hieman käheä ja hän pyyhkäisi nopeasti kämmenellään silmäkulmiaan, ennen kuin käveli olohuonetta kohti. Jean, Patrick, Louise ja Felipe istuivat juomassa viiniä, heidän keskustelunsa keskeytyi Michaelin astuttua huoneeseen. Kaikkien katse kiinnittyi häneen ja Michaelin teki mieli irvistää Patrickille, joka loi häneen jokseenkin irstaan katseen.

”Olit ulkona melko myöhään,” Jean totesi ja vilkaisi kelloa, joka läheni yhtä. Michael kiristi hampaitaan ja hymyili hieman väkinäisesti. Tämä oli Jeanin käsitys myöhästä vain jos se koski hänen ulkona oloaan, miehen oma aikataulu sai olla miten vapaa tahansa ja hänen tuli vain hyväksyä se. Kauhukseen Michael huomasi tuntevansa jonkinasteista halveksuntaa ja inhoa miesystäväänsä kohtaan ja se tunne oli vain kasvamaan päin.

”Ystäväsi ovat täällä melko myöhään,” Michael vastasi ja pakotti herttaisen hymyn kasvoilleen. Patrick tuhahti.

”Poika alkaa käydä nenäkkääksi, Jean…” Mies sanoi irrottamatta katsettaan Michaelista. ”Ehkä sinun pitäisi muistuttaa häntä paikastaan.”

Michael tunsi raivon kertyvän sisällään. ”Ja mikähän paikka se on, Patrick?” Hän sähisi. Mies hymyili ylimielisesti ja oli hetken vaiti.

”Vuoteessa, söpö pikku peppusi pystyssä odottamassa miestäsi”, Patrick vastasi ja naurahti kuin olisi kertonut hyvänkin vitsin. Louis ja Felipe näyttivät vaivaantuneilta, Jean yritti peitellä hymyään.

”Nyt helvetti riitti!” Michael kirosi, kääntyi ja meni makuuhuoneeseen, jossa sulloi nopeasti laukkuunsa varavaatteet. ”Menen Ericin ja Paulin luokse!” Hän ilmoitti Jeanin seurattua häntä.

”Sehän oli vain vitsi chéri”, Jean naurahti.

”Näytänkö siltä, että nauran?” Michael kysyi kylmästi pysähtyen hetkeksi, ennen kuin suuntasi kohti ulko-ovea. Jean vilkaisi ystäviään, ei kestänyt ajatusta, että menettäisi kasvonsa heidän edessään sillä, ettei saanut rakastajaansa kuriin.

”Et lähde minnekään”, Jean jyrähti, tarttui Michaelin käsivarresta ja raahasi kovakouraisesti makuuhuoneeseen. Hän paiskasi oven kiinni heidän perässään ja läppäisi Michaelin kasvoja saaden tämän vingahtamaan kivusta. ”Helvetti sinä saat kunnioittaa minua, senkin kiittämätön pentu!” Jean hengitti kiihtyneesti, katse oli tuima. Michael piteli kipeää poskeaan ja katsoi miestä hiljaa, hän tunsi kyyneleiden valuvan hiljaa silmistään. ”Ne uudet ystäväsi ovat sekoittaneet sinun mielesi,” Jean jatkoi rauhallisempaan sävyyn, vaikka kasvojen ilme oli muuttumaton ja kylmä. ”Luuletko hetkeäkään, että jos he tietäisivät sinun olleen huora, että he yhä haluaisivat viettää aikaa kanssasi?”

Michael oli hiljaa ja nielaisi. ”Jos selittäisin…” Hän aloitti ääni väristen ja pudisti sitten päätään lohduttomasti. Jean astui lähemmäs ja kosketti hänen poskeaan.

”Chéri,” ääni oli jälleen lempeä. ”Kukaan toinen ei voisi tehdä puolestasi niin paljon kuin minä olen tehnyt. Kukaan toinen mies ei olisi valmis unohtamaan menneisyyttäsi. Ystäväsi ovat ystäviäsi, vain koska eivät tiedä totuutta. Sano minun sanoneen.”

”Miksi olet niin julma?” Michael kysyi hiljaa. ”Tiedät, etten valinnut sitä, he ymmärtäisivät…” Hän jatkoi, haluten vakuuttaa itsensä siitä, vaikka todellisuudessa epäili.

”En minä ole julma, sanon vain miten asiat ovat.” Jean vastasi ja pyyhki kyyneleet Michaelin silmien alta peukalollaan. ”Menen nyt pyytämään ystäviltäni anteeksi sinun puolestasi, en halua sinun enää nostavan samanlaista kohtausta toiste.” Jean kääntyi ja poistui huoneesta sulkien oven perässään.

Turtuneena Michael istui hitaasti sängynlaidalle. Hän vihasi elämäänsä, vihasi vankilaansa, janosi vapautensa takaisin. Hän ei rakastanut Jeania ja viime aikoina oli tullut entistä vaikeammaksi muistaa olla kiitollinen. Hän ajatteli Samia, mietti millaista elämä voisi olla, jos olisi joku, joka näkisi hänet tasavertaisena. Voisiko Sam hyväksyä totuuden? Voisiko hänelle kertoa? Michael pelkäsi koko ajatusta, pelkäsi, ettei mies enää koskaan haluaisi nähdä häntä, kuten Jean oli sanonut käyvän. Eikö hän voisi vain unohtaa menneen? Eikö sitä voisi vain pyyhkiä pois? Michael katsoi ulos lumisateeseen ja unelmoi voivansa paeta siltä painolta jota kantoi harteillaan, unelmoi voivansa palata kotiin ja olla vapaa, olla…normaali, kuten kuka tahansa toinen, olla rakkauden arvoinen… Mahdotonta? – Michael ei enää tiennyt.

Jatkuu…

25.luku 

         Julkaistu 28.04.2012

            My Secret Shore© KOLGRIM

Guestbook

My Secret Shore HOME