34.Vaiti

34.luku





Mies istuutui ikkunapöydän ääreen ja katsoi kohti tiskiä jonka takana työskenteli kaksi tarjoilijaa keskustellen samalla keskenään hyväntuulisen oloisina. Naispuoleinen jäi tiskin taakse kun nuorempi mies lähestyi hymyillen hänen pöytäänsä. ”Hyvää päivää, tulitteko syömään?” Hän kysyi ranskaksi ja mies katseli nuorukaista hymyillen tälle takaisin.

”Puhutteko englantia?” Mies kysyi vaikkakin tiesi jo vastauksen. ”Haluaisin mielelläni englantilaisen ruokalistan jos mahdollista.

”Toki, olettekin amerikkalainen?” Nuorukainen totesi pitäen yhä saman palvelualttiin hymyn kasvoillaan, kun asetti kantamansa ruokalistan pöydälle hänen eteensä. ”Listat löytyvät ranskaksi, englanniksi ja espanjaksi. Ehkä haluaisitte jotain juomista alkuun?”

”Lasi chardonaytä ja jos saisin lisäksi vettä?” Mies pyysi.

”Hyvä, palaan pian.” Tarjoilija sanoi hyväntuulisesti ja kääntyi. Mies katsoi tämän perään virnistäen itsekseen. Michael ei muistanut häntä, se oli hyvä eikä se ollut ihme. Hän puolestaan muisti tummahiuksisen nuoren miehen hyvin, nytkin saattoi mielessään riisua yksitellen jokaisen vaatekappaleen ja nähdä tämän alastoman vartalon sielujensa silmin. Vuodet olivat kohdelleet nuorukaista hyvin, kasvot, vaikkakin aikuistuneet olivat samalla pitäneet sen tietyn poikamaisen charmin. Ihon väri oli terve ja silmät hehkuivat, vartalo oli kenties aavistuksen jäntevämpi kuin aiemmin.

Kun he viimeksi olivat tavanneet, olivat pojan silmät olleet väsyneet, katse epätarkka ja iho kalpea. Hän oli maannut alastomana sängyllä täysin tiedostamatta ympärillä olevaa. Eikä tämä ollut enää jaksanut taistella vastaan, oli hyväksynyt kohtalonsa jos sitä enää täysin tiedostikaan. Nyt asiat olisivat tosin.

Tarjoilija palasi, laski vesikannun ja valkoviinilasin pöydälle ennen kuin käänsi vesilasin ympäri ja täytti sen. ”Joko listalta löytyi jotain mieleistä vai haluaisitko kenties vielä miettiä?” Hän kysyi.

”Onko kala-annokset kelvollisia?” Mies kysyi.

”Kyllä, omasta puolestani voin suositella merianturaa, se on erittäin hyvää.”

”Kiitos, otan sitä, luotan sinuun”, mies sanoi ja iski silmäänsä. Tarjoilija naurahti.

”Hyvä, tuon annoksen aivan pian. Saisiko olla jotain muuta?”

”Ei kiitos.” Mies katsoi kun tarjoilija poistui viemään tilauksen keittiöön, ennen kuin kaivoi kännykkänsä esiin. ”Huhu pitää paikkaansa. Karkulaisesi on löytynyt.” Hän kirjoitti ja valitsi ystävänsä numeron.

**^^**^^**^^**

Michael tuijotti vuoroin puhelintaan pöydällä ja vuoroin valokuvaa vanhemmistaan jonka oli joutunut teippaamaan kasaan Jeanin riehumisen jälkeen. Puhelinnumero ei ollut muuttunut ja hän muisti sen yhä ulkoa. Hänen sydämensä löi kiihkeästi, häntä pelotti. Michael nosti katseensa ja näki Samin keittiön ovensuussa katsoen häntä, hymyillen lempeästi.
”Haluatko että olen täällä vai haluatko mieluummin puhua heidän kanssaan rauhassa? Voin käydä kävelyllä.” Sam tarjosi. Michael oli edellisenä iltana päättänyt soittaa kotiinsa muutaman viinilasillisen jälkeen. Nyt oli jo iltapäivä ja tämä oli lykännyt soittoa kokoajan myöhemmäksi. Sam ei halunnut että Michael nyt peruisi päätöksensä.

