27.Vaiti

27.Luku

20.lokakuuta 1997

Evelyn kaatoi teetä kahteen posliinikuppiin ja ojensi toisen miehelleen, hän vilkaisi kelloa.

”Michael myöhästyy pian koulusta”, hän totesi. ”Ei hän yleensä nuku pommiin, menisitkö herättämään hänet?”

Henry huokaisi, vilkaisi itsekin kelloa ja laski lehden käsistään jokseenkin nyreänä. Hän asteli kohti portaita, pysähtyi alatasanteelle. ”Michael!” Hän huusi. ”Ylös ja äkkiä, myöhästyt koulusta!” Arvellen poikansa kuulleen Henry palasi takaisin lehtensä pariin. He olivat olleet hyvin läheisiä kerran, Michael oli ollut hänen ylpeytensä aihe ja nyt… Nyt Henry ei tiennyt miten suhtautua poikaansa, miten puhua tälle, miten käyttäytyä tämän seurassa. Oliko hänen syytään, että pojasta oli tullut tuollainen? Missä hän oli mennyt vikaan ja voisiko sitä jotenkin korjata? Henry nosti kupin huulilleen, kurtisti kulmiaan ajatuksissaan. Täytyihän tämä tilanne jotenkin korjata? Ehkä hän voisi kutsua työkaverinsa perheineen illalliselle seuraavana lauantaina, miehellä oli Michaelin ikäinen tyttö ja ehkä… Ehkä jos Michael vain tapaisi sen oikean tytön?

Muutamia minuutteja kului ja Evelyn hermostui. ”Missä se poika viipyy?” Hän huoahti, pesten käsiään ja vilkuillen kelloa. Juuri silloin ovikello soi. ”Henry, mene nyt katsomaan mikä Michaelia viivyttää, minä käyn avaamassa oven.”

Hieman ärtyneenä ainaisista keskeytyksistä Henry nousi ja käveli hitaasti kohti yläkertaa. Evelyn vilkaisi miehensä loittonevaa selkää ja avasi oven. ”Tony”, nainen totesi yllättyneenä. Poika seisoi kuistilla hieman vaivaantuneen näköisenä, reppu olallaan.

”Tulin kysymään, josko Michael haluaisi kyydin kouluun? Isoveljeni lupasi viedä meidät.” Tony heilautti kättään kohti pihatietä, jolla auto odotti. Evelyn hymyili aavistuksen, Tony ei ollut näkynyt viikkoihin heidän luonaan ja hänen ymmärryksensä mukaan ystävykset olivat riitaantuneet.

”Michael on tainnut nukkua pommiin, haluatko tulla sisälle odottamaan? William voi tulla myös.”

Tony vilkaisi autoa kohden, hänen veljensä kuunteli kovaäänistä musiikkia ja nyökytteli päätään sen tahdissa, sormien rummuttaessa rattia vasten. ”Luulen, että hän viihtyy autossa.” Tony hymyili hieman ja astui sisään.

”Ottaisitko kupin teetä odottaessasi?” Evelyn kysyi.

”Kiitos”, Tony nyökkäsi ja seurasi naista keittiöön.

Henry seisahtui poikansa huoneen eteen ja koputti huokaisten oveen.

”Michael?” Hän kutsui. Ei vastausta, täydellinen hiljaisuus. ”Hitto poika, kyllä sinun kouluun täytyy mennä!” Henry ärähti ja avasi oven, hänen hämmästyksensä oli suuri, kun löysi tyhjän, siistin huoneen ja sijatun vuoteen. Hetken hän tuijotti typertyneenä huonetta kunnes päätti vilkaista yläkerran kylpyhuoneeseen; tyhjä. Hän marssi ripein askelin alakertaan, keittiöön mistä löysi vaimonsa ja poikansa ystävän.

”Hän ei ollut huoneessaan”, Henry sanoi hämillään ja sekä Evelyn, että Tony katsoivat häneen yllättyneenä.

