26.luku

Muut lähtivät puolenpäivän jälkeen. Anna oli saanut pienimuoisen shown aikaiseksi koskien hänen lounastaan. Nainen oli halunnut varmistaa, että hän löytäisi jotain kunnollista syömistä, sillä he muut söisivät iMishan enon luona myöhäisen lounaan tai aikaisen päivällisen, riippuen miten asiaa katsoi. Jonin ei tarvinnut ymmärtää mitä nainen sanoi, hän ymmärsi tämän isoäitimäisen huolen tarpeeksi hyvin ja se lämmitti hänen sydäntään. Lopulta Anna kokosi hänelle annoksen edellisen päivän lounaasta, jonka Jonin tarvitsisi vain lämmittää uunissa, koska mikroa ei ollut. Hän oli laittanut Mishan näyttämään hänelle kuinka uuni toimi.

”Sano hänelle, että pärjään ja vannon, että en polta taloa.” Joni tokaisi Mishalle huvittuneena.

”Hän ei ole siitä huolissaan. Hän on vain huolissaan, ettet saa tarpeeksi syödäksesi.” Misha hymyili.

Ja sitten he olivat poissa, jättäen hänet yksin taloon, joka äkkiä tuntui monin verroin suuremmalta. Se oli outo tunne, vaikka hän oli halunnut olla yksin, tai ainakin luullut halunneensa, hän tunsi olonsa äkkiä hieman epämukavaksi.

Hänen olisi harhautettava mieltään, olla ajattelematta sitä mikä tuotti hänelle suurta stressiä ja murhetta. Liikunta yleensä auttoi parhaiten. Joten, puskien väsymyksensä yli, hän teki lyhyen intervalli harjoituksen. Se olisi voinut olla tehokkaampaa, jos hän ollut levänneempi, mutta se kuitenkin tehosi tyhjentämään hänen mielensä hetkeksi. Treenin jälkeen hän otti rentouttavan, lämpimän suihkun.

Pukeuduttuaan Joni tuli keittiöön hakemaan kevyttä välipalaa. Hän ei vielä tuntenut oloaan kyllin nälkäiseksi lounasta varten, joten hän tyytyi jugurttiin, joka luultavammin sisälsi aivan liikaa sokeria, mutta saisi luvan kelvata.

Talo oli aavemmaisen hiljainen, no miltei hiljainen, vanhoilla ihmisillä tuntui olevan fiksaatio kelloihin, jotka pitivät kovaa ääntä. Hänen isovanhemmillaan oli miltei samanlainen iso kaappi kello, jonka tikitys muutoin hiljaisessa talossa tuntui painostavalta, lisäten aavemmaista tunnelmaa. Ehkä tuo ääni kuitenkin rauhoitti vanhuksia, jotka olivat tottuneet siihen jo lapsuudessaan? – Joni mietti. Hän päätti siirtyä yläkertaan lepämään, ehkä hän voisi kuunnella jotain rauhoittavaa musiikkia blokatakseen kellojen ärsyttävyyden.

Hänen ajatuksensa alkoivat vaellella takaisin niihin ajatuksiin joihin hän ei olisi halunnut palata. Chrisiin ja Akiin ja siihen ongelmaan mitä ne kuvat toivat mukanaan. Hän ajatteli Akilta saamiaan viestejä, mies ei ollut vastannut mitään hänen viimeisimpään viestiinsä. Tyyntä myrskyn edellä; Joni ei voinut olla ajattelematta.

Miten pitkälle Chris ja Aki veisivät tämän? – Joni mietti ja tunsi uuden ahdistuksen kouraisun sisällään. Oli ajateltava jotakin muuta!

Lontoo… Jos he vain pääsisivät Lontooseen, kaikki voisi olla toisin? Hän opiskelisi, Misha kävisi töissä, he tapaisivat uusia ihmisiä ja kukaan ei tietäisi. Paitsi… Jos joku olisi kuitenkin nähnyt ne kuvat ja kertoisi kaikille? Levittäisi niitä lisää?

