27. Lapselliset leikit

            

Raiskaus oli jo tarpeeksi nöyryyttävää ilman, että joutui vielä käymään läpi sen jälkeisen lääkärintarkastuksen. Joni katsoi kohti kattoa, tunsi jonkun tökkivän häntä jollain, joka tuntui kylmältä. Käsi laskeutui hänen reidelleen silittäen hänen ihoaan kuin rauhoittaakseen, valot olivat kirkkaat ja seinät valkoiset. Naisen ääni sanoi jotakin, sanoja jotka olisi yhtä hyvin voinut olla vierasta kieltä. Joni voi pahoin, oksetti, päätä ja silmiä särki, olisi ollut helpompaa nimetä paikat joita ei särkenyt.  Oli vaikea saada silmiä edes kunnolla auki ja kaikki ympärillä tuntui kovin epätodelta ja utuiselta.

 Hän näki vilauksen käsineen peittämästä kädestä, jotakin annettiin toiselle utuiselle ja kasvottomalle ihmiselle ja Joni kuuli sanat ”DNA näyte,” joku mainitsi poliisin ja todistevalokuvat. Joni sulki silmänsä vavahtaen. 

“Kaikki on hyvin, ihan rauhassa nyt,” käsi laskeutui uudelleen hänen reidelleen. Ääni oli niin sokerisen lempeä, ettei se tuntunut enää vilpittömältä; liian harjoiteltu.

“Pientä repeytymistä, verenvuotoa, putsaamme haavat, nyt tulee kirvelemään hieman… Levitän salvaa, se auttaa… pysy rauhassa… se on viileää… kaikki järjestyy…”

”Ei, en usko, että tikkejä tarvitaan…” Joku sanoi. ”Turvotusta kaulalla, poskella… haava… musta silmä… haavaumia, pientä repeytymää ja verenvuotoa, niin; raiskattu… DNA näyte on jo otettu…”

Joni ei edes tiennyt kuinka monta ihmistä huoneessa oli. Joku painoi hänen kylkeään ja Joni parahti ääneen.  ”Koskeeko tähän?” Kysymys oli typerä. ”Parasta tarkistaa, ettei luita ole murtunut… Mahdollinen aivotärähdys.” Vieraat äänet puhuivat keskenään ja ajoittain naisen pehmeä ääni kehotti häntä rauhoittumaan ja pysymään aloillaan.

 ”Parasta pitää ainakin yön yli täällä.”

Joni menetti kai jossakin vaiheessa tajuntansa sillä seuraavaksi hän havahtui hereille jonkun ravistaessa hänen käsivarttaan; hän makasi sängyllä hämärässä huoneessa ja katsoi nuorta hoitajatarta vuoteensa vierellä.

“Kuinka voit?” Nainen kysyi pehmeällä äänellä, hymyillen lempeästi tarkkaillessaan hänen kasvojaan. Joni vaikersi kääntäen päätään. ”Sinulla on lievä aivotärähdys, joten meidän on herätettävä sinut muutaman tunnin välein,” nainen jatkoi ja Joni nyökkäsi vaivoin, kaikki oli yhä utuista.

Hän näki äitipuolensa, joka istui lähettyvillä. Katjan silmät olivat punertavat ja turvonneet; selvä todiste, että tämä oli aiemmin itkenyt, vaikka nyt yrittikin peitellä seikkaa hymyilemällä lohduttavasti kohdatessaan hänen katseensa.

”Hei,” Katja kuiskasi hoitajan lähdettyä. Joni veti vavahtaen henkeä ja katsoi ympärilleen. ”Voit käydä takaisin nukkumaan…” Jonin suu tuntui kuivalta.

“Vettä,” hän kähisi, hieman yllättyneenä siitä miltä hänen oma äänensä kuulosti. Katja nyökkäsi ja nousi ottaakseen yöpöydältä vesilasin jonka sitten auttoi pojan huulille. Joni näytti niin kovin haavoittuneelta ja heikolta maatessaan siinä, Katjan sydäntä särki nähdä kaikki tämän ruhjeet. Onneksi luita ei ollut kuitenkaan murtunut, silti, paranemisen täytyisi viedä viikkoja.

 “C-chris?” Joni kysyi heikolla äänellä laskiessaan päänsä takaisin tyynylle.  

 ”Hänet on pidätetty,” Katja vastasi surullisena ja Joni nyökkäsi heikosti. Nainen toi kätensä poikapuolensa hiuksiin. ”Nuku nyt,” hän kuiskasi silitellen tämän päätä hetken rauhoittavasti. Joni sulki silmänsä ja Katja istui takaisin tuolille sängyn viereen ja odotti kunnes poika oli nukahtanut. Lopulta hän nousi, kello oli jo jälkeen keskiyön ja hän tunsi tarvitsevansa kahvia. Hän oli lopen uupunut ja kuitenkin tiesi, ettei saisi unta vaikka yrittäisi.

