3.Olet yhä sinä

Kommentti: Tämä osa tapahtuu siis aiemmin kuin viime luvun loppu. Alunperin ajattelin, että kirjoitan tämän luvun Eeliksen puolelta sinne asti, mutta tästä tuli jo sen verran pitkä, että päätin katkaista.

3.luku

26.10

Koko aamun oli ollut pilvistä, mutta kun Eelis käveli kohti Hydeparkkia puolen päivän jälkeen, alkoi aurinko pilkistellä pilvien lomasta. Suoraan sanottuna häntä jännitti, eikä oikein tiennyt mitä odotti tapaamiselta. Hän oli hieman ajoissa, pukeutuneena niin, että voisi mennä lenkille tapaamisen jälkeen. Lämpötila lähenteli 12 astetta, mutta oli melko tuulista ja kosteaa, kaikkialla oli yhä melko vihreää, Suomessa syksy olisi jo paljon pidemmällä. Hän käveli rauhallisin askelin lähemmäksi heidän tapaamispaikkaansa ja katsoi ympärilleen. Puistossa oli melko rauhallista, turisteja ei ollut niin paljon kuin kesällä, mutta toki heitäkin tuli vastaan.

Kahvila oli valkoinen kivirakennus, jonka edustalla oli neljä pylvästä, ulkopuolella muutamia pöytiä. Eelis vilkaisi kelloaan, 12.23, hän käveli kahvilan lähistöllä hetken ennen kuin päätti mennä istumaan ja mietti mistä suunnasta mies saattaisi tulla, hän tutki kännykkäänsä ja nosti katseensa ajoittain, kunnes näki miehen ja tiesi välittömästi. Eelis nousi hieman hermostuneena, katsoi miestä, joka oli järjettömän komea. Villakangastakki oli auki ja mies hymyili hänelle lämpimästi, koska paikalla ei juuri ollut hänen lisäkseen kuin ikääntynyt pariskunta ja äiti pienen lapsen kanssa, ei tunnistaminen ollut vaikeaa.

”Hei, Eelis?” Mies kysyi pysähtyen hänen kohdalleen ja hän nyökkäsi. ”Hauska tavata, anteeksi jos olen hieman myöhässä.” Hän pahoitteli.

”Ei se niin minuutilleen ole.” Eelis hymyili ja mies, Michael, hymyili takaisin.

”Haluaisiko kahvia tai teetä? Ajattelin, että voitaisiin mennä tuonne lammen rantaan istumaan. Miehellä oli hienostunut brittiaksentti ja miellyttävä ääni. Hän ei näyttänyt tyypilliseltä brittiläiseltä, iho oli lämpimän sävyinen, silmät ruskeat kuten hänellä itselläänkin. Komea, ehdottomasti.

”Voisin ottaa kahvia”, Eelis nyökkäsi ja seurasi miestä sisään. He ottivat juomat mukaansa, mies oli ottanut itselleen teetä, vahvistaen Eeliksen brittiläistä mielikuvaa hänestä.

Mies aloitti keskustelun puhumalla säästä, se oli aika tavanomaista ja normaalia. Miehen ääni ja jokin hänen olemuksessaan, kuin huomaamatta Eeliksen onnistui rentoutua. He kävelivät lammen rantaan, jossa istuivat puistonpenkille.

”Olen aina tykännyt tulla veden äärelle. Kai se johtuu siitä, että olen kasvanut sen läheisyydessä.” Michael sanoi ja katseli lampea kohti nostaen pahvisen teekupin huulilleen. ”Se rentouttaa minua.”

”Mistä päin sinä olet?” Eelis kysyi ja mies hymyili miellyttävällä tavalla.

” Plymouthista ja isäni on Galwaysta, joten siellä vietin useita lapsuuteni kesiä. Lähellä merta siis molemmissa paikoissa. Mistä päin sinä olet?”

”Läheltä Helsinkiä, lähellä merta myös.” Eelis hymyili.

”No niin, sekin on meille siis yhteistä.” Michael sanoi lempeästi. ”Ja sitten on se, miksi olet ottanut minuun yhteyttä.” Hän totesi katsellen häntä. Eelis nosti hermostuneena kahvimukin huulilleen ja joi, pystymättä hetkeen kohdata toisen katsetta. Hän tunsi sydämensä lyövän jännittyneenä, puhuminen asiasta oli epämukavaa. Heidän lähettyvillään sillä hetkellä ei ollut juurikaan muita ihmisiä, ainakaan niin lähellä, että he voisivat kuulla heidän keskusteluaan.

”Olin aika lailla sinun ikäisesi, nuorempikin ja sitä jatkui aika pitkään. ” Michael aloitti, katsellen lampea kohti ennen kuin toi katseensa takaisin häneen. Eelistä hermostutti, eikä hän pystynyt pitää katsetta pitkään, hän katseli hieman kiusaantuneena alas kahvimukiinsa. ”Tiedän, että siitä on vaikea alkaa puhumaan. Alkuun siitä ei oikein haluaisi puhua. Sitä toivoisi, että sen voisi vain sysätä sen tajunnastaan ja kieltää sen tapahtuneen, vai mitä?” Mies kysyi ja Eelis katsahti häneen lyhyesti. Hän nyökkäsi hieman vaikeasti, tunsi itsessä nolostuneeksi, ettei oikein osannut sanoa mitään. Hän katsoi heidän ympärilleen, haluten varmistaa, että kukaan ei oikeasti kuulisi mistä he juttelivat.

