28.RSS

Joni:

Voisinpa sanoa olevani luottavainen, viinanhuuruisen illan jälkeen on muodostunut suunnitelma, jossa tosiaankin joku jo yhdeksääkymmentä lähentelevä vanhus pelaa jonkinlaista roolia. Mä olen niin kusessa, eikö niin? Aamulla herään vuoteesta Mishan viereltä, se nukkuu sikeästi, hengitys haisee vähän alkoholille, ilta venyi lopulta aika pitkäksi. Itse en juonut niin paljoa, hermostutti kai liikaa ja huoletti, että jos jotain arvokasta menisi rikki, – vanhemmat saisivat kohtauksen siitä hyvästä.  

Nousen hitaasti vuoteesta ja päätän mennä alakertaan keittämään kahvia, sitä luultavasti tarvitaan monta pannullista tänä aamuna! Laitoin Mishan kaverit nukkumaan olohuoneen lattialle patjoille, päättelin että mun sisaruksen vuoteet olisi niille aivan liian pikkuruisia ja toisekseen en halunnut kännisiä venäläisiä sotkemaan niiden huoneeseen. Jessen ja Markon sijoitin omaan huoneeseeni, itseni ja Mishan edelleen varatessa mun vanhempien huoneen. Tulee olemaan paljon pyykinpesua edessä. Luoja tietää mitä Jesse ja Markokin on keskenään puuhannut mun huoneessa, Marko ainakin illan pikkutunneilla vaikutti aika… hm… valmiilta… Eikä mua nyt sinänsä haittaa vaikka ne olisi jotain hommannut, osittain ajatus on häiritsevän kuumottava…

Äänekäs kuorsaus kaikuu alakerrasta ja pyöräytän väsyneesti silmiäni. Mishakin on kuorsannut aika äänekkäästi koko yön ja siksi oonkin nyt ihan pirun uuvuksissa, siksi ja… no jonkin muun asian takia, mikä on varmaan jo melko itsestään selvää, kun on Misha kyseessä… Kun pääsen keittiöön, yllätyn nähdessäni Jessen keittämässä kahvia, sitten muistan, että se oli oikeastaan myös selvin päin koko illan.

”Huomenta”, mutisen ja raavin takaraivoani, tää on jotenkin vieläkin vaan niin hämmentävää… Se kääntää katseensa muhun, hymyilee ja punastuu hieman kun sen katse harhailee alas mun vartalolla. Nopeasti se kääntää katseensa takaisin kahvinkeittimeen.

”Huomenta, toivottavasti ei haittaa, että otin vapauden omiin käsiini keittää kahvia.” Se sanoo. Jesse on jo täysin pukeissa ja mietin josko mun pitäisi myös mennä pukemaan enemmän päälle, sen sijaan, että talsin ympäriinsä pelkissä boksereissa ja hihattomassa t-paidassa. Olisin mäkin vähän vaivaantunut jos näkisin Jessen vähissä vaatteissa.

”Ei tietenkään”, vastaan. ”Kahvi tulee tarpeeseen.”

”Miten sait nukutuksi?” Jesse kysyy hääräillen ympäriinsä ja selvästi vältellen katsomasta muhun.

”No… Miten sen nyt ottaa… Misha kuorsaa, kun se on kännissä… Korvatulpat olisi ollut tarpeen”, naurahdan väsyneenä.

”Joo… aika äänekäs se oli muutenkin…” Jesse sanoo, vilkaisee muhun kohottaen kulmaansa merkitsevästi ja virnistää ennen kuin kääntää taas katseensa muualle. Äkkiä mun kurkku tuntuu kuivalle ja yskäisen, minkä mä voin sille että se mies on jatkuvasti kiimainen? Eilisyönä luulen, että sillä oli myös jonkinasteinen uho päällä, kun tiesi Markon ja Jessen nukkuvan viereisessä huoneessa, halu todistaa niille kuinka kova sonni se on ja että niiden on ihan turha haikailla sen reviirille. Sillä ei oikeasti ole edes mitään aihetta huoleen, kuinkakohan monesti mun pitää se sille sanoa ennen kuin se uskoo?

”Tota… Mä taidan käydä pukee jotain päälle…” Sanon lopulta ja käännyn.

”Hyvä idea, en halua sun miehes alkavan taas skitsoilemaan”, Jesse heittää perään vitsailevaan sävyyn.

Olohuoneesta alkaa kuulua sen moista örinää, että päättelen Mishan frendien alkavan myös heräillä. Kiiruhdan portaat ylös takaisin vanhempieni huoneeseen. Misha makaa yhä sängyllä ja rupeen etsimään vaatteitani. ”Sovitaanko Joni, että kun talo on täynnä enemmän tai vähemmän kiimaisia homoja, niin et juoksentele ympäriinsä alusvaatteisillasi.” Kuulen murahduksen sängyltä ja käännyn ääntä kohden, Misha hymyilee mulle ja hymyilen takaisin. ”Tuus tänne sedän luokse”, se kutsuu ojentaen kättään mua kohden.