Hänen oli myös soitettava miehelleen, hän tiesi ettei Askokaan nukkuisi, ei nyt. Katja oli huolissaan siitä miten mies suhtautuisi nähdessään poikansa tässä tilassa ja kuullessaan koko tarinan; ettei ollut tarpeeksi, että Chris oli hakannut Jonin mutta myös maannut tämän väkisin. Koko tilanne tuntui niin absurdilta; sama mies jonka he olivat toivottaneet tervetulleeksi kotiinsa, viettänyt viikonloppuja yhdessä, syöneet saman ruokapöydän ääressä oli tehnyt tämän hirveyden… Se aiheutti hirvittävän syyllisyyden tunteen, kuinka he eivät olleet nähneet merkkejä aiemmin? Se aiheutti vihaa ja katkeruutta, pahoinvointisuutta muistaessaan kaikki ne kerrat joina he olivat nauraneet yhdessä, kohdelleet Chrisiä kuin perheenjäsentä ja koko sen ajan… Kuinka kauan tätä oikeastaan oli jo jatkunut? Katja tunsi koko vartalonsa vapisevan, häntä oksetti ja kylmä hiki nousi otsalle, koko juttu oli kerrassaan kuvottava.  

 Joni oli vaikuttanut niin väsyneeltä, masentuneelta jopa… Miksi hän ei ollut painostanut poikaa enemmän kertomaan mikä tätä vaivasi?

 Kahvila oli jo suljettu ja ainut vaihtoehto oli ottaa kahvia automaatista, maku ei ollut kovin kummoinen, mutta paremman puutteessa se menettelisi. Katja istui aulaan ja laski kupin pöydälle ennen kuin otti kännykkänsä laukustaan ja soitti. Miehen hermostunut, kärsimätön ääni vastasi miltei välittömästi.

”Kuinka hän voi?” Katja huokaisi raskaasti ja tuijotti hetken höyryävää kahvimukiaan.

”Joni nukkuu nyt, hänellä on lievä aivotärähdys ja heidän on herätettävä hänet muutaman tunnin välein.” Hetkeksi Katja vaikeni, olisi kuitenkin hyödytöntä salata yksityiskohtia sillä ne tulisivat esille joka tapauksessa. Poliisit kuulustelisivat heitä molempia ja oikeudenkäynti olisi vääjäämätön. ”Oletko istuallasi?” Hän kysyi ja kietoi vapaan kätensä rintansa ympärille nojautuen taaksepäin ja tuijottaen hetken kohti valkoista kattoa.

“Kyllä,” miehen ääni vastasi värähtäen pelosta.

”Tätä ei ole helppoa kertoa,” Katja huokaisi. ”Chris on pahoinpidellyt hänet aika heikkoon kuntoon ja… Joni on myös raiskattu.” Viimeisimmän sanan Katja miltei kuiskasi, jo pelkkä sana oli niin vaikea ja hirvittävä puhuttavaksi. Painostava hiljaisuus laskeutui toiseen päähän, se tuntui kestävän minuutteja mutta täytyi oikeasti olla vain sekunteja. Katjan silmät kostuivat. ”Asko?” Hän kutsui käheästi.

“M-mitä sinä sanoit?” Äänessä oli miltei kimeä rauhaton sointu, joka tuntui niin vieraalta kuulla tämän äänessä.

 ”Olen pahoillani,” Katja kuiskasi ja nieleskeli kyyneleitään.

“Se ei voi olla totta,” Asko valitti. ”Sano ettei se ole totta, ei siinä ole järkeä… Sano ettei se ole totta!” Mies huudahti.

”En voi, tiedät etten voi… rakas…”  Katja tunsi rintansa vavahtavan, päätä särki, hän olisi halunnut olla miehensä luona halata tätä lujasti ja sanoa että kaikki vielä järjestyisi, Joni oli vahva ja ennen pitkää pääsisi tapahtuneen yli. Hän totisesti toivoi niin.

”Haluan nähdä hänet…” Asko jatkoi hiljaisemmalla äänellä.

 ”Joni pääsee ehkä kotiin jo huomenna, mutta vain sillä ehdolla, että joku on aluksi hänen kanssaan koko ajan… Sinun on parasta ensin rauhoittua, ennen kuin näet hänet. Soitan sinulle aamulla, jooko?” Mies oli hiljaa hetken, kunnes lopulta kuiskasi hiljaisen myöntymisensä.

**^^**^^**^^**^^

 Katja istui huoneessa Jonin kanssa, hän ei halunnut, että poika olisi yksin herätessään. Hän tarkkaili poikapuoltaan varoen, aamunvalossa ruhjeet olivat näkyvämmät ja niiden näkeminen todella särki hänen sydäntään.

 Heidän suhteensa oli ollut vaikea, kun Katja oli alkanut tapailla Askoa hän muisti kymmenvuotiaan pojan katsoneen häntä kuin vihollista josta oli päästävä eroon. Poika oli torjunut kaikki yritykset joita Katja oli tehnyt ystävystyäkseen hänen kanssaan. Joni ei kuulemma tarvinnut uutta äitiä; niin poika oli sen ilmaissut. Lapsi oli testannut häntä jokaisen tilaisuuden tullen ja testannut isäänsä; varmistaen, että oli tälle yhä ensimmäinen ja tärkein ihminen, että Asko varmasti huomioisi ja rakastaisi häntä.