”No missä hän sitten on?” Evelyn tiukkasi.

”En minä tiedä!” Henry parahti ja Evelyn tunsi huolen pistoksen rinnassaan. Nainen kiiruhti yläkertaan poikansa huoneeseen, jo ovensuusta hän näki pöydälle asetetun viestin. Sydän pamppaillen Evelyn käveli lähemmäksi, otti muistivihosta revityn sivun ja luki. Hän parahti, kädet vapisten, kääntyi ja näki miehensä ja Tonyn ovensuussa.

”Henry, soita poliiseille, Michael on karannut jonkun miehen kanssa.”

Henry katsoi vaimoaan järkyttyneenä. ”Minkä miehen?!” Hän kysyi. Tony seisoi kalpeana miehen vieressä, edellisenä yönä hän oli nähnyt kummallisen painajaisen, jonkinlainen paha enne ja nyt… Michael oli poissa.

”Tony, tiedätkö asiasta mitään?” Evelyn kysyi epätoivo äänessään.

”Kuulin huhun, että joku oli nähnyt Michaelin jonkun vanhemman miehen kanssa… Ja eilen yritin puhua siitä hänelle, Michael ei kuunnellut.” Tony puhui hiljaisella äänellä. Henryn kasvot väreilivät raivosta, joku perverssi oli varmasti sekoittanut hänen poikansa pään täysin. Sanaakaan sanomatta mies kääntyi ja palasi alakertaan soittaakseen poliiseille, kuka tahansa se mies oli, Henry oli vakuuttunut ettei uutinen tiennyt hyvää.

Evelyn oli järkyttynyt, hän ei ollut osannut aavistaa, että Michael saattaisi karata. Hän kävi kuluneita viikkoja läpi mielessään ja ymmärsi äkisti oman virheensä, hän syytti itseään ja hän syytti miestään. Hän oli kääntänyt selkänsä pojalleen, näkemättä tätä, näkemättä poikansa hämmennystä ja kipua. Hän ei ollut kuunnellut omaa äitiään, joka oli yrittänyt parhaaansa puhua hänelle järkeä juuri ennen kuolemaansa. Poliisit halusivat tuoreen valokuvan, koska kyseessä oli alaikäinen etsinnät aloitettiin välittömästi. Evelyn oli jaksanut uskoa vielä samana iltana, että Michael löydettäisiin pian, sillä eihän mitenkään ollut mahdollista, että poika saattaisi vain kadota jäljettömiin?

Yön vaihtuessa aamuksi, Evelynin mieli alkoi olla levoton. Poliisit kertoivat, että poika oli viimeksi nähty Lontoon juna-asemalla ja että he olivat jo ilmoittaneet Pariisin viranomaisille, että nämä aloittaisivat etsinnät. Tiedettiin, että Michael oli nähty ulkomaalaisen, keski-ikäisen miehen seurassa, mutta kukaan ei tuntunut tietävän varmasti kuka tämä mies oli. Ne kaupunkilaiset jotka olivat olleet jonkinlaisissa tekemisissä miehen kanssa ja muistivat tämän, antoivat miehelle eri nimiä; Matthews, Smith, Walker, joku kaupungilla sanoi tämän olleen kanadalainen toinen taas väitti että Saksasta, kolmas ehdoti Yhdysvaltoja. Kukaan ei tuntunut tietävän missä kyseinen mies oli oikeastaan asunut ja kauan hän oli kaupungissa todellisuudessa viipynyt. Tosiasia kuitenkin oli, että sekä tämä mies että Michael tuntuivat kadonneet jäljettömiin. Koko tilanne tuntui epätodelliselta, mutta Evelyn ja Henry jaksoivat toivoa, toki joku olisi nähnyt Michaelin, toki joku tietäisi tämän liikkeistä, tai toki joku tietäisi tarkemmin miehestä jonka kanssa poika oli lähtenyt. Päivät muuttuivat kuitenkin viikoiksi ja mitään ei kuulunut, Henry ja Evelyn tarrautuivat toivon rippeisiin, he odottivat poikansa ottavan yhteyttä. Henry raivostui poliiseihin, jotka eivät kyenneet löytämään enempää johtolankoja. Tuntui täysin mahdottomalta käsittää, että miehestä, joka oli vienyt heidän poikansa mukanaan, ei muka löytynyt ainuttakaan faktaa, joku tai jotkut salasivat jotakin. Myöhemmin poliisit myönsivät, että kyseessä saattoi tosiaan olla laajempi ympyrä, miehiä jotka peittelivät toistensa jälkiä ja lopulta he myös sanoivat sen; teidän on hyvä valmistautua ajatukseen, ettei poikaanne löydetä enää elossa. Sanat olivat sumeita heidän mielessään, käsittämättömiä ja julmia. Todennäköisesti Michael oli kuljetettu ulkomaille, siepattu, sellaista tapahtui eikä näitä nuoria enää koskaan tavattu.

