35.Luku

Raivon tunne tuli viiveellä. Ensimmäiset päivät menivät jonkinlaisessa sumussa.

 Hän oli saanut jutella kriisiterapeutin kanssa heti seuraavana päivänä kotiuduttuaan, muttei muistanut keskustelusta juuri mitään. Tai siitä kauan he olivat viipyneet, he? Heitä oli kaksi? Joni ei ollut varma. Hänen mielensä oli myllerryksessä ja kaikki oli jotenkin epätodellista.

Hänen sisaruksensa eivät olleet kotona niinä kahtena ensimmäisenä yönä ja kun he olivat tulleet kotiin, Joni ymmärsi, miten paljon tapahtunut vaikutti kaikkiin. He eivät olleet kotona, kun hän oli ensimmäisen kerran herännyt painajaisiin. Hän oli havahtunut hiestä märkänä kamppailtuaan Akin kanssa unissaan. Misha oli ollut siinä, vieressä ja rauhoitellut. Alkuun Joni oli läpsinyt paniikissa kihlattuaan kauemmaksi. Todellisuus oli kylmä ja ymmärrys että se mitä oli tapahtunut ei poistuisi.

Hänen veljensä olivat vaivaantuneita hänen seurassaan. Sini oli mutkattomammin hakeutunut hänen viereensä halaten häntä pitkään. Ja vaikka hänen pikkuveljensä sanoivat olevansa iloisia, että hän oli kotona ja turvassa, mikä varmasti olikin totta, Joni näki sen ilon takana muuta. He eivät halunneet olla kotona, jos hän oli siellä. Orastava teini-ikä ja monimutkaiset tunteet. Se, mitä hänelle oli tapahtunut, oli aivan liian sotkuista käsitellä. He eivät tienneet kuinka käsitellä sitä, eikä heidän tarvinnut tietää tai yrittää.

Joni tiesi, ettei voinut jäädä, isä ja Katja olisivat tietenkin sanoneet toisin, koska heidän täytyi, mutta…

Se ahdistus oli riipivää, hän ei tiennyt minne mennä. Hän ei halunnut heidän kotiinsa Mishan kanssa, ajatus että olisi mentävä hissiin tai kävellä ylös portaita ja törmätä naapureihin oli liian ahdistava.

Joni oli huoneessaan ja tuijotti sormeaan, jota koristi ikuinen polttomerkki ja kaikki se myötätunto, jota hän oli aluksi tuntenut Chrisiä kohtaan, suli ja muuttui raivoksi. Sitä oli vaikea käsitellä, se kulki voimakkaana hänen kehossaan. Kaikki oli muuttunut ja kaikki oli pilalla. Hänen elämänsä oli pilalla! Hän halusi huutaa ja rikkoa asioita! Hän halusi parkua kuin pieni lapsi! Mutta muut olivat kotona ja he pelästyisivät. Oli vaikea hengittää. Helvetin vaikea hengittää.

”Juttelin Diman ja Ivon kanssa”, Joni havahtui Mishan ääneen. ”Voisimme muuttaa heidän luokseen takaisin. Ajattelin että ehkä se on parempi? Dima taas… Hän sanoi, että voisi puolestaan muuttaa väliaikaisesti meidän asuntoomme? Hän pystyisi keskityttyä opiskeluunsakin paremmin.”

Kaikki olivat valmiita muutoksiin hänen vuokseen. Miten paljon Mishan pitikään sietää. Mies oli ollut kärsivällinen. Ja tämä oli vaikeaa myös hänelle, mutta Misha ei puhunut siitä. Joni toi kätensä kasvoilleen, silmiä kirveli, tunteet olivat pinnassa. Hän koitti nieleskellä kyyneleitä. ”Joni”, Mishan ääni oli pehmeä. Vaalea mies tuli lähemmäs ja istuutui hänen viereensä. ”Sinun ei tarvitse olla vahva. Anna meidän olla puolestasi, okei?” Varoen ja harkitusti Misha kietoi kätensä hänen ympärilleen.

Joni vavahti, mutta lopulta otti halauksen vastaan, painautui hänen rintaansa vasten ja itki. Misha silitteli hänen hiuksiaan. ”Me pääsemme tämän yli.” Misha sanoi. ”Tiedän sen.”

Joni ei tiennyt miten. Ahdistus tuntui musertavalta. Joni ei tiennyt miten voisi mennä ulos. Kammottava tunne että kaikki katsoisivat häntä ja kaikki tietäisivät. Joni tiesi jo lehdistön kertoman. Vaikka hänen henkilöllisyytensä oli salattu, osa oli jo arvannut sen. Huhut levisivät kuin syöpä. Hänen veljensä eivät halunneet mennä kouluun. He häpesivät, häpesivät koko juttua ja häntä vaikka kukaan ei myöntäisi sitä ääneen.

 ”En jaksa… En hitto jaksa…” Se polttojälki hänen sormessaan, sitä ei saanut piiloon.

Misha piteli häntä, käsi hänen hiuksissaan rauhoittavana. ”Jaksat sinä.” Misha sanoi. ”Et ole yksin.”