Nainen muisti oman turhautuneisuutensa, kuinka häntä oli ärsyttänyt Askon tapa antaa periksi pojan jokaiselle oikulle, hemmotellen tätä ja suojaten. Häntä oli ärsyttänyt omahyväinen katse Jonin kasvoilla, tämän voitettuaan riidan, Askon asetuttua hänen puolelleen.

 Katja oli kuitenkin nähnyt Jonin herkemmänkin puolen, nähnyt lapsen, joka kaipasi äitiään ja pelkäsi menettävänsä isänsä. Pieniä hetkiä joina poika oli päästänyt hänet lähelleen, kun tämä oli osoittanut uteliaisuutta ja kun kaksoset olivat syntyneet, Joni oli ottanut jälleen etäisyyttä, oli mustasukkainen, pahasuinen kakara ja toisaalta hetkiä, jolloin poika luuli, ettei kukaan ollut katsomassa; oli tämä kuitenkin kohdellut sisaruksiaan lempeästi, puhunut heille hiljaa ja yrittänyt leikkiä näiden kanssa; hetkiä jotka olivat saaneet Katjan sydämen heltymään, mutta hetkiä joita Joni tuntui pitävän noloina ja halusi siksi salata ne.

 Vaikka heidän suhteensa oli vaikea, oli Katja silti oppinut rakastamaan poikaa. Se, että Joni oli pyytänyt häntä nyt, kun oli haavoittunut, kosketti häntä enemmän kuin olisi koskaan sanoin osannut ilmaista. Joni ei ansainnut tätä, hän oli niin kovin nuori, hänessä oli omat vikansa, mutta niinhän kaikissa. Mikään ei oikeuttanut tätä kohtaloa.

**^^**^^

Kirkkaus särki hänen silmiään Jonin yrittäessä avata niitä; hän räpytteli hetken ja käänsi päätään.

”Huomenta,” Katja kuiskasi huolestuneen näköisenä samalla kun naisen huulet muodostivat hymyn, jonka tämä toivoi olevan lohduttava.

 “Koskee…” Joni kuiskasi ja katsoi hieman hämillään ympärilleen. Katja nyökkäsi jäykästi, vilkaisi ikkunaa kohden ja sitten takaisin Joniin.

”He sanoivat, että pääset ehkä kotiin tänään,” hän kuiskasi tarkkaillessaan nuorukaista.

Kotiin? Joni ei ollut varma voisiko palata sinne.

“Tarkoitan meidän kotiimme,” Katja selvensi. “Voin myöhemmin hakea vaatteitasi asunnolta.” Jälleen nainen hymyili kohdatessaan hänen katseensa. 

 “En voi… en voi tulla kotiin…” Joni vastasi heikolla äänellä.

“Miksi et voisi? Totta kai voit,” Katja vakuutti, katsellen häntä huolestuneena.

”Näytän… varmaan… pelottavalta… Sini… kaksoset… ei…” Joni pudisti päätään. ”En halua… että he… näkevät minut… näin.” Hän huokaisi. Puhuminen tuntui yhä uuvuttavan hänet ja hänen äänensä ei ollut vielä läheskään normaali. Katja ymmärsi Jonin näkökulman, mutta tämä ei millään voinut jäädä yksin tässä tilassa.

”Sitten sinun on jäätävä sairaalaan,” nainen sanoi. ”Et voi olla yksin nyt, et tässä tilassa.”

 Joni kiristi hampaitaan ja katsoi poispäin, hän ei halunnut jäädä sairaalaan sen enempää kuin halusi mennä kotiinsakaan. ”He eivät…voi… nähdä…minua…mutten…jää…tänne…”Hän huokaisi, puhuminen tuntui vievän tarpeettoman paljon energiaa. Totta puhuakseen hän pelkäsi suuresti sitä miltä mahtoi näyttää, hän halusi kysyä Katjalta ja samalla kuitenkin pelkäsi sitä. ”Minun kasvoni-?” Hän aloitti varoen.

 “Ruhjeet paranevat kyllä, älä huoli,” Katja vakuutti nähdessään mikä poikaa huoletti. Hän näki helpotuksen pojan kasvoilta ja hymyili. ”Et voi jäädä yksin Joni, vaihtoehtoja ei ole montaa, joko jäät sairaalaan tai annat meidän huolehtia sinusta… Isäsi haluaisi nähdä sinut.”

 “Ei,” Joni toisti itsepäisesti.

“Isäsi näkemisellekö vai kotiin tulemiselle?”

”Molemmille,” Joni kuiskasi.

”Haluat siis jäädä sairaalaan?”

”En…” Joni huokaisi raskaasti.

 “Joni… vaihtoehtoja ei ole… isäsi on huolissaan, hän haluaa nähdä sinut.”