Evelynin sydän murtui, hän ei kyennyt palaamaan töihin, huoli hänen ainoasta lapsestaan kuihdutti hänet. Nainen vaelsi päivisin tyhjältä tuntuvassa talossa kuin aave, usein päätyen poikansa huoneeseen, jossa tuijotteli ympärilleen yrittäen käsittää tapahtunutta. Hänen vatsaansa käänsi ja aina puhelimen soidessa hän hätkähti ennen kuin riensi vastaamaan, aina pettyen kun soittaja ei ollutkaan Michael. Iltapäivisin hän vaistomaisesti odotti etuoven avautuvan ja Michaelin kävelevän sisään, niin kuin oli tehnyt ennen; heittänyt reppunsa lattialle ja kysynyt tarvitsiko äiti apua ruuanlaitossa. Michael oli ollut aina niin herttainen lapsi ja Evelyn kaipasi tätä enemmän kuin koskaan olisi osannut sanoin kuvailla. Tuntui kuin pala hänen rinnastaan olisi revitty Michaelin kadotessa ja epätietoisuus oli pahinta. Entä jos hän ei koskaan saisi tietää mitä pojalle oli käynyt? Entä jos hän ei koskaan saisi kertoa Michaelille kuinka paljon tätä rakasti? Silti sydämessään hän ei koskaan suostunut uskomaan poikansa kuolleen, eikö hän tuntisi täydellisen tyhjyyden jos hänen lapsensa olisi poistunut maailmasta ennen häntä? Evelyn ei ollut varma, mutta hänen täytyi uskoa mahdollisuuteen pysyäkseen järjissään.

Henry kärsi omalla hiljaisella tavallaan, hänen oli kuitenkin oltava vahvempi, jonkun oli yhä käytävä töissä ja tuotava leipä pöytään. He eivät puhuneet asiasta ääneen, siitä mitä heidän pojalleen todennäköisesti oli tapahtunut, mutta ajatus siitä jäyti heidän sisintään. Jos Michael olisi kuollut, minkälaista kidutusta hän oli joutunut kokemaan? Jos hän olisi yhä elossa, minkälaista kidutusta hän joutui yhä kokemaan?

Michael oli aina ollut kiltti ja tunnollinen, kaikesta huolimatta, ei hän olisi vapaaehtoisesti pitänyt niin pitkää hiljaisuutta, kaikki jotka tunsivat hänet tiesivät sen. Hän oli luvannut ottaa yhteyttä ja olisi sen tehnyt, jos olisi voinut, jokin oli siis mennyt karmealla tavalla pieleen. Kylälläkin juoruttiin, kaikilla tuntui olevan oma teoriansa Michaelin kohtalosta. Ihmiset katsoivat heitä säälien, tietämättä miten enää puhua heille kunnolla.