”Se jättää kuitenkin aina jäljen ja siksi siitä on hyvä puhua, se on oikeastaan ainut keino. Ja sen voi tehdä pieninkin askelin. Tämä julkinen paikka voi olla vähän hankala puhua niistä asioista, mutta minusta se on aina paras ensimmäiselle tapaamiskerralle. Se on sitä sekä minulle, että sille, joka etsii vertaistukea. Kun luottamus on särjetty, sitä epäilee helposti kaikkea ja kaikkia. Uskon, kuitenkin pystyväni lukemaan ihmisiä melko hyvin ja ensikohtaaminen varmistaa minulle, että toinen henkilö on oikeasti etsimässä tukea, eikä…” Mies vaikeni, mutta hänen ei tarvinnut sanoa sitä loppuun, Eelis ymmärsi kyllä. Hän katsahti mieheen, joka hymyili lempeästi. ”Uskon siis, että olet ihan oikealla asialla.” Hän sanoi. Eelis nyökkäsi ja laittoi merkille sormuksen miehen vasemmassa nimettömässä.

”Oletko kihloissa?” Eelis kysyi, rikkoakseen oman hiljaisuutensa ja toivoi lieventävänsä samalla omaa kiusaantuneisuuttaan.

”Naimisissa”, Michael hymyili. ”Miehen kanssa, kyllä.” Hän lisäsi. ”Hän on ollut tukeni. Olen käynyt todella pohjalla, olen käynyt läpi kokonaisen tunneskaalan ja ei meidän polkumme ole ollut helppo. Mutta olemme päässeet sen läpi, yhdessä.”

Eelis oli hiljaa ja joi kahviaan. Ajatteli Mishaa.

”Onko sinulla joku?” Michael kysyi ja Eelis oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.

”Oli. Me erosimme ennen kuin muutin tänne.” Hän vastasi.

”Liittyykö eronne siihen, miksi otit minuun yhteyttä?” Michael kysyi varovasti, katsellen häntä.

”Liittyy”, Eelis myönsi. ”Hän ei kuitenkaan satuttanut minua.” Hän lisäsi nopeasti perään.

”Haluatko kertoa kuka satutti?” Mies kysyi hiljaa, juuri silloin vanhempi nainen pienen käveli lähettyville pienen pojan kanssa, joka ryhtyi kaivamaan taskuistaan pieniä kiviä. ”Tämä ei ehkä ole hyvä hetki.” Mies sanoi lempeästi ja katsoi pientä poikaa kohti, joka heitti ensimmäisen kiven veteen, se pomppi hetken lammen pinnalla ja upposi. Eelis näki lämpimän hymyn miehen kasvoilla tämän tarkkaillessa poikaa.

”Minä rakastin tuota lapsena.” Hän sanoi. ”No, jos olen rehellinen, teen sitä vieläkin. Se on yksi harrastuksistani, etsiä sopivia kiviä. Mieheni pitää sitä vähän pöhkönä. Minusta ei kuitenkaan koskaan saa olla liian aikuinen, etteikö leikkisi. Vai mitä olet mieltä?”

Eelis hymyili hieman ja katsoi lasta kohti. ”Minä en koskaan ole ollut hyvä tuossa. Myönnettäköön tosin, etten ole kokeillutkaan kuin muutaman kerran”, hän tunnusti. ”Mutta olen samaa mieltä. Leikkimielisyys on hyvä säilyttää.”

”Se on yllättävän rentouttavaa, itselläni se auttaa ahdistukseen. Kaikki pahat ajatukset siirrettynä syrjään ja keskityn vain siihen, miten saan heitettyä leipäkiven niin, että se hyppisi mahdollisimman monta kertaa.” Michael hymyili. ”Kaikilla meillä on uskoakseni omat keinomme. Onko sinulla jokin?”

Eelis mietti hetken. ”Juokseminen.” Hän vastasi ja katseli kohti naista, luultavasti isoäitiä ja lasta, jotka lähtivät kävelemään kahvilan suuntaan.

”Se on hyvä keino.” Michael myönsi. ”En itse niin välitä juoksemisesta, kävelen mieluummin. Teen pitkiä kävelyitä lähes päivittäin. Ratsastan myös, se on toinen mikä rentouttaa minua. Hevosen seura rentouttaa minua, moni käyttää sitä terapiamuotona. Oletko koskaan ratsastanut?”

”Olen istunut hevosen selässä, lasketaanko sitä?” Eelis naurahti, katsahti miestä, joka hymyili lämpimästi. ”En oikein tiedä miksi en kokeillut ratsastaa itsenäisesti. Isovanhempani omistivat ravihevosia, istuin selässä joskus lapsena ja isoisäni talutti sitä, minua vähän hirvitti.”