”Ehkä he eivät ole kotona…” Michael mietti. Oli sunnuntai iltapäivä, ennen se oli ollut perheaikaa jota he viettivät kotona, mutta ehkä nyt oli toisin? Hänellä oli kuitenkin ollut jo useamman päivän sellainen tunne että hänen kannattaisi soittaa vanhemmilleen pian, silti jännitys oli vaikea ravistella pois.

”Et tiedä jos et kokeile.” Sam totesi ja käveli lähemmäs kunnes istui hänen viereensä ja laski kätensä hänen omalleen. ”Ja jos he eivät vastaa, yrität tänään tai huomenna uudestaan.”

”En tiedä mitä sanoisin.” Michael huokaisi. ”En ole puhunut heidän kanssaan liki viiteen vuoteen, mitä voin sanoa?” Hän katsoi Samuelia toivoen tämän kertovan oikeat vastaukset, mutta Samuel kohautti olkiaan ja hymyili.

”Löydät kyllä oikeat sanat.” Hän vakuutti, otti puhelimen pöydältä ja asetti sen poikaystävänsä käteen. ”No niin, eiköhän nyt ole hyvä aika.” Hän sanoi. ”Menen keittiöön ja laitan meille teetä sillä välin.” Hän sanoi ja nousi. Michael seurasi Samia katseellaan kunnes tämä katosi viereiseen huoneeseen. Hän huokaisi ja näppäili numerot hitaasti kännykkäänsä. Hän tunsi jännityksen kohoavan, hänen kätensä vapisi. Entä jos he eivät haluaisikaan puhua hänen kanssaan? Lopulta Michael sai itsensä painamaan soittopainiketta. Häntä hieman huimasi, puhelin tuuttasi tasaisin väliajoin ja se pieni hetki tuntui ikuisuudelta. Hänen teki mieli jo lopettaa kun äkkiä puhelimeen vastattiin. ”Evelyn Wills.” Michael päästi tukahtuneen nyyhkäisyn kuullessaan äitinsä väsyneen äänen. Hän oli jo ehtinyt luulla ettei kuulisi sitä ehkä enää koskaan, kaikki tunteen tuntuivat vyöryvän pintaan, eikä Michael ollut löytää ääntään.

”Haloo?” Hänen äitinsä huhuili lähes kyllästyneeseen sävyyn.  ”Kuka siellä?”

”H-hei äiti…” Michael sai soperrettua. Hän kuuli äitinsä henkäisevän järkyttyneenä, hetken oli hiljaista. ”Äiti, oletko siellä?” Michael kysyi varovasti.

”Michael…” Evelyn kuiskasi ääni väristen. ”Oletko se todella sinä? … Jos tämä on pilaa, niin se on julmaa!” Michael kuuli äitinsä itkevän ja alkoi itsekin itkemään, hän puristi kännykkäänsä korvallaan.

”Olen se minä”, hän vakuutti. ”Anteeksi äiti…anna anteeksi… Minä…” Hänen äänensä murtui kyynelten alla. ”Minulla on hirveä ikävä teitä.” 

”Michael”, hänen äitinsä toisti itkien. ”Luojani… Missä sinä olet? On niin ikävä sinua, olethan todellinen? Tämä ei ole unta? Rakas poika, rakas lapsi… Missä olet ollut?!”

Michael sulki silmänsä, tunteet ryöppysivät hänen sisällään, hän halusi kotiin, halusi äitinsä syleilyyn, halusi nähdä tämän niin palavasti että sattui. Oli vaikea löytää sanoja. ”E-en voinut… En pystynyt aluksi… Pääsin pakenemaan, mutta… Pelkäsin… Anteeksi äiti. Olin typerä kun lähdin…en päässyt takaisin ja sitten en tiennyt… ”

”Me olimme typeriä! Anteeksi Michael, anteeksi… Me rakastamme sinua, ikävöimme sinua! Tulethan takaisin kotiin? Missä olet nyt, voimme tulla hakemaan sinut?”