Henry oli huolissaan myös vaimostaan, Evelyn oli laihtunut, hän oli kuin varjo entisestä itsestään eikä Henry tiennyt miten auttaa tätä. Tony kävi heidän luonaan usein, samoin kuin Tonyn äiti ja Evelynin ystävä Mary. Mary oli tomera skotti nainen, joka aikansa katsottuaan ystävänsä kärsimystä päätti ottaa henkilökohtaiseksi tehtäväkseen saada tämä takaisin jaloilleen ja ennen kaikkea syömään ennen kuin Evelyn katoaisi olemattomiin. Hän siivosi myös taloa, mutta ainut huone johon hän ei saanut koskea muuten kuin pölyjä pyyhkiäkseen, oli Michaelin.

”En usko, että hän on kuollut…” Evelyn sanoi kerran tuijottaessaan ulos ikkunasta, Maryn siivotessa keittiötä. ”En voi uskoa. Sydämessäni tunnen, että Michael on elossa…. ” Ja Mary katsoi ystäväänsä hymyillen surullisena, toki he kaikki halusivat uskoa siihen, mutta… Michael oli ollut kateissa jo lähes kaksi vuotta, kukaan ei ollut kuullut sanaakaan, oli epätodennäköistä, että poika olisi elossa. Sitä Mary ei kuitenkaan sanonut Evelynille ääneen, pojalleen Tonylle hän oli sanonut, kun tämä oli saanut päähänsä lähteä merille jotta voisi samalla etsiä ystäväänsä. Tony oli raivostunut. ”Michael ei ole kuollut!” Tämä oli huutanut ja lähtenyt ovet paukkuen. Niinpä Mary pysyi hiljaa, Michaelin etsiminen olisi kuin neulan etsiminen heinäsuovasta, mutta jos se toisi Tonylle hetkellistä lohtua eihän voinut kuin sallia sen, etenkin kun poika oli jo täysi-ikäinen. Ehkä pian Tony ymmärtäisi saman kuin hän, Michael oli poissa eikä enää palaisi, ei tähän elämään.

Usein myös Mary ajatteli Michaelia iltaisin, muisti kohteliaan ja hymyilevän nappisilmäisen lapsen, kauniin pojan josta oli kasvanut kaunis nuorukainen. Pojan oletettu kohtalo tuntui liian julmalta ajatella, sitä ei voinut sanoa edes ääneen ja pelkkä ajatus sai voimaan pahoin. Julmin kohtalo vanhemmalle, oli lapsen katoaminen jäljettömiin. Mary pelkäsi, etteivät Evelyn tai Henry saisi koskaan tietää totuutta tai haudata lapsensa jäänteitä. Ikuinen epätieto, kuinka sellaisen kanssa saattoi ikinä enää saavuttaa onnea?

**^^**^^**^^**

Michaelin sydän löi kiivaana, korvissa humisi, puhelin piippasi tasaisin väliajoin, kunnes kuului vaimea kolahdus ja piippaus lakkasi. ”Michael, missä pirussa sinä olet?! Tajuatko paljon kello on?” Jean ärähti puhelimen toisessa päässä ja ennen kuin Michael ehti vastaamaan, Jean lisäsi. ”Tulet heti paikalla kotiin!” Michael nielaisi ja vilkaisi Samiin, joka istui häntä vastapäätä ja hymyili rohkaisevasti.

”Jean, minä… Minusta tämä ei enää toimi, haluan erota…” Michael takerteli sanoissaan, yritti pysyä vahvana vaikka hänen mielensä täyttyi kauhusta. ”Tulen hakemaan tavaroitani huomenna.” Toisessa päässä oli hiljaista, kuolettavan hiljaista ja Michael odotti reaktiota hermostuneena.

”Mitä sinä sanoit?” Jean kysyi lopulta käheästi ja Michael nielaisi.

