33.Lapselliset leikit

Joni katsoi ulos ikkunasta ja ajatteli Chrisiä.  Adam oli tulossa tapaamaan häntä ja odottaessaan Joni ei voinut pitää ajatuksiaan kulkemasta entiseensä. Se ei ollut ainoastaan pelkoa, jota hän tunsi, tai vihaa ja katkeruutta – suuri osa siitä oli vain surumielisyyttä ja hämmennystä. Vaikka oli lämmin, hän värisi silti. Puutarha kylpi kullanhohtoisessa iltapäivä auringossa, mutta päivän kauneus ei kuitenkaan liennyttänyt Jonin ahdistunutta mieltä.

Hän muisteli päivää, jolloin oli saapunut Kanadaan.  Chris oli valmistanut illallista, hän oli ollut niin suloinen silloin. Joni saattoi yhä muistaa kuinka onnellinen oli ollut vielä silloin kun suudelmat ja kosketukset olivat olleet helliä ja lämpimiä. Tapa jolla Chris oli katsonut häntä ennen; hellästi, rakastavasti, eikä pelkästään silloin vain myöhemmin myös. Oliko se ollut aitoa? Se oli tuntunut aidolta ja nyt… Missä se mies oli, jonka hän oli luullut tuntevansa?  Ehkä se olikin ollut hänen oma syynsä? Oliko Chris ollut väkivaltainen muille?

Joni toi polvensa rintaansa vasten ja laski leukansa niille lepäämään samalla, kun kietoi kätensä jalkojensa ympärille. Hän kipristi paljaita varpaitaan ja tarkkaili liikettä. Oliko Chris tiennyt käyttävänsä valokuvia kiristykseen silloin, kun oli ottanut ne? Oliko hän pohtinut sitä mahdollisuutta? Oliko se niin tarkoin mietitty suunnitelma? Jos niin… oliko heidän suhteessaan koskaan ollut todellista rehellistä ja aitoa hetkeä? Oliko kaikki ollut teeskentelyä? Kaikki ne hyvät hetket? Joni tiesi, ettei hänen tulisi ajatella moista, muttei voinut lopettaa. Hän halusi ymmärtää, muttei osannut, eikä myöskään voinut olla syyttämättä itseään jossain määrin. Olisi ollut helpompaa vihata Chrisiä täysin, mutta se ei ollut niin helppoa, kaikki oli monimutkaisempaa kuin mitä hän olisi halunnut.

“Onko kaikki hyvin?” Mishan huolestunut ääni kysyi havahduttaen Jonin ajatuksistaan. Nuorukainen katsoi hämmentyneenä ja osittain nolostuneena mieheen. Hän ei saattanut kertoa Mishalle, että oli ajatellut Chrisiä, että kaipasi jotakin mikä oli jo kauan aikaa sitten kadonnut. Misha tai kukaan ei luultavasti voisi ymmärtää sitä, jopa hänen itsensä oli vaikea ymmärtää.

”Olen kunnossa”, Joni valehteli ja yritti hymyillä. ”Taidan vain jännittää Adamin tapaamista.”

Misha nyökkäsi ja istui Jonin vierelle sohvalle. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että Adam tulisi heille, hän ei luottanut mieheen. Adam oli Chrisin ystävä ja se tieto sai Mishan varuilleen. Eikö Adamin olisi pitänyt nähdä jonkin olevan vialla ystävässään? He olivat kuitenkin tunteneet lapsuudesta asti. Misha olisi halunnut pidellä Jonia syleilyssään, sanoa jotakin mikä saisi tämä olon paremmaksi, mutta mitä se voisi olla? Häntä harmitti edellinen yö, se miten hän oli lähtenyt tarinan kerrottuaan.  Misha halusi kertoa Jonille tunteistaan, muttei tiennyt miten aloittaa.

“Joni…” Misha aloitti lopulta ja Joni käänsi uteliaan katseensa häneen. ”Minä-” Ja juuri silloin ovikello soi. Misha huokaisi ja nousi, Joni vilkaisi kelloa.

”Sen täytyy olla Adam”, nuorempi mies totesi ja suoristi asentoaan.

“Minä käyn avaamassa!” Ivo huudahti ja suuntasi ovea kohti. Mies oven takana näytti hermostuneelta ja väsyneeltä. Hän yritti hymyillä, mutta hymy syntyi hieman vaimeana.

”Hei, olen Adam…minä…” Hän aloitti ja Ivo hymyili lempeästi nuoremmalle miehelle.

“Joni odottaa sinua, tule peremmälle”, kookas venäläinen toivotti ja piteli ovea auki. Adam astui sisään, lahjapussi käsissään. Hän katsoi pitkää vaaleaa miestä, joka ainakin vaikutti ystävälliseltä, mutta pian toinen mies ilmestyi nurkkauksen takaa mulkoillen häntä tavalla, joka sai Adamin tuntemaan kuin olisi itse ollut pahantekijä.

