36. RSS

Kirjoittajan kommentti: Tiedän, että odotatte enemmän päivitystä ”Kämppiksiin” tai ”Olet yhä sinä.” tarinoihin, mutta nyt viime viikko oli kirjoittamisen puolesta haastava, kun pienempi on ollut koko viikon pois päivähoidosta flunssan takia, enkä pystynyt pitämään kirjoituspäivää. Valitettavasti se jää myös tämän viikon osalta pois, koska tänään molemmat ovat kotona ja loppuviikko on töiden osalta jo melko täynnä.

Tämä tarina on kuitenkin suht. helppo kirjoittaa häiriötekijöiden lomassa, koska kuten aiemmin sanoin, en suhtaudu tämän kirjoittamiseen niin vakavalla mielellä, minkä varmasti myös huomaa 🙂

Kimin ulkonäöstä… Mieheni kanssa meidän yksi ”salainen pahe” no ei edes niin salainen, on katsoa temppareita ja siinä kun on tämä yksi varattu, Jani taisi olla hänen nimensä, niin hän on itseasiassa hyvin lähellä sitä millaiseksi itse kuvittelen Kimin. Eli oikeasti ihan söpön näköinen kundi ja Kim ajattelee liian vähän itsestään. Kun silloin nuorena tätä aloitin kirjoittamaan niin minulla ei ollut oikein selkeää mielikuvaa Kimistä (silloin Antista), mutta nyt, kuten huomaa, alan tykästyä hahmoon.

36.luku

Kim:

Sovin illallistreffit Johanin kanssa vakuutellen itselleni, ettei ne oikeasti ole treffit ja se vaan haluaa jutella. Koska ihan oikeasti, miten yhtäkkiä kaksi komeaa, hyvävartaloista miestä voisi samaan aikaan osoittaa mua kohtaan sellaista kiinnostusta?

Ja en mä vieläkään Yuristakaan ole ihan vakuuttunut, ehkä se kysyi mun numeron vain koska halusi olla kohtelias? Haluaisin toivoa enemmän, uskoa enemmän, rinnassa on välillä semmoinen jännittävä tunne ja hymy hiipii kasvoille. Typeriä unelmia siitä miten Yuri laittaisi viestejä, että ei saa mua ajatuksistaan ja että edellinen yö oli tajunnan räjäyttävä! -Se oli sitä mulle…

Sitten toinen puoli ajattelee, että koska Johan olisi ”paperilla” ja muutenkin paljon todennäköisempää poikaystävä materiaalia, siis jos olisin hoikka ja kaikkea, niin se olisikin mustasukkainen, jos tietäisi ja haluaisi kilpailla Yurin kanssa, musta! Ja mä … Ei hitto Kim, katso nyt itseäsi. -Mietin astellessani peilin eteen. Mun vartalo on pehmoinen… Kai siellä alla jossain piilossa lihaksia on… Mutta… Ei kyllä mitään tietoa mistään sikspackista tai sen poikasesta…. enemmin alkava tynnyri… okei… ei se nyt niin paha ole… mutta pehmoinen ja jos en pidä huolta niin reilu kymmenen vuotta ja se on tynnyri… Puen pikaisesti paidan päälle minkä valitsin jo aiemmin. Hitsi, kun olisi sellainen kroppa kuin Jonilla… tai Jessellä… tai Markolla… tai Mishalla! Sitä en ole tosin nähnyt ylävartalo paljaana mutta… jotenkin helppo arvata minkälainen veistos sieltä löytyy…

Ja Yuri… Nuolaisen huuliani, kun mietin sen lihaksikkaita käsivarsia ja… alkaa taas panettaa…

Nyt Kim, rauhoitu, nyt tee parhaasi ja siistiydy! Ei ole soveliasta mennä syömään illallista Johanin kanssa, unelmoiden mitä kaikkea voisi tehdä Yurin kanssa sängyssä… Tai Johanin… Yök, olet kuvottava Kim!

Illalla matkustan bussilla keskustaan. Sovittiin, että nähdään Stockan kellon alla, se on niin perinteinen. Mietin, treffaako sekin äitiään siellä, tai ehkä sen äiti painosti sitä pyytämään mua syömään? Jos ne kuuli, että mä pakenin paikalta eilen tai jotain…. Sillä on kuulemma mielessään joku paikka mitä haluaa kokeilla. Kun saavun paikalle, Johan on jo siellä ja hymyilee lämpimästi nähdessään mut.