”Olen Pariisissa… Kaikki on hyvin nyt, olen turvassa.” Michael veti syvää henkeä, pyyhki silmiään ja yritti parhaansa kasata itsensä. ”En uskaltanut soittaa aikaisemmin…Minulla on nyt hyvä poikaystävä, työpaikka… Mutta se mies varmasti etsii minua, karkasin häneltä. Meidän täytyy olla varovaisia.”

”Mitä sinulle tapahtui? Kuka se mies on joka vei sinut?” Evelyn kysyi tuohduksissa.

”Kerron kaiken myöhemmin, juuri nyt kaikki on hyvin.” Michael sanoi ja kuuli äitinsä nyyhkivän.

”Olemme ikävöineet sinua niin paljon!” Äiti sai soperrettua kyyneltensä lomasta. Hän itki ja päästi epäuskoisen naurun pyrähdyksen. ”Olen odottanut soittoasi niin kauan! … Mutta tiesin että olisit elossa, tiesin!”

Michael puristi puhelintaan, kyyneleet valoivat holtittomasti alas hänen kasvojaan. ”Tuntuu hyvältä kuulla sinun äänesi, äiti…” Hän miltei kuiskasi. ”O-onko isä siellä?” Hän kysyi varovasti.

”Voi… isäsi on vanhempiensa luona. Hän haluaisi kovin kuulla sinusta! Mistä sinut tavoittaa Michael? Voinko pyytää isääsi soittamaan sinulle?” Äiti kysyi kiireesti, kuin olisi pelännyt Michaelin lopettavan puhelun ennen kuin saisi vastauksensa.

”Jos isä vain haluaa puhua kanssani…”

”Tietenkin hän haluaa!” Äiti vakuutti. ”Olemme molemmat niin… Me…jos olisimme toimineet toisin… Voi Michael… Annathan meille anteeksi?”

Michael nyökkäsi itkien vaikka äiti ei tietenkään voinut nähdä sitä. ”Olen jo antanut… Se oli hämmentävää aikaa… Meille kaikille… Olin typerä kun lähdin… Minä tosiaan luulin että …” Michael piti tauon ja nielaisi. ”Lähdin ja luulin että olisin voinut ottaa teihin yhteyttä aiemmin… Ja sitten, kun olisin pystynyt… Aikaa oli jo mennyt ja oli tapahtunut… Niin paljon… Pelkäsin.”

”Rakkaani, rakas lapsi…Palan halusta nähdä sinut! Tulisitko kotiin? Tai saammeko ainakin tulla luoksesi?”

”Olette tervetulleita tänne. Ehkä syksyllä voin matkustaa myös Englantiin katsomaan teitä.”

”En halua hukata enää aikaa, olemme hukanneet sitä kylliksi! Haluan tulla luoksesi niin pian kuin mahdollista.”

Michael antoi äidilleen yhteystietonsa. Evelyn sanoi soittavansa heti miehelleen, jotta isä voisi ottaa häneen yhteyttä. He sitten järjestelisivät asioita niin että he pääsisivät mahdollisimman pian Pariisiin tapaamaan häntä.

Kun Michael lopetti puhelun hän istui sohvalla epäuskoisena ja tunnekuohun vallassa. Hän tunsi valtavaa onnea, sekoitettuna katumukseen ja kaipaukseen. Sam astui huoneeseen ja Michael kohotti katseensa häneen hymyillen kyyneltensä lomasta. Sam vastasi poikaystävänsä hymyyn ja tuli lähemmäksi, hän istuutui Michaelin viereen ja halasi häntä.

”Äiti haluaa tulla tänne.”

”Arvelinkin niin. He ovat tervetulleita milloin tahansa, odotan innolla heidän tapaamistaan.”

”Isä ehkä soittaa minulle kohta.” Michael sanoi jännittyneenä. ”Tuntuu niin oudolta, osa minusta vielä epäilee näenkö vain unta… ja…. Onhan tämä totta Sam, puhuinhan juuri äitini kanssa?” Hän kysyi ja Sam naurahti lempeästi.