 Joni pudisti päätään ja Katja näki kyyneleet tämän silmissä, varoen hän kosketti pojan kättä. ”Mikä on?”

Joni vapisi, vältteli äitipuolensa katsetta. ”Pidätkö minua…heikkona?” Hän kysyi ja Katja katsoi häneen hämmästyneenä.

”En Joni, en pidä sinua heikkona.”

”Tiedätkö…mitä… Chris teki?” Katja nielaisi, katsoi Jonin kättä ennen kuin nosti katseensa tämän kasvoihin. Poika yhä vältteli hänen katsettaan.

”Tiedän, olen pahoillani,” nainen kuiskasi tunsi kyyneleiden kohoavan silmiinsä. ”Mikset kertonut meille?” Joni oli hetken hiljaa.

 ”En halua, että.. isä saa tietää…”

”Joni,” Katja aloitti, peläten kertoa tälle, että Asko tiesi jo. ”Chrisiä pitää rangaista siitä,” hän kuiskasi. ”Ei ole mitään hävettävää, et ole tehnyt mitään väärää.”

”En tarvitse… sääliä…” Joni kuiskasi.

”Tiedän,” naisen sydäntä särki, hän taisteli kyyneliään vastaan. ”Isäsi tietää,” hän kuiskasi lopulta ja huomasi Jonin jännittyvän. ”Minä-” 

Joni käänsi kasvonsa äitipuoleensa tuohtuneena. ”Miksi?”

”Katsoin parhaaksi kertoa, se on…”

“Sinulla… ei ollut…oikeutta!” Kyyneleet valuivat alas Jonin poskia. “Ei oikeutta,” hän huokaisi. 

“Joni,” Katja yritti jälleen koskettaa pojan kättä, mutta tämä ravisteli sen nopeasti irti. ”Chris teki väärin, hänen pitäisi olla häpeissään, ei sinun!” Hän puhui tiukkaan sävyyn, huomasi pelon pojan kasvoilta. ”Tiedän, että olet vahva,” hän aloitti pehmeämmällä äänellä. ”Ja nyt sinun on oltava rohkea ja vahva ja kerrottava totuus, koko totuus. Tiedän, että sinua pelottaa, ketä tahansa pelottaisi, mutta tiedän, että pystyt siihen. Sinun täytyy itsesi vuoksi.” Katja hymyili pojalle lohduttavasti hetken ennen kuin vakavoitui. ”Vai antaisitko mieluummin Chrisin päästä ilman rangaistusta siitä mitä hän teki sinulle?”

 Joni hengähti vapisten. ”En…” Hän kuiskasi ja oli hetken hiljaa. ”Yritin… jättää hänet… eilen…” Hän sanoi ja vilkaisi äitipuoltaan epävarmana.

”Milloin se alkoi?” Katja kysyi varovasti. “Poliisi tulee kysymään näitä samoja kysymyksiä,” hän lisäsi ja katseli Jonia huolestuneena. ”Sinun ei tarvitse puhua siitä juuri nyt; tiedän, että sinuun koskee ja että olet väsynyt, mutta ehkä sinun on helpompaa jos kerrot ensin minulle?” 

 “Hän oli… hirvittävän…mustasukkainen,” Joni kuiskasi. ”Se paheni… hän…” Joni nielaisi ja piti lyhyen tauon. ”Helmikuussa, ensimmäisen kerran… En tiennyt… mitä tehdä… En vieläkään ymmärrä… miksi… Miksi hän muuttui.” Joni sulki silmänsä. ”Olen väsynyt,” hän ei halunnut puhua aiheesta enempää; se tuntui olevan liian varhaista, liian kivuliasta. Katja nyökkäsi hieman jäykästi.

”Yritä saada nukutuksi; tulen myöhemmin takaisin…” Hän huokaisi, nousi ylös ja kumartui suutelemaan pojan otsaa hellästi; äidillinen ele jota hän uskoi Jonin kaipaavan nyt, tunteakseen, että hänestä välitettiin ja että häntä rakastettiin. Olisi ratkaistava mitä tehdä nyt kun Joni ei halunnut tulla kotiin sen enempää kuin halusi jäädä sairaalaankaan. Jonkun olisi pidettävä huolta hänestä

**^^**^^**^^**^^**

 Misha makasi vuoteellaan uupuneena, ei juuri ollut nukkunut; muutaman kerran hän oli torkahtanut ja sitten havahtunut äkisti hereille. Hän tuijotti kattoa kohden kunnes kääntyi kyljelleen ja katsoi surullisena tyhjää kohtaa vierellään, hän juoksutti kättään lakanoilla joilla Joni oli nukkunut vain vuorokautta aiemmin, hänen tuoksunsa oli yhä aistittavissa.

Pian Misha huomasi haistelevansa tyynyä jota Joni oli käyttänyt ja se oli… jokseenkin häiriintynyttä? Hän vilkaisi nopeasti ovelle kuin tarkistaakseen ettei kukaan ollut todistanut hänen typerää hetkeään. Lopulta hän laski päänsä takaisin tyynylle ja huokaisi, sormet kurottautuivat kohti mustaa hiusta tyynyllä ja pyörittelivät sitä otteessaan.