”Toinen yhteinen asia. Omilla isovanhemmillani on myös hevostila Irlannissa, nykyisin isäni veli on ottanut sen hoiteisiinsa. Mutta minulla on oma hevonen täällä, tai ei täällä kaupungissa, mutta vähän matkan päässä, missä pääsääntöisesti asumme.” Michael oli hetken hiljaa ja toi mukin huulilleen. ”Nyt tässä on vähän rauhallisempaa.” Hän totesi. ”Se on aina vähän outoa avautua ulkopuoliselle, ymmärrän sen ja toisaalta se voi olla helpompaa kuin omille läheisille.” Hän hymyili lempeästi, katseessa tietty surumielisyys, johon Eelis pystyi samaistua. ”Minua tosiaan auttoi, kun kävin omaa kokemustani läpi ihmisen kanssa, joka ymmärsi kaikki ne kammottavat ja ristiriitaiset tunteet mitä siihen liittyy.”

Eelis tunsi olonsa vaikeaksi, sydän hakkasi nopeaan. Hän katseli ympärilleen hermostuneena. ”Meidän ei tarvitse puhua siitä täällä, jos et tunne oloasi mukavaksi.”

”Minulla on kai vaan vähän kiusaantunut olo.” Eelis tunnusti.

”Se on ymmärrettävää”, Michael sanoi lempeästi. ”Olin itse seitsemäntoista, kun tapasin väärän miehen. Karkasin kotoa hänen kanssaan, hän puhui kauniisti, mutta kaikki oli isoa valhetta ja todellisuus aivan muuta.” Mies vaikeni hetkeksi. ”Mies, joka auttoi minut pois, oli omalla tavallaan rikki, se suhde oli… alistava… En vain osannut tunnistaa sitä huonoksi sen aiemman kokemuksen jälkeen.”

Eelis oli hiljaa, rentoutui hieman. ”Olin itsekin seitsemäntoista, kun aloin seurustelemaan entisen poikaystäväni kanssa…” Hän huokaisi. ”Hän oli kanadalainen… Muutimme yhteen liian nopeasti ja…” Eelis kohotti olkiaan.

”Mustasukkainen?” Michael kysyi.

”Joo. Todella.” Hän nyökkäsi.

”Minun entiseni oli myös. Hän väitti rakastavansa ja… No, en epäile, etteikö hän itse uskonut rakastavansa. Mutta kaikki eivät osaa rakastaa, he…” Michael vaikeni ja kohautti olkiaan. ”Hän oli rikki… Mutta hän oli sillä tavalla rikki, jota minä en olisi millään pystynyt korjata, eikä oikeastaan kukaan, koska hän ei itse ymmärtänyt sitä tarpeeksi ajoissa.”

”Mitä tapahtui?” Eelis kysyi, epäröi hieman koska ei ollut varma oliko se sopivaa kysyä, mutta eikö he sitä varten olleet täällä? Hän kuuli, että joku toinenkin oli… ettei hän ollut outo ja… Että ei ollut yksin… ei ollut hullu ajatustensa kanssa…

Michael oli hiljaa hetken ja maistoi teetään. ”Jätin hänet, eikä hän pitänyt siitä. Koska hän oli kerran pelastanut minut, hän uskoi sen tarkoittavan, että olin hänen, että olin velkaa ja että… Ei ketään voi kuitenkaan omistaa, huolimatta mitä kaikkea olisi tehnyt tai antanut toisen puolesta. Toista ihmistä ei voi omistaa. Hän hmm… järjesti koston, siinä oli muita miehiä myös… ” Michaelin ääni vaimeni. ”Minut siepattiin ja…No… ”Mies kohautti olkiaan. ”Ei sitä tarvitse sanoa ääneen. Selvisin, vaikka uskoin sen olevan loppuni, sillä hetkellä ja ajoittain sen jälkeen. Ja se oli vaikeaa, hirvittävän vaikeaa, en kiellä sitä. Mutta on mahdollista kokea jotain niin hirveää ja selviytyä siitä. Kaikki eivät pysty ja vain harva, jos kukaan, pystyy siihen yksin.”

Eelis nielaisi, hänen olonsa oli epätodellinen. ’Siellä oli muita miehiä myös’ sanat kaikuivat hänen mielessään ja hän tuijotteli kahvikuppiaan hämillään. ”Ne kokemukset, ne ovat henkilökohtaisia ja kipeitä. Ihmiset selviytyvät eri keinoin ja vaikka kokemuksiin liittyy samankaltaisia asioita, niitä ei voi täysin verrata toisiinsa. Tarkoitan, että pahuuden määrä tai kesto voi olla erilainen, mutta arvet, jotka jäävät voivat olla yhtä syviä. Tärkeintä on tietää, että on mahdollista selvitä ja se todella auttaa puhua siitä ääneen. Sinun ei tarvitse sanoa yksityiskohtia. Mutta se… Se auttoi ainakin minua, kun sain purettua sen ääneen jollekin, joka ymmärsi.”