”Tämä on totta.” Hän sanoi. ”Tee on valmis, tein muutaman voileivän myös. Mutta isäsi varmaan soittaa pian.”

”En uskalla toivoa.” Michael sanoi, pidellen yhä puhelinta kädessään.

”Hän soittaa sinulle.” Sam sanoi varmuudella ja nousi palatakseen keittiöön. Michael nousi myös, vilkaisi puhelintaan, hänen sydämensä takoi hermostuneen innostuksen vallassa. Entä jos isä ei kuitenkaan soittaisi? Hän mietti ja seurasi Samia keittiöön. Sam kaatoi heille teetä, aika kului eikä puhelin soinut. Michael näykki leipäänsä pettyneenä.

”Isäsi soittaa varmasti heti kun pystyy, malta vain.” Sam hymyili ja puristi hänen kättään joka lepäsi pöydän päällä.

Oli kulunut ainakin puolituntia. Tee oli juotu ja Michael istui yhä aloillaan. Hän tuijotti puhelintaan joka ei kaikista vaiteliaista maanitteluista huolimatta soinut. Kunnes yhtäkkiä…

”Se on Irlannin suuntanumero!” Hän sanoi tuijottaen puhelinta innostuneen epäuskon vallassa ja Sam nauroi.

”No vastaa siihen pöhkö!”

**^^**^^**

Henry Wills istui tutussa pubissa ystäviensä kanssa Sunnuntai-iltapäivänä. Maanantaina hänellä olisi työhaastattelu Dublinissa, mutta vasta iltapäivällä joten aikaa jäisi hyvin matkustamiseen. Hän oli miettinyt muuttoa takaisin Irlantiin jo useamman kuukauden, Evelyn ei ollut vielä lämmennyt ajatukseen mutta kenties jos hän saisi työpaikan… Hänen vaimonsa elätteli yhä toivetta heidän poikansa paluusta eikä siksi halunnut lähteä. Entä jos Michael palaisi kotiin ja kohtaisi vieraan perheen heidän kotonaan? – Evelyn oli usein vedonnut.

Henry puolestaan oli jo lakannut toivomasta. Michaelin katoamisesta tuli syksyllä jo viisi vuotta, todennäköisyys sille että tämä oli yhä elossa oli häviävän pieni. Henry tunsi poikansa, hän ei ollut pitkäkaunainen, hän olisi ottanut heihin yhteyttä. Heidän välinsä olivat jääneet niin kovin epäselviksi, Michael ei olisi pitänyt siitä sen enempää kuin hekään. Hän olisi halunnut edes yrittää sopia, siitä Henry oli varma.

Luopuminen ei ollut kuitenkaan helppoa, ei hänelle sen enempää kuin hänen vaimolleen. Syyllisyyden taakka painoi raskaana, kotona kaikki muistutti lapsesta joka ei palaisi ja jolle ei voisi kertoa kuinka pahoillaan hän oli. Kaikki ne kauhukuvat siitä mitä heidän pojalleen oli tapahtunut… Ne söivät hänen sisintään. Ja kaikkialle minne meni, ihmiset katsoivat, säälien ja miettien mitä Michaelille oli tapahtunut. Se ahdisti Henryä. Tuntui etteivät he olleet kunnolla eläneet Michaelin katoamisen jälkeen, he olivat raahautuneet päivästä toiseen yrittäen parhaansa selviytyä. Ehkä olisi aika yrittää saada elämä takaisin, ehkä ainut keino oli aloittaa puhtaalta pöydältä ja muuttaa jonnekin missä kukaan ei tiennyt heidän historiaansa. Dublin oli sopivan lähellä ja samalla sopivan kaukana hänen perhettään ja ystäviään, niitä jotka tiesivät.

