29.Vaiti

29. luku

Michaelin huokaisi, Jean istui ikkunapöydän ääressä synkeän näköisenä ja katsoi häntä kohden. ”Haluatko, että pyydämme häntä lähtemään?” Olivia kysyi hiljaa. Muut työntekijät jo tiesivät hänen ja Jeanin erosta ja olivat valmiita tukemaan häntä tarvittaessa.

”Ei, ei hän ole vielä tehnyt mitään…” Michael vastasi. Hän ei voinut olla tuntemasta tietynlaista sympatiaa Jeania kohtaan, tietynlaista katumusta siitä miten asiat olivat päättyneet heidän välillään. Olihan Jean ollut törkeä häntä kohtaan, mutta miehessä oli myös paljon hyvää, eikä Michael koskaan voisi täysin unohtaa miltä Jean oli hänet pelastanut. Sillä hetkellä Jean näytti niin kovin surkealta, yksinäiseltä ja… Michael halusi kaikesta huolimatta, että mies voisi löytää tasapainon ja onnen. ”Menen puhumaan hänelle”, Michael sanoi ja käveli kohti pöytää. Olivia tarkkaili tilannetta huolestuneena tiskin takana. Sam oli puhunut heille tilanteesta ja pyytänyt kertomaan, jos Jean tai Patrick tulisivat ravintolaan häiritsemään Michaelin työtä.

”Hei Jean”, Michael sanoi astuessaan pöydän vierelle. Jean katsoi häneen, miehen silmät olivat väsyneet ja silmänaluset tummentuneet. ”Toisinko sinulle kahvia?” Michael ehdotti, elätellen yhä toivetta, että he voisivat erota sovussa. Jean nyökkäsi ja Michael kävi hakemassa miehelle mustan kahvin ja muffinssin, kuiskasi Olivialle pitävänsä pienen tauon. Nainen ei pitänyt ajatusta fiksuna, mutta päätti pitää tilannetta silmällä.

”Tässä”, Michael laski kahvikupin ja muffinin lautaselle Jeanin eteen, ennen kuin istui vastakkaiselle puolelle.

”Muistatko kun tapasimme?” Jean kysyi ja yritti hymyillä, Michael kallisti päätään ja lopulta nyökkäsi.

”Muistan”, nuorempi mies vastasi pehmeällä äänellä.

”Näin sinut siinä kahvilassa ja muistan ajatelleeni etten koskaan ole nähnyt mitään yhtä kaunista…” Jean jatkoi ja tarttui kahvikuppiinsa molemmin käsin. Michael ei vastannut, hymyili vain hieman surullisena. ”Tarjosin sinulle cappuccinon ja muffinssin…” Jean jatkoi laskettuaan kuppinsa pöydälle ja tartuttuaan muffiniin pyöritellen sitä käsissään mietteliäänä. ”Sinä karkasit… menit sinne kujalle… muistatko?”

Michael nielaisi ja katsoi alas käsiinsä. ”En ole unohtanut…” Michael vastasi hiljaa. Ajatus Jackista nousi hänen mieleensä, se kaikki oli niin kovin kivuliasta.

”Minun on ollut niin kova ikävä sinua…” Jean sanoi käheällä äänellä, laski kuppinsa alas ja haparoiden tarttui Michaelin käteen, joka kuitenkin veti kätensä takaisin ja laski sen lepäämään syliinsä. ”Oletko onnellinen?” Jean kysyi. ”Oletko tyytyväinen nyt?”

Michael kurtisti kulmiaan katsoessaan miestä. ”Jean…” Hän aloitti. ”Olen kiitollinen sinulle monesta asiasta, mutta…”

”Etkö helvetti tajua, että rakastan sinua?” Jean sähähti. ”Kaikki mitä tein hyväksesi… Pelastin sinut ja näinkö sinä korvaat minulle?”

Michael katsoi Jeania tiukasti. ”Olen kiitollinen avustasi,” hän aloitti. ”Mutta totuus Jean… Minä sanoin sinulle jo silloin, rakastin Jackia, luulin hänen tulevan mukaamme ja…”

”Mitä teille olisi käynyt kahdestaan? Olisitte nääntyneet kadulle, he olisivat löytäneet teidät hetkessä ja tappaneet… ei… teurastaneet oikeammin…” Jean sihisi. ”Helvetti Michael! Sinä et ymmärrä! Sinä kuulut minulle!” Miehen ääni oli korotettu ja hän iski nyrkkinsä pöytään sellaisella voimalla, että se sai ympärillä olevat hätkähtämään. Ennen kuin Michael tajusikaan oli heidän kokkinsa Santo marssinut ulos keittiöstä ja tarttunut Jeania paidankauluksesta vetäen tämän ylös tuoliltaan.
”Nyt kuule, jätät Michaelin rauhaan, etkä enää koskaan astu jalallasikaan tähän ravintolaan!” Mies karjui. Michael istui typertyneenä aloillaan, Muriel oli myös astunut lähemmäksi, loi Jeaniin tuiman katseen, käsivarret ristittynä rintansa ylle.