Eelis katseli puistoa, kauempana käyskenteviä ihmisiä, normaaleja ihmisiä. Vanhempi nainen oli ostanut pojalle, joka äsken oli heitellyt kiviä lampeen, jäätelön kahvilasta ja pojan naurahdus sai hänen huomionsa. ”Minutkin siepattiin.” Hän sanoi lopulta. ”Se tapahtui talvella, exäni oli tutustunut siihen toiseen mieheen vankilassa… Se tuntuu hullulta, kun sen sanoo ääneen. Niin hullulta, että se ei välillä tunnu todelliselta. Ja välillä kaikki tämä, muut ihmiset…” Eelis kurtisti kulmiaan. ”Tuntuu epätodelliselta olla tässä, koska oli useita hetkiä, kun olin varma, että kuolisin… Tuntuu absurdilta istua tässä, katsoa muita ihmisiä tuolla ja puhua siitä, kuin puhuisi mitä kirjaa luki viimeksi.”

”Se on absurdi tunne.” Michael myönsi. ” Omasta kokemuksestani on yli vuosikymmen, usein se tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen ja toisaalta taas elinikä sitten. Se on kuitenkin aina läsnä ja se on muuttanut minua. Elämä olisi voinut mennä hyvin eri tavalla, mutta se ei mennyt ja tavallaan, kun sen asian hyväksyi, siitä on tullut helpompaa. En tarkoita, että pitäisi hyväksyä ne kauheudet mitä sinua satuttaneet ihmiset ovat tehneet, vaan sen, että se on tapahtunut sinulle.” Mies hymyili vaimeasti.

”Mennyttä ei voi muuttaa.” Eelis sanoi ja katseli lampea kohti.

”Niin… On sääli, ettei tosielämän Pelle Pelottomia ole olemassa, myönnän haaveilleeni siitä usein. Saisi aikakoneen, jolla matkustaa ja sanoa nuoremmalle itselleen; ei, älä tee sitä!” Eelis katsahti miestä, jonka huulilla oli pienoinen virne, silmissä oli kuitenkin se tietty katse, se jonka Eelis tiesi ja ymmärsi.

”Pelle Peloton vai”, hän toisti ja hymyili miehelle samanlaisella lempeydellä, jonka tämä oli aiemmin tarjonnut hänelle. ”Niin… olisihan se mahtavaa.” Hän myönsi ja mietti mihin hetkeen itse palaisi. Ensimmäiseen kertaan Mishan kanssa? Tai hetkiin ennen sitä… Jolloin hän olisi… olisi tehnyt itsestään fiksumman ja…

”Ystäväni kanssa vitsailimme mitä Ankkalinnan hahmoja olisimme, se oli osa meidän tapaamme selvitä, kun todellisuus oli niin kamalaa. Hän halusi olla Hessu, minä olisin ollut Mikki, kai”, hän naurahti hieman. ”Mikä sinä olisit?”

”Luoja en tiedä… En ainakaan Hannu Hanhi”, Eelis vastasi hymyillen hieman vinosti. ”Ehkä Aku… Joka yrittää liikaa ja epäonnistuu”, hän kohautti olkiaan. ”En ole lukenut Akuja vuosiin. Isäni kyllä tilaa sitä, sisaruksilleni, mutta minusta tuntuu, että hän on aina ensimmäinen, joka lukee sen. Ei vain kehtaa myöntää tilaavansa sitä itselleen.” Hän virnisti.


”Minä tilaan sitä, ihan itselleni.” Michael naurahti. ”Se… No kai se on niin kuin se kivien heittäminen, muisto lapsuudesta, kun kaikki oli hyvin. Muisto ystävyydestä, joka piti minut järjissäni…” Michael vaikeni hetkeksi ja nosti teekupin huulilleen. ”Tapahtunut, muutti asioita. Asioita, joita halusin ja millaiseksi kuvittelin tulevaisuuteni. Se vei minulta paljon ja … Se on vaikeaa, ymmärtää se. Ja toisaalta… Nyt olen pystynyt tekemään sellaista, mitä en olisi tehnyt muutoin. Ilman kaikkea en olisi ehkä tavannut miestäni. Ilman kaikkea, en olisi voinut auttaa jotakuta toista… Ja… tietenkin valitsisin sen toisen elämän, jos voisin, sen, jossa en olisi kokenut sitä mitä koin… Mutta, koska en voi, koska ei ole Pelle Pelottomia ja aikakoneita, minun on helpompi hyväksyä ja iloita siitä, että voin tarjota apua, että voin käyttää kaikkea sitä paskaa vahvuutena.”

Eelis oli hiljaa ja mietti asiaa. ”Haluaisin pystyä siihen… käyttää sitä vahvuutena.” Hän myönsi ja kohtasi miehen katseen.

”Olen valmis auttamaan sinua siinä”, hän sanoi. ”Jos haluat apuani?”

Eelis oli hetken hiljaa, katsoi miestä ja tutkiskeli oloaan, joka oli… rennompi.

”Haluan”, hän päätti.