Nytkin istuessaan siinä pubissa, jutellessaan ystäviensä kanssa nauraen muiden mukana tuopillisen äärellä, hän näki kaikkialla muistoja. Ruokailu perheen ja sukulaisten kanssa, lapset olivat juoksennelleet vuoroin ulkona ja vuoroin sisällä. Tunnelma oli ollut rento ja iloinen. Michael oli tullut hakemaan häntä syömään. ”Äiti sanoo että pitää palata, ruoka on kohta ja olet jo juonut ainakin kaksi!”

”Sano äidillesi että juon tämän vielä loppuun.” Henry oli vastannut.
 
”Saanko maistaa tuosta?” Michael oli kysynyt, osoittaen hänen olut tuoppiaan. Poika oli juuri täyttänyt yksitoista. Henryn oma isä oli aikanaan antanut hänen maistaa, eikä hänkään ajatellut pienestä maistiaisesta olevan haittaa, parempi että poika tyydyttäisi uteliaisuutensa hänen seurassaan. Hän oli nyökännyt ja työntänyt lasia lähemmäksi, jolloin Michael oli hymyillyt ja tuonut sen huulilleen. Poika oli irvistänyt.
 
”Hyi hitto!” Tämä oli kironnut ja Henry ystävineen oli tahattomasti nauranut. ”Hirveää, miten tuollaista voi juoda?”
 
”Se on syystäkin aikuisten juomaa.” Henry oli sanonut.

”Sitten te aikuiset olette outoja. Isä, kyllä nyt on parasta totella äitiä ja tulla syömään!”
 
”Se on paras mennä Henry.” Hänen ystävänsä olivat naureskelleet. ja Henry oli tyhjentänyt tuoppinsa ennen kuin seurasi poikaansa ulos.
 
”Onko aikuisten pakko juoda tuollaista?” Michael oli pohtinut heidän kävellessään.
 
”Ei, ei se pakko ole.” Henry oli hymyillyt.
 
”Hyvä, minä en ainakaan juo!” Michael oli julistanut.
 
”Hyvä ja minä muistutan sinua siitä kymmenen vuoden kuluttua.” Henry oli virnistänyt pojalleen ja pörröttänyt tämän hiuksia.

 Mutta Henry ei ollut nähnyt Michaelin täyttävän kahtakymmentäyhtä, eikä hän ollut osannut silloin edes pelätä että niin voisi käydä. Miten hän toivoikaan että kelloja voisi kääntää… Oli pieniä hetkiä jolloin Michael ei ollut hänen mielessään, mutta ei ainuttakaan päivää jolloin hän ei olisi ajatellut lastaan.
 


”Henry, vaimosi soittaa.” Baarin omistaja Conor tuli sanomaan. ”Kuulemma asia on tärkeä.” Henry nyökkäsi ja nousi, kenties Evelyn osasi jo suoraan arvata mistä hänet tavoittaa, kenties tämä oli ensin soittanut hänen vanhemmilleen. Evelyn puhui välillä pitäisikö heidänkin hommata matkapuhelimet itselleen, mutta Henry ei asiasta innostunut. Miksi pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa? Ei, hän ei uskonut tarvitsevansa mokomaa kapistusta. Hän seurasi Conoria kohti asiakkaiden käyttöön varattua puhelinta, hymyili miehelle ja nosti luurin korvalleen. Aluksi oli vaikea saada selvää mistä Evelyn puhui, tämä kuulosti malttamattomalta, hermostuneelta, jotakin Michaelista ja Pariisista.

”Hyvä luoja, nainen rauhoitu ja kerro nyt mistä oikein puhut, en saa mitään selvää.” Henry huokaisi. Hän kuuli kuinka hänen vaimonsa veti syvää henkeä rauhoittuakseen.

”Poikamme on hengissä!” Evelyn hihkaisi. ”Hän soitti minulle juuri äsken Pariisista! Michael soitti minulle!”

Henry tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, hänen rintaansa puristi, toivon kipinä jonka epäusko pian nujersi. ”Älä puhu hulluja”, hän sanoi. Ei halunnut antaa itselleen lupaa uskoa kuulemaansa todeksi. ”Joku ehkä pilailee kustannuksellamme.” Hän sanoi. Ei se olisi edes ensimmäinen kerta, ensimmäinen pilasoitto oli ollut julma pila, mutta epäuskottava heti alkuunsa.