”Ei kai taas?” Huoahdan, kun se nostaa peittoa ja katsoo jalkoväliinsä ja sitten mua vihjailevasti.

”Miten niin taas?” Se kysyy miltei loukkaantuneen sävyyn. ”Jos ottaisit vaikka vaan suihin?” Se ehdottaa. ”Joniii… hirvee kiima…” Se vaikertaa. ”Eikö sun tee mieli yhtään?”

Mietin hiljaa josko tulee joskus päivä, kun se ei olisi yhtään kiimassa? Hymyilen ja lähestyn. ”No jos nyt ihan pikaiset sitten…” Myönnyn ja kiipeän sängylle sen viereen.

”Jei!” Misha ilakoi enkä voi olla naurahtamatta ennen kuin antaudun kiihkeään suudelmaan.

**^^**^^**

Jesse:

Otan vapauden laittaa aamupalaa myös valmiiksi, en usko Jonin pahastuvan. Tiedän kuitenkin missä kaikki on ja jotenkin mulla on tunne, että Jonilla tulee kestämään sen vaatteiden vaihto. Olohuoneesta alkaa kuulua äänekästä venäläistä keskustelua ja laiskoja naurunpyrähdyksiä. Musta ne kaikki suhtautuu edelleen vakavaan tilanteeseen jotenkin turhan keveästi. Itse oon ainakin huolestunut, tässä voi käydä myös tosi huonosti niin monella eri tapaa.

”Huomenta!” Käännän pääni ja hymyilen poikaystävälleni, joka astuu huoneeseen hymyillen jotenkin eteerisen kauniina. Se kävelee mun luokse ja painautuu mun selkääni vasten suudellen mun niskaa. ”Heräsin ihan yksin…” Se murjottaa hieman.

”Sori, kahvihammasta alkoi kolottaa, enkä halunnut herättää sua”, selitän.

”Ei se mitään,” Marko antaa uuden suukon ja irrottaa otteensa hitaasti. ”Arvaa ketkä panee taas?” Se kysyy sitten kuiskauksella ja hihittää perään.

”No, Joni on löytänyt vertaisensa”, nyökkään. Ehkä Mishan stragedia on panna Joni niin väsyksiin, ettei se enää yksinkertaisesti jaksa katella muualle? – Se saattaa toimia aika hyvin. ”Mikäs sun vointi on? Tarviitko jotain buranaa?” Kysyn. Ne venäläiset juotti Markoa aika tehokkaasti ja oon jotenkin hämmästynyt, että se kuitenkin näyttää noin hyväkuntoiselle nyt.

”Selviän kyllä, mutta burana olisi aika jees”, Marko virnistää ja etsin sille lääkettä Jonin vanhempien keittiöstä. Kaadan sille lasillisen vettä ja ojennan pillerin.

”Pitää soittaa varavaarille”, Marko toteaa ja vilkaisee kelloa; 9.30. ”Vanhat ihmiset herää aina aikaisin”, se päättelee ja kaivaa kännykkänsä esiin. Jatkan aamupalan kokoamista pöydälle Markon jutellessa sen ’varavaarin’ kanssa. Jonin uudenpoikaystävän frenditkin kömpii uneliaan näköisinä keittiöön ja niiden ilme selvästi kirkastuu nähdessään valmiiksi katetun aamiaispöydän.

”Ihanaa! Ihan kuin hotellin aamiainen!” Yksi niitä lähes kiljahtaa, ennen kuin käy sämpylöiden kimppuun.

”Mun Jesse on tällainen kodinhengetär… tai siis eh… kodinhenki…” Marko virnistää mulle lopetettuaan puhelun, nostan kulmaani.

”Missä Misha on?” Pavel kysyy suu täynnä ruokaa.

”Eiköhän se oo panohommissa!” Joku niistä nauraa ja muut nyökyttää innokkaasti päätään. Markokin virnuilee tietäväisen näköisenä. Huokaan ja päätän kaataa itselleni kahvia.

”Mikä sulla on Jesse?” Marko kuiskaa tullessaan mun vierelle.

”Äh ei mikään”, huokaan, mutta Markon kohottaessa kysyvästi kulmaansa annan periksi. ”Mulla on vaan paha tunne tästä kaikesta. Kaikki voi mennä niin totaalisen pieleen.” 