”Siinä tapauksessa, voisimme ensi kerralla tavata sisätiloissa, minun niin kutsutulla toimistollani, missä on helpompi jutella. Tai no, toimisto kuulostaa hirvittävän viralliselta, se on enemmänkin oma kirjastoni…” Michael naurahti ja kohautti olkiaan. ”Paikka, jossa voi keskustella rauhassa.”

”Hmm… Milloin sinulle kävisi?” Eelis kysyi.

”Vaikka jo ensi viikolla, sunnuntaina, jos se ei ole sinulle hankala. Näihin samoihin aikoihin?”

”Sunnuntai on ihan hyvä.” Eelis nyökkäsi.

”Hienoa, laitan sinulle osoitteen tekstiviestinä.”

**^^**^^**

Maanantaina Sarah hakeutui hänen seuraansa yhtä luonnollisesti kuin aiemmin, eikä nainen ottanut puheeksi hänen paniikkikohtaustaan, mistä Eelis oli kiitollinen.

”Minun ystäväni olivat hirvittävän kateellisia, kun lähetin sen selfien heille.” Sarah virnisti. ”Kyselivät sinusta hirveästi.” Hän lisäsi ja Eelis hymyili hieman. Samalla hän epäili hieman, oliko kuvaan suostuminen sittenkään ollut hyvä ajatus ja… Äh, ehkä hän mietti liikaa.

”Isänikin oli hyvillään, kun kerroin että olen saanut uuden ystävän. Naisystävän.” Hän virnisti hieman. Hän oli jutellut isänsä kanssa puhelimessa edellisenä päivänä. Kertonut Sarahista ja siitä, että oli jutellut Michaelin kanssa. Isä oli kuulostanut helpottuneelta, kysellyt taas joulusta ja siitä, milloin hän tulisi, kauan hän viipyisi.

”Tietääkö perheesi että…?” Sarah kysyi hiljaa.

”Joo… He ovat ihan sinut sen kanssa, ovat aina olleet.” Eelis vastasi ja Sarah katseli häntä uteliaana. ”He eivät siis odota sinua morsiamenani kylään, olisi enemmänkin shokki heille, jos…” Hän hymyili.

”Eikö olisi kivaa vähän shokeerata heitä”, Sarah kiusoitteli. ”Näin upea nainen kuitenkin”, hän heilautti hiuksiaan ja räpytti silmiään, joissa oli kevyesti maskaraa.

Eelis naurahti hieman. ”Olisihan se mielenkiintoista”, hän myönsi. Eelis oli kuitenkin lähes varma, että hänen isänsä ottaisi sen enemminkin merkkinä, että hän oli mennyt traumastaan täysin sekaisin ja raahaisi hänet puhumaan ammattilaiselle. Se tunne siitä, oli niin varmaa, että se nosti uudenlaisen arvostuksen hänen isäänsä kohtaan. Isä oli aina hyväksynyt hänet. Koskaan isä ei ollut kyseenalaistanut sitä oliko hän oikeasti homo, koskaan tämän ei ollut ehdottanut, että jos hän kuitenkin kokeilisi… Sillä hetkellä hän tunsi kummallista ikävää rinnassaan. Vaikka häntä ahdisti ajatus mennä kotiin, kohdata naapureiden uteliaat katseet ja… Hän tiesi kuitenkin, miten kovasti hänen perheensä halusi hänet kotiin, joten ehkä… Ehkä hän vain menisi, ehkä Michael oli oikeassa, oikeassa siinä että asia oli kohdattava, huolimatta kuinka epämiellyttävältä se tuntui.

Keskiviikkona hän olivat ruokalassa yhdessä. ”James taitaa olla kiinnostunut sinusta”, nainen sanoi hiljaa heidän syödessään. Eelis tunsi lievän ahdistuksen rinnassaan.

”Ai?” Hän kysyi ja siirteli ruokaa haarukallaan, vilkaistessaan ystäväänsä.

”Niin… Hän katselee sinua usein… Ja kuulin, että hän on myös homo. Hän on ihan komea, eikö?” Sarah hymyili.

”Hmm…” Eelis kohautti olkiaan. ”On hän ihan komea, mutta en ole kiinnostunut. En ymmärrä miksi hän vielä tuijottaa, oletin, että hän ymmärtäisi sen… Hän tuli lauantaina työpaikalleni, sanoin että olen menossa treffeille sinun kanssasi.” Hän puhui hiljaisella äänellä.

”Hän tuijottaa, koska olet järkyttävän komea, Elis.” Sarah virnisti. ”Mutta jos haluat, voin kyllä esittää sinun tyttöystävääsi.” Nainen tarjosi lempeästi.

”Hei, vaikka saan paniikkikohtauksia välillä, osaan kyllä pitää puoleni, usko pois.” Eelis naurahti. ”Jos jotain tulee niin ensi kerralla, sanon hänelle suoraan. Ja sitä paitsi, olisihan se typerää pilata treffailumahdollisuutesi esittämällä, että seurustelemme, kyllä sinäkin katseita saat, olen huomannut.” Hän virnisti perään.