”Hei”, Adam nyökkäsi Mishaa kohti, joka soi vain pienen tervehtimisen eleen hänen suuntaansa. Adam riisui hitaasti kenkänsä. ”Toin tämän Jonille, se on vaimoltani ja minulta, hänen syntymäpäiväkseen”, hän selitti hermostuneena ja nosti lahjapussin esille pystymättä ravistamaan syyllisyyden tunnetta harteiltaan.

“Joni on olohuoneessa”, Misha sanoi kylmään sävyyn ja Ivo vilkaisi veljeään moittivasti; ei ollut mitään syytä hermostuttaa kanadalaisparkaa entisestään. Eihän tämä ollut tehnyt mitään väärää!

”Haluaisitko kupin kahvia?” Ivo kysyi pehmeämpään sävyyn. “Tai mehua ehkä?”

“Kahvi maistuisi, kiitos.” Adam nyökkäsi ja katsoi ympärilleen miltei pelokkaana. ”Olohuoneessa siis?” Hän kysyi ja Misha huitaisi kädellään osoittaakseen, että hänen tulisi seurata minkä Adam teki.

Joni makasi sohvalla puolittain istuvassa asennossa pidellen kirjaa kädessään vain tarjotakseen hermostuneille käsilleen jotakin mistä pidellä. Hän katsoi ylös, näki Adamin ja yritti hymyillä. ”Hei.”

Adam astui peremmälle. Vaikkakin mustelmat Jonin kasvoilla olivat jo parantumaan päin, kanadalainen näki ne ensimmäistä kertaa ja järkyttyi. Adam laski katseensa hetkeksi lahjakassiin jota piteli ennen kuin katsoi Joniin uudestaan. ”Hei”, hän vastasi ja hymyili hieman.

”Istu toki alas”, Joni pyysi ja osoitti kohti viereistä nojatuolia.

Adam nyökkäsi ja vilkaisi Jonin kasvoja uudestaan. Häntä kammotti nähdä nuorukaisen ruhjeet – nyt kellertävät mustelmat hänen poskellaan ja vasemman silmän ympärillä, t-paidan kauluksen sivusta hän saattoi nähdä yhden, joka luultavasti jatkui pidemmälle olkapäälle ja rinnalle, kämmenen kokoinen mustelma pojan käsivarressa ja Adam tiesi vaatteiden alla olevan vain enemmän jälkiä. Hän voi pahoin ajatellessaan, että hänen ystävänsä oli tehnyt kaiken tämän ja… enemmän.

“Ai niin!” Adam muisti ja ojensi lahjapussin Jonille. “Syntymäpäivälahjasi, sen on Suvilta ja minulta”, hän selitti pojan ottaessa sen vastaan hymyillen varoen ja nyökäten.

”Kiitos”, Joni sanoi ja katsoi sisälle.

”Ei se ole mitään erikoista, mutta…” Adam aloitti tuntien olonsa yhä jokseenkin hermostuneeksi.

Joni hymyili miehelle lempeästi ottaessaan kassista esille Taru sormusten herrasta kirjan, rentoutus cd:n ja hänen lempi suklaataan. ”Minulle tuodaan suklaata niin paljon, että tällä vauhdilla lihon vielä muodottomaksi!” Joni vitsaili väsyneenä. ”Kiitos näistä”, hän lisäsi perään. Adam katsoi nuorukaista tarkemmin; Joni oli itse asiassa laihtunut siitä, kun hän oli nähnyt tämän viimeksi toukokuussa. Adam hymyili surullisena ja oli aikeissa mainita asiasta, mutta pitkä, vaalea mies ehätti ensin avata suunsa.

“Toivon, että sinä myös söisit suklaat, jota olet saanut. Olet laihtunut jo liikaa, Joni.” Misha sanoi suomeksi ja Joni katsoi mieheen kulmiaan kurtistaen.

“Enkä ole”, Joni kielsi ja tunsi olonsa epämukavaksi. Hän tunsi olonsa vastenmieliseksi, rumaksi ja se, että Misha sanoi hänen olevan liian laiha, ei auttanut asiaa.

“Pian olet liian laiha, jos et ala syömään enemmän”, Misha nyökkäsi ja mulkoili Adamia kohti, joka nielaisi raskaasti kylmän katseen alla.

Joni huokaisi huomatessaan kuinka hermostuneeksi Misha sai Adamin. ”Misha, kiltti, haluaisin puhua Adamin kanssa kahden. Olen varma, että löydät muutakin tekemistä kuin seisoa siinä näyttäen siltä kuin joku olisi puraissut sinua takamuksesta”, Joni sanoi suomeksi ja Misha loi häneen yllättyneen katseen. Hän ei ollut odottanut Jonin sanovan jotakin niin… niin kakaramaista. Vaalea mies hymyili hieman, yrittäen peitellä hymyään, mutta Adam huomasi ilmeen miehen kasvoilla muuttuneen ja mietti mistä oli kyse. Lopulta Misha kääntyi ja käveli keittiöön sanaakaan sanomatta.