Lopulta hän huokaisi tekemisilleen ja nousi istumaan hieroen kasvojaan. Hänen katseensa hakeutui kohti puhelintaan, odottaen sen soivan, hänen täytyi saada tietää miten Joni voi! Ajatus edellisestä illasta sai hermostuneisuuden kasvamaan ja vihan sitä kusipäätä kohtaan, joka oli satuttanut hänen kakaraansa. Chris ansaitsi kuolla!

 Misha ei kuitenkaan voinut ymmärtää miksi joku jäisi sellaiseen väkivaltaiseen suhteeseen, etenkin sellainen kuin Joni; mihin tämän itsekunnioitus oli kadonnut? Se itsevarmuus jonka muisti Jonissa olleen ennen? Pojan olisi pitänyt kertoa hänelle.

Totta puhuakseen, Misha kyllä tunsi syyllisyyttä; ehkä hänen omat tekonsa menneessä olivat vaikuttaneet jonkin verran? No Joni oli ehkä ollut ärsyttävä, turhamainen kakara, mutta vasta 17 silloin ja monin tavoin viaton. Jollakin kummallisella tavalla Misha kaipasi sitä ärsyttävää kakaraa, mutta toki oli ollut iloinen nähdessään Jonin varttuneen järkevämmäksi ja rauhallisemmaksi. Syy muutoksen takana häiritsi kuitenkin eniten.

  Hänen ei olisi pitänyt torjua Jonia niin tylysti aikoinaan. Muistaessaan oman sanavalintansa, etenkin kun oli vihjaillut Jonin olevan lutka… No, se todella vaivasi hänen mieltään nyt.

Hän halusi auttaa Jonia kaikin mahdollisin tavoin, auttaa tätä pääsemään yli tapahtuneesta, päästä sen paskiaisen muistosta. Misha halusi enemmin Jonin takaisin sellaisena ärsyttävänä maanvaivana joka tämä oli ollut, kuin murtuneena uhrina.

Hänen ajatuksensa keskeytyivät puhelimen soidessa, kiireesti Misha tarttui siihen ja tarkisti soittajan ennen vastaamista; Jonin äitipuoli.

“Kuinka hän voi?” Misha ei tuhlannut aikaa kysyäkseen.

”No, he sanoivat, että hänellä on lievä aivotärähdys ja…” Katja huokaisi. ”Hän on melko väsynyt, mutta olosuhteiden valossa niin hyvin kuin voi odottaa.”

“Joutuuko hän vielä jäämään sairaalaan?” Misha kysyi haluten nähdä Jonin.

”Hän voisi päästä kotiin, jos hänellä on joku huolehtimassa hänestä, se ei ole ongelma sillä olen itse kotona. Mutta Joni ei halua tulla kotiin, pelkää säikyttävänsä sisaruksensa, eikä hän haluaisi jäädä sairaalaankaan. En rehellisesti sanottuna tiedä mitä tehdä,” Katja huokaisi.

 “Ai,” Misha juoksutti sormiaan hiustensa läpi, vilkaisi ikkunaa ja oli hetken hiljaa. ”Jonihan voisi tulla tänne?” Hän huomasi pian ehdottavansa.

“Sinun luoksesi?” Katja kysyi yllättyneenä.

 “Niin, no Diman huone on vapaa, enkä usko veljeni pahastuvan ja täällä hän olisi turvassa, meidän kanssamme.” Tällä tavoin Misha pystyisi hyvittelemään mennyttä ja samalla varmistaa, että Joni todella olisi turvassa.

”Oletko varma, ettei siitä olisi vaivaa?” Nainen epäröi.

 “Ei siitä olisi vaivaa laisinkaan.” Misha vakuutti.

“Pitää tietenkin kysyä Jonilta…”

“Ehkä voisin tulla sinne kysymään häneltä itse? Minun täytyy vain ensin käydä poliisiasemalla antamaan lausuntoni eilisestä, mutta voisin tulla heti sen jälkeen.”

“Se varmasti käy,” Katja vastasi yhä yllättyneenä käänteestä. ”Kiitos,” hän lisäsi mikä sai Mishan hymyilemään hieman.  

“Ei kestä kiittää, soitan kun olen matkalla sinne.” Hän lopetti puhelun, pukeutui ja käveli alakertaan. Misha yllättyi hieman nähdessään myös Diman keittiössä Ivon seurana.

”Miloin tulit tänne?” Misha kysyi, nähden nuoremman veljensä olevan lähes yhtä uupunut kuin mitä hän itse tunsi olevansa.

“Parikymmentä minuuttia sitten,” Dima huokaisi. ”Miten Joni voi?” Hän kysyi heti perään, Misha kaatoi itselleen kupin kahvia.

”Puhuin juuri hänen äitipuolensa kanssa,” Misha aloitti. ”Hänellä on aivotärähdys; on väsynyt, mutta olosuhteisiin nähden niin hyvin kuin voi odottaa, luulen.” 