”Kaikki on muuttunut.” Joni sanoi murtuneella äänellä. ”Helvetti, ihan kaikki!” Hän nousi seisomaan. Oli niin vaikea hengittää. Parempi olisi kuolla. Chris, helvetin Chris! Chris oli valinnut helpon ulospääsyn!  Hänen katseensa harhaili hyllylle, jolla oli kuvia. Hänestä ja äidistä. Perhekuva isän, Katjan ja sisarusten kanssa. Kaverikuva Diman kanssa lukiossa, kun kaikki oli ollut edessä, kun kaikki ovet olivat avoinna. Mutta nyt… ne ovet tuntuivat sulkeutuneen yksi kerrallaan, jättäen vain pitkän, pimeän käytävän, jolla haparoida eteenpäin, ties kuinka kauan! Hänen elämänsä oli pitänyt olla niin kovin erilainen! Nyt hän oli tässä, tässä karmeassa helvetissä, joka vaikutti kaikkiin! Josta hän halusi ulos muttei tiennyt miten. Hän halusi takaisin sen mitä oli ollut ennen. Halusi elämänsä takaisin.

Misha katsoi Jonia avuttomana. Hän ei tiennyt mitä sanoa, tai tehdä. Hän ei tiennyt miten saisi sen kivun hälvenemään.  Kun Joni otti lapsuuskuvansa ja heitti sen lattialle karjahtaen, Misha nousi. Joni vaipui istualleen lattialle. ”En jaksa!” Misha polvistui hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen

”Olen tässä. Et ole yksin.” Hän kuiskasi. ”Minä pitelen sinua, kun et jaksa. Aina. Usko pois, asiat järjestyvät. Löydämme vielä onnen.”

Löytäisivätkö he? Joni kysyi mielessään, mutta hyväksyi halauksen. Katkeruus. Ajatukset siitä mitä voisi olla ja mitä oli nyt. Misha piteli häntä mutta samalla Jonista tuntui, että hän raahasi rakastettuaan mukanaan siihen synkeään suohon, jossa huomasi olevansa yhä syvemmällä kuin ennen. Suohon, jossa unelmat olivat menetettyjä, jossa ne olivat työn takana. Ja Misha, voisi saada niin paljon enemmän, hänen painajaisensa ei tarvinnut olla Mishan painajaisia.

Joni tiesi, että Misha pysyisi hänen rinnallaan. Mutta milloin rakkaus muuttuisi velvollisuudeksi? Misha pysyisi, koko ajan kammoksuen sitä miksi kaikki oli muuttunut. Ennen pitkää se kävisi liian raskaaksi. Se olisi väistämätöntä. Rakkaus himmenisi. Unohtuisi miksi. Joni ei tiennyt saisiko enää kasattua itseään.

**^^**^^**

He muuttivat takaisin Ivon ja Jamin luokse. Ja kaikki tapahtui mutkattomasti, vähin äänin. Jonin tarvitsi vain siirtyä, kaikki muu oli tehty hänen puolestaan. Sänky oli siirretty heidän uudesta kodistaan. Huone oli sisustettu kodikkaaksi. Joni tiesi muiden nähneen vaivaa ja vaikka he sanoivat sen olleen pikku juttu hän ei täysin uskonut.

Ivo oli valmistanut päivällistä, kun hän saapui. Dima oli myös paikalla. He yrittivät niin kovasti, mutta Joni aisti sen epävarmuuden. He eivät tienneet mitä sanoa hänelle, miten tulisi käyttäytyä ja se sai hänen oman olonsa yhtä lailla kiusaantuneeksi.

Fyysisesti hän oli toipunut nopeasti, mutta ne henkiset arvet veisivät aikaa. Ja koska kukaan ei oikein tiennyt miten kuuluisi toimia, he yrittivät toimia niin normaalisti kuin pystyivät juurikaan onnistumatta siinä. Se päivällinen oli kaikin puolin kiusallinen kokemus, he kohtelivat häntä silkkihanskoin, kuin peläten mahdollisia säröjä, jotka rikkoisivat hänet. Mutta hän oli jo rikki.

Joni söi, koska ei halunnut herättää enemmän huolta. Mutta heti kun oli saanut täytettyä vatsansa hän vetosi väsymykseensä ja halusi vetäytyä makuuhuoneeseen. Hän näki huolestuneet katseet. ”Tarvitsetko apua?” Jami kysyi ja ilmeisesti heti tajusi kuinka hölmö kysymys oli, sillä punastui.

”En ole menettänyt liikuntakykyäni, kiitos vain.” Joni tuhahti.

Se raivo oli jälleen laantunut ja tilalle oli jäänyt jotain mitä hän ei osannut nimetä. Tyhjyys? Turtuneisuus? Lamaannus? Jokin sekoitus niitä? Hän ei tiennyt miten jatkaa. Miten hänen odotettiin käyttäytyvän? He olivat niin varuillaan hänen seurassaan ja se oli sietämätöntä.

Dima seurasi myöhemmin hänen perässään ja koputti oveen. ”Saako tulla?” Hänen ystävänsä kysyi. Joni makasi kyljellään sängyllä ja hetken tuntui, että vastaaminen vaati tuhottoman paljon energiaa.

”Okei.” Hän lopulta sanoi ja ovi aukeni.