Joni huokaisi jälleen ja laittoi esineet takaisin kassiin, jonka laski sitten lattialle. ”Olen pahoillani hänen puolestaan. Ei Misha tarkoita pahaa, hän on vain…”

“Huolissaan?” Adam arvasi ja hymyili hieman. “Ymmärrän kyllä, tämä on… monimutkaista.” Hän nyökkäsi. ”Koska olen Chrisin ystävä…” Adam huokaisi. ”Joni, sinun täytyy tietää kuinka pahoillani olen… Jos…”

”Adam, et sinä ollut se, joka vahingoitti minua”, Joni sanoi. ”En syytä sinua mistään.” Hän katsoi toista miestä hiljaa hetken ja epäröi. ”Olet kai nähnyt hänet?”

Adam nyökkäsi. “Näin hänet tänään ja hieman sen jälkeen, kun hänet pidätettiin.”

”Kuinka Chris voi?” Joni kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja Adam katsoi nuorukaiseen yllättyneenä kysymyksestä.

”Hän on… no…” Adam mietti kuinka voisi vastata. “Hän on pysynyt terveenä”, Adam kurtisti kulmiaan vastaukselleen. ”Tarkoitan…” Hän katsahti Joniin kuin etsien apua siitä mikä olisi hyväksyttävää sanoa. Että Chris oli peloissaan? Hermostunut ja vihainen? Ei, hän ei voisi sanoa niin, eihän?

“Hän taitaa olla vihainen?” Joni arvasi ja Adam nyökkäsi.

“Hämillään ja peloissaan myös”, Adam lisäsi miettimättä tarkemmin.

”Peloissaan”, Joni toisti sarkastisen huvittuneena. ”Niin tietenkin…” Sillä hetkellä Ivo tuli huoneeseen kantaen kahvitarjotinta. Joni vaikeni ja hymyili miehelle. ”Kiitos Ivo”, hän sanoi miehen kaataessa maitoa hänen kuppiinsa ja ojentaessaan sen hänelle tarjoten myös muutaman suklaakeksin lautasella.

”Eipä kestä”, Ivo vastasi. ”Valmistamme illallista Mishan kanssa”, mies lisäsi ja vilkaisi Adamia kohden ennen kuin palasi keittiöön veljensä luokse.

Joni odotti hetken kunnes Ivo oli mennyt ennen kuin siirsi huomionsa takaisin kanadalaiseen. ”Mitä Chris sanoi?” Joni kysyi Adamin kurottautuessa ottamaan kahvikupin pöydältä.

Mies huokaisi. “Mistä aloittaa?” Hän pohdiskeli ääneen, epämukava olo ei tuntunut laskeutuvan.

“Kertoiko hän sinulle kuvista?” Joni kysyi yrittäen pysyä niin rauhallisena kuin kykeni. Sisimmässään hän tiesi, että nuo kuvat saattaisivat kummitella häntä koko hänen lopunikänsä, että jonakin päivänä hän saattaisi huomata niiden levinneen eikä hän voisi tilanteelle mitään muuta kuin yrittää elää sen asian kanssa.

Adam nyökkäsi, vilkaisi Jonia, huulet raottuen hänen miettiessään mitä voisi sanoa.

”Ja?” Joni kysyi. “Tiedätkö, onko hän tehnyt niille jotain?” Hänen kätensä vapisivat pettäen sen rauhallisuuden jolla hän oli onnistunut tasaamaan äänensä.

“Hän ei sanonut… Vain, että hänellä on ne, että he syyttävät häntä sinun kiristämisestäsi, jonka hän kieltää, sanoen, että olit 18 ja halukas… poseeraamaan.” Adam päätti olla rehellinen.

Joni nyökkäsi tuntien synkkää huvittuneisuutta, jostakin syystä häntä miltei nauratti. ”Olin humalassa ja Chris varmisti, että olisin halukas. En tiedä mihin suostuin, en edes muista koko tilanteesta mitään!” Joni kiristi hampaitaan, tunsi kyyneleiden nousevan silmiinsä ja yritti jääräpäisesti estää niitä valumasta poskille. Chris oli tiennyt mitä teki, niinhän? Hän oli ottanut ne kuvat ja Joni tiesi heidän harrastaneen seksiä sinä yönä, muttei muistanut siitäkään mitään. Ehkä jos hänen hälytyskellonsa olisivat jo soineet sinä aamuna… Miksei hän ollut kyseenalaistanut tilanteen outoutta? Nyt jälkeenpäin hän muisti ja tiedosti monia tilanteita jo heidän suhteensa alusta, jotka olivat tarjonneet hälytysmerkkejä tulevasta. Miksei hän ollut osannut lukea niitä silloin? Lapsellisesti hän oli kuvitellut osaavansa käsitellä Chrisiä, kun tosiasiassa hän oli itse taipunut painostuksen alla niin useasti tämän tahtoon.