”Sä aina stressaat liikaa Jesse”, Marko sanoo. ”Lohduttaako jos sanon, että Pete ei kuitenkaan oo penaalin terävin kynä?” Se hymyilee ja kallistaa päätään. ”Luulen, että se uskoo aika vahvasti onnistuvansa Jonin suhteen, se varmasti kuvittelee, ettei Joni ole kehdannut kertoa kellekään. Siksi se ei ole osannut varautua mihinkään muuhun kuin… panemaan Jonia”, jokseenkin ilkikurinen virne leviää Markon kasvoille ja katson siihen hieman toruvasti. ”Ei se siinä kuitenkaan onnistu, Misha on valmis vaikka mihin jottei se onnistu. Näethän sä miten rakastunut se on?” Jälleen Markon hymy on pehmennyt ja se painaa suukon mun poskelle.

”No, mä oon rakastunut suhun. Mua vaan pelottaa, että jotain kauheeta sattuu.”

”Mutta kun ei satu, pelko pois muru…. Ja… mäkin oon ihan järjettömän rakastunut suhun, tiedät sen.”

Askeleet portaikosta keskeyttää meidän juttelun ja hyväntuulinen Misha astuu keittiöön. ”Huomenta!” Se julistaa levitellen käsiään. Sen takaa hiipii hieman punaposkinen Joni… Juu, ei epäilystäkään mitä ne on tehnyt…

**^^**^^**^^**^^**

Marko:

En oo nähnyt mun varavaaria pitkään aikaan. Se on asunut pääsääntöisesti Pariisissa, missä niillä oli toinen koti mun isoenon Olavin kanssa ja missä se sanoi viettäneensä elämänsä onnellisimmat vuodet. Se kävi edellisen kerran Suomessa vuosi sitten ja me ollaan kyllä säännöllisesi soiteltu ja se on lähetellyt mulle kirjeitä tai postikortteja, joihin vastailen aina liian harvakseen.

Se välittää musta ja tiedän sen. Tiedän myös, että se on ollut surun murtama siitä lähtien, kun Olavi kuoli, olin itse silloin vain parivuotias, enkä oikein muista sitä. Silloin mulla oli kuitenkin mun molemmat vanhemmat ja isovanhemmat ja Olavin kuolemasta alkoi se alamäki. Paskoilla asioilla on taipumusta tapahtua yhdessä köntässsä, ootteko huomannut? Jokin laittaa sen ensin liikkeelle, ajattelet, että siinä se oli ja sitten se vyöryy kuin hyökyaalto tiputellen kasan paskaa sun päälle ja jäät voimattomana ja hengästyneenä ihmettelemään, että mites nyt tästä eteenpäin?

Se siis alkoi Olavista, vuosi 1989. Alexander oli niin rikki, että muutti takaisin Pariisiin. Siitä vuosi ja tuli lama, firmoilla meni huonosti, lainojen korot hyppäsi pilviin ja isä oli yksi niistä onnettomista, jotka jäi työttömiksi. Se tapahtui 1992, olin viisi silloin, vanhemmat joutui myydä meidän asunnon tappiolla ja muutettiin vuokralle vaikka lainasta oli vielä maksettavaa. Kuulin myöhemmin mummilta, että Alexander maksoi sen jäljellä olevan lainan meiltä pois ja isä oli hyvin pitkin hampain hyväksynyt sen. Työttömyys otti sen itsetunnon päälle, vaikka ei se missään nimessä ollut ainut. Siitä se ryypppääminen alkoi ja äiti masentui. Olin paljon mun isovanhemmilla, mun mummi yritti saada äitiä sieltä suosta onnitumatta, tuskasteli joskus, että se kyllä aina oli ollut harvinaisen vaikea lapsi. Sittenhän äiti lähti…. Se vaan lähti ja se koskee vieläkin ihan järkyttävästi. Isä alkoi ryyppäämään entistä enemmän, mutta mulla oli mun isovanhemmat ja olin paljon niiden luona.

No, arvaatte varmaan, etten olisi käynyt koskaan niin pohjalla elämässä, jos olisin saanut pitää ne. Ukki sairastui ensimmäisenä, se oli mummia vanhempi, sen kadonneen isoveljen vanha luokkakaveri, se sairastui alzhaimeriin vuonna -99, tai kaipa se oli ollut sillä pidempään, ei vaan tajuttu reagoida ensi merkkeihin kyllin nopeasti ja se alamäki sairauden kanssa tuntui menevän nopeasti pahaksi. Mummi oli sen omaishoitajana, kunnes itse sairastui syöpään ja ukki kärrättiin hoitokotiin, missä se kuoli muutama vuosi sitten keuhkokuumeen viemänä, muisti jo täysin riekaleina.