Dima astui sisään. Se ahdistus ja huoli, jota hän oli tuntenut, kun oli kuullut sieppauksesta, oli ollut mieletöntä. Nyt hän oli samaan aikaan sekä helpottunut että huolestunut. Joni oli kuin varjo itsestään ja Dima ei voinut olla miettimättä palautuisiko hän ennalleen.

”En oikein tiedä mitä sanoa sinulle.” Dima pahoitteli rehellisesti. ”Muuta kuin että olen helpottunut ja onnellinen, että olet siinä.” Dima istuutui tuolille sängyn viereen. Joni katsoi häneen ja nousi hitaasti istumaan. Hän nyökkäsi ja yritti hymyillä, se tuntui jotenkin raskaalle.

”On outoa olla tässä.” Joni myönsi. ”En minäkään tietäisi mitä sanoa minulle.” Hän naurahti ilottomasti. ”Joten se on okei. Se on ihan okei.”

”Miten voit?” Dima kysyi ja nojautui hieman eteenpäin, kädet lepäsivät polvien päällä.

Joni naurahti jälleen synkeästi, hän katsahti ylös ja sitten kohti ikkunaa. ”Olen elossa.” Hän vastasi. ”Muusta en tiedä. Olen elossa, selvisin hengissä ja selviän, päivä kerrallaan…”

Dima nyökkäsi, yritti miettiä mitä sanoa.

”Kerro jotain hyvää? Jotain… mitä tahansa, jotain normaalia. Voimmeko yrittää puhua jostain normaalista?” Joni kysyi.

”Jotain hyvää?” Dima mietiskeli. Hän tunsi helpotusta ystävänsä ehdotusta normaalista keskustelusta. Hän toivoi sen voivan olla normaalia. ”Linda on käynyt luonani. Olemme lähentyneet uudestaan.” Dima sanoi ja Joni katsoi häneen hämmästyneenä.

”Ihanko totta? Eeva on siis lopullisesti historiaa?” Joni hymyili, jopa toiveikkaan näköisenä. Se hymy tuntui hyvältä nähdä, samalla se huvitti Dimaa, huvitti hyvällä tavalla, sillä näki pilkahduksen sitä Jonia, jonka tiesi ja tunsi.

”No… Joo… Tai kai me ystäviä olemme Eevan kanssa… Tai ainakin teoriassa ystäviä.”

”Teoriassa?” Joni nosti kulmaansa.

”Niin, tiedäthän, se mitä sanotaan, kun toinen ehkä haluaisi enemmän mutta…”

”Mutta palautit hänet maanpinnalle.” Joni totesi ja katseli häntä mietteliäänä. Viimeksi kun he olivat puhuneet Diman kanssa, ennen tätä kaikkea, oli tuntunut todennäköiseltä, että Dima palaisi Eevan kanssa yhteen.

”Olisin minä yrittänyt pitää Eevasta, jos olisi ollut pakko, sinun vuoksesi. Myönnän että olen kuitenkin helpottunut. Lindasta pidän jo valmiiksi.”

Dima naurahti pehmeästi ja nyökkäsi. ”Ja hän sinusta, jo valmiiksi.”

”Kävikö Eevan kanssa jotakin?” Joni kysyi epäilevästi. Dima tunsi olonsa hivenen vaivaantuneeksi. Hän oli ollut Eevan seurassa, kun tällä oli selvinnyt Akin osallisuus Jonin sieppaukseen. Luonnollisesti Eeva oli ollut järkyttynyt, että oli seurustellut tyypin kanssa, mutta tuntui että tyttö oli tyystin unohtanut samalla hetkellä, että Dima oli järkyttävän huolestunut Jonista. Kaikki Diman huomio olisi pitänyt olla Eevan lohduttamisessa. Eeva oli tehnyt itsestään isomman uhrin, kuin mikä siinä tilanteessa tuntui sopivalta. Ja vaikka Dima oli lohduttanut Eevaa sen minkä pystyi siinä hetkessä, oli hänen omat romanttiset tunteensa hälvenneet. Eeva ei ollut hänelle oikea.

Myöhemmin sinä samana iltana, lähdettyään Eevan luota, Linda oli soittanut ja tullut hänen luokseen. Linda oli ollut huolissaan hänestä ja huolissaan Jonista. Linda oli tuonut lohtua, he olivat tuoneet lohtua toisilleen. ”Elämä on niin arvaamatonta.” Linda oli todennut. He olivat olleet lähekkäin ja suudelleet. Ei ollut varmaa mihin suuntaan heidän suhteensa kulkisi, aika näyttäisi.

 ”Ei varsinaisesti käynyt mitään…” Dima vastasi. ”En tiedä… Ehkä me vaan Lindan kanssa huomasimme että… Ei ne tunteet olleet kadonneet…” Hän piti tauon ja katsoi Jonia. ”Ja tämä mitä tapahtui… ”Hän aloitti epävarmasti. ”Se ravisutti, avasi silmiä kai…” Dima kohautti olkiaan. Joni oli hiljaa aluksi ja nyökkäsi.

.

”Pidän peukkuja teidän puolestanne.” Joni sanoi lopulta ”Olitte hyviä toisillenne… Pidä minut kartalla.”