”Sain sen käsityksen, että hän aikoo myöntää syyllisyytensä pahoinpitelyysi”, Adam sanoi varoen. ”Chris sanoi katuvansa ja olevansa pahoillaan, hän pyysi minua kertomaan sinulle sen.” Joni katsoi miestä vaiteliaana hetken, epävarmana siitä mitä ajatella. Hänen mielensä oli hämillään.

”Niin, hän usein pahoitteli jälkeenpäin”, Joni kuiskasi lopulta. ”Minä-” Joni huokaisi ja yritti kohottaa kahvikupin huulilleen, mutta hänen kätensä vapisivat liikaa ja niinpä hän laski sen takaisin syliinsä, pidellen sitä varoen molempien käsiensä välissä jottei läikyttäisi kuumaa juomaa. ”Toivon vain, että voisin ymmärtää tai löytää edes jonkin tolkun koko hommasta. ”Milloin Chris alkoi vihata minua näin paljon?”

”Hän ei vihaa sinua, se on-” Adam aloitti epävarmana ja Joni hymyili miehelle hieman vinosti.

”Rakkauttako? Tuskin!” Hän vastasi. “Mutta välimme eivät aina olleet näin huonot ja… se saa minut hämilleni. Toivoin, että voisit selventää asioita minulle, olethan tuntenut Chrisin niin pitkään.”

Adam nyökkäsi ja katsoi nuorukaista surullisena. ”Chrisin isä on väkivaltainen alkoholisti. Sellaisessa ympäristössä Chris on kasvanut. En nähnyt sitä kaikkea, mutta oli kertoja jolloin kuulin hänen isänsä huutavan ja kiroavan, nimittelevän vaimoaan ja…” Adam piti pienen tauon. ”Chrisin äidillä oli usein mustelmia, Chrisillä myös ajoittain, mutta kukaan heistä ei vienyt asiaa koskaan eteenpäin eikä Chris ole halunnut puhua siitä myöhemmin.”

Joni katsoi alas kahvikuppiinsa ja nyökkäsi. ”Arvelinkin jotain vastaavaa. Hän ei koskaan halunnut puhua perheestään kanssani.”

“Olen pahoillani. Luulin tosiaan, että hän olisi päässyt yli menneisyydestään”, Adam huokaisi. “En hyväksy hänen tekoaan millään tasolla ja vaikka hän on ystäväni, toivon että hän saa ansaitsemansa tuomion ja sen kautta apua ongelmiinsa.”

Joni katsoi Adamia, tunsi olonsa surkeaksi koko tilanteesta, siitä, että kaikki oli päättynyt näin. ”Omat tunteeni Chrisiä kohtaan ovat hyvin… monimutkaiset”, hän aloitti hiljaisella äänellä. ”Olen vihainen, loukkaantunut ja… pelkään. Välillä vihaan häntä ja välillä en”, Joni pudisti päätään ja huokaisi. ”Enimmäkseen olen vain hämmentynyt.”

Adam nyökkäsi, joi kahvinsa loppuun ja asetti tyhjän kupin pöydälle. ”Suvi haluaa minun katkaisevan kaiken kontaktin Chrisin kanssa”, hän päätti sanoa tarkkaillen nuorukaisen reaktiota.

Joni oli hiljaa hetken, epävarmana siitä mitä vastata, mitä Adam toivoi hänen sanovan? Hän katsoi käsiään, jotka puristivat yhä kahvikuppia välissään. ”Puhun hänelle”, Joni lupasi lopulta. ”C-chris on ystäväsi…” Hän tunsi vatsanpohjaansa kiristävän ymmärtäessään, ettei koskaan voisi katkaista kaikkia linkkejä entiseensä, Adamin kautta Chris kummittelisi hänen elämäänsä aina jollakin tasolla ja kuitenkin vaihtoehto vaatia Adamilta samaa kuin mitä Suvi vaati, tuntui kohtuuttomalta ja epäviisaalta. Joni tiesi miten Chrisin mieli toimi tietyssä määrin ja Adamin menettäminen saisi miehen vihan kasvamaan ja ennen kaikkea toisi syyn hänen harteilleen. Katkeruus ja viha kasvaisivat, eikä Chris pysyisi vangittuna ikuisuutta, Chris saattaisi saada vapautumisensa nopeasti ja… Joni alkoi voida pahoin; hän ei halunnut olla tässä, käydä tätä keskustelua, painia tämän tilanteen kanssa. Hän ei halunnut joutua todistamaan oikeudenkäynnissä, kohdata Chrisiä ja luetella asioita vieraille joita tämä oli tehnyt. Hän halusi kaiken vain olevan jo ohi, palata elämään jonka oli tiennyt ennen tätä kaikkea, aikaan jolloin ongelmat olivat olleet yksinkertaisia ja helppoja ratkaista.