”Hei, kyllä minä tiedän, että osaat pitää puolesi.” Sarah sanoi ja hymyili hieman. ”En tiedä… Tällä hetkellä minua ei kiinnosta seurustelu…” Hän huokaisi. ”Se voi olla vähän ahdistavaa.”

Eelis katseli naista uteliaana ja mietti, oliko sen aborttitarinan takana kuitenkin jotain muutakin. Tämä ei kuitenkaan tainnut olla oikea paikka tai hetki alkaa kyselemään. ”Ymmärrän täysin.” Hän nyökkäsi.

”Lähdetäänkö viikonloppuna ostoksille?” Sarah ehdotti.

”Minulla on töitä lauantaina, mutta ehkä sen jälkeen?”

”Ihan monelta vain sinulle käy. Yritän houkutella sinut taas yksille sen jälkeen”, nainen virnisti.

”Sen viimekertaisen jälkeen, aika rohkeaa sinulta”, Eelis naurahti uudemman kerran ja nosti vesilasinsa huulilleen.

”Niin, parempi hypätä heti uudestaan hevosen selkään ja nyt kuitenkin tiedän jo reitin asunnollesikin.” Sarah kiusoitteli, eikä Eelis oikeastaan laittanut pahakseen.

”Katsotaan”, hän vastasi.

******

Talo oli hieman syrjemmässä keskustasta, rauhallinen asuinalue, piha kauniisti hoidettu. Michael oli kertonut sen toimivan eräänlaisena turvakotina nuorille, lähinnä seksuaalivähemmistön edustajille, miehille tai naisille, muunsukupuolisille. Heille, jotka olivat kokeneet samankaltaisia traumoja ja joilla ei oikein ollut omaa tukiverkkoa takanaan. Heille, joilla oli vaikeuksia aloittaa uutta elämää omillaan.

Michael tuli häntä vastaan ovelle. ”Tervetuloa”, hän sanoi ja hymyili. ”Voit jättää takkisi tuohon.” Hän neuvoi ja osoitti naulakkoa. Eelis vilkaisi miehen jalkoihin, tällä oli kengät jalassa ja tämä oli se outous, johon hänellä oli vaikeuksia tottua. Miksi ihmeessä nämä ihmiset halusivat kävellä kengillä sisällä?

”Haluaisitko jotain juomista, kahvia, teetä tai ehkä kaakaota? Teen tosi hyvää kaakaota, vaikka itse sanonkin.” Hän hymyili lämpimästi.

”Kiitos, maistan sitä mielelläni” Eelis vastasi ja seurasi miestä keittiöön.

”Istu vain alas”, Michael viittoi ja Eelis teki niin, katsellen ympärilleen. Ikkunan takana olevan puun lehdet olivat alkaneet vaihtaa syksyn väreihin, päivä oli melko harmaa ja sateen tuntua oli ilmassa.

”Asutko siis itse täällä?” Eelis kysyi hieman hämillään.

”En, mutta yövyn täällä kyllä säännöllisesti, toimin tukihenkilönä. Monella auttamistamme nuorista on aika vaikea menneisyys eikä välttämättä ketään, johon tukeutua. Kun olen voinut auttaa heitä, se on auttanut myös minua.” Michael vastasi valmistellen kaakaota. ”Kun käy läpi jotain niin hirveää, voi olla sellainen avuton tunne… kuin kaikki olisi pilalla ja missään ei ole järkeä…. Ajatus että elämä on rikottu ja tuhlattu, mitä sillä romulla voi tehdä?” Michael katsahti häneen ja Eelis hymyili hieman, tunnistaen ajatukset.

Hän kuuli ääniä käytävältä ja katsahti hieman levottomana oven suuntaan. Pian oviaukkoon ilmestyi häntä nuorempi, hoikka poika, jolla oli kalpeat kasvot ja siniset hiukset. ”Anteeksi, en tajunnut, että…” Poika mutisi jännittyneenä vilkaistessaan häneen ja sitten Michaeliin.

”Ei mitään, menemme kohta yläkertaan. Haluatko sinäkin kaakaota, Jacob?” Michael kysyi ja hymyili pojalle lempeästi, joka vilkaisi Eelistä hieman hermostuneena.

”Ei tuota… ajattelin vain ottaa vähän vettä… Menen sitten huoneeseeni.” Poika sanoi hiljaa ja käveli varuillaan kohti jääkaappia. Eelis siirsi katseensa ikkunaan, sillä aisti hänen läsnäolonsa hermostuttavan toista.

”Onhan kaikki hyvin?” Hän kuuli Michaelin kysyvän pojalta.

”Joo… Kaikki on hyvin…” Kuului hiljainen vastaus. ”Jätän teidät rauhaan…”

”Jutellaan myöhemmin, Jacob.” Michael sanoi ja jos poika vastasi, hän sanoi sen niin hiljaa, ettei Eelis kuullut. Askeleet kantautuivat poispäin. ”Täällä asuu parhaillaan kolme nuorta, jotka ovat kokeneet samankaltaisia juttuja kuin me. Sitten on heitä, jotka käyvät täällä vielä säännöllisesti, mutta ovat jo muuttaneet omilleen.” Michael sanoi ja ojensi kupin hänelle. ”Mennään yläkertaan niin voidaan jutella siellä rauhassa.”