“Minun olisi pitänyt tehdä jotain,” Dima huokaisi tuohtuneeseen sävyyn. ”Näin, että kaikki ei ollut kuten piti, oloni on kamala.” Poika tuijotti surkeana kahvikuppiaan, pyörittelen lusikkaansa jo viilenneessä nesteessä.

 “Älä syytä itseäsi, Dima,” Ivo keskeytti ennen kuin Misha ehti. ”Ei tällaisiin tilanteisiin koskaan ole helppoa puuttua, jos olisi, niin niitä tapahtuisi harvemmin. Tärkeintä on nyt keskittyä auttamaan Jonia tilanteen yli.”

 ”Siitä puheen ollen,” Misha aloitti ja nojautui tiskiallasta vasten. ”Mitä mieltä olisit, jos Joni tulisi asumaan meidän kanssamme toipumisensa ajaksi? Hän voisi asua Diman huoneessa?”

 Ivo kohotti kulmaansa yllättyneenä, muttei lopulta voinut olla virnistämättä ylpeänä siitä, että MISHA ehdotti sitä, että se oli Mishan idea! Misha kurtisti kulmiaan nähdessään isoveljensä suunnattoman virneen; tämä oli vakavaa ja Ivon ei tulisi juonia saadakseen heitä yhteen tällaisella hetkellä!

 “Hän ei halua mennä kotiin, koska pelkää sisarustensa pelästyvän hänen ruhjeitaan,” Misha selitti. ”Joten ajattelin, että Joni voisi tulla tänne…”

”Toki, ja sekö on ainut syy?” Ivo kiusoitteli.

 “Helvetti, Ivo!” Misha murahti. “Hän on loukkaantunut ja tarvitsee aikaa, joten lopeta tuo!”

“Minusta se on hyvä idea,” Dima puuttui väliin ja Misha rauhoittui hieman ja nyökkäsi.

 “Ei minun ollut tarkoitus suututtaa sinua, Misha,” Ivo sanoi huokaisten. ”Tiedän, että Joni on nyt heikossa kunnossa ja ideasi on hyvä.”

”Minun on kysyttävä sitä vielä Jonilta itseltään,” Misha mutisi ja maistoi kahviaan. ”Ensin minun on mentävä poliisiasemalle.”

“Eivät poliisit sinua syö,” Ivo lohdutti huomatessaan Mishan hermostuneisuuden. ”Älä huolehdi.”

Misha mulkaisi veljeään. “He vain saavat minut hermostuneeksi,” hän myönsi. 

 ”Tiedän,” Ivo hymyili lempeästi. ”Mutta älä turhaan stressaa.”

“Se kusipää voi yrittää jotakin, kuten mitä jos minutkin pidätetään, koska löin tajun siltä mulkulta?”

 “Puolustit itseäsi ja Jonia,” Ivo totesi rauhallisesti.

 ”Tiedän, mutta kummallisempiakin asioita on käynyt…”

”Kuulehan, jos sinut pidätetään niin tulen Diman kanssa pelastamaan sinut,” Ivo iski silmäänsä. ”Voimme vaikka räjäyttää reiän poliisiaseman seinään, jos tarve vaatii.”.

“Vitsisi ovat surkeita,” Misha huomautti.

 “Tiedän,” Ivo huokaisi ja Dima pyöräytti silmiään veljilleen.  

**^^**^^**^^**^^**

 Misha yritti pysyä niin rauhallisena kuin mahdollista poliisien kuulustelussa. Hän koetti olla niin rehellinen ja tarkka asioiden kulusta kuin suinkin mahdollista, myös Jonin ja hänen suhteensa laadusta. Chris oli kuin olikin valittanut Mishan hyökkäyksestä itseään kohtaan, yrittäen vääntää asiat päälaelleen ja kieltää omaa syyllisyyttään. Misha ei voinut tarkoin tietää mitä valetta Chris oli syöttänyt poliiseille, mutta oli olemassa vaara, että hänet laitettaisiin syytteeseen Chrisin pahoinpitelystä. Jonin todistus tultaisiin ottamaan seuraavana päivänä, jos tämä oli tarpeeksi hyvässä kunnossa siihen.

Nyt Misha oli kuitenkin vapaa lähtemään. Hän oli hermostunut, suuttumus ei hälvennyt, kuten ei myöskään huoli. Hänen täytyi saada nähdä Joni. 

Ehkä hän voisi viedä jotakin Jonille? Misha pohti, tietämättä mitä se jokin oikeastaan voisi olla; lopulta hän päätyi ostamaan karkkia ja kirjan, jonka hän muisti kerran lukeneensa ja josta hän oli pitänyt. Hän ei ollut tottunut hankkimaan lahjoja tai osoittamaan tunteitaan kovin avoimesti; tämä olisi hänen kömpelö yrityksensä.

 Katja tapasi hänet aulassa, myös nainen vaikutti väsyneeltä yrittäessään hymyillä hänelle.