Entä jos hän vaihtaisi nimensä? Ottaisi ehkä äidinisän sukunimen käyttöön ja toisen nimensä. Eelis Kosa? Se kuulosti vieraalta. Hän maisteli sitä muutaman kerran kielensä päällä, kunnes se alkoi jopa tuntua ihan mukiinmenevältä, kukaan ei osaisi ehkä yhdistää… Hän voisi jopa väittää olevansa Unkarista? Mutta… Hän ei vain puhunut unkaria…

Se ei edes olisi niin kaukainen valhe. Äidin isän perhe oli alun perin Unkarista. Isoäiti oli rakastunut tulisesti omien vanhempiensa vastusteluista huolimatta. Isoisä oli ollut mustalainen ja sitä isoäidin vanhemmat eivät olleet kuulemma katsoneet hyvällä. Lopulta isoisä oli jättänyt isoäidille kaksi lasta ja rikkoutuneet välit omaan perheeseensä ennen kuin oli reissannut teille tietämättömille.
 Joni ei ollut tavannut kumpaakaan koskaan. Ilmeisesti isoäitikin oli sairastunut jonkinasteiseen masennukseen ja lähtenyt kun äiti ja tämän veli olivat teini-ikäisiä… No Joni ei oikein tiennyt, koska kukaan ei juuri puhunut tästä koskaan. Isä oli kertonut hänelle vain sen minkä hänen äitinsä oli suostunut kertomaan hänelle.

Ei hän ehkä kuitenkaan haluaisi sellaisen miehen sukunimeä käyttöön? Ehkä mieluummin äidin? Tai jopa Mishan? –Olisikohan se edes mahdollista?

Hän tuli makuuhuoneeseen ja sulki oven. Hän otti puhelimensa ja yhdisti siihen pienen kaiuttimen ennen kuin valitsi rentouttavan musiikkilistan spotifysta. Hän kävi makuulle ja sulki silmänsä. Hänen onnistui torkahtaa hetkeksi, nautinnollinen hetki rauhaa, joka kesti aivan liian pienen hetken. Viestiääni hätkähdytti hänet hereille, hänen unohdettua vaimentaa hälytykset. Hän oli alkanut vihata tuota ääntä; sydämen syke kiihtyi. Joni saattoi arvata keneltä viesti oli ja nousi hitaasti istualleen, hän kurotti hivenen vastahakoisesti ottaakseen puhelimensa pöydältä.

Viesti oli kuin olikin siitä numerosta… Hänen sykkeensä nousi entisestään ja käsi vapisi avatessaan viestin.

 ”Ymmärräthän, että mieluummin painuisimme jonnekin muualle kuin vittuun ;)” Joni tunsi jo liian tutuksi käyneen pahoinvoinnin nousevan vatsanpohjassaan, vapisi nyt kauttaaltaan, hän ei jaksanut tätä!

”Olet fiksu poika, kun selvitit asian. Chris ja minä helpotimme toistemme oloa vankilassa, sinä olit kuitenkin se jonka kanssa me molemmat olimme mielessämme, eikö se ole imartelevaa? Etkö haluaisi kokea millaista se voisi olla?”
Uusi tekstiviesti oli saapunut vain vähän ensimmäisen jälkeen. Jonin hengitys kiihtyi, hän viskasi puhelimensa hieman kauemmaksi ja nousi ylös sängyltä. Häntä itketti. Pelkkä ajatus Akista ja Chrisistä yhdessä iljetti!

Miksi nyt? – Joni mietti ja katsoi sängyllä lojuvaa puhelintaan lähes halveksuen.  Hän miltei toivoi ettei kännyköitä ja nettiä olisi keksittykään! Elämä olisi helpompaa. Ennen hän ei olisi voinut kuvitellakaan millaista olisi elää ilman niitä.

Kauan tätä piinaa vielä jatkuisi? Mitä he oikein aikoivat ja miksi juuri nyt? Vain hetki ja puhelin alkoi soimaan, sama numero, Joni ei halunnut vastata. 

Puhelin soi uudestaan sitkeästi.
”Mitä?!” Hänen äänensä oli kiihtynyt, hermostunut. ”Mitä sinä haluat?”