Eelis seurasi miestä yläkertaan ja katseli ympärilleen. ”Täällä tiloissa toimi ennen majatalo. Ostimme tämän paikan muutama vuosi sitten mieheni kanssa ja teimme tästä turvakodin. Täällä on kaksi muuta aikuista tukihenkilöä ja joku meistä on aina paikalla nuorten kanssa.”

Michael avasi oven huoneeseen, joka tosiaan oli enemmän kuin kirjasto tai oleskeluhuone, kuin toimisto. Huoneessa oli pieni sohva ja nojatuoli, pieni kahvipöytä ja koristetakka. Kirjoja oli valtavasti. ”Istu vain alas”, Michael kehotti osoittaen sohvaa kohti, istuutuen itse alas nojatuolille.

”Tykkäätkö sinä lukea?” Michael kysyi, huomaten hänen katselevan kirjoja.

”Joo… Viime aikoina olen lukenut enemmän tai aika paljonkin.”

”Minä rakastan lukemista, hetkellinen poispääsy oman pään sisältä toiseen maailmaan.” Hän jatkoi ja toi kupin huulilleen. ”Laitoin siihen hieman chiliä”, hän sanoi hymyillen, laskettuaan kupin alas. Eelis kohotti kulmaansa, olihan hän kuullut chilistä kaakaossa tai suklaassa, muttei koskaan ollut maistanut. Hän nosti kupin huulilleen hitaasti, ja maistoi, se oli erilaista mutta hyvää.

”Maistuu hyvälle”, hän kehui.

”Haluaisitko nyt kertoa enemmän kokemuksestasi?” Michael kysyi ja jälleen epämukava olo täytti hänet. Eelis piteli lämmintä kuppia käsiensä välissä, katsellen sitä.

”En oikeastaan”, hän naurahti ilottomasti ja nosti katseensa mieheen, joka hymyili rohkaisevasti. ”Mutta kai minun on yritettävä.” Hän sanoi sitten ja mietti mistä aloittaisi.

”Hän on kuollut, exäni siis…” Eelis lopulta sanoi. ”Ja se toinen mies on kuollut myös…” Hän naputti kupin pintaa sormillaan, katsoi poispäin kohti ikkunaa. ”Se toinen, joka oli osallisena, ampui miehen silmieni edessä, miehen joka yritti…” Eelis puraisi huultaan. ”Naapuri, jonka luokse yritin paeta, hän yritti auttaa ja… Ajattelen, tai… Minun olisi pitänyt ymmärtää, heillä oli aseet… Se mies… Minun olisi pitänyt tajuta, että…”

”Syytät itseäsi sen miehen kuolemasta?” Michael kysyi ja Eelis oli hetken hiljaa.

”Niin. Ilman minua hän olisi vielä hengissä.” Hän sanoi ja nosti kupin huulilleen.

”Sinä et painanut liipaisinta, Eelis.” Michael sanoi. ”Se mies olisi hengissä, jos hänet ampunut mies ei olisi painanut liipaisinta.” Eelis kohtasi miehen katseen. ”On helppoa syyttää itseään asioista, jotka… No, joihin olet vain korkeintaan yksi osa sitä ketjua, joka johti siihen miten asiat menivät, mutta joista et tosiasiassa voi ottaa vastuuta. Sinä et tuonut heitä paikan päälle, he tulivat sinne tehdäkseen sinulle pahaa ja siinä tilanteessa, sinä yritit parhaasi selvitä. Sinä et ole vastuussa siitä kuolemasta. Ymmärrän kyllä sen ajatuspolun, olen minäkin syyttänyt itseäni muiden kohtaloista. Jos en olisi ollut niin särjetty ja peloissani, jos olisin puhunut aiemmin ja paljastanut pahantekijän, olisi muita, jotka olisivat säästyneet siltä mieheltä, joka alkuun hyväksikäytti minua pitkään.” Michael oli hetken hiljaa, ennen kuin jatkoi. ” Kysymys, ajatteletko, että minun kuuluisi kantaa syyllisyyttä ja ottaa vastuu siitä, etten uskaltanut heti puhua?” Michael kysyi rauhalliseen sävyyn ja Eelis katsahti häneen ja pudisti päätään.

”En”, hän myönsi.

”Myönnän, että sinun laillasi kannoin sitä syylisyyttä pitkään, kunnes osasin päästää siitä irti. Mutta koska sinä näet, ettei se kuulu harteilleni, niin eikö sinun olisi sitten hyvä osoittaa myös itsellesi samaa armollisuutta?”

Eelis pohti asiaa. ”Niin kai, helpommin sanottu kuin tehty”, hän hymyili takaisin vaimeasti. ”Joka yö herään painajaisiin siitä mitä tapahtui, pääseekö niistä eroon?” Hän kysyi.