“Minusta sinun ei kannata hylätä häntä nyt”, Joni sanoi sitten ja nielaisi raskaasti pystymättä katsomaan Adamiin, peläten äänensä särkyvän paineen alla. ”Chris tarvitsee apua, huolimatta nykyisistä tunteistani häntä kohtaan… Näin hänessä kerran miehen, josta… välitin… Joten puhun Suville… Kunhan…” Hän toi lopulta katseensa mieheen. ”Voitko luvata, että tulevaisuudessa, et puhu Chrisille asioistani? Että…” Joni huokaisi. ”En halua nähdä häntä oikeudenkäynnin jälkeen, en pysty…”

“Tietenkin, ymmärrän täysin”, Adam vastasi, toivoen että voisi tehdä jotakin enemmän Jonin hyväksi, helpottaa tämän tuntemaa tuskaa.

Misha seisoi lähellä keittiön oviaukkoa ja kuunteli tarkkaan viereisessä huoneessa käytävää keskustelua. Ivo huokaisi ja pyöritti silmiään veljensä käytökselle. ”Misha, hän halusi jutella Adamin kanssa kahden”, vanhempi veli muistutti pilkkoessaan vihanneksia. ”Voisit salakuuntelun sijaan keskittyä auttamaan minua.” Misha vilkaisi häneen lyhyesti ja toi sormensa huulilleen merkiksi siitä, että tämän tulisi pysyä vaiti. Hän halusi kuulla mitä kanadalaisella oli sanottavaa. Hän ei kuullut aivan kaikkea, enimmäkseen vain sen mitä Adam sanoi. Kun mies kertoi vaimonsa toiveen, Misha oli täysin samaa mieltä, että toivetta tulisi noudattaa. Adamin täytyi käsittää, ettei kukaan tarvinnut niin kehnoja ystäviä kuin Chris oli! Mishan mielestä Chris oli yksinkertaisesti astunut sellaisen rajan yli, jonka jälkeen ei enää ansainnut ymmärrystä tai anteeksiantoa.

Misha kuitenkin tuohtui pian kuullessaan Jonin vastauksen. Eikö kakara ymmärtänyt vaaraa? Huoli kasvoi ja vaihtui suuttumukseksi, mikä lopulta sai hänet astumaan olohuoneeseen.

Kanadalainen kääntyi katsomaan vaaleaa venäläismiestä ja sai tältä kylmääkin kylmemmän katseen takaisin. ”Haluan puhua kanssasi”, Misha sanoi hänelle ja tämän äänensävy sai Joninkin kurtistamaan kulmiaan.

Adam nousi vilkaisten nuorempaa miestä sohvalla. ”Minun olisi muutenkin pian jatkettava matkaa, lennän takaisin Ouluun illalla”, hän sanoi ja yritti hymyillä vaikka tunsi olonsa epävarmaksi. Hän aisti vaalean miehen suuttumuksen selvästi, sitä ei voinut olla aistimatta!

“Kerro terveisiä Suville”, Joni pyysi. ”Toivon voivani tulla kylään katsomaan häntä ja vauvaa myöhemmin.” Nuorukainen siirsi katseensa hetkeksi Mishaan, joka näytti yhä kireältä. ”Ja Adam, kiitos, että kävit”, hän lisäsi pohtiessaan mistä Misha halusi jutella Adamille.

“Ei kestä. Toivon vain, että voisin tehdä enemmän”, Adam vastasi. ”Pidä huoli itsestäsi”, hän lisäsi. ”Ja toivottavasti näemme taas pian.” Joni nyökkäsi ja hyvästeli miehen ennen kuin tämä seurasi Mishaa eteiseen.

“Puhumme ulkona”, Misha sanoi katsomatta miestä, hän astui itse jo ulos Adamin laittaessa vielä kenkiä jalkoihinsa.

Venäläinen ei selvästi pitänyt hänestä, eikä Adam odottanut keskustelun olevan miellyttävä. Hän selvitti kurkkuaan astuessaan kuistille, jolla Misha odotti.

Vaalea mies kääntyi ja risti kätensä rintansa ylle, mulkoillen häntä epäilevästi. ”Ensinäkin olet sen kusipään ystävä, enkä siksi luota sinuun tippaakaan”, Misha aloitti. Adam nyökkäsi tietämättä mitä muutakaan tehdä.

”Ymmärrän, mutta…” Hän aloitti.

“Ymmärrätkö, että se sinun niin sanottu ystäväsi, johon aiot yhä pitää yhteyttä, on väkivaltainen raiskaaja ja että hän oli lähellä tappaa Jonin?” Misha pystyi vain vaivoin hallitsemaan raivoa sisällään.