”Muutan pois luotasi, lopetan suhteemme…” Michael vastasi, kurtistaen kulmiaan sanoille, jotka tuntuivat jotenkin kalseilta. ”En ole onnellinen ja uskon…” Hänellä ei ollut aikaa viimeistellä lausettaan.

”Jätät minut puhelimitse, noin vain?” Jean kysyi kylmästi.

”On parempi, että saat aikaa sulatella tätä ennen kuin näemme kasvotusten.”

Jean oli hiljaa hetken ennen kuin alkoi nauraa, nauru oli ilkeää ja huvittunutta. ”Uskomatonta”, Jean tuhahti. ”Tiedätkö mitä Michael?” Hän kysyi ja Michael ei kyennyt vastaamaan tarpeeksi nopeasti joten Jean jatkoi. ”Olet kiittämätön pikku huora. Olen tehnyt eteesi niin paljon ja näinkö sinä maksat minulle takaisin?” Mies sähisi kiihtyneenä. ”Olet sen kuntosaliohjaajan kanssa, eikö niin?”

”Ei ole väliä missä olen”, Michael sanoi niin rauhallisesti kuin kykeni. ”Olen ollut onneton jo pitkään, enkä usko meidän voivan olla onnellisia keskenämme. Näin on parempi, on parempi, että eroamme.”

”Maksaako hän sinulle hyvin? ”

”Älä ole ilkeä…” Michael aloitti.

”Ilkeä?” Jean naurahti. ”Kuka tässä on ilkeä? Saamari! Luuletko, että voit lähteä noin vain? Käyttää hyväksesi apuani ja vaihtaa toiseen? Hah, mieti uudestaan huora!”

Lopulta Sam sai tarpeekseen kuunneltuaan Jeanin karjumista puhelimen toisesta päästä, hän nousi ja otti puhelimen Michaelin kädestä.

”Helvetti nyt sinä lopetat ja jätät Michaelin rauhaan! Hän ei ole sinulle velkaa mistään!” Sam karjui. ”Et omista häntä, ymmärrätkö?” Jean oli hetken hiljaa kunnes nauroi käheästi.

”Arvasinhan minä… No, nauti siitä huorasta nyt kun vielä voit, ei sitä kauaa kestä…”

”Ja sinäkö vielä ihmettelet miksi hän jättää sinut? Olet sairas!” Sam ärähti ennen kuin sulki puhelimen, hengittäen kiihtyneesti. Michael tarkkaili vaaleaa miestä hiljaisena. Sisimmässään hän tiesi ettei Jeanin jättäminen ollut niin yksinkertaista, elämä ei asettuisi äkillisesti sellaiselle polulle jota olisi helppo kulkea, hän oli jo vaeltanut liian syvälle ryteikköön ja eksynyt, eikä oikeaa ja turvallista polkua löytyisi hetkessä. Sam laski puhelimen takaisin hänen eteensä. ”Ehkä sinun olisi hyvä sulkea se?” Hän ehdotti. ”Jotta saat nukuttua.” Michael hymyili ehdotukselle, tietoisena ettei voisi saada unta sinä yönä, kuitenkin hän nyökkäsi ja sulki puhelimensa.

Sinä yönä he molemmat valvoivat aamuyön tunneille ja puhuivat sen minkä saattoivat aiheesta, joka oli kivuliaan hämmentävä. Sam joka oli saanut elää melko turvattua elämää, kuunteli nyt järkyttyneenä Michaelin tarkemmin kertomaa tarinaa. Olihan hän tiennyt sellaista tapahtuvan, mutta se oli aina ollut jossakin kaukana, tuntemattomia kasvoja ja tarinoita joita ei oikeastaan halunnut ajatella syvemmin. Michael oli kuitenkin lähellä, hän olisi voinut olla kuka tahansa Samin tai Kittyn ystävistä, se voisi sattua kelle tahansa. Huono onni, elämän arpapeliä, jossa osa voitti, osa hävisi ja suurin osa jäisi siihen neutraaliin välimaastoon, jossa ei tuntenut voittaneensa sen enempää kuin hävinneensä, se oli kuitenkin hyvä asema jota harva osasi arvostaa; niin Michael sen asetti.