Michael näytti mietteliäältä hetken ennen kuin vastasi. ”En voi vastata kuin omasta puolestani ja totuus on, että saatan vieläkin nähdä painajaisia omasta menneisyydestäni. Ei niin säännöllisesti, mutta… Välillä ne muistot nousevat pintaan hyvin voimakkaina…” Michael kohautti olkiaan. ”Niitä on kuitenkin helpompi sietää, ehkä myös hieman helpompi hallita, alkuun saatoin pelätä mennä nukkumaan, mutta en enää. Saatan ymmärtää unessa, sen olevan unta ja herätä.”

Eelis nyökkäsi, hieman harmistuneena siitä, ettei painajaisista ehkä koskaan pääsisi eroon ”Niihin kuitenkin auttaa, että saat käsiteltyä asiaa. Jos olet nyt yrittänyt työntää kaikki ajatukset siitä syrjään päivällä, alitajunta kaivaa ne esiin yöllä. Siksi on hyvä puhua siitä.”

Eelis nyökkäsi ja oli hiljaa hetken. ”Kertoisitko minulle lisää siitä suhteestasi?” Michael pyysi ja Eelis huokaisi, maistoi kaakaota ja aloitti varovasti puhumaan Chrisistä. Se tuntui oudolta, yhä hieman kiusalliselta, mutta kun hän puhui, se oli koko ajan hieman helpompaa.

”Hän kiristi minua… Otti minusta valokuvia alasti ja hm… kun imen häntä…” Eelis sanoi lopulta vaivaantuneena. ”Niitä kuvia on päässyt leviämään ja … se ahdistaa… Siksi vaihdoin nimeni ja halusin muuttaa tänne…” Hän tunnusti miehelle, joka tuntui ymmärtävän hyvin hänen ristiriitaiset ajatuksensa Chrisin suhteen. Michael oli hiljaa hetken.

”Ymmärrän että se ahdistaa”, Michael sanoi. ”En tiedä, ehkä helpottaa, jos kerron, että minustakin on sellaisia… kuvia ja videoita…” Hän sanoi hiljaa. Eelis katsoi miestä yllättyneenä.

”Osa niistä on hyvin kyseenalaista materiaalia, enkä rehellisesti tiedä varmaksi paljon niitä on ja missä niitä kiertää. En usko, että haluan tietää. Osa on kuvattu niin, että olen huumattu, ne saattavat näyttää, että hyväksyn tilanteen, en rehellisesti tiedä. Sitten on niitä, joista kyllä näkee, ettei se ole vapaaehtoista ja niistä osa on tietenkin jäänyt poliisien haaviin, mutta en usko, että kaikki.” Eelis katsoi miestä järkyttyneenä. ”Se on valitettavaa, mutta sille ei voi mitään. En nykysisin oikeastaan käy lainkaan homo clubeilla tai vastaavissa, joten en juurikaan törmää tilanteisiin, missä asia saattaisi nousta esiin. Nykyisin videota ja muita on niin paljon, että uskon, tai haluan uskoa, hyvin harvan näkevä niitä.” Michael oli hiljaa hetken. ”Et siis ole yksin.”

Miehen kokemus taisi olla todella paljon pahempi kuin hänen omansa, -Eelis mietti. Ja vaikka Michael oli sanonut ettei tulisi verrata, hän huomasi silti tekevänsä sitä. Hän ajatteli niitä palasia, mitä Michael oli kertonut ja luultavasti jätti vielä paljon kertomatta. Ja hänen teki mieli kysyä siitä lisää, hän halusi ymmärtää. Hän olisi halunnut kysyä millainen suhde Michaelilla oli miehensä kanssa, oliko se seksuaalinen? Oliko se normaali, mitä tahansa normaali nyt sitten oikeastaan oli. Pystyikö rentoutua kylliksi, jos… oli kokenut jotain niin hirveää. Jotain sellaista, mikä menisi yli hänen omankin ymmärryksensä? Useita vuosia, useampi mies, joka… Eelis voi hieman pahoin jo pelkästä ajatuksesta.

Silti, mies, joka istui siinä lähellä, näyttäen melko rauhalliselta ja järjissään olevalta… Mikään ulkoisesti ei antanut viitteitä, että… Niin… ei kai se hänestäkään näkynyt päältä päin. Oli paljon kysymyksiä, mutta tuntui aivan liian varhaiselta kysyä niitä. Kuitenkin istuessaan siinä, avatessaan varovasti palasia omasta kokemuksestaan ja kuunnellessaan lisää palasia siitä, mitä Michael oli kokenut, hän uskalsi miettiä Mishaa ja heidän parisuhdettaan. Voisiko se sittenkin olla vielä mahdollista rakentaa pohja uudelleen? Voisiko hän toipua kylliksi voidakseen olla sellaisessa parisuhteessa, jota Misha kaipasi, jossa seksi olisi osa, tärkeä osa. Eelis ei ollut varma, mutta antoi itselleen mahdollisuuden ajatella asiaa.

ⒸKolgrim

4.luku

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s