”Mitä minä ja sinun entinen poikaystäväsi haluamme”, Akin ääni vastasi selkeästi nautiskellen tilanteesta. ”Olemme tälläkin hetkellä yhdessä. Olisi mukavaa jos olisit kanssamme.”

”Teen teistä ilmoituksen poliiseille.” Joni sai sanottua ja sulki puhelun. Vain hetki ja tuli uusi tekstiviesti.

”Etkö mieluummin leikkisi meidän kanssamme? ;)” Joni katsoi puhelintaan kiihtyneenä ja sysäsi sen lopulta syrjään, mutta se jatkoi soimista, uudestaan ja uudestaan niin kauan että hermostuksissaan Joni heitti puhelimensa kohti seinää, johon se iskeytyi voimalla ja hajosi.

Ainakin se lakkasi soimasta, – Joni ajatteli hetken, mutta sitten ajatusta seurasi katumus; Misha saattaisi soittaa ja huolestuisi kun hänen puhelimeensa ei saisi yhteyttä. Toisaalta hän alkoi olla niin ahdistunut ettei enää olisi halunnut olla yksin. Miksi häiriköinti oli juuri nyt niin aggressiivista? Joni tunsi kehonsa reagoivan yhä voimakkaammin stressiin, hän vapisi, levottomuus kasvoi. Hän ei halunnut olla yksin, ahdisti olla yksin. Alakerran lankapuhelin alkoi soimaan ja Joni hätkähti, hän ei muistanut kuulleensa sen soivan kertaakaan nyt näiden kahden päivän aikana, eikä ollut edes ajatellut sen olevan toiminnassa.

Puhelin jatkoi soimista itsepintaisesti, Joni käveli hitaasti alakertaan. Ulkona oli jo hämärää, kello läheni puoli viittä iltapäivällä. Ei varmaan enää montaa tuntia, muut tulisivat pian? Hän rukoili että he tulisivat pian, hän halusi tuntea Mishan vahvat käsivarret ympärillään, kuulla Mishan vakuuttavan että kaikki järjestyisi.
Jonia pelotti, ja se tunne oli rehellinen ja raaka. Epämääräinen tunne vatsanpohjassa, järki yritti vakuuttaa ettei hätää pitäisi olla. Soittaja saattoi olla Misha?

Joni nosti luurin hitaasti ”Hello?” Hänen äänensä kuulosti epävarmalta, jotenkin vieraalta. Milloin hänestä oli tullut näin epävarma?

”Hei Joni, tulisitko leikkimään kanssamme?” Aki kysyi ja hetken Joni oli järkytykseltään hiljaa. ”On varmasti tylsää olla yksin.” Aki jatkoi. ”Oletko kiltti poika ja päästät meidät sisään?”

Joni katsoi järkyttyneenä ympärilleen ja löi luurin nopeasti alas ennen kuin riensi ulko-ovelle tarkistamaan että se oli lukossa; se oli hän sulki välioven ja lukitsi myös sen. Hän kuuli nyt askeleet ulkoa, portailla, ovea kokeiltiin. Joni oli järkytykseltään lamautunut, tämä ei voinut olla mahdollista? Miten tämä oli mahdollista? Ehkä thän näki vain pahaa unta? – Tämän täytyi olla pahaa unta!

Askeleet kiersivät talon vierustaa. Joni vapisi entistä kovemmin, hetken niin poissa tolaltaan ettei tiennyt mitä tehdä, hän tunsi olevansa ansassa. Hän oli rikkonut puhelimensa?! Miksi…. Miksi nyt?! Hätääntyminen ja paniikki, hän sammutti isommat valot ja riensi takaisin lankapuhelimen luo.

Poliisi? Mikä numero se olisi? Ei hän osaisi selittää hätäänsä, eikä hän edes osannut luottaa venäjän viranomaisiin. Ainut numero jonka Joni sillä hetkellä muisti ulkoa oli hänen isänsä. Vain koska isä oli joskus pakottanut hänet opettelemaan numeron kun hän oli ollut vielä teini ja asunut kotona.