”Okei.” Dima lupasi. Se lyhyt keskustelu oli antanut Dimalle toivoa, että Joni voisi pian palautua omaksi itsekseen. Mutta hänen toiveensa oli valitettavan ennenaikainen.

**^^**^^**^^**

Adam kannatteli puista uurnaa käsissään. Se oli kummallinen hetki, kaikki mitä oli jäljellä hänen lapsuuden ystävästään, oli siinä laatikossa. Se tuntui kevyeltä ja raskaalta kantaa samalla hetkellä. Kurkkua kiristi ja silmiä poltteli. Hän oli vihainen Chrisille, vihainen että kaikki oli päätynyt näin. Samalla hän oli vihainen itselleen, kuvitteli että hän olisi ehkä voinut tehdä jotain estääkseen kaiken.

Suvi ei tullut siunaustilaisuuteen. Heidän avioliittonsa oli kriisissä. Kriisissä Chrisin takia. Suvin oli vaikea ymmärtää hänen suruaan, kyllä hän oli yrittänyt. Mutta Suvi näki serkkunsa trauman minkä Chris oli aiheuttanut ja hänen oli vaikea nähdä ihmistä sen pahuuden takana mitä Chris oli tehnyt. Adam ymmärsi, mutta samalla hän olisi tarvinnut vaimonsa tukea, sitä että hän olisi ymmärtänyt miksi hänen täytyi saada järjestää Chrisille siunaus ja kunnon hautajaiset.

Chris ei kuulunut kirkkoon, mutta Adam oli järjestänyt siunauksen ennen kuin tuhkat siroteltaisiin muistolehtoon.

”Lapsena toivoin, että olisin voinut kuulua perheeseesi. Toivoin joskus salaa, että vanhempasi olisivat adoptoineet minut.” Chris oli paljastanut, silloin viimeisen kerran kun he olivat nähneet, kun Adam oli yöpynyt hänen luonaan. Se oli liikuttanut Adamia.

”Ajattelin sinua veljenäni.” Hän oli sanonut ja hän muisti Chrisin hymyilleen kohtaamatta hänen katsettaan, liikuttuneena, surumielisenä. Chris oli nyökännyt. ”Ajattelit.” Hän oli todennut.

”Äh en tarkoittanut…” Adam oli aloittanut mutta Chris oli keskeyttänyt. ”Anna olla Adam, se on ihan okei.”

”Mutta…” Adam oli yrittänyt. Chris oli noussut. ”Haen toisen oluen, otatko sinä?” Asiasta ei enää puhuttu.

Nyt se kipristeli Adamin sydäntä. Se paha mitä Chris oli tehnyt, ei pyyhkinyt pois sitä hyvää, jonka hän muisti. Ja nyt kaikki se katumus, hän tunsi pettäneensä ystävänsä. Hän tunsi osittain pettäneensä sillä myös Jonin. Jos hän olisi puuttunut enemmän, ollut läsnä ehkä tämä viimeisin tragedia olisi voitu välttää?

  Hän oli kutsunut Chrisin vanhemmat ja veljen tilaisuuteen, mutta he eivät olleet tulleet. Eivät edes ne vähäiset ystävät, joita Chrisillä oli ollut. Hänen omat vanhempansa tulivat. Adam oli kiitollinen siitä. He seisoivat hänen vierellään ja kun hän tunsi liikutuksen vyöryvän lävitse kuunnellessaan papin sanoja, äiti veti hänet lähelleen ja isä kosketti hänen olkaansa.

Tuhkat siroteltiin. Se oli ohitse. Adam halusi jäädä hetkeksi yksin. Hän katseli läheistä metsää ja pohti mihin hänen ystävänsä sielu nyt menisi? Hän halusi uskoa taivaaseen, halusi uskoa, että Chrisin sielu saisi vääryydet anteeksi.

Edellisenä päivänä hän oli puhunut Jonin kanssa.

”Selviydyn.” Joni oli vastannut, kun hän oli kysynyt hänen vointiaan. ”Miten sinä voit?” Joni oli kysynyt puolestaan ja se oli tuntunut oudolle, sillä hänen samaan aikaan hänen vaimonsa tuntui olevan piittaamaton hänen tunteistaan asian suhteen. Se että Joni kysyi hänen vointiaan kaiken sen jälkeen, liikutti häntä.

”Ihan ok… Minä…”  Hän oli epäröinyt. ”Huomenna Chris haudataan… tai hänen tuhkansa siis…” Adam tunsi olonsa typeräksi, hän ei tiennyt miksi oli sanonut sen. Joni oli hiljaa toisessa päässä. ”Anteeksi… Ei sinun tarvitse siitä kuulla.”

”Usein vihaan häntä.” Joni sanoi lopulta hiljaa, tukahtuneesti. ”Ja sitten… sitten olen pahoillani… surullinen…” Nuorempi mies nieleskeli ja Adam tunsi kyyneleet silmissään. ”Vihaan häntä, suren häntä ja olen vihainen, että hän kuoli. Sitten olen kiitollinen, että hän kuoli ja jälleen olen pahoillani, että hän kuoli… Hitto…” Adam kuuli Jonin itkevän ja puhkesi itse kyyneliin osaamatta sanoa mitään. ”En tiedä osaanko antaa anteeksi mutta… haluan yrittää.” Joni lisäsi lopulta. ”Olet oikeutettu suremaan häntä, Adam ja se on ok. puhua siitä… Ja … ehkä … ehkä olet ainut, jolle voin puhua omasta surustani… se on niin helvetin ristiriitaista… En usko, että kukaan muu ymmärtää sitä.” Joni naurahti surkeana. ”Minunkin on vaikea ymmärtää.”