Mummi taas kuoli jo 2001 kesällä, samana vuonna kuin Spede; mä olin tykännyt Uunoista, tykkään vieläkin, ne on niin typerällä tavalla hauskoja, Speden kuolema ei siis ollut millään tavoin merkittävä mummiin verrattuna, se vaan nosti taas sen tuskan pintaan. Ja sitten ne vitun kaksoistornitkin romahti ja mä muistan parkuneeni TV:n edessä sitä kaikkea maailman pahuutta ja paskaa. Paruin sitä, että mun äiti oli jättänyt mut, että mun rakas mummi kuoli, että mun ukki ei muistanut kuka mä oon, ja että Spedekin potkaisi tyhjää, sitten kun ne tornit romahti, niin romahdin mäkin. Muistan, kun isä tuli silloin huoneeseen, korkkasi uuden kaljapullon; tokaisi että: Jaa-a, taasko siellä Lähi-idässä soditaan? ja kirosi, kun miltään kanavalta ei tullut mitään muuta ja lopulta sammutti telkkarin. Mä nieleskelin tinnetta hetken ja menin mun kaverin Villen luo, no se tiedetään miten siinä sitten kävi…

Kun kattoo taakse, on ihme, että oon säilynyt järjissäni. Alexander tuli kyllä Suomeen heti mummin lähdön ollessa jo lähellä ja viipyi loppuvuoteen. Se yritti parhaansa, että olisi saanut nähdä mua enemmän. Isä, jostain syystä kieroutuneen katkerana siitä, että oli saanut siltä rahaa, jota ei pystynyt maksamaan takaisin. Uhkasi sitä pysymään pois mun ja sen elämästä, se oli uhannut, että kertoo viranomaisille perverssin vanhan ukon lähentelevän poikaansa, tän sain tietää vasta hiljattain, hitto en uskonut että voisin vihata isääni yhtään enempää! Jotenkin se kuitenkin oli onnistunut vakuuttamaan Alexanderin, että oli sentään raitistunut ja että sillä oli kunnon työ. Ja mä jaksoin kertoa samaa valheellista tarinaa, että kaikki on hyvin, mä pärjään ja isä on kunnossa.

Oon onnistunut vakuuttamaan Alexanderin, kerroin paljon kauniimpaa tarinaa Petestäkin sille, kuin mikä todellisuus. Nyt tän avunpyynnön jälkeen, mun on kaiketi pakko avata totuutta mun tähän astisesta surkeudesta enemmän.

Mun sukuhistoria on oikeasti aika synkkä ja musta olisi oikeasti kiva tutkia onko mun teoria oikea, että joku esi-isä varasti jotain joltain noidalta, ehkä juurikin sen kanan? Tai miksei vaikka lehmän? Tai kenties hevosen? Mikä oli kuulemma menneinä aikoina tosi paha rikos. No teoria siis on, että se noita ehkä sitten päätti kirota koko sukuhaaran. Monesti mietin pääsenköhän ite edes eläkeikään asti, vielä jokin aika sitten olin aika varma että delaisin ennen kuin täytän 25, nyt kun jätin Peten ja Jesse on mun elämässä, tunnen itseni vähän toiveikkaammaksi. Mummilla ja isoenolla oli kuitenkin ihan onnellisiakin vuosia elämässään ja kuka ties, ehkä mun mutsikin on parhaillaan jossain aurinkorannalla hörppimässä pinacoladaa, kun ruskettunut rantapoika hieroo öljyä sen selkään? Ehkä se on ihan super onnellinen eikä enää muistakaan, että sillä joskus oli aviomies ja semmonen räkänokkanen kakara, alias minä… Pointti on, että ehkä jos hyvin käy, niin se kirous alkaa menettää jo virtaansa? Mun mielestä mä oon siitä kuitenkin jo saanut aika kohtuullisen siivun.

Kerroin varavaarille puhelimessa lyhyesti minkä takia me oikein tullaan. Sanoin, että mun ystävä on pulassa, että sitä uhkaillaan ja me ei poliisien puheille voida mennä, kun todisteita ei ole. Lupasin, että me selvitetään sille koko juttu paikan päällä paremmin, kun se ihmetteli miten voisi auttaa meitä.

Tukka on kieltämättä vähän kipeä eilisen jäljiltä, mutta onneksi burana helpottaa. Musta on kivaa päästä juonimaan Peten päänmenoksi, on se vaan niin idiootti tyyppi. Toivottavasti meidän suunnitelma vaan onnistuu, muuten Joni on aika liemessä. Sen uusi poikaystävä on kyllä niin kiinni siinä, että mä jotenkin vakaasti uskon sen tekevän kaikkensa jottei mitään käy. Hitto se mieshän tuntuu olevan mustis jopa musta ja Jessestä, joten ei se kyllä takuulla antaisi limanäppi Peten koskea Joniin enemmän kuin tarpeen. Jonkinasteista koskettelua Jonin luultavasti pitää kyllä kestää, mut… eiköhän se siitä selviä.