Isä oli välillä kysynyt muistiko hän sen varmasti, kun Joni oli ollut lähdössä ulos. Ja Jonin mielestä se oli ollut sekä ärsyttävää että turhauttavaa. Ei kenenkään muun vanhempi varmasti vaatinut moista?
 Entä jos joku varastaisi hänen puhelimensa ja hän tarvitsi yöllä kyytiä kotiin tai vastaavaa? – isä oli vedonnut. ’No sitten soitan taksin!’ Joni muisti parahtaneensa. Se ei kuitenkaan ollut auttanut, isä piti päänsä; numero oli opeteltava.

Kuka arvasi että vanhemmat olivat joskus oikeassa? Nyt se oli ainut numero joka tuli hänen mieleensä ja isä oli ainut jolle hän voisi kertoa mitä oli tapahtumassa. Isä ei voisi suoranaisesti auttaa, mutta isä voisi ainakin yrittää hankkia apua.

Jonia itketti, tämä ei voinut olla todellista? Hänen kätensä vapisi, hänen koko vartalonsa tärisi valitessaan numeroita, ovea ryskytettiin.

”Joni? Babe, open the door!” Chrisin ääni huhuili ulkoa. Puhelin tyyttäsi, Joni tarrautui luuriin epätoivoisesti ja sulki silmänsä, hän oli kauhuissaan.

”Asko Lehto.” Isän ääni vastasi hämmentyneenä.

”Isä, rikoin puhelimeni…. He ovat täällä ja yrittävät päästä sisään. Chris ja Aki ovat täällä! En tiedä mitä teen ja puhelimeni on rikki.” Joni aloitti hysteerisenä. ”Olen yksin…” Joni veti vapisten henkeä ja säikähti kuullessaan lasin rikkoutuvan. ”He tulevat tänne! Isä… En tiedä mitä teen?…S-soita Mishalle?”

”Joni, missä sinä olet?” Isä kysyi hätääntyneenä.

Joni yritti niellä pelkoaan, oli yritettävä pelastautua. ”Minun pitää mennä, sano Mishalle että yritän päästä naapuriin turvaan. Sano että soittaa heille? Rakastan sinua.” Joni laski luurin,  kuuli jotakin iskettävän eteisen ikkunalasia vasten, lasi kilisi. He pääsisivät välieteiseen ja kenties saisivat heikomman välioven murrettua. Tilanne tuntui epätodelliselta ja mahdottomalta. Ei tällaista tapahtunut, ei tällaista voinut tapahtua?

Hän katsoi ympärilleen, takan luona oli puukko jota käytettiin vuolemaan sytykkeitä puista. Hän päätti ottaa sen mukaan jotta olisi edes jotain jolla puolustautua, sitten hän juoksi portaat yläkertaan ajatellen että pääsisi ehkä palotikkaiden kautta pakenemaan talosta.

Joni tuli vierashuoneeseen ja sulki oven perässään, siinä ei ollut lukkoa. Alhaalta kuului ryskettä, tasainen ääni kun ovea hakattiin ja puu murtui kuin sitä hakattaisiin kirveellä? Sitten muutama kovaääninen potku, ovi antoi periksi? Jotakin tippui lattialle kolahtaen metallisesti.

Joni kuuli askeleiden kaiun alakerrasta, Chris kutsui häntä. Hän katsoi ikkunasta ulos, aikaa ei ollut paljon. Joni siirtyi nopeasti sängyn viereen jonka alle oli työntänyt laukkunsa aiemmin ja kippasi laukun sisällön sängylle. Kädet vapisivat, sitä ei saanut lakkaamaan, hän siirteli sängylle levitettyjä tavaroita; otsalamppu, juoksukengät jotka olivat onneksi vielä laukussa eivätkä eteisessä…

Juoksutakki, Joni puki sen nopeasti ylleen, askeleet kaikuivat portaikossa vailla kiirettä ja täynnä kuvottavaa itsevarmuutta. Hän tunki otsalampun taskuunsa; hän voisi tarvita sitä jos onnistuisi pakenemaan metsään? Puukon joka oli kotelossaan hän sujautti vyötärölleen.