”Ei, se oli hän! Tunnen poikani äänen, se oli Michael! Hän on kunnossa. Meidän on mentävä hänen luokseen niin pian kuin mahdollista!”

Henry katseli ympärilleen, tilanne tuntui absurdilta. ”Rauhassa nyt”, hän sanoi, enemmän ehkä itselleen kuin vaimolleen.

”Lupasin että soitat hänelle, voitko ottaa numeron ylös?” Evelyn kysyi. Henry tunsi suutaan kuivaavan. Hän katsoi Conoria ja pyysi saada kynän ja paperia voidakseen kirjoittaa vaimonsa antaman numeron. Lopetettuaan puhelun, hän seisoi hetken aloillaan tuntien olonsa hämmentyneeksi.

Hän katsoi ihmisiä pubissa, puheensorina ja nauru tuntui hukkuvan jonnekin kaukaisuuteen vaikka hän oli aivan vieressä. Bändi soitti The Irish rowersia; wild rowers kappaletta joka oli ollut yksi Michaelin suosikeista ja hän muisti kuinka tämä oli lapsena lauleskellut sitä mukana hyväntuulisena. Hän tunsi vapisevansa, kummallisen kiristyksen rinnassaan. Voisiko se olla? Hän tarvitsi hetken, tilasi uuden oluen.

”Kaikki hyvin Henry?”  Conor kysyi ja Henry nyökkäsi, hymyili hätäisesti.

”Yllättäviä uutisia…” Hän sanoi ja otti ison hörpyn lasistaan. Conor silmäili häntä kulmaansa kohottaen.

”Toivottavasti ei huonoja?” Henry oli hetken hiljaa kunnes pudisti päätään.

”Ei, ei huonoja.” Henry vastasi ja antoi uuden varovaisen hymyn. Hän ei uskaltanut vieläkään luottaa että se joka oli soittanut hänen vaimolleen olisi todellakin heidän poikansa. Conor tarkkaili häntä hetken, mutta huomasi Henryn olevan niin syvissä ajatuksissa että taisi olla parasta olla häiritsemättä lisäkysymyksillä ja niinpä hän palasi työaskariensa pariin. Henry tyhjensi tuoppinsa puolilleen ennen kuin palasi ystäviensä luokse.

”Thomas, sinullahan oli sellainen kannettava puhelin?” Hän kysyi johon hänen ystävänsä virnisti.

”Tarkoitat kännykkää? Kyllähän minulla sellainen on, olisiko sinunkin jo aika hankkia?” Hän kysyi ja kaivoi puhelimensa esiin. ”Hieno kapine, erittäin kätevä, tämä on uusinta mallia, katsos  … ” Thomas oli jo aikeissa aloittaa myyntipuheensa kun Henry keskeytti tämän nopeasti.
”En halua omistaa moista, haluan lainata  sitä hetken. Minun pitäisi soittaa yksi ulkomaanpuhelu, Ranskaan… Maksan siitä kyllä.”

”Ranskaan? Mitä sitä sinne?”

”Äh, yksi sukulainen vain…” Henry sanoi vältellen. Hän ei halunnut vielä kertoa koko totuutta jos se osoittautuisikin pilaksi.

”Ettei vaan olisi rakastaja…” Yksi hänen ystävistään nauroi.

”Älkää olko typeriä!” Henry ärähti. ”No, lainaatko sitä kännykkäsi vai et?”

”Hyvä on, hyvä on. Rauhassa.” Thomas sanoi ja ojensi puhelimen hänelle.

”Kiitos, tulen pian takaisin.” Henry sanoi ja asteli kohti ulko-ovea. Hän halusi tehdä puhelun rauhassa ilman taustahälyä jotta kuulisi äänen paremmin, Michaelin äänen? Voisiko se todella olla? Pubin ulkoterassilla ei ollut ketään, ilma oli melko kolea vaikka olikin elokuu. Henry istuutui alas, huokaisi ja katseli paperille kirjoittamiaan numeroita ennen kuin näppäili ne puhelimeen. Hän epäröi pienen hetken ennen kuin painoi soittonappia. Hänen sydämensä pamppaili jännityksestä, toivoi ja samalla yritti valmistautua pettymään.