”Voit soittaa minulle, milloin vain, Joni… En tiedä mitä sanoa… On tuntunut vaikealta… Kuten sanoit, tämä suru on hiton ristiriitaista. Olen vihainen Chrisille myös, en olisi koskaan uskonut hänen tekevän tällaista ja … Olen niin pahoillani, etten huomannut aiemmin, silloin kun se alkoi…”

”Et olisi voinut tehdä mitään.” Joni keskeytti. ”Ei sitä voinut huomata, koska me molemmat olimme siitä hiljaa. Älä siis soimaa itseäsi siitä.” Oli helpompi sanoa niin muille, silti samalla hän syytti itseään asioista, joihin ei oikeastaan ollut voinut vaikuttaa. Sillä hetkellä se asia alkoi kuitenkin jollain tavoin valkenemaan hänelle. Hän ei voisi jatkaa itsensä syyttämistä Yegorin kuolemasta, hän ei ollut hallinnut sitä. 

Vaikka puhelu avasi Jonin silmiä, oli hänellä silti pitkä polku edessään toipumisen suhteen.

Hän oli katkera. Oli vaikea nähdä hyvää tulevaisuutta. Hän tunsi pettäneensä läheisensä ja itsensä. Suru, lamaantuminen elämän edessä. Muut elivät ja hän ei tiennyt miten jatkaa. Masentuminen seurasi. Hän tunsi itsensä taakaksi. Hän suri Chrisiä ja miestä, joka hän olisi voinut olla, hän suri omaa kohtaloaan. Hän katui valintojaan, jotka olivat johtaneet tähän.

**^^**^^**

Talvi oli väistynyt kevään tieltä. Joni katseli ikkunasta, jonka takana oli korkea pihlaja. Sen oksilla liikkui orava, joka kävi hakemassa siemeniä lintujen syöttölaudalta. Kevät alkoi olla jo sen verran pitkällä, että syöttölauta olisi pian aiheellista siirtää varastoon.

”Kuinka olet voinut?” Nainen kysyi havahduttaen Jonin ajatuksistaan. Joni siirsi katseensa terapeuttiin. Pauliina, sama nainen, jonka luona hän oli ollut jo aiemmin. Tämä oli ehkä kymmenes kerta tällä uudella kierroksella? Oli vaikea pysyä laskuissa. Joni kohautti olkiaan.

”Paremmin.” Hän vastasi vaikkei ollut täysin vakuuttunut puhuiko totta. Paremmin oli kuitenkin se mihin hän pyrki. He asuivat yhä Ivon ja Jamin luona. Normaali elämä pyöri hänen ympärillään mutta siihen oli vaikea päästä kiinni. Muut kävivät töissä ja hän oli kotona. Eikä Joni juuri liikkunut pihapiiriä ja terapiatapaamisia kauemmaksi. Hän oli kyllä yrittänyt, mutta aina jos joku katsoi häneen, hän kuvitteli, että he tiesivät ja se aiheutti kammottavan paniikin tunteen. Samalla se kotona olo, se paikallaan olo ahdisti. Elämä kulki eteenpäin ja hän katsoi sen lipuvan ohitse päiväkerrallaan.

Dima ja Linda olivat palanneet takaisin yhteen. Suvin ja Adamin liitto oli sen sijaan kriisissä ja ilmeisesti avioero kortti oli jo nostettu vaihtoehdoksi. Molempiin tapahtumiin oli ainakin osittain vaikuttanut se hänelle tapahtunut, jälkimmäiseen se taisi kuitenkin olla päällimmäinen syy.

”Olen ajatellut että…” Joni aloitti ja siirsi katseen käsiinsä, siihen rumaan arpeen hänen sormessaan. Hänen sormuksensa oli löydetty ja se oli palautettu, mutta hän ei ollut laittanut sitä takaisin. Se ei tuntunut hyvältä arpea vasten. Misha oli ehdottanut, että hän laittaisi sormuksen oikeaan nimettömään, venäjällä se oli kuulemma tapana. Joni ei ollut oikeastaan vastannut, hän oli laittanut sormuksen rasiaan ja sanonut miettivänsä.

”Että?” Pauliina kysyi ja Joni tajusi, ettei ollut vastannut.

”Menisin niihin pääsykokeisiin Lontooseen. Sain tietää, että saisin asunnon sieltä.” Hän oli saanut tiedon jo edellisellä viikolla muttei ollut kertonut siitä Mishalle.

”Tunnetko että olisit valmis siihen? Ymmärsin että sinua ahdistaa ihmisjoukot?”

”Niin. Täällä. Kuvittelen että kaikki tietävät, vaikka se ei varmaankaan ole totta. Täällä Suomessa kuitenkin kuvittelen niin.  Lontoossa voisin aloittaa alusta, en uskottelisi itselleni, että minut tunnistettaan, että kaikki tietäisivät mitä minulle on tapahtunut.”