”Joni?” Chris kutsui. ”Meidän ei tarvitse satuttaa sinua, jos tulet nätisti mukaamme?”

Jonin miltei teki mieli nauraa hysteerisesti, hän tulisi kiltisti ja mitä sitten? He joisivat kaikki kupillisen teetä yhdessä ja juttelisivat mukavia? –Tuskin. Joni ei vastannut, hän riensi nopeasti ikkunalle, ei ollut aikaa epäröidä, hän hivuttautui palotikkaille. Hänellä ei ollut hanskoja tai hattua, tikkaiden kylmä metalli tuntui kuin pieniltä neulan iskuista hänen ihoaan vasten, mutta sitä ei ollut aikaa jäädä liiaksi ajattelemaan. Hänen sydämensä hakkasi yhä kiivaasti, oli tuskallisen selvää, ettei hän selviäisi kauaa ulkona näin vähissä vaatteissa. Apu oli kuitenkin tulossa,; hän muistutti itseään, isä varmistaisi, että se olisi. Hän kuuli kuinka Chris työnsi oven auki ja laskeutui alemmas tikkailla niin nopeasti kuin suinkaan kykeni tai uskalsi.

Päästyään tikkailla riittävän alas Joni heittäytyi maahan, lumihanki onneksi pehmensi tiputusta ja hän katsoi ylös ikkunaan nähden Chrisin hahmon. Chris ei näyttänyt lainkaan itseltään, hetken he tuijottivat toisiaan. Chris nosti aseen, osoitti sillä häntä.

”Pysähdy!” Hän komensi. Joni katsoi miestä uhmakkaana ja perääntyi, ase näytti liian pieneltä tähän etäisyyteen että sillä osuisi kovin helposti. Sitä paitsi, Joni ei uskonut että miehet olisivat tulleet tätä matkaa, nähneet tällaista vaivaa vaan tappaakseen hänet.

Joni kääntyi ja lähti juoksemaan kohti Yegorin taloa, nyt ei saanut katsoa taakse! Hän ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle, eikä ehtinyt kunnolla edes nähdä mihin täsmälleen törmäsi tai oikeammin keneen törmäsi menettäen tasapainoaan lumihangessa. Hän ei ehtinyt kaatua, Aki tarrautui hänen takkiinsa ja veti voimalla ylöspäin saaden hänestä paremman otteen.

Kylmä aseenpiippu painautui hänen otsaansa vasten, mies hymyili häiritsevän herttaisesti. ”Päätit sittenkin tulla ulos leikkimään.” Aki kuiskasi. Joni tunsi olonsa hengästyneeksi, sydän pamppaili levottomana hänen rinnassaan, vieläkään haluamatta täysin uskoa tämän olevan todellista. ”Paikoillasi, rauhassa… Nyt olet kiltti poika ja teet mitä sanon, eikö niin?” Aki virnisti.

Joni väreili inhosta, Aki lähti työntämään häntä takaisin taloa kohti ja Joni vilkaisi autoa joka oli parkkeerattu pihatielle, tummennetut takalasit, sininen henkilöauto, oli liian hämärää sanoa väriä varmaksi. ”Käydään hakemassa sinun lompakkosi, kai sinulla on pankkitunnukset mukana? Lähdet ajelulle meidän kanssamme.” Aki kuiskutteli hänen korvaansa. ”Saat maksaa meille vähän hauskanpidosta jonka järjestämme.”

Chris oli tullut kuistille. ”Meidän pitäisi lähteä ennen kuin he tulevat.” Chris sanoi kuulostaen hermostuneelta.

”Aivan kohta. Joni saa ensin hakea meille yhden asian.” Aki vastasi, pidellen Jonin vartaloa tiiviisti omaansa vasten. Inhon väristykset kulkivat Jonin kehoa pitkin miehen hengittäessä hänen korvaansa.

”Missä se on?” Aki kysyi.

”Yläkerrassa.” Joni vastasi ääni väristen, ehkä hänen onnistuisi ostaa hieman lisää aikaa? Hän mietti kuumeisesti.