”Kiva kun pääsit!” Se sanoo ja hetken me seistään siinä vähän hoopoina oikein tietämättä pitäisikö kätellä tai halata tai jotain muuta yhtä kiusallista.

”Kiva kun pyysit.” Mä nyökkäilen hermostuneena, hymyilen ja tungen kädet taskuihini.

”Joo, ajattelin, että mentäisiin Saskikiin, varasin sieltä jo pöydän. Ystävä kehui. Ootko sä koskaan maistanut venäläistä?” Se kysyy ja luulen että leimahdan välittömästi punaiseksi. Maistanut venäläistä? mun aivoissani raksuttaa ja mielikuvat viime yöstä syöksyy mun mieleeni. ”Niin siis ruokaa?” Johan korjaa ja katsoo mua hämillään. Ei hitto, jos se tietääkin? Apua. Selvittelen kurkkuani ja hymyilen hermostuneena, vaikka toivon peittäväni sillä omaa kummallista punastumistani, syvemmälle suohonhan se menee.

”E-en oo maistanut.” Myönnän lopulta. ”Anteeksi, mä kai… kai ajattelin…että… että joku pikaruokala… en tiedä… mietin oonko pukeutunut tarpeeksi hyvin…” Änkytän yrittäen selvittää kiusallista punastumistani. Johan kohottaa kulmaansa huvittuneena ja antaa katseensa laskeutua päästä varpaisiin mun vartalolla, tavalla, joka lähettää kummallisia väristyksiä. Jospa mä vaan näen jotain kummallisia toiveunia, jotka tuntuvat hämmentävän aidoilta?

”No, sanoisin kyllä, että näytät ainakin nyt pukeutuneen todella hyvin, en tietenkään tiedä mitä sulla tuolla takin alla on?” Se naurahtaa lempeän kiusoittelevasti ja punastun uudestaan. ”Olisitko mieluummin halunnut mennä, vaikka hm…mäkkäriin?” Se kysyy, kohauttaa olkiaan ja silmäilee mua hieman epäillen, oon aistivinani, että se vähän kammoksuu ajatusta. Ei se ainakaan auta mun punastumiseen!

”Ei!” Parahdan. ”Tai siis Saslik on hyvä.” Nyökyttelen. Onko se hyvä? – En tiedä, en ole koskaan käynyt. Kukaan mun ystävä ei oo koskaan käynyt. Onkohan Yuri käynyt? Äh… Miksi mä mietin sitä.

Me kävellään vieretysten kohti ravintolaa ja Johan puhuu nykyisestä työpaikastaan yläasteella, jota se jälleen nimittää kamalaksi. Sanoo kyllä etsivänsä jotain muuta, mielellään kokonaan ruotsinkielisestä koulusta, jostain vähän paremmalla alueella. Kuuntelen ja nyökyttelen vieressä. Voisin kyllä itsekin kuvitella, että ruotsin kielen sijaisopettajana yläasteelle olisi jotain mikä saisi hautomaan itsetuhoisia ajatuksia. Mun tapauksessa vielä enemmän, ne varmaan kuittailisivat niin paljon mun painosta tai jostain, että itkisin itseni uneen joka ilta. Johan on kuitenkin tosi komea, voisin kuvitella, että sillä voittaa pisteitä, ainakin ihan saletisti jotkut luokan tytöistä kuolaa sitä, vaikka vihaisivatkin pakkoruotsia.

Saavutaan ravintolaan. Tarjoilija ottaa meidät kohteliaasti vastaan ja johdattelee pöytään. Katselen ympärilleni, tummia värejä, tauluja kullatuissa kehyksissä ja tyylikkäitä lasimaalauksia. Tunnelma on tosiaan hyvin venäläinen niin kuin odottaa kuuluisi, samalla mulla on kiusaantunut olo, kun mietin kuumeisesti, onko nää oikeat treffit vai ei. Tää paikka on jotenkin liian hieno viedä toista silleen; kaveri pohjalta, mutta onko se vaan mun käsitys? En tiedä, en ole koskaan ollut edes treffeillä! – kuinka säälittävää…

Istutaan alas ja tarjoilija ojentaa meille menut ja kysyy, haluttaisiinko alkuun jotain juomista. Edellisen illan juomisen jälkeen, alkoholi ei oikein maistu, mutta kun Johan ehdottaa, otettaisiinko lasit punaviiniä, en osaa kieltäytyä ja myönnyn.