”Et ole tervetullut ravintolaani toiste”, nainen vahvisti. Jean kavensi katsettaan, hänen kätensä puristuivat nyrkkeihin ja hetken hän vilkuili ympärilleen muihin asiakkaisiin ja keittiön ovensuussa seisoviin kahteen työntekijään, mieheen ja naiseen, muihin asiakkaisiin jotka seurasivat tilannetta vaiteliaina ja lopulta Michaeliin, joka näytti ennen kaikkea vaivaantuneelta.

”Sinä särjet sydämeni chéri…” Jean kuiskasi käheästi ennen kuin poistui hitain askelin ravintolasta, viimeisin arvokkuutensa rippein.

”No, pää pystyyn Michael, et saa olla liian kiltti tuollaiselle nilkille…” Santo sanoi ja taputti hänen olkapäätään. Muriel selvitti kurkkuaan ja pahoitteli välikohtausta muille asiakkaille, lupasi tarjota juomat talonpuolesta. ”Mennään jatkamaan töitä”, Santo lisäsi ja Michael nyökkäsi nousten ylös. Hän käveli kohti baaritiskiä jonka takana Olivia seisoi ja loi hänen surullisen hymyn.

”Unohda Jean…” Nainen kuiskasi päästyään hänen lähelleen ja Michael vilkaisi häneen yrittäen hymyillä. Kuinka hän voisi unohtaa? ”Olet aivan liian hyvä…” Olivia lisäsi, mutta Michael epäili sen paikkaansa pitävyyttä. Ei hän toivonut Jeanille pahaa, hän ei vain tiennyt kuinka auttaa miestä ja olisi itse onneton, jos palaisi tämän rinnalle.

**^^**^^**^^**

”Moni on varmasti nähnyt Michaelin sen miehen seurassa…” Kitty aloitti. He istuivat kahden Kittyn keittiössä, Michael oli vielä töissä ja Sam oli tullut ystävänsä luokse tappaakseen aikaa ennen kuin menisi Michaelia vastaan. Hän oli kertonut Kittylle koko tarinan, sen minkä Michael oli kertonut hänelle, haluten löytää ratkaisun jolla poistaisi ongelmat toisen elämästä. ”Tarkoitan… jos Michael menisi poliisien luokse, kertoisi heille mitä on tapahtunut niin eikö sillä miehellä oli hirvittävän vaikea enää todistaa ettei se ole totta? Ihmiset jotka ovat esimerkiksi asuneet samassa rakennuksessa voisivat kertoa, että he luulivat Michaelia hänen veljenpojakseen. Minusta tämä juttu voi vain kosahtaa sen pervon nilkkaan ja ehkä hän nyt on vain odottanut kauhun vallassa sitä hetkeä, kun Michael ymmärtää voivansa kääntyä viranomaisten puoleen?”

Sam oli hiljaa hetken. ”Kieltämättä, mietin itse aivan samaa.” Sam myönsi. ”On tietenkin myös mahdollista, että se mies tosiaan tuntee muita vaikutusvaltaisia ihmisiä ja että totuuden kertominen viranomaisille saattaisi Michaelin vaaraan. En tiedä miten tämän asian kanssa tulisi edetä, mutta pakkohan se on jotenkin ratkaista. Hänen vanhemmillaan on oikeus tietää missä heidän poikansa on ja Michaelilla tulisi olla oikeus voida palata kotiin ilman pelkoa. Olen miettinyt yksityisetsivän palkkaamista, vain selvittääkseni enemmän siitä miehestä.”

”Ehkä hyvä idea”, Kitty myönsi, hänelläkään ei ollut aavistusta miten tilanteessa kannattaisi edetä. ”Aiotko kertoa Michaelille?”

”En tiedä… Hän suhtautuu vielä niin kielteisesti asiaan…” Sam huokaisi ja haroi hiuksiaan.

”Kauan Michael olikaan sen miehen luona?” Kitty kysyi.