Joni:

Iltapäivänpuolella lähdetään kohti Markon venäläisen ukin taloa. Marko hymyilee onnellisena takapenkillä Jessen vieressä, joka pälyilee mietteliäänä ulos, Misha ajaa tiukka ilme kasvoillaan juurikaan puhumatta. Se ei olisi halunnut samaan autoon Markon ja Jessen kanssa, en oikeasti tajua mikä sitä vaivaa, ihan turhaa mustasukkaisuutta… Joka tapauksessa, sovittiin, että käydään asiat maanantaina läpi sen frendien kanssa, että on turha järkyttää vanhaa ihmistä isolla kundilaumalla. Kuka tosin tietää, jos se vanhus olisi oikeasti siitä viihtynyt, jos se kerta kuitenkin on homo myös?

Lopulta saavutaan syrjäisen puutalon pihaan, huomion, että talo kaipaisi uutta maalikerrosta. Marko avaa kiireesti turvavyönsä ja lähes syöksyy ulos, kun etuovi avautuu ja vanha mies astuu kuistille keppinsä kanssa. Sen ryppyinen naama kohoaa hymyyn Markon nähdessään ja ojentaa kättään sitä kohden. Vilkaisen Mishaan hieman huvittuneena vapauttaessani itseni turvavyöstä. Hitaasti me lähestytään taloa ja katson vanhusta tarkemmin. Se on pitkä ja todella hoikka, seisoen hieman huteran oloisena keppinsä varassa. Silmälasien takana lempeät ruskeat silmät katselee meitä kohden uteliaina ja sen hiukset on lähes vitivalkoiset. Se on varmasti vanha kuin taivas, mutta jotenkin on helppo nähdä, että se on nuorena ollut varmaan aika komeakin mies.

Se toivottaa meidät tervetulleiksi ja astutaan sisään. Talo haisee vanhukselle, mun mielestä vanhojen ihmisten taloissa on jotenkin aina sellanen tietty ’vanhus’ tuoksu. Mistähän se johtuu?  Vanhus esittelee itsensä Alexanderiksi ja pahoittelee, jos talo on hieman sotkuinen, siivooja ei ole ehtinyt kuulemma käymään ja ite se ei oikein enää jaksa. Marko lupautuu välittömästi tulemaan sille avuksi seuraavalla viikolla ja Alexander hymyilee sille lempeästi taputellen sen päätä.

”Tässä on mun poikaystävä, Jesse.” Marko esittelee ylpeänä ja Jesse hymyilee kätellen ukkoa.

”Mukava tavata, Marko onkin sinusta kertonut.” Se puhelee katsellen Jesseä hyväksyvästi. Seuraavaksi Marko esittelee meidät.

”Joni on se, joka on vähän pulassa nyt.” Marko selventää ja liikahdan hieman vaivaantuneena Mishan vierellä.

”Jospa jutellaan olohuoneessa, tulkaa vain peremmälle.” Alexander pyytää ja katson sen linkuttavan keppinsä kanssa kohti olohuonetta. Mietin kuinkahan vanha se oikeasti on. Marko mainitsi sen taistelleen sodassa ja eikö niitä veteraaneja ala jo olla aika vähän hengissä? ”Haluaisitteko kahvia? Voi kun minulla ei nyt paljon muuta tarjottavaa ole, keksejä saattaa kyllä olla, täytyy tarkistaa.”

”Istu vaan alas vaari, mä voin käydä keittämässä kahvia.” Marko tarjoutuu ja ohjaa miehen hellästi istumaan nojatuolille. Alexander taputtelee sen kättä hymyillen.

”Olet sinä niin kultainen, katsos jos löydät niitä keksejäkin sieltä.” Marko nyökkää ja poistuu keittiön suuntaan. Katselen ympärilleni huoneessa, isoja maisemamaalauksia seinällä, kymmeniä valokuvia siellä täällä kehystettynä. Jään ihastelemaan Pariisista maalattua isoa taulua sohvan yläpuolella.

”Olavi oli todella taitava taiteilija, eikö vain?” Se mies havahduttaa mut ja käännän katseeni hymyileviin kasvoihin. ”Kaikki taulut täällä on hänen maalaamiaan.”

”Todella upeita”, Misha ehtii sanoa mua ennen ja nyökkään perässä.

”Kauniita”, myönnän.

”Olavi oli minun kumppanini, varmaan Marko jo kertoikin?”

”Markon isoeno”, Jesse nyökkää istuutuen sohvalle. Se nostaa yhden kuvan sohvapöydältä. ”Tässäkö hän on?” Se kysyy näyttäen kuvaa miehelle, joka hymyilee hieman surumielisenä.

”Kyllä, se otettiin Roomassa, kun Olavi täytti neljäkymmentä.”