Adam nyökkäsi. “Tiedän mitä ystäväni teki”, hän vastasi kireästi. “Luuletko tämän olevan helppoa minullekaan? En koskaan uskonut Chrisin pystyvän moiseen, jos olisin, niin-“

“Olet tuntenut hänet ikuisuuden! Kuinka et ole voinut olla huomaamatta mitään? Hän on sekaisin, ystäväsi on sairas mies! Hyvin sairas! Ja helppoa sinulle?” Misha naurahti kuivasti. “Minua ei helvetti kiinnosta! Joni on se, joka tästä kärsii ja sinun on parasta pitää huolta, ettei Chris enää koskaan pääse hänen lähelleen! Vanno se!”

Adam huomasi pelkäävänsä miestä hieman. Hän ei aiemmin ollut varma mitä Jonin ja Mishan välillä oikein oli, mutta nyt se näytti selvältä. ”En koskaan puhuisi Jonista Chrisille sen jälkeen, kun hänet vapautetaan”, hän vastasi ja Misha mulkoili häntä hetken hiljaa.

”Sinun on parasta puhua totta.”

“Totta kai puhun,” Adam vakuutti. ”Joni on osa vaimoni perhettä ja siksi tärkeä myös minulle. Vannon, etten koskaan enää antaisi Chrisille välineitä tavoittaa häntä.”

Misha nyökkäsi hieman jäykästi, suuttumus, jonka huoli Jonista aiheutti, ei tuntunut lieventyvän. ”Älä sitten edes mainitse sitä paskiaista Jonille tämän jälkeen. Hän on kärsinyt tarpeeksi, eikä tarvitse enempää stressiä siitä miehestä”, Misha sähähti ja Adam saattoi vain nyökätä. ”Turvallista matkaa takaisin Ouluun”, Misha pakotti itsensä vielä lisäämään ennen kuin palasi sisälle.

Hän palasi olohuoneeseen, missä Joni oli. Tummahiuksinen poika istui sohvanlaidalla näyttäen siltä kuin olisi aikeissa nousta. ”Pysy siinä”, Misha sanoi ja Joni loi häneen hämmentyneen katseen. Misha huokaisi ennen kuin alkoi ravata edestakaisin, kuin olisi aikeissa torua huonosti käyttäytynyttä lasta. ”Hänen ei tulisi pysyä väleissä sen hullun kanssa ja sinun pitäisi tietää se!”

”Anteeksi?” Joni kysyi hieman tuohtuneena Mishan käyttämästä äänensävystä.

“On tuolla tyypillä kyllä otsaa, tulla tänne ja pyytää sinua puhumaan serkullesi sen mulkun puolesta! Mutta pahinta on se, että sinä suostuit! Miksi?!”

“Ensinäkin Adam ei pyytänyt mitään! Hän kertoi Suvin vaativan sitä!” Joni korotti ääntään. ”Ja miksikö? Sinulla ei ole mitään käsitystä koko jutusta! Luuletko, että iloitsen siitä, että joudun tekemään tällaisia päätöksiä?! No en hitto vie iloitse! Adam ja Chris ovat olleet ystäviä jo ikuisuuden ja Chris tarvitsee apua! Häntä on pahoinpidelty lapsena ja selvästikin hänellä on paljon ongelmia, jotka pitää ratkoa. Se ei auta häntä tippaakaan, jos kaikki kääntävät selkänsä hänelle!”

”Oi älä sinä tee tuota…” Misha aloitti päätään pudistaen.  Hän osoitti Jonia sormellaan. ”Älä sinä tarjoa sille paskiaiselle tekosyitä, ei sen jälkeen, mitä hän teki sinulle!”

Joni hengitti kiihtyneenä ja kavensi katsettaan. ”Voi kyllä minä tiedän mitä Chris teki! EN tarvitse muistutusta siitä, Misha!”

“No miksi helvetissä sitten kannustat Adamia pysymään hänen ystävänään?!” Misha huusi.

Kiivas riitely sai Ivon tulemaan olohuoneeseen katsomaan mitä oli tekeillä. Hän yllättyi nähdessään Mishan huutavan Jonille. ”Misha!” Ivo yritti puuttua väliin, mutta nuorempi veli nosti vain kätensä merkiksi, ettei tämän tulisi sekaantua; hän oli liian tuohduksissa ajatellakseen selkeästi.

“Mitä tapahtuu, kun Chris pääsee ulos vankilasta, Joni?! Mitä, jos hän ei parane? Hänen ystävänsä on naimisissa sinun serkkusi kanssa ja hänellä on yhteys sinuun hänen kauttaan! Entä jos hän ei vain pysty unohtamaan? Oletko miettinyt sitä?! Ja se on hevonpaskaa, että sellainen mies ansaitsisi saada anteeksiannon ystävältään tai varsinkaan sinulta!”