”Voinko mennä katsomaan häntä?” Misha kysyi.

”Kyllä, kysyin hoitajalta ja tämä sanoi sen käyvän. Voitko olla hänen kanssaan sen aikaa kun haen Jonin vaatteita asunnolta?”

”Totta kai.”

**^^**^^**

 Joni katsoi ulos ikkunasta, pilvet kerääntyivät taivaalle usean aurinkoisen päivän jälkeen. Hän makasi liikkumatta, tunsi kivun väreilevän keossaan ja hänen ajatuksensa karkasivat toistuvasti Chrisiin. Oli vaikea kuvitella miestä vankilassa ja vaikka hän tiesi tämän olevan lukittujen ovien takana, hän ei silti voinut pitää pelkoaan poissa. Se sekoittui syyllisyyteen, vaikka Joni tiesi, ettei hänen tulisi syyttää itseään, osa hänestä ei voinut lakata kuulemasta Chrisin vihaisia kuiskauksia tajunnassaan.

Hän toi kätensä hitaasti koskettamaan kipeää kaulaansa, vavisten muistaessaan vahvojen käsien tunnun kurkkunsa ympärillä. Hetken hän oli uskonut kuolevansa. Se avuttomuuden tunne oli ollut jotakin ennen kokematonta, tuhannet ajatukset virraten hänen mielessään päällimmäisenä itsepäinen halu elää.

 Ja sitten olivat ne oudon unenomaiset muistot Chrisistä, kuinka tämä oli aikoinaan suudellut häntä hellästi aamuisin, utuiset muistot… hellät hyväilyt ja kuiskaukset; rakastan sinua, Joni… Se kun hän oli vieraillut Chrisin luona Kanadassa, kuinka mies oli katsonut häneen silloin niin ihailevasti, hellin ilmein. Jonin silmät kostuivat, hämmennys levisi; mitä oikeastaan oli tapahtunut ja miksi?

“Luuletko, että annan sinun vain kävellä pois elämästäni?” 

Joni henkäisi vapisten, Chrisillä oli ollut veitsi… Hän olisi voinut tappaa Mishan.

 Juuri silloin ovi aukeni ja vaalea mies astui sisään, Katja hänen perässään. Joni tunnisti huolen miehen kasvoilta ja olisi halunnut peittää kasvonsa häveten, hän ei koskaan olisi halunnut Mishan näkevän häntä tällaisena. Vaikka eilinen saattoi olla pahempi, Misha varmasti tiesi raiskauksesta ja Joni pelkäsi, ettei Misha voisi koskaan nähdä hänestä muuta kuin uhrin.

“Menen hakemaan vaatteitasi Joni, tulen takaisin noin tunnin kuluttua,” Katja sanoi ennen kuin jätti heidät kaksin. Misha lähestyi epävarmoin askelin, hän tunsi saman surullisuuden laskeutuvan sisälleen nähdessään Jonin tällaisena; hänen vasen silmänsä oli sinimusta ja turvonnut niin että Joni sai hädin tuskin sitä auki ja oli selvää kuinka poika olisi halunnut peittää itsensä, kuinka tietoinen ruhjeistaan hän oli.

 “Hei kakara,” Misha tervehti pehmeään sävyyn. ”Kuinka voit?”

Joni kohotti katseensa, epäröivän ja surkean oloisena. ”Olen voinut paremminkin,” hän vastasi miltei vitsailevaan sävyyn ja Misha nyökkäsi istuessaan alas, hän yritti hymyillä.

“Toin sinulle karkkia; en tiedä pidätkö näistä? Valitsin monta eri makua, joten ehkä täällä on jotakin josta pidät.” Misha laski läpinäkyvän pussin Jonin vatsalle ja Joni näpisteli sitä hetken, yritti hymyillä vain huomatakseen, että hymyileminenkin sattui. 

”Kiitos… Pidän kyllä karkeista…“ Hän kuiskasi. “Salmiakista erityisesti.”

“Ah, toin sinulle myös luettavaa…” Misha muisti ja katsoi syliinsä jonka päällä kirja lepäsi. Hän nosti sen ja näytti kannen Jonille. ”Luin tämän kerran ja pidin melko paljon; Dean Koonz on hyvä kirjailija, tämä kertoo tytöstä, joka…” Misha keskeytti lauseensa ja kurtisti kulmiaan. Hänen olisi pitänyt sittenkin valita jotakin iloista ja keveää luettavaa, ei tätä… sillä hetkellä hän olisi halunnut lyödä itseään.

”Kiitos… vaikka… en usko… että voin… lukea… hetkeen…” Joni henkäisi, puhuminen alkoi uuvuttaa, hän yritti jälleen hymyillä. ”En oikein… näe… kunnolla… nyt.” Hän sanoi ja osoitti häpeillen turvonnutta silmäänsä.

”Olin huolissani sinusta…” Misha sanoi sitten, nojautui eteenpäin ja kurtisti kulmiaan. ”Olisit voinut kuolla… Mikset kertonut minulle aiemmin?” Joni katsoi poispäin hieman ärsyyntyneenä.