”Komea mies, Markolla on hyvät geenit”, Jesse hymyilee ja mies nyökkää.

”Olitte pitkänkin yhdessä?” Misha kysyy ja Alexander nyökkää hymyillen hieman.

”Yli kolmekymmentä vuotta, 35 tarkalleen ottaen. Olisi saanut olla enemmän, mutta kohtalo päätti toisin.”

Marko palaa takaisin, kantaen tarjotinta jolla on kahvipannu, keksilautanen, kupit ja maitoa. Alexander kiittää sitä hymyillen lämpimästi. Siirrän katseeni valokuviin seinällä, jotka kertovat runsaasta matkustelusta. Katseeni osuu valokuvaan parikymppisestä nuoresta miehestä, joka muistuttaa häkellyttävän paljon Markoa, istumassa tummatukkaisen neljääkymmentä lähentelevän miehen vierellä, jossakin ravintolassa. Molemmat hymyilevät onnellisen näköisenä kameraa kohti, olin oikeassa; tuo vanhus on ollut komea nuorena. Jotenkin tunnen oloni kummallisen liikuttuneeksi, en ole ennen tainnut tavata vanhempaa homo pariskuntaa, jotka olisi olleet niin monta vuotta yhdessä ja musta on ihan hirveen surullista, että se toinen on kuollut ennen aikojaan. Marko kertoi meille tarinan lyhyesti edellisenä iltana.

”No niin, mutta mikäs tämä teidän tilanne on?” Alexander kysyy ottaen Markon tarjoaman kahvikupin vastaan. ”Kiitos.”

”Marko arveli teidän voivan auttaa?” Misha aloittaa pidellen kättään yhä mun ympärillä. ”Eräs mies on uhkaillut mun poikaystävääni, Markon entinen miesystävä”, se lisää ja huomaan Markon punastuvan istuessaan alas. ”Uskon, että myös Marko voi olla vaarassa, jos sitä miestä ei pysäytetä.” Alexander katsoo huolestuneena Markoa kohti.

”Mikä mies se tämmöinen on? Mikset ole kertonut?” Se kysyy ja Marko katsoo siihen häpeillen.

”En kehdannut…” Se kuiskaa. ”Oli se aluksi ihan mukava ja… sillä oli niin hieno talo.” Vanha mies huokaa raskaasti päätään pudistellen.

”Olisi pitänyt pitää sinusta parempaa huolta… Historia tuntuu toistavan itseään.”

”Ei se niin pahaksi mennyt…” Marko mutisee.

”Mutta on aikeissa mennä?” Vanhus lähes ärähtää ja Marko miltei pelästyy, jolloin mies heltyy ja taputtelee ryppyisellä kädellään Markon kämmentä. ”No, no, älä nyt huoli, kyllä tämä ratkaistaan”, se vakuuttaa ja tuo sitten katseensa muhun. Se kurtistaa kulmiaan, mietteliäs ilme kasvoillaan.

”Mitä se mies on uhannut tehdä?” Se kysyy lopulta. Katson vaivaantuneena Mishaa kohti.

”No uhkailujen varjolla se haluaa Jonin menevän luokseen seuraavana viikonloppuna, jolloin se voi tehdä Jonille mitä haluaa, ei varmaan tarvitse sanoa mitä se on?” Misha selventää silitellen mun käsivarttani rauhoittavasti. Vanhus nyökkää vakavan näköisenä.

”Miten voin auttaa teitä?”

”No… Ymmärtääkseni teillä on muutama ase?” Misha kysyy varovasti, mä en vieläkään ole vakuuttunut, että aseet on hyvä idea. Toisaalta, jos Petelläkin on niitä…

”Kuulostaa vaaralliselle, jos aseisiin on turvauduttava.” Mies sanoo ja vilkaisee jälleen Markoa.

”Petellä on myös aseita”, Marko kertoo vaiteliaasti. Vanhus pudistelee päätään.

”Ne olisi ihan säikäyttämistä varten”, Misha sanoo. ”Tarkoitus on vain säikäyttää se mies niin, ettei se enää uskalla lähestyä Jonia tai Markoa millään tavoin.” Jälleen mies huokaa raskaasti ennen kuin lopulta nyökkää.

”Hyvä on, kunhan lupaatte, ettei Markon tarvitse mennä siihen taloon, sen miehen luokse enää.” Se siirtää katseensa Markoon ja katsoo sitä merkitsevästi. ”Sinun perheelläsi, kun on taipumusta onnettomuuksiin, ei pidä uhmata kohtaloa liiaksi. Lupaathan minulle ettet mene sinne?”

”Okei, mä lupaan”, Marko kuiskaa.