Joni nousi, kyyneleet silmissään. ”Kyllä Misha, olen miettinyt sitä! Joka päivä, joka ikinen hetki! Ja totta helvetissä pelkään, että Chris ei unohda! Siinä, oletko nyt tyytyväinen?!” Joni huusi. “En pääse vapaaksi! Ei ole mitään päätöstä, joka saisi kaiken katoamaan! Etkö ymmärrä, että Chris syyttäisi MINUA, jos Adam kääntää selkänsä hänelle! Ja hän suuttuisi vain enemmän, tulisi entistä katkerammaksi, enkä halua olla yhtään enempää sen katkeruuden lähde kuin mitä olen jo nyt! En voi pyyhkiä tapahtunutta maton alle ja toivoa, että se katoaa itsestään! Mikään tässä jutussa ei ole helppoa! Se on kaikki ihan helvetin monimutkaistaa ja kyllä olen hämilläni! En tiedä mitä minun tulisi tehdä!” Jonin päätä alkoi särkeä, hän tunsi olonsa uupuneeksi ja oli lähellä purskahtaa itkuun. Riitely pelotti, Mishan korotettu ääni pelotti. ”Haluan olla yksin nyt…” Hän sanoi ja sai Mishan heti katumaan huutamistaan.

“Joni”, hän aloitti ja kurotti kättään nuorukaista kohden, joka kuitenkin pudisti päätään ja nosti kätensä estääkseen kosketuksen ennen kuin pakeni huoneesta.

“Luoja Misha, miksi sinun pitää olla tuollainen idiootti?!” Ivo kysyi paheksuvaan sävyyn. Misha kiristi hampaitaan ja risti käsivartensa. ”Sinun on parasta mennä ja pyytää anteeksi ja parempi, että teet sen heti” Ivo jatkoi. ”Sinun huutamisesi vain pahentaa hänen oloaan tuossa tilassa jossa hän on.”

Misha vilkaisi isoveljeään, sisimmässään häntä kyllä hävetti. ”Minä vain… Olin huolissani… Tai siis, olen huolissani”, hän mutisi.

”No mene ja kerro se hänelle”, Ivo osoitti kohti yläkertaa.

”No niin olin menossakin!” Misha kivahti ja suuntasi portaikkoa kohti.

Hän huokaisi saavuttaessaan huoneen. Hän seisoi suljetun oven ulkopuolella hetken ennen kuin laski kätensä oven kahvalle. Se oli nyt tai koskaan; ei tulisi taianomaisen oikeaa hetkeä kertoa Jonille mitä hän halusi kertoa, siitä ei tulisi sen helpompaa. Kaiken jälkeen, Joni ansaitsi tietää, ansaitsi hänen haavoittuvaisuutensa ja rehellisyytensä. Mishaa hermostutti, mutta hän ei voisi perääntyä, ei enää.

“Joni?” Hän kutsui pehmeään sävyyn yrittäen avata ovea vain huomatakseen, että nuorukainen oli lukinnut sen. ”Joni kiltti, avaisitko oven?” Hän pyysi, mutta sai vastaukseksi vain hiljaisuuden.  Misha huokaisi syvään, yritti rauhoittua ja valita sanansa huolella. ”Joni, minä… olen pahoillani”, hän sanoi ja kuuli toisen liikkuvan hiljaa huoneessa kuitenkaan vastaamatta. ”Minun ei olisi pitänyt huutaa sinulle, olin vain poissa tolaltani, tiedäthän?” Misha piteli käsiään oven puista pintaa vasten. ”Olin vain… peloissani”, hän kuiskasi sanat joita ei ollut helppo myöntää. ”Koska välitän sinusta, Joni… Inhottaa nähdä sinuun sattuvan ja vihaan häntä sen vuoksi mitä hän teki sinulle, enkä halua…” Misha huokaisi ja piti pienen tauon. ”En halua sitä mahdollisuutta, että se tapahtuisi uudestaan. Olen huolissani ja se saa minut varpailleni… Se on tällainen … tarve tai halu suojella sinua… Pidän sinusta Joni, en vain ystävänä, kai sinä sen jo tiedät?” Siinä, hän oli sanonut sen, kasvottomalle ovelle tosin, mutta kuitenkin ja nyt…

Huutaminen oli pelottanut Jonia enemmän kuin hän olisi halunnut myöntää. Koko hänen vartalonsa vapisi. Kun Chris oli huutanut hänelle, se ei ollut päättynyt hyvin ja se oli tappelu jonka hän oli aina päätynyt häviämään ja… Nähdessään Mishan siinä tilassa oli aiheuttanut jonkinasteisen paniikin ja vaiston juosta nopeasti johonkin turvaan välttyäkseen selkäsaunalta. Nyt mies seisoi oven takana ja kutsui häntä ja Joni tunsi olonsa yhä epävarmaksi, kiersi huonetta ja taisteli pelon, tuohtumuksen ja uteliaisuutensa kanssa. ”Pidän sinusta Joni, en vain ystävänä, kai sinä sen jo tiedät?”  Sanat toistuivat hänen mielessään ja saivat hänet pysähtymään hetkeksi.