Rauhoituttuaan Michael puhui enemmän Jackista, pienistä paloista onnea tai jostakin onnen kaltaisesta, hetkiä joita he olivat jakaneet, hetkiä jotka pitivät järjissään. Michael puhui, välillä silmät kiinni välillä kohti vastakkaisia seiniä katsoen, vältellen Samin katsetta, hän puhui niin rehellisesti kuin osasi sillä halusi Samin ymmärtävän edes osittain hänen menneisyytensä taakan jotta voisi päättää paremmin oliko se jotain mitä voisi ymmärtää ja jonka voisi hyväksyä rinnalleen.

Huumeita, hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja valtapeliä, se maailma oli vaikea ymmärtää, sen maailman olemassa oloa oli vaikea hyväksyä, sitä ei voinut hyväksyä ja silti se oli olemassa. Aamulla Sam havahtui hereille levottomasta unestaan pehmeisiin ääniin jotka kantautuivat keittiöstä. Vaalea mies hieroi kasvojaan uupuneena ja nousi, oli ilmoitettava töihin ettei hän pääsisi, ei nyt, ei tänään ei kaiken sen jälkeen mitä oli kuullut ja mitä oli edessä. Keittiöstä hän löysi tummatukkaisen nuorukaisen, joka käänsi kasvonsa häneen ja hymyili vaimeasti. ”Keitin teetä”, Michael sanoi hiljaa ja Sam pisti merkille katetun pöydän, teekupit ja servietit, pestyt hedelmät ja tuoreen leivän. ”Toivottavasti en herättänyt sinua kolinalla,” nuorempi mies sanoi Samin istuutuessa pöydän ääreen.

”Et… en ole tainnut nukkua kovin hyvin koko yönä.” Sam vastasi ja loi uteliaan katseen toiseen mieheen, joka kaatoi hiljaisena teetä puhtaan valkeaan kuppiin hänen edessään. Sam kiinnitti huomionsa Michaelin käsiin; pitkiin sormiin ja pehmeään ihoon, käsiin joita hän halusi vain koskettaa ja puristaa, kuiskata toisen korvaan kaiken järjestyvän. Sanat tarrautuivat kurkkuun, Sam nielaisi, yhä pyörällä päästään siitä mitä Michael oli kertonut. Tummatukkainen näytti äkkiä niin nuorelta, kasvot kauniin herkät ja viattomat, oli niin vaikea käsittää… Kaadettuaan teetä myös itselleen Michael istuutui Samia vastapäätä ja heidän katseensa kohtasivat, ruskeiden silmien takana se tietty surumielisyys ja salaperäisyys jonka syyn Sam nyt tiesi.

Michael oli hermostunut, Jeanin luokse palaaminen ei ollut enää vaihtoehto jota hän haluaisi harkita ja Sam oli saattanut muuttaa mielensä hänen auttamisestaan. ”Jos sinua kaduttaa…” Michael aloitti varoen. ”Ymmärrän kyllä. Olen varma, että voin myös mennä Ericin ja Paulin luokse kunnes löydän oman asunnon.” Sam pudisti päätään.

”Ei, haluan, että jäät.” Sam vastasi ja maistoi teetään. Hetken he katselivat toisiaan, Michael kallisti päätään epävarmana ja Sam antoi periksi tuoden kätensä tummatukkaisen käden päälle; hellä puristus. ”Kaikki järjestyy”, Sam vakuutti ja Michael hymyili, halusi uskoa siihen, mutta se oli vaikeaa.