Misha:

Kun ollaan juotu kahvit, niin Alexander johdattaa meidät yläkertaan, jossa säilyttää aseitaan. Se pahoittelee sen hidasta liikkumista, mutta turhaan se sitä anteeksipyytelee, jos se on sodanaikaan ollut noin parikymppinen, niin laskelmieni mukaan se on jo ainakin 85 nyt tai päälle. En voi olla kuin ihailematta, enkä ole ennen tavannut iäkästä homomiestä, vielä kun se on samaa kansalaisuutta, niin käyn entistä uteliaammaksi.

Astutaan pieneen valoisaan huoneeseen, maalaustelineellä ikkunan edessä on keskeneräinen maisemamaalaus ja Joni kävelee lähemmäs katselemaan sitä, siihen on maalattu kesäistä järvenrantaa, järvessä kahlaa kaksi pellavapäistä lasta; tyttö ja poika.

”Olavilta jäi työ kesken, en ole halunnut sitä siirtää. Tämä oli hänen työhuoneensa.” Mies selittää hymyillen haikeana ja tunnen oloni jotenkin liikuttuneen surulliseksi. Piirongin päällä on kehystetty kuva hymyilevästä vaaleahiuksisesta miehestä muutaman kynttilän välissä ja näen sillä myös kortin, jossa lukee: Rakkaalle Alexanderilleni. Miehen etsiessä aseita en voi vastustaa kiusausta olla vilkaisematta mitä kortissa lukee;

30vuoden yhteinen taival takana, enkä ole katunut niistä päivääkään. Rakastan sinua joka päivä enemmän ja kiitän aina sitä hetkeä, kun ymmärsin lähteä mukaasi. Olet silmissäni yhtä komea kuin sinä päivänä, kun näin sinut ensimmäisen kerran. Tuokoon elämä meille vielä toiset kolmekymmentä vuotta lisää! Sinun aina; Olavi.

Liikutun niin, että alan lähes itkeä, mitä kamalaa mulle on oikein tapahtumassa? Mietin ja katson Jonia kohti, huomaan ajattelevani miten hienoa ois voida vanheta sen kanssa, rypistyä yhdessä kurttuisiksi äijänkäppänöiksi, istua käsi kädessä kuistilla juomassa kahvia… Joni vilkaisee muhun ja hymyilen sille yhä liikuttuneena mun mielikuvasta, näen sen kohottavan kulmaansa jokseenkin kysyvästi. Laitan kortin äkkiä takaisin miehen selvittäessä kurkkuaan.

”No täällä nämä nyt ovat”, se sanoo ja katsoo mua kohden. ”Oletko ennen käyttänyt aseita?” Nyökkään hitaasti ja astun lähemmäs. ”Pitäisikö luodit jättää pois… vai miten vaarallinen se mies on?” Alexander kysyy ja tällä kertaa hakee Markoa katseellaan. Jesse seisoo sen vierellä pidellen sen kättä tiukasti, vakava ilme kasvoillaan ja oon jotenkin tyytyväinen nähdessäni niidenkin välisen kiintymyksen toisiinsa. Ehkä stressaan liikaa Jonin suhteen?

”No… En mä nyt oikeasti usko että se alkaisi ammuskelemaan… Peten frendit on vaarallisempia kuin Pete itse, se, että sillä on niin paljon rahaa, tekee siitä vaarallisen. Jos Pete on yksin, niin tän pitäisi olla aika helppo juttu.” Marko vilkaisee Jonia kohden ja katson siihen myös itse, huomaan poikaystäväni kalvenneen aikalailla.

”Entä jos se ei ole yksin? Mä en kestä jos ne rumiluksetkin on siellä!” Se miltei parahtaa ja tuun sen luokse.

”Äläs nyt muru, kaikki järjestyy, en anna sulle käydä mitään pahaa”, vakuuttelen kietoen käteni sen ympärille.

”Laitan tänne muutaman luodin, varmuuden varalle”, Alexander päättää ja katson kuinka se käsittelee asetta yllättävän varmoin ottein.  ”Tarvitsetteko molemmat aseet?” Se kysyy.

”Mielellään, ottaisin itse sen yhden ja annan mun kavereille toisen.”

”Eikö se kuitenkin kannattaisi mennä poliisin juttusille?” Vanha mies pohtii.

”Ei niistä ole hyötyä, rikosta ei ole vielä tapahtunut, ei sellaista mistä olisi näyttöä”, sanon. Luultavasti niiden sekaantuminen pillastuttaisi sen pervon vaan enemmän ja haluan tälle nyt pidempiaikaisen ratkaisun. Alexander nyökkää hitaasti.

”No yrittäkää olla varovaisia kuitenkin, käsitelkää näitä aseita varoen!”

”Totta kai ja kiitos vielä. Palautetaan nämä heti, kun saadaan homma hoidetuksi.”