Vaimea kilahdus, avain kääntyi lukossa ja Misha huomasi pidättävänsä hengitystään. Joni avasi oven hitaasti, kallisti päätään ja katsoi ylös häneen. Hän näytti jotenkin niin heiveröiseltä ja haavoittuvalta sillä hetkellä hänen edessään ja oli selvää, että tämä oli itkenyt aiemmin. ”En ollut varma…” Joni kuiskasi viimein, käsi yhä pidellen ovea.

Misha astui lähemmäs ja kosketti varoen Jonin ruhjeista poskea; ele sai Jonin katsomaan alas jalkoihinsa tuntien olonsa yhä epämukavaksi sen hetkisestä ulkonäössään. ”No, ole sitten varma nyt”, Misha kuiskasi ja liikutti kätensä pehmeästi Jonin leualle saadakseen tämän nostamaan katseensa. ”En ole hyvä tällaisessa”, hän myönsi. ”Mutta olet minulle tärkeä, enemmän kuin osaan sanoin kertoa”, Misha jatkoi matalalla äänellä.

Joni oli halunnut kuulla nuo sanat vuosia ja nyt kun ne oli sanottu, jättivät ne hänet sanattomaksi. ”Misha, minä-” hän aloitti, mutta vaikeni kun ei tiennyt mitä sanoja oikeastaan tavoitteli.

”En odota mitään; tiedän, että olet yhä hämilläsi kaikesta mitä on tapahtunut…” Misha laski kätensä Jonin olkapäälle ja tarkkaili häntä varoen.

”Mitä se tarkoittaa? Tarkoitan, tämä?” Minä…” Kuten Misha oli sanonut, Joni tunsi olonsa hämmentyneeksi. Hän kääntyi ovelta ja käveli sängylle jolle istuutui. Hän katsoi Mishaan, joka seurasi hitaasti, epävarmasti ja lopulta istui sängylle hänen viereensä.

”En ole varma”, Misha vastasi. ”Tiedän vain, että pidän sinusta ja…”

”Mitä tapahtuu?” Joni kysyi vilkaisten häneen ja Misha hymyili hieman.

”En tiedä”, mies vastasi. ”Mitä sinä haluaisit tapahtuvan?”

“En ole varma”, Joni hymyili takaisin. ”Pidän sinusta myös.” Hän katsoi poispäin ja naurahti tilanteen outoudelle. Misha tarttui hänen käteensä, piteli sitä hellästi ja hymyili. Joni käänsi katseensa takaisin häneen, katsoi hetken heidän käsiään ja sitten Mishan kasvoja. ”Minua pelottaa”, hän kuiskasi.

”Tiedän”, Misha vastasi. ”En koskaan painostaisi sinua… En tiedä mitä tulee tapahtumaan, mutta jos haluat, niin voisimme vain odottaa ja katsoa? Vain…” Vaalea mies kohautti olkiaan ja katsoi heidän yhteen liitettyjä käsiään, silitellen Jonin kämmentä lempeästi peukalollaan osittain hermostuneena. ”Se voi olla vain tällaista nyt, minä pitelen kättäsi ja olen vierelläsi, kun sinua alkaa pelottaa”, hän mutisi katsoen yhä alas epävarmana siitä mitä Joni vastaisi.

”Riittäisikö se sinulle todella?” Joni tiedusteli varoen ja Misha katsoi ylös ja hymyili.

”Kyllä, haluan sinun tuntevan olosi mukavaksi, ei minulla ole kiire mihinkään.”

“Joten me vain… odotamme ja katsomme?” Joni kysyi.

Misha nyökkäsi, hänen hymynsä ei hälvennyt. ”Niin, odotamme ja katsomme”, hän myöntyi ja sai Jonin hymyilemään takaisin ja painautumaan hänen kylkeään vasten. Misha kietoi käsivartensa nuoremman miehen ympärille ja suuteli hellästi tämän otsaa. ’Se voi toimia näin, eikö?’ Hän mietti itsekseen päättäen, että yrittäisi tehdä kaikkensa, jotta saisi Jonin jälleen onnelliseksi. Pieniä askelia ja kärsivällisyyttä; se oli kaikki mitä tarvittiin. ”Anteeksi, että huusin sinulle”, Misha kuiskutteli ja suuteli Jonin päälakea.

”Ei se haittaa, kunhan et huuda enää”, Joni kuiskasi ja huokaisi syvään. Hän tunsi olonsa ja paljon paremmaksi ja turvalliseksi Mishan vahvojen käsivarsien syleilyssä. Hän näki toivoa tulevassa ja se toivo oli jotakin mistä hänen täytyi pitää kiinni kaksin käsin.

Web published: My Secret Shore 9.helmikuuta, 2011

© KOLGRIM

Jatka lukuun 34