”Kiinnostaisi maistaa tuota karhua alkupalaksi…” Johan mietiskelee ääneen, katse ruokalistassa.

Tuijotan itse ruokalistaa hämilläni, en oikein tiedä mitä haluan. Rehellisesti tekisi mieli hampurilaista tai pizzaa, koska poden lievää krapulaa, mutta enhän mä sitä voi ääneen sanoa. Tilataan alkupalaksi molemmat karhua, vaikka mua vähän epäilyttää se, silti haluan tehdä vaikutuksen, että oon oikeasti tosi kokeilunhaluinen ja sitä rataa.

”No, Kim, ei ehditty juurikaan vaihtaa kuulumisia eilen.” Johan aloittaa ja hymyilee. ”Raapaistiin oikeastaan vaan pintaa.”

”Niin…mm…” Otan epäröiden hörpyn mun vesilasista, en oikein tiedä mitä sanoa.

”Mitä muuta sun elämään kuuluu kuin opiskelu?” Se kysyy ja samalla tarjoilija jo tuo meidän alkuruuat. ”Kiitos, näyttääpä hyvälle.” Se kehuu väliin tarjoilijalle, joka hymyilee kehulle.

”Toivottavasti maistuu”, tarjoilija sanoo ja poistuu. Katselen omaa annostani epäillen, en oikeen tiiä… kai se ihan hyvältä näyttää, mutta… tökin lihapalaa haarukallani.

”Auttelen välillä isänfirmassa. Avustavaa kirjanpitoa”, kohautan olkiani. ”Ei kovin jännittävää…Isä toivoo, että jäisin kuitenkin sinne töihin, kun valmistun.” Rehellisesti en ole kovin innokas… Oon hyvä matematiikassa ja laskennassa ja sellaisessa, mutta ei se oikeastaan ole mun intohimo.

”Onko sitten jotain mikä olisi jännittävämpää?” Johan tiedustelee ja mietiskelen hetken.

”Mua kiinnostaa puutarhan hoito.” Myönnän ja punastun hieman. En tiedä miksi, kai tää on vaan jotain mitä en hirveästi ole myöntänyt kellekään.  Mua ei oikeasti kiinnostaisi opiskella kauppakorkeassa, mutta se on mun perheen odotus, niin kuuluu tehdä ja jatkaa isän jalanjäljissä.

”Puutarhan hoito?” Johan toistaa ja hymyilee hieman uteliaana, sitten se kohauttaa olkiaan mietiskelevän oloisena. ”Onhan se aina jotain mitä voi tehdä myös harrastuksekseen työn lomassa.” Se sanoo sitten ja katsoo muhun.”Kauppakorkea antaa ihan hyvän pohjan kaikelle. Sen jälkeen voi miettiä mitä muuta haluaa. Oot kuitenkin vielä niin nuori.”

Melkein haluaisin huomauttaa, ettei sekään 25-vuotiaana ole vielä mikään vanhus, ei todellakaan, mutta sen sijaan hymyilen hieman ja maistan annostani. Rehellisesti, ei mun lempparia, mutta pureskelen ruokani hiljaa ja hymyilen.

”Niin, ehtiihän sitä…” Myöntelen. ”Meinaatko sä vielä opiskella lisää?” Kysyn ja Johan naurahtaa.

”No joo, haluaisin kyllä tähdätä pidemmälle, kuin yläasteen opettajaksi.” Se virnistää ja pyörittelee punaviinilasia käsissään, tarkkaillen nesteen liikettä. ”Ja kenties vielä muuttaa takaisin Tukholmaan, onhan se ihan eri luokkaa kuin Helsinki, kulttuurin ja muun kannalta.”

Kohotan hieman kulmaani ja nostan oman lasini huulilleni. Mitä vikaa Helsingissä on? – Mietin hiljaa itsekseni.

”Ootko koskaan itse harkinnut muuttamista ulkomaille?” Se kysyy sitten, kun ollaan syöty alkuruuat. Tarjoilija tulee korjaamaan astiat ja odotan hetken vastaukseni kanssa.

”En oikeastaan… Tai kiva se olisi matkustella, mutta kyllä mä täällä viihdyn.” Rehellisesti haaveilen välillä muutosta jonnekin pohjoisempaan. Haave isosta talosta, parisuhteesta, kihloista! ehkä meillä olisi koira tai kaksi ja iso puutarha. Jotenkin sellainen olo, etten Johanille kehtaa siitä haaveesta puhua.