”Michael”, varovainen ääni vastasi ja Henry henkäisi kyynelten kohotessa silmiinsä. Ääni tuntui kaukaiselta, mutta samalla siinä oli tuttu sointu joka ei ollut unohtunut. He eivät olleet päästäneet sitä unohtumaan. Kuinka monta kertaa he olivatkaan katselleen kotivideoita toivoen jotenkin saavansa sen menetetyn ajan takaisin?

”Oletko se todella sinä, Michael?” Henry kysyi liikuttuneena.

”Isä”, Michael henkäisi. ”Olen… Täällä minä olen.” Ääni kuulosti yhtälailla liikuttuneelta, Michael naurahti itkuisena. ”Äiti kertoi että olet Irlannissa, isovanhempien luona… Luoja minä… Minä ikävöin niin… sitä kaikkea… teitä… Irlannin vihreyttä ja nummia, hevosia ja …Kotia.” Henry tunsi kyynelten valuvan silmistään, hän oli mies joka ei näyttänyt tunteitaan herkästi. Michaelin katoamisen jälkeen hän oli kokenut että hänen olisi oltava se joka oli vahva, joka kannattelisi vaimonsa tuskan läpi ja vakuuttaisi että he selviäisivät. Eikä hän ollut halunnut näyttää kuinka rikki hän oli sisimmästään, kuinka vaikealta oli olla uskotella että lapsen katoamisesta jäljettömiin voisi selvitä järjissään. Ja nyt hän itki, eikä saanut sitä loppumaan, hänen hartiansa vavahtelivat eikä hän voinut uskoa että… ”Isä?” Michael kutsui. ”Kaikki on hyvin nyt.”

”Anna anteeksi minulle, Michael. Anna anteeksi.”

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi.”

”Tarvitseepas! Minun käytökseni…. Se oli… Minun olisi pitänyt olla sinun tukenasi. Olisi pitänyt…. ” Hän hieroi silmiään, vapisi hallitsemattomana. ”Jotta sinulla ei olisi tullut sellaista oloa että et voi puhua meille… että sinun on lähdettävä…”

”Isä…” Michael henkäisi. Itki koska kuuli isänsä itkevän ja vaikka se tuntui pahalle tunsi hän samalla helpotusta siitä että isä välitti hänestä kuitenkin. Ja kaikki se aika… he olivat hukanneet sen eikä sitä saanut takaisin. Hän oli toiminut nuoruuden malttamattomuudella, toivoi että olisi ollut sitkeämpi ja odottanut. Mutta se mikä oli mennyt, eikä enää ollut muutettavissa oli parempi antaa olla. ”Kaikki on hyvin nyt…”

”Olemme ikävöineet sinua, olet ollut päivittäin ajatuksissamme. Pelkäsin jo etten kuulisi sinusta enää koskaan.” Henry sanoi rauhoituttuaan hieman.

”Pelkäsin sitä myös.” Michael lähes kuiskasi.

”Oletko kunnossa nyt?” Henry kysyi huolestuneena. ”Mitä tapahtui? Missä olet ollut?”

”Uhm…” Michael henkäisi, Henry kuuli tämän nyyhkäisevän. ”Oli vaikeaa… Olin… olin pahassa paikassa, mutta se … se saa nyt odottaa… sen kertominen…” Michaelin ääni värisi. ”Älä huoli, olen kunnossa nyt… Nyt olen hyvässä paikassa, hyvän ja… rakkaan ihmisen kanssa.”

Henryn sydäntä särki. Olivathan he tienneet jotain pahaa luultavammin tapahtuneen, nyt kun Michael mainitsi siitä ääneen se tuntui iskevän uudestaan puukon hänen sydämeensä. He puhuisivat asiasta myöhemmin, hän halusi tietää kuka oli satuttanut hänen lastaan, hän halusi tietää jotta tietäisi minne suunnata raivonsa. ”Asut jonkun kanssa?” Henry kysyi ja yritti kontrolloida sitä vihaa jonka tunsi sitä miestä vastaan joka oli riistänyt Michaelin heiltä.