”Lähes kolme vuotta…” Sam vastasi katsoen ystävänsä silmiin.

”Kolme vuotta on pitkä aika, valheesta tulee helposti totuus ja todellisuus hämärtyy… Jos se mies olisi niin mahtava kuin Michael uskoo, niin eikö hän olisi jo löytänyt hänet? En usko Pariisin olevan paras paikka, jos haluaa kadota täysin…”

Sam nyökkäsi mietteliäänä. ”Ja Michael tuskin on ainut jota se mies on satuttanut tai tulee satuttamaan… Tuntuu hirvittävältä ajatella, että sellainen ihminen kulkee yhä vapaana…” Ja Samia pelotti, että jos he eivät menisi viranomaisten puheille, tulisi päivä jolloin tuo mies keksisi tulla uudestaan Michaelin perään.

Kun Sam myöhemmin sinä iltana tuli hakemaan Michaelia töistä, kertoi Olivia hänelle Jeanin vierailusta ravintolaan vaikka Michael oli toivonut ettei nainen puhuisi asiasta. Sam oli huolestunut, he kävelivät metrolle hiljaisina, Michael vilkuili toista uskaltamatta aloittaa keskustelua aistien toisen hämmentyneet ajatukset. Koko matkalla kotiin he eivät juuri puhuneet, oven painuessa kiinni heidän perässään sulkien ulkopuolisen maailman sen taakse, Sam huokaisi raskaasti.

”Michael…” Sam aloitti, käveli poikaystävänsä taakse ja laski kätensä hänen olkapäilleen. ”Tämä ei voi jatkua näin…” Hän sanoi ja kun tummatukkainen vilkaisi häneen huolestuneena olkansa yli Sam toi kätensä hänen poskelleen. ”Jean, Patrick… Ricky…” Sam aloitti ja näki ahdistuneisuuden muodostuvan Michaelin kasvoille. ”Olen pohtinut asiaa ja minusta meidän olisi järkevintä mennä poliisien puheelle.” Nuorempi mies tuhahti pelokkaana ja astui ripein askelin kohti olohuonetta, hän istui sohvalle ja veti polvensa rintaansa vasten.

”Ei.” Michael pudisti päätään. ”Hän löytäisi minut.”

Sam seurasi Michaelia rauhallisena ja istuutui hänen viereensä. ”Ajattele nyt, kuinka moni sinut näki hänen seurassaan ja kuuli hänen kertovan, että olet hänen veljenpoikansa? Onko hänellä edes olemassa veljenpoikaa?” Sam mietti. ”Jos on, niin mitä tuo veljenpoika sanoisi siitä, että joku toinen on esiintynyt hänenä? Sanoit, ettei hänen äitinsä tiedä, tai ettet koskaan tavannut hänen sisaruksiaan, tietenkään et olisi voinut sillä he olisivat yllättyneitä tutustuessaan niin kutsuttuun veljenpoikaansa. Michael, hänen tarinansa vuotaisi kuin seula, 17-vuotias poika katosi kotoaan, hänen identiteettinsä vaihdettiin, sinun väitettiin opiskelevan koulussa, jossa edes valeminäsi ei oikeasti ole koskaan ollut kirjoilla…” Sam alkoi kiihtyä puhuessaan ymmärtäessään juuri sen kuinka heikoilla se mies oikeasti oli. ”Oletko miettinyt, että syy sille miksi hän ei ole vielä tullut perääsi, on yksinkertaisesti se, että hän on kauhuissaan siitä, että saattaisit mennä poliisien luokse? Sinulla on valta tuhota hänet.”

Michael tunsi vapisevansa, hän nousi ylös levottomana osaamatta uskoa siihen mitä Sam sanoi. Ricky oli puhdas pahuus, laskelmoiva ja kylmä, totta kai hän olisi keksinyt varasuunnitelman myös tälle. ”Sinä et ymmärrä Sam…” Michael mutisi tuskastuneena. ”Hänellä on valta tuhota minut… Hän… ”

”Voisin palkata yksityisetsivän…” Sam sanoi niin rauhallisesti kuin kykeni ja nousi ylös. ”Ja uskon sinun olevan väärässä, olet vahvemmilla kuin uskot.”
Michael kääntyi Samia kohden, selvästi kiihtyneenä ja peloissaan.