”Hyvä on.”

Lopulta illan tullen lähdetään takaisin Jonin vanhempien talolle. Mietiskelen itsekseni sitä vanhaa miestä ja sitä kuinka mukavaa olisi joskus jutella enemmänkin sen kanssa, sillä on varmasti monta mielenkiintoista tarinaa kerrottavana. Ei ole varmasti ollut helppoa olla parisuhteessa toisen miehen kanssa aikana, jolloin se vielä oli rikollista. Sangen hämmentävää… Alan jotenkin jo pitämään Jessestä ja Markostakin, enkä näe niitä enää uhkana mun ja Jonin suhteelle.  

Päästyämme perille ne lähtee jatkamaan matkaansa Jessen autolla, seuraavana päivänä käydään sitten suunnitelma vielä porukalla läpi. Marko tuntuu edelleen olevan sitä mieltä, että jos me meinataan päästä sisään taloon, niin se on paras apu siinä ja että Alexanderille ei vain ikinä saisi kertoa sen osallistumisesta. Jesse tuntuu protestoivan ideaa vastaan ja ymmärrän sitä kyllä, mutta kaikki varmasti ymmärtänee, että osittain itsekkäistäkin syistä Joni on mulle tärkein.

Kun me ollaan kahden yöllä, maataan sen vanhempien sängyllä, mä vaan katson sitä pimeydessä kosketellen sen kasvoja. Suudelmat on helliä ja hitaita, tällä kertaa mulle riittäisi vaan olla sen lähellä.

”Mä haluan vanheta sun kanssa…” Kuiskaan ja Joni naurahtaa hämmentyneenä.

”Misha… rauhoitus nyt…” Se mutisee huvittuneena ja tuon käteni sen poskelle.

”Oon tosissani”, sanon. ”Ihan totta… Meidän pitäisi hankkia yhdessä tatuoinnit”, päätän ja Joni pyrskähtää uudestaan nauruun.

”Tatuoinnit, Misha?” Se kysyy ja mä nyökkään.

”Voitaisiin sulle laittaa…” Liikutan mun kättäni sen alaselkää pitkin kohti sen pakaroita. ”Tähän näin”, sivelen sormellani kohtaa josta sen pakarat alkaa pyöristyä. ”Tässä voisi lukea: M.V, mun nimikirjaimet.”

”Ai niinkö?” Joni kysyy huvittuneena.

”Niin, tai sitten täällä…” Sivelen hellästi sen vasenta sisäreittä ja Joni hihittää hiljaa.

”Kutittaa…” Se kuiskaa, hymyilen ja suutelen sen nenänpäätä. ”Missä mun nimikirjaimet sitten olisi?” Kujeillen se kohottaa kulmaansa ja tuo kätensä koskettaakseen mun nivusia, hyvin lähellä mun… Oih luoja… alkoi sittenkin taas panettaa… ”Tässäkö?”

”Joo, vaikka siinä…” Huokaan ja tavoittelen sen huulia. Me suudellaan ja tunnen Jonin hymyilevän mua vasten.

”Ihanko oikeasti antaisit tatuoida mun nimikirjaimet sun kalun viereen?” Se kysyy ja virnistää.

”Joo… jos mä saan mun nimikirjaimet sun pakaroihin…” Heilutan kulmakarvojani viettelevästi ja painaudun sitä lähemmäs.

”Hullu! Aattele nyt kun olisin jossain uimahallissa ja kaikki näkisi!”

”Niin… se on hyvä idea! Su peppu kuuluu mulle ja kaikkien pitäisi sen tietää!” Julistan päättäväisesti.

”Etenkin Peten vai?” Joni kysyy hiljaisemmalla äänellä ja vakavoidun.

”Niin, etenkin sen”, nyökkään. ”Mutta Joni, ei se pääse edes niin pitkälle, että se näkisi sut alasti uudestaan, mä lupaan sen.”

Joni on hiljaa hetken. ”Hyvä on. Jos sun lupaus pitää, mä aion tatuoida sun nimikirjaimet mun…tähän…” Se liikuttaa mun käden hieman sen häpyluun yläpuolelle ja virnistän leveästi. ”Musta siinä on paras paikka”, se lisää ja en voi vastata muulla kuin kiihkeällä suudelmalla.

”Mä muistan ton lupauksen…” Uhoan ennen kuin työnnän Jonin selälleen ja kiipeän kiihkeänä sen päälle.  En ikinä saa siitä tarpeekseni ja aion todellakin varmistaa, että sen lupaus pitää täydentäen oman osuuteni siitä.

Jatkuu…


 Web published: My Secret Shore

26.helmikuuta 2012

© KOLGRIM 

Jatka lukuun 29

My Secret Shore HOME

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s