”Asun, me seurustelemme. Samuel on hyvä mies…Hän on myös Englannista kotoisin.”

Henry sulki silmänsä, nyökkäsi itsekseen ja pyyhkäisi kosteuden silmiensä alta. ”Sitten tutustun häneen mielelläni.” Hän sanoi hymyillen varovasti. ”Saammehan me tulla tapaamaan sinua?”

”Tietenkin, milloin tahansa!” Michael naurahti onnellisena.

”Yritän järjestää asiat niin että pääsemme jo ensi viikolla, niin pian kuin mahdollista.” Henry lupasi.

”Voitte yöpyä täällä jos haluatte?” Michael ehdotti. ”Tietenkin lähellä on myös paljon hotelleja.”

”Jos saamme tulla luoksenne niin…” Henry sanoi, he olivat hukanneet jo kylliksi aikaa. Hän halusi niin palavasti nähdä poikansa ja korjata sen mikä oli vielä korjattavissa.

”Se olisi mukavaa. Minulla on kaksi iltavuoroa nyt peräkkäin ja pääsen aika myöhään, sitten minulla on pari vapaapäivää ja voisin kenties saada päivän pari lisää palkatonta vapaata. Jos pääsette niin keskiviikko voisi olla sopiva.”

”Keskiviikko siis, järjestämme asian!” Henry hymyili. Hän ei välittäisi vaikka millainen työprojekti tulisi tielle, he lähtisivät tapaamaan poikaansa eikä mikään voisi olla sen tärkeämpää. ”Mitä työtä sinä teet?”

”Olen tarjoilija… Kokkimme opettaa minua keittiöhommiin, esittelen teidät sitten kaikille. Työtoverini ovat maailman parhaita.” Michael naurahti innostuneena. ”Isä, en malta odottaa että näen teidät!”

”En minäkään, muutama päivä enää. Järjestän matkamme ja ilmoitan sinulle sitten lennon jolla tulemme.”

”Hyvä, nähdään pian!”

Henry epäröi hetken, sanat joita hän oli jättänyt liian usein sanomatta koska ne olivat tuntuneet liialliselta hempeilyltä, mutta ne sanat joiden sanomatta jättämistä hän oli myöhemmin katunut. ”Michael, rakastan sinua poika. Nähdään pian.”

”Minäkin rakastan sinua isä.” Michael sanoi onnellisena ja he lopettivat puhelun. Henry istui vielä hetken aloillaan. Tuuli pyyhkäisi hänen kasvojensa ohi, hän katsoi kohti taivasta ja risti kätensä kiitollisena, sitten hän naurahti. Hänen teki miltei mielensä tanssia, hänen poikansa oli elossa! Michael oli elossa! Hän nousi ripeästi, asteli sisälle pubiin.

”Tarjoan kierroksen kaikille! Michael on löytynyt! Poikani on elossa!” Hän julisti ja hänen ystävänsä ja puolituttunsa katsoivat häntä hämillään kunnes liittyivät hänen iloonsa ja hurrasivat.

”Kyllä tämä uutinen on niin hyvä että minä omistajana haluan tarjota viskipaukut kaikille!”  Conor sanoi, astui tiskin takaa ja taputti Henryn selkää. ”Nyt juhlitaan!”

Soitto joka oli hetkeksi seisahtunut alkoi uudestaan ja Henry liittyi ystäviensä joukkoon jotka halasivat häntä vuoroin. Kaikki hymyilivät, kaikki olivat hyvällä tuulella. Henrysta tuntui kuin raskas taakka oli juuri pudonnut hänen harteiltaan eikä hän osannut muuta kuin kiittää luojaa jonka luuli jo hyljänneen hänet. Pian, aivan pian hänen perheensä olisi kokonainen jälleen!






         Julkaistu 4.8.2016
35.luku

            My Secret Shore© KOLGRIM

Guestbook

My Secret Shore HOME