Välioven lukko oli murrettu kirveen avulla, jonka he luultavasti olivat löytäneet puuliiteriltä. Nyt kirves lojui hylättynä oven vieressä lattialla.

”Nopeasti sitten”, Aki tyrkki häntä eteenpäin portaissa, Joni kompastui ja löi polvensa, Aki nosti hänet kovakouraisesti käsivarresta. ”Älä viivyttele!” Hän tiuskaisi.

Hänen lompakkonsa ei olisi yläkerrassa, Joni tiesi, mutta pelasi aikaa, otti riskin. Hän puri hampaitaan yhteen, hoki itselleen, että selviäisi tästä, jotenkin. Chris seurasi heitä, Joni kuuli Chrisin askeleet heidän takanaan. Kun he pääsivät yläkertaan Aki tönäisi hänet eteenpäin niin että Joni kaatui uudestaan. ”Etsi se lompakko!”

”Mitä me viivyttelemme?” Joni kuuli Chrisin kysyvän ja vilkaisi tähän samalla, kun teeskenteli etsivänsä lompakkoaan sängylle aiemmin heittämiensä tavaroiden joukosta. Hetkeksi Chrisin katse kohtasi hänen omansa ja Joni aisti hermostuneisuuden katseen takana vaikka samalla Chris yritti parhaansa vaikuttaa kovalta.

”No, löytyykö sitä?” Aki tiuskaisi jättäen Chrisin huomioimatta, hän astui lähemmäs ja tarttui Jonin hiuksista ja tukisti. ”Nopeasti!” Mies vaati ja tönäisi häntä samalla kun vapautti otteensa.

”Se ei ole täällä.” Jonin ääni värähti, tietoisena ettei voisi viivytellä enempää. Hän yritti taistella saadakseen hermonsa kuriin, yritti ajatella miten pääsisi tilanteesta. ”Lompakko on takkini taskussa alakerrassa.” Se oli totta, hän tiesi ettei Aki sietäisi enempää valheita.

”Toivottavasti et yritä pelata mitään!” He liikkuivat takaisin alakertaan ja Chris seurasi vaikuttaen enemmän isäntäänsä seuraavalta kuuliaiselta koiralta kuin siltä joka olisi suunnitellut tämän. Niin se taisikin olla? – Joni mietti, samalla kun kaivoi kädet vapisten lompakon takkinsa taskusta. Aki halusi rahaa… Sitä hän oli havitellut jo aikaisemmin ja jotenkin… Ehkä se rahanhimo sumensi hänen ajattelukykynsä? Aki nappasi lompakon hänen kädestään ja tutki sen nopeasti; ei käteistä.

”Pysähdytään automaatilla, saat nostaa meille käteistä etukäteismaksuksi.” Mies hymyili ja painoi hetkeksi etumuksensa Jonin takamusta vasten niin että hän tunsi tämän erektion. ”Tämä on fantasia jonka toteuttamista olen haaveillut pitkään…” Aki kuiskasi. ”Ole kiitollinen että saat olla osana sitä.” Puistatti, iljetti, Joni ei aikonut antaa Akin sairaiden fantasioiden toteutua,mitä ne sitten ikinä olivatkaan.

 Joni vilkaisi Chrisiä joka kulki heidän takanaan, näyttäen kireältä ja hermostuneelta. Tajusiko Chris edes mihin oli sekaantunut? Tajusiko tämä mitä Aki halusi? Tajusiko tämä olevansa Akin pelinukke?- Siltä se ainakin hänen silmiinsä vaikutti. Aki oli ollut se joka oli lähettänyt viestit… Aki oli tämän suunnitelman takana? Se tuntui liian päättömältä, jopa Chrisille!

 He tulivat ulos, lähtivät kävelemään kohti autoa, Joni katsoi hädissään ympärilleen käyden läpi vaihtoehtojaan. Hänen mahdollisuutensa paeta hupenivat kokoajan. He eivät ampuisi häntä? He eivät olleet tulleet tappamaan häntä, ei vielä, ei täällä ainakaan. He halusivat jotakin muuta, jotakin mitä Joni tiesi ettei halunnut kokea.