Kun Michaelin kännykkä, jonka hän oli kääntänyt takaisin päälle herättyään, äkisti pärähti soimaan he molemmat jännittyivät, Michael vapisi ja kurottautui puhelimeensa, helpottunut huokaisu. ”Eric”, hän sanoi ennen kuin vastasi.

”Hei, kuinka voit?” Vanhemman miehen huolestunut ääni kysyi puhelimen toisessa päässä. ”Jean soitti minulle.” Hän lisäsi ja sai Michaelin nielaisemaan.

”Olen ihan ok… Tiedät sitten varmaan, että olen jättänyt Jeanin?”

”Jean puhui jotakin sen suuntaista…” Eric huokaisi. Jean oli ollut humalassa soittaessaan, oli kovaan ääneen nimitellyt Michaelia huoraksi ja sanonut tämän pettävän häntä sen kirotun britti blondin kanssa. Jean oli vaatinut Ericiä avukseen hakemaan Michael kotiin, jatkuvasti nimitellen nuorukaista entistä hävyttömämmin tavoin. Eric oli lopettanut puhelun käskemällä ystäväänsä laittamaan korkin kiinni pullostaan. Jean oli ehkä hänen ystävänsä, mutta hän ei voinut syyttää Michaelia. Oikeastaan, jos Eric oli rehellinen, hän ajatteli pojan tehneen ehkä oikean ratkaisun jättäessään Jeanin, joka ei koskaan ollut oppinut kohtelemaan kumppaniaan tasavertaisena, eikä ehkä koskaan oppisikaan. ”Kuule, jos tarvitset jotain apua, minä ja Paul tuemme sinua kyllä, kai tiedät sen?”

Michael oli hetken hiljaa, sulki silmänsä ja hymyili kiitollisen helpottuneena. ”Minun pitäisi mennä hakemaan tavaroitani Jeanin luota… Sam tulee kanssani, mutta…” Michael epäröi sanoa kuinka pelkäsi Jeanin tekevän jotain typerää humalapäissään.

”Monelta menette? Paul ja minä voimme mennä hieman teitä aikaisemmin.” Eric tarjoutui välittömästi. ”Michael, älä ole huolissasi, tämä on sinun päätöksesi ja teen parhaani, että saan Jeanin ymmärtämään sen myös.”

”Kiitos”, Michael kuiskasi ja vilkaisi Samiin, joka liikehti keittiössä jokseenkin levottoman oloisena. ”On ehkä parempi hoitaa se pois alta mahdollisimman nopeasti.” Michael huokaisi. ”Onko puolilta päivin hyvä?”

”Menemme Paulin kanssa sinne puoli kahdeksitoista, soitan jos tulee ongelmia.” Eric myötäili.

”Kiitos tuhannesti Eric, en tiedä osaanko ikinä kiittää sinua tarpeeksi.”

”Höpsis, leuka pystyyn nyt, kaikki järjestyy. Me haluamme auttaa sinua Paulin kanssa ja vaikka et enää ole Jeanin kanssa, olet silti ystävämme. Onnellisuus on tärkeintä ja sinä ansaitset parempaa, uskoakseni teet oikean ratkaisun.”

”Toivon niin”, Michael huokaisi. ”Nähdään muutaman tunnin kuluttua.” Hänellä ei ollut paljoa tavaraa, oikeastaan vain vaatteita ja muutamia valokuvia ja kirjoja, hänen koko omaisuutensa… Sam laski kätensä hänen olkapäälleen ja hymyili kannustavasti, Michael kohtasi vaalean miehen katseen tunsi rauhoittuvansa hieman, kaiken kertomansa jälkeen Sam yhä hymyili hänelle ja se merkitsi enemmän kuin hän olisi osannut sanoin kuvailla.

Jatkuu…

 kommentteja kiitos 🙂 -Kolgrim-

28.luku 

         Julkaistu 18.08.2012

            My Secret Shore© KOLGRIM

Guestbook

My Secret Shore HOME