Nainen katseli häntä tutkiskelevasti. ”Entä Misha, mitä mieltä hän on?”

”En ole puhunut. Ajattelin… Hmh, ajattelin että menisin yksin.”

Nainen vaikutti yllättyneeltä. ”Lontoo on valtavan iso kaupunki ja…”

”Totta kai minä sen tiedän”, Joni tuhahti ja pyöräytti silmiään.

”En tarkoittanut, ettet tietäisi, mutta se että menisit nyt yksin sinne…. Se että vaihdat maata ja kaupunkia ei pyyhi tapahtunutta pois. Minusta sinun kannattaa ensin käsitellä se asia täällä missä sinulla on hyvä tukiverkko. Ja ennen kaikkea, sinun tulisi puhua kumppanisi kanssa mahdollisimman avoimesti.”

”Suhteemme on muuttunut. Me olemme olleet enemmänkin kämppiksiä kuin… ” Joni piti tauon. Seksiä heillä ei ollut. Ei Misha ollut yrittänyt tehdä aloitetta, tyytyi halauksiin eikä yrittänyt viedä tilanteita sen pidemmäksi. Silti Jonin mieltä jäyti ajatus, ettei tällainen suhde voinut olla sitä mitä Misha halusi. ”En koe, että pystyn sellaiseen suhteeseen mitä meillä ennen oli.”

”Kaikki ihmissuhteet kokevat muutoksia. Se mitä tapahtui, on vielä hyvin tuore asia, jonka käsittely on kesken. Olette olleet samankaltaisen tilanteen edessä myös aiemmin ja silloin auttoi, kun kävitte täällä yhdessä. Se voisi olla hyvä idea myös nyt. Suosittelen ettet tee päätöksiä kumppanisi puolesta, jos et ensin ole puhunut hänelle.”

Joni oli hiljaa. Hän tiesi, että hänen pitäisi puhua Mishalle ja tuoda omat ajatuksensa julki. Hän tiesi myös mitä Misha sanoisi, tiesi että Misha vannoisi rakkauttaan ja sitä että he pääsisivät asian yli. Tulisi onnellisempia päiviä. Mutta milloin?

**^^**^^**

Misha ei voinut valehdella, koko tilanne oli raskas. Joni oli kuin varjo entisestään, sulkeutunut omaan maailmaansa, josta häntä oli vaikea houkutella ulos. Hänen keinonsa alkoivat loppua. Ne ajatukset erosta olivat luonnollisia ja väistämättömiä. Samalla se häpeä, joka seurasi niitä hetkiä, kun hänen mielensä yritti kuiskutella luovuttamaan. Hän ei voinut pakottaa Jonia löytämään elämän iloa uudelleen, jos hän itse ei ollut valmis taistelemaan toipumisesta. Samalla hän tiesi, että juuri nyt Joni tarvitsi sitä sitkeyttä, jotta pääsisi takaisin jaloilleen.

Oli kummallista ikävöidä ihmistä, joka oli aivan vieressä. Mutta se oli kuori Jonista ja se, jota hän ikävöi tuntui olevan jumissa jossakin sen kuoren alla.

Elämä jatkui kaikesta huolimatta. Aamuisin hän heräsi, pukeutui ja söi aamupalan, Joni ei ollut useimmiten noussut ennen hänen lähtöään töihin. Ja kun hän tuli töistä hän useimmiten löysi Jonin heidän huoneestaan, missä hän joko luki, katseli läppäriään, treenasi tai tuijotti totisena ulos ikkunasta kuunnellen synkeää viikinkityylistä musiikkia.

Lähes joka arki-ilta, jolloin Jonilla ei ollut terapiaa, hän tuli ja esitti saman kysymyksen; haluaisitko lähteä ulos kävelylle? Ja joka kerta hän sai saman vastauksen; en. Viikonloppuisin hän yritti ehdottaa, että he lähtisivät jonnekin, treenaamaan, tapaamaan ystäviä, jotain, mitä tahansa Joni haluaisi. Mutta vastaus oli, että hän halusi olla kotona. Korkeintaan he kävivät tapaamassa Jonin perhettä, jos menivät kahdestaan. Pysyäkseen järjissään, Misha toki tapasi omia ystäviään ja kävi salilla purkamassa turhautumistaan ja voimattomuuden tunnetta, jonka tilanne aiheutti.

Misha ei voinut olla miettimättä sitä elämää, jota he olisivat voineet elää. He olisivat voineet parhaillaan olla muuttohommissa. Uusi elämä Lontoossa. Sen sijaan he junnasivat paikoillaan. Hän usein mietti myös vaihtoehtoa, jossa hän olisi suostunut Jonin pyyntöön New Yorkissa, pyyntöön, jossa he olisivat jääneet kiertämään Yhdysvaltoja. Mutta olisiko sekään poistanut ongelmaa? Olisiko se ainoastaan siirtänyt tapahtunutta?