Oli otettava riski. Joni pysähtyi äkisti, antoi vaistojensa ottaa vallan ja rimpuili itsensä otteesta taktiikalla jonka Misha oli joskus opettanut. Sitten hän juoksi, juoksi kohti naapuritaloa ja toivoi heidän olevan kotona.
Hän kuuli huutoa takanaan, kirosanoja. Ei saanut pysähtyä! Pian hän kuuli auton moottorin käynnistyvän ja epätoivo uhkasi ottaa vallan. Kirkkaat ajovalot halkaisivat pimeyttä, hän erotti naapuritalon hieman kauempana ja tuntui ettei hän mitenkään voisi tavoittaa sitä ajoissa.

**^^**^^**^^**

Misha istui nojatuolissa pidellen höyryävää teekuppia kädessään. He olivat syöneet päivällisen ja nyt kerääntyneet olohuoneeseen juomaan teetä. Jami istui hieman jäykästi Ivon vieressä. Enosta huomasi selkeästi kuinka tämän oli vaikea niellä Ivon parisuhdetta, sillä oli uskonut vielä vähemmän Ivosta kuin hänestä että tämäkin kallistui toisiin miehiin päin. Ja sen mies oli epäsuorasti todennutkin ääneen.

Tunnelma oli ennen kaikkea kiusaantunut. Annuska oli jo matkustanut takaisin Moskovaan pyhien jälkeen, mikä oli sääli sillä heidän serkkunsa olisi osannut keventää tunnelmaa. Misha vilkaisi seinäkelloa puolihuolimattomasti, se läheni viittä ja ilta oli jo hämärtynyt. Kenties olisi jo ihan soveliasta pahoitella ja suunnata takaisin kotiin –Misha pohti. Ja sattui vilkaisemaan Jamia nähden tämänkin vilkaisevan kelloa, selvästi pohtien kauan he vielä viipyisivät.

Tekstiviestin ääni sai Jamin huomion ja tämä kaivoi puhelimensa taskustaan. Misha pisti merkille tämän ilmeen joka muuttui hämmentyneeksi ja hetken tämä vain tuijotti puhelimensa ruutua. Samalla Mishan kännykkä alkoi soimaan ja hän pahoitteli muilta keskeytystä. Soittaja oli Asko.

Ehkä Joni oli hiljentänyt puhelimensa ja sen vuoksi Asko soitti hänelle koska ei saanut poikaansa yhteyttä? – Misha pohti ja vastasi.

”Joni soitti minulle äsken. ” Mies aloitti selvästi hermostuneena. ”Hän sanoi että on yksin ja että Chris ja joku Aki ovat siellä, että he yrittävät päästä sisään? Missä te muut oikein olette?!”

”Mitä?” Misha tunsi sydämensä lyöntien kiihtyvän ja hetken hän toivoi kuulleensa väärin.

”Täytyy soittaa poliiseille, Jonin kännykkä on rikki. Hän yrittää päästä naapuriin? Soitatko sinne että menee auttamaan? Oletteko pitkällä?” Asko puhui nopeasti, järkyttyneenä.

”Olemme enoni luona, noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Milloin Joni soitti?” Misha oli noussut ylös. Hätääntyminen hänen äänessään oli saanut muidenkin huomion.

”Mitä on tapahtunut?” Ivo kysyi.

”Mummi soita Yegorille, Joni on pulassa.” Misha keskeytti. ”Chris ja Aki ovat siellä!” Tilanne tuntui epätodelliselta, miten se oli mahdollista?

”Soitan viranomaisille täällä.” Asko sanoi puhelimen toisessa päässä. ”Teetkö saman siellä ja soita minulle heti kun tiedät lisää, okei?”

”Totta kai, lähdemme heti.” Misha lupasi.

Jami katsoi järkyttyneenä puhelimensa ruutua ja viestiä jonka oli juuri saanut. ’Harmi ettemme enää ehtineet nähdä, olemme jo lähteneet kun tulette. Kiitos kuitenkin tiedoista jotka sain sinulta, niistä oli apua! :* -Aki.’

27.luku

My Secret Shore

© KOLGRIM