”Sinä et ollut siellä! Et tiedä millaista se oli ja hän tuntee niin paljon ihmisiä! Kaikella on selitys ja kaikki puolustaisivat häntä! Rickyn ystävä teki itsemurhan, koska Ricky raiskasi hänet ja silti hän on kietonut kaikki sen pojan läheiset pikkusormensa ympärille, kukaan ei tiedä…”

Sam tunsi voivansa pahoin, hän katsoi Michaeliin surullisena, halusi ravistaa tätä jotta tämä näkisi toisenlaisen totuuden. ”Anna sitten ääni hänelle ja kaikille niille muille joita se mies on satuttanut! Michael, meidän täytyy kertoa maailmalle millainen mies hän on!”

”Sinä et ymmärrä Sam, et voi koskaan ymmärtää, muuten et vaatisi minulta tuota…” Michael huokaisi kyyneleet silmissään ennen kuin poistui makuuhuoneeseen, käpertyi sängylle ja puristi tyynyä rintaansa vasten. Hänellä oli ikävä Jackia, Jack ymmärtäisi, hän oli ainoa joka saattoi ymmärtää.
Sam laski kymmeneen rauhoittuakseen ennen kuin seurasi nuorempaa miestä makuuhuoneeseen. Michael kyyhötti sängyllä sanomatta sanaakaan tai katsomatta häneen ja Sam istuutui hiljaisena sängynlaidalle hänen viereensä.

”Olet oikeassa, en voi väittää pystyväni ymmärtää…” Hän aloitti ja laski epäröiden kätensä Michaelin kyljelle. ”En voi edes kuvitella millaista se on ollut… Haluan vain… Haluan auttaa… Pitää sinut turvassa ja … haluan, että olet onnellinen… että voisit elää ilman pelkoa…” Hän katseli toista miestä pohtien mitä tämän mielessä liikkui, useimmiten se oli mysteeri, mutta Sam halusi olla kärsivällinen päästääkseen lähemmäksi.

”Ilman pelkoa…” Michael kuiskasi, kuin maistellen sanoja suussaan. ”Se maailma on niin julma, kun sen on nähnyt, niin siltä ei pääse enää pakoon…” Hän jatkoi tuijottaen vastakkaista seinää ja tuoden kätensä hiljaa Samin kädelle. ”Se on ongelmani, minä pelkään, koska haluan elää… Koska haluan itsekkäästi jättää sen maailman taakseni ja… olla normaali, samalla tiedän kuinka vaikeaa se on, lähes mahdotonta.”

”Jättääksesi jonkin asian taakse, se on ensin kohdattava…” Sam sanoi hiljaa ja puristi Michaelin kättä. ”Haluan olla tukenasi.”

”Asiat eivät ole niin yksinkertaisia….” Michael huokaisi puristaen Samin kättä takaisin ennen kuin kääntyi selälleen nähdäkseen toisen kasvot. ”Anna minulle aikaa, pieni hetki…. Tarvitsen aikaa miettiä enkä jaksaisi nyt puida tätä, anna minulle hetken aikaa kokeilla millaista olisi elää normaalia elämää”, hän toi kätensä toisen kasvoille, silitellen etusormellaan tämän poskea hellästi. ”Hetki elämää, ehkä sitten olen vahvempi taistelemaan…” Michael muisti vannoneensa kerran itselleen, että Ricky saisi maksaa kaikista pahoista teoistaan, mutta hän oli tullut pitkän matkan ja oli uupunut, ehkä jonkun mielestä hän oli itsekäs, mutta hän halusi tämän valheellisen itsepetoksen hetken, hetken jolloin voisi uskotella itselleen voivansa elää ja unohtaa menneen. Sam sulki silmänsä hetkeksi ja nyökkäsi, hän ei voinut pakottaa Michaelia ja myöntyi hänen toiveeseensa.

Hän laskeutui toisen vierelle ja he suutelivat, kietoutuivat toisiinsa ja suutelivat palavalla halulla, ulkopuolinen maailma hämärtyi ja oli helppoa hukkua siihen hetkeen jossa he olivat kaksin. Michael halusi pyristellä menneestään irti ja sukeltaa Samin maailmaan ja koska se tuntui hyvältä todellisuudelta olla, Sam vakuutti itsensä unohtamaan huolensa, ehkä liian pitkäksi aikaa sillä myöhemmin hän tulisi katumaan ettei ollut raahannut Michaelia poliisiasemalle vaikka väkisin, kun ei ollut vielä ollut liian myöhäistä.

30.luku 

         Julkaistu 16.11.2014

            My Secret Shore© KOLGRIM

Guestbook

My Secret Shore HOME