Joni ei juurikaan ollut puhunut siitä mitä mökillä oli tapahtunut.  Ehkä hän avasi yksityiskohdat terapeutilleen. Chris oli kuitenkin ampunut Akin, sen Joni oli sanonut. Ilmeisesti Aki oli hyökännyt Jonin kimppuun, ja ilmeisesti ainakin yrittänyt raiskata hänet; sen Misha oli päätellyt Jonin painajaisista. Chris oli käyttänyt seksuaalista väkivaltaa, sitä Jonin ei tarvinnut edes sanoa, se oli selvää ja sen Chris oli silloin puhelimessa hyvin suoraan myöntänyt. 

Trauma oli vielä hyvin tuore, hänen täytyi muistuttaa itseään ja se oli sitä hänelle itselleenkin. Se järjetön pelko, että Joni löydettäisiin kuolleena… Hänen täytyi myös välillä muistuttaa itseään siitä pahemmasta vaihtoehdosta, erityisesti niinä hetkinä joina hän turhautui siihen etäisyyteen, passiivisuuteen, siihen ettei Joni tuntunut edes yrittävän tarttua niihin köysiin, joita hän sitkeästi yritti tarjota vetääkseen tämän takaisin pinnalle.

 Häneen sattui. Sattui katsoa sitä muutosta. Heihin kaikkiin sattui. Ja Joni oli liian käpertynyt sen oman kauhean kokemuksensa syleilyyn, pystyäkseen näkemään kuinka se vaikutti heihin muihin. Ja välillä Mishan teki mieli huutaa ja ravistaa Jonia, ravistaa hänet esiin. Järki onneksi tuli ajoissa esiin estämään sen ja niinä pahimpina turhautumisen hetkinä hän poistui paikalta rauhoittumaan.

Joni ei ollut kuollut. Hän oli siellä sen suojamuurin alla ja Misha oli päättänyt, ettei luovuttaisi ennen kuin olisi saanut sen muurin purettua pala palalta. Ei vaikka Joni yrittäisi samalla rakentaa siitä muurista koko ajan vahvempaa. Joni oli jo kerran sanonut sen. ”Olisit varmasti onnellisempi jonkun toisen kanssa.” Ja se oli kiukuttanut Mishaa. ”En halua ketään toista!”

Mutta se pyöri Jonin mielessä ja sai hänet vetäytymään entistä kauemmaksi. Misha oli huomannut hänen lukevan niitä pääsykoekirjoja. Misha oli yrittänyt varovaisesti kysellä hänen suunnitelmiaan tulevan suhteen mutta Joni vältteli vastausta.

”Sain asunnon Lontoosta.” Joni ilmoitti eräänä keväisenä iltana, kun oli tullut terapiasta.

”Mitä?” Misha kysyi hämillään.

”Niin. Ajattelin ottaa sen vastaan. ”

Misha tunsi olevansa kuin puulla päähän lyöty. ”Siis mitä?” Hän kysyi uudestaan tuijottaen toista. He olivat keittiössä. Ivo ja Jami olivat menneet illalliselle kaupunkiin ja he olivat kahden.

Joni oli hiljaa ja kaatoi vedenkeittimeen vettä. ”Ehdin vielä osallistua pääsykokeisiin. Ne ovat toukokuun lopussa.”

Misha tuijotti yhä hämillään kumppaniaan. ”Ethän sinä…” Hän aloitti. Lontoo? Kun Joni oli ollut väkijoukkoja kammoksuva haamu, joka hädin tuskin puhui enää kellekään? 

Ja Joni kääntyi, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan katsoen häntä silmiin.

”Minua ahdistaa täällä.” Hän sanoi ja Misha päästi epäuskoisen naurahduksen.

”Ja sielläkö sinua ei ahdista?” Hän ei halunnut kuulostaa ilkeältä, mutta pelkäsi ettei onnistunut siinä. Joni kohautti olkiaan.

”Kukaan ei tunne minua, voin…. Kehittää itseni uudestaan… Aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä.” Nuorempi mies perusteli ja oli jo siirtänyt katseensa.

Misha tunsi suutaan kuivaavan, häntä kiukutti, sillä Joni puhui siitä kuin se olisi niin yksinkertaista. Mutta idea oli järjetön ja huono.

”Ja seuraavaksi varmaan sanot, että ajattelit lähteä yksin.”

”Niin ajattelin.” Joni myönsi oltuaan hetken hiljaa. ”Pauliinasta se oli huono idea.” Joni katsahti häneen varuillaan.

’Helvetin huono idea!’ Mishan mieli kiljui mutta onnistui pehmentämään vastausta, jonka antoi ääneen. ”Niin on.”

”Hän sanoi, etten saisi tehdä päätöksiä puhumatta ensin sinulle. Sanoi että… ehkä meidän pitäisi tulla yhdessä terapiaan.”

Tämä oli toistaiseksi pisin keskustelu, joka heillä oli ollut pitkään aikaan. Misha huomasi ja teki kaikkensa pysyäkseen rauhallisena. Jonin viimeisin lause ja katse hänen silmissään antoivat viitteitä, että tämä saattoi olla valmis viimein tarttumaan pelastavaan köyteen, jos hän osaisi tarjota sitä oikealla tavalla.

”Meidän pitäisi.” Misha nyökkäsi ja katsoi kun Joni kääntyi ja otti kaksi mukia kaapista.