”En voi…edes… puhua… kunnolla… ei ole… energiaa… selittää miksi.” Hänen äänensä kävi yhä heikommaksi, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja saivat Mishan katumaan sanojaan. Hän kurottautui koskettamaan Jonin kättä, puristaen hellästi.

”Olen pahoillani. Minä vain…” Hetkeksi mies hiljeni. “Olin huolissani.” Joni vilkaisi häneen ja nyökkäsi, pani merkille mustelman tämän poskessa.

”Kuinka… löysin minut?”

 “Kävin etsimässä sinua asunnoltanne ensin, naapurinne kertoi teidän lähteneen ja… päätin viimein mennä vanhempiesi talolle, jos he tietäisivät missä olit, onneksi äitipuolesi osasi kertoa.” Misha hymyili hieman, pidellen yhä Jonin kättä. ”Kävin jo poliisilaitoksella, antamaan lausuntoni…” Joni katseli heidän yhteen liitettyjä käsiään, hieman hämillään siitä mitä se tarkoitti ja samalla Misha katsoi häntä tarkoin, hieman hermostuneena silitellen Jonin kämmentä peukalollaan. Hän toi katseensa alas; Jonin käsi oli pienempi kuin hänen omansa, tuntui nyt jotenkin hauraalta, hänen ihonsa oli kovin pehmeä.

 “Kuulin, ettet haluaisi mennä kotiin,” hän aloitti. ”Vanhemmillesi.” Joni kohotti katseensa Mishan kasvoihin kun tämä puhui; se yksinkertainen hellä ote hänen kädestään tuntui jotenkin lohduttavalta ja samalla sai hänen vatsanpohjansa nipistämään tavalla joka tuntui helpottavan kivun tunnetta.

 “Näytän melko… pelottavalta… eikö?” Hän kuiskasi ja Misha toi katseensa hänen kasvoihinsa hymyillen surullisena.

”Näytät loukkaantuneelta,” hän vastasi rehellisesti. “Mutta paranet kyllä ja olet turvassa nyt; se on tärkeintä.” Misha toi kätensä Jonin kasvoille. ”Sinä todella pelästytit minut eilen,” hän kuiskasi. Hetken hiljaisuus, Misha puraisi huultaan. “Pelkäsin menettäväni sinut,” hän myönsi ja silitteli Jonin hiuksia. “Oma kakarani… Mitä minä tekisin ilman sinua?” Hän lisäsi pehmeästi, virnisti varoen ja kumartui suutelemaan pojan otsaa.

 Mishan teko yllätti Jonin ja hän huomasi vapisevansa, ei koska hän olisi pelännyt vaan koska teko yllätti hänet täysin, yllätti lempeydellään. Mies halasi häntä varoen ja antoi Jonin itkeä rintaansa vasten. ”Älä pelkää Joni, hän ei saa sinua enää toiste,” Misha kuiskasi.

 Joni ei tiennyt kuinka vastata, antoi miehen pidellä itseään piilottaen kasvonsa tämän rintaa vasten. Pelkäsi, että kuvitteli kaiken, ettei Misha oikeasti puhunut hänelle näin, ettei tämä oikeasti pidellyt häntä.

”Anteeksi… että… toin sinut… tähän sotkuun.”

 ”Älä ole huolissasi Joni… Toivon vain, että olisit kertonut minulle aiemmin.” Misha kuiskasi ja oli jälleen hetken hiljaa. ”Minulla on sinulle ehdotus.” Joni katsoi hämillään ylös.

”Ehdotus?” Hän toisti hämmentyneenä.

“Niin. Koska et halua mennä kotiisi tai jäädä tänne, niin mikset tulisi asumaan minun ja Ivon luokse? Diman huone on vapaa ja hän antaisi sinun mielellään käyttää sitä.”

Joni tuskin uskoi Mishan todella ehdottavan tätä. ”Oletko… varma?” Hän kysyi ja laski päänsä takaisin tyynylle. 

“Olen, en kai muuten ehdottaisi sitä?” Misha virnisti ja Joni koetti hymyillä tähän. ”Se saisi oloni myös paremmaksi, kun tietäisin, että olet turvassa.” Hän lisäsi.

Joni tunsi helpotuksen leviävän rinnassaan, hän ei ollut tiennyt mitä olisi tehnyt ilman Mishan tarjousta. Misha otti hänen kätensä pidellen sitä hellästi vastausta odottaessaan ja sillä hetkellä Joni uskoi, että kaikki järjestyisi vielä, että tulevaisuus ei olisi pelkästään synkkä.

 “Hyvä on,” hän kuiskasi. “Kiitos Misha,” kun miehen siniset silmät kohtasivat hänen omansa, Joni yritti jälleen hymyillä; kipu oli yhä läsnä, mutta nyt tulevassa oli myös toivoa.

Web published: My Secret Shore 7.heinäkuuta, 2010

© KOLGRIM 

Jatka lukuun 28

My Secret Shore HOME