”Otatko teetä?” Joni kysyi. Se oli normaaleinta mitä Joni oli sanonut hänelle viikkoihin ja Misha tunsi kummallista liikutusta, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Se oli askel, vaikkakin hauraalla sillalla.

”Kiitos.” Hän vastasi.

”Misha… Minä en tiedä voinko enää olla kihlattusi… tai… poikaystäväsi… En tiedä voinko enää olla sitä kellekään.” Joni tunnusti valmistaessaan teetä. Hänen selkänsä oli käännetty ja Misha tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Hetkeen hän ei tiennyt mitä sanoa.

”Sinun ei tarvitse tietää sitä juuri nyt.” Misha lopulta vastasi, se teki kipeää, mutta täytyi uskoa. ”Olen sinulle se mitä tahdot ja tarvitset. Ystävä, kämppis… rakastettu… vaikka kaikkia niitä tai vain yhtä. Mutta en voi antaa sinun lähteä yksin, okei? Jos sinä lähdet, tulen mukaan. Jos et halua asua kanssasi, muutan niin lähelle, kuin voin. En pakota sinua olemaan kanssani, mutta et voi pakottaa minua myöskään jäämään. Rakastan sinua, haluan olla lähelläsi, sinun ehdoillasi.”

Joni oli hiljaa, kunnes lopulta kääntyi. Kyyneleet olivat nousseet Jonin silmiin. ”En halua sinun tuhlaavan elämääsi. Sinulle riittää ottajia ja voisit saada… jonkun normaalin. Jonkun…” Joni nieleskeli. ”En halua, että alat vihata minua…En kestäisi sitä.”

”Miten ihmeessä voisin alkaa vihata sinua?” Misha kysyi hämillään.

”Koska olen niin muuttunut… koska en pysty… en tiedä pystynkö enää… haluanko enää… Se ahdistaa minua.” Joni puhkesi kyyneliin ja Misha tuli varoen lähemmäs. Hän veti Jonin lähelleen eikä nuorempi mies vastustellut.

”Tämä riittää.” Misha kuiskasi. ”Riittää että saan pidellä sinua, okei?” Joni nyyhkytti hänen rintaansa vasten ja yritti saada itkunsa loppumaan, mutta Mishasta oli hyvä, että hän itki, että hän puhui, se puhdisti. Se rikkoi sen muurin seiniä. Häntä itketti myös.

Joni vetäytyi halauksesta, pyyhki silmiään ja katsoi häneen. ”Ei sinun pidä tyytyä siihen… Se on liian isoa asia… Rakastan sinua ja se on samalla syy miksi mielestäni olisi parempi erota nyt, kun me vielä rakastamme. Voimme olla ystäviä aina, rakastaa toisiamme ystävinä ja… Sinä löydät toisen ja olen onnellinen sinun puolestasi, kun se tapahtuu.” Jonin ääni murtui ja kyyneleet uhkasivat tulla uudestaan esiin, vaikka hän yritti taistella niitä vastaan.

”Ei.” Misha pudisti päätään. ”Ei tule ketään toista.”

”Sanot niin nyt mutta…” Joni yritti jotakin hymynkaltaista. ”Seksi kuuluu parisuhteeseen. Minä en ihan oikeasti tiedä….”

”Ei kukaan miestä tiedä mitä tulee tapahtumaan, Joni. Tätä ei pitänyt tapahtua! Mutta helvetti, kakara, minä rakastan sinua, ymmärrätkö? En minä munkiksi ryhdy, ei.” Misha pudisti päätään. ”Mutta kun ongelma on se, etten halua ketään toista. Minulla on kaksi kättä, helvetin hyvä mielikuvitus ja jos saan välillä vain pidellä sinua. Se riittää, se riittää nyt, okei? Ja lisäksi! Minulla on se iso, musta… Kyllä sinä muistat.” Hän vitsaili hermostuneena, hän oli kiihdyksissä ja poissa tolaltaan siitä ajatuksesta, joka toki oli käynyt hänenkin mielessään mutta nyt kun Joni oli maininnut eron ääneen hän tiesi, ettei halunnut sitä.

Helpotuksekseen Joni naurahti hieman kyyneleidensä lomasta.

”Tiesinhän minä, että leikit sillä…” Joni kuiskasi.

”Mennään sinne terapiaan yhdessä.” Misha sanoi ja otti hänen vasemman kätensä kämmentensä väliin nostaen sen ja hän suuteli ihoa pehmeästi. Joni kipristi sormiaan, hän näytti hieman vaivaantuneelta ja Misha ymmärsi hänen häpeilevän sitä arpea, se oli jatkuva muistutus tapahtuneesta. ”Kaikki järjestyy, usko pois.” Hän kuiskasi. Joni ei vastannut mutta hän nyökkäsi lopulta.

Jatkuu…

Kommentteja? Kritiikkiä? Sana on vapaa 🙂

2 kommenttia artikkeliin ”35.Luku

  1. Viimeisin luku oli jotenkin tosi surullinen, itkin lopussa ihan kunnolla. Ja täytyy sanoa, että olet saanut todella upeasti kuvattua kaikkien henkiköiden tunteet ja sen mitä ajatuksia tuollaisessa tilanteessa tulee mieleen. Kiitos paljon tästä luvusta 🙂

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle kolgrim83 Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s