Jatketaan jutustelua, sellaista kevyttä, missä maissa haluaisi käydä. Puhutaan kulttuurista ja teatterista. Johankin rakastaa teatteria ja se on meille yhteistä, tunnustan, että joskus haaveilin myös, että hakisin teatterikorkeeseen, harrastin nuorempana ilmaisutaitoa ja välillä meillä oli myös esityksiä. Oon tosi epävarma itsestäni, järkyttävän ujo välillä, mutta siellä, sillä lavalla, kun esittää jotakuta toista kaikki se epävarmuus sulaa ja se tunne siellä lavalla on jotenkin uskomatonta. Etenkin se ensimmäinen kerta lavalla, ihmisten edessä, sydän tykyttää tuhatta ja sataa mutta meet sinne ja.. kaikki muuttuu. Se on parasta, pitäisi ehkä aloittaa sekin harrastus uudestaan? Hakea johonkin aikuisharrastelija porukkaan tai jotain.

Johan pitää harrastustaustaani kiinnostavana, mutta toteaa myös, että ammattina se on aika haastava päästä pinnalle ja menestyä. Totta se on, enkä siitä työkseni haaveilekaan. Lopulta se kuitenkin ehdottaa, jos lähtisin sen kanssa joku kerta teatteriin. Sen ystävät on kuulemma kaikonneet vähän ympäriinsä ja siitä olisi kiva saada seuraa. Mikäs siinä, mielellänihän mä lähden. En edelleenkään tiedä onko nää treffit ja onko se teatteritapaaminenkaan sitä. Ehkä se haluaa vaan tavata mua ystävänä, yleensä se aina menee niin. En uskalla olettaa muuta.

Kyselen sen elämästä Tukholmassa, siellä se opiskeli ammattiinsa ja alkoi tapailla sitten jotain professoriaan. Ne seurustelivat reilu vuoden, kunnes vasta kesällä paljastui, että sillä oli perhe Uppsalassa! Kaikenlaista sitä… Johan tuhahtelee asialle, sanoo sen miehen rukoilleen sitä jäämään, perustellen että jättäisi kyllä vaimonsa heti, kun lapset olisivat isoja. Ymmärrettävästi Johan ei halunnut jäädä, silti saan pienen viban ettei se ehkä oo niin hyvin päässyt yli siitä miehestä. Itsekseni mietin, miten jonkun onnistuu salaamaan tuollaista asiaa noin pitkän aikaa. Mene ja tiedä.

Loppujen lopuksi Johan puhuu paljon enemmän kuin minä, mutta ei se mua haittaa, kuuntelen mielelläni. Mun tekisi mieleni tilata lopuksi jälkiruokaa, kun tarjoilija sitä kysyy, mutta en halua antaa huonoa vaikutelmaa, että oon ihan possu tai jotain, joten kieltäydyn kohteliaasti ja hymyilen. Johan ei tilaa myöskään jälkiruuasta, ei kuulemma perusta makeasta! Mietin miten joku ei voi perustaa makeasta, mutta niin… kaipa sitten on helpompi pysyä noin sutjakassa kunnossa.

”Oli kiva päästä paremmin juttelemaan, Kim”, Johan sanoo hymyillen, kun tullaan ulos ravintolasta. Hymyilen ja nyökkään.

”Joo… Niin oli, kiitos että kutsuit.”

”Lähdetkö joku päivä viikolla kävelylle?”

”Ööh… joo… olisihan se ihan kiva.” Sanon ja taidan punastua hieman. Se katsoo mua hymyillen.

”Kiva, mä soittelen sulle myöhemmin niin katsotaan miten meidän aikataulut sopii yhteen. Nyt joudun valitettavasti rientää, lupasin käydä vielä vanhempien luona.” Se laskee kätensä mun olkapäälle, katsahdan sitä hieman hämilläni ja sitten se nojautuu mun puoleen ja painaa suukon mun poskelle. Oho!

”Nähdään Kim!” Se virnistää.

”N-nähdään!” Änkytän hieman ja katson sen perään, kun se kävelee kohti ratikkapysäkkiä, sen huulten lämpö viipyilee yhä mun poskellani. Tarkoittaako tää, että se on oikeasti musta kiinnostunut?!

Matkalla bussilla kotiin, mun kännykkä piippaa tekstiviestin merkiksi. Otan puhelimeni ja avaan valikon. ”Nähdäänkö lauantaina? -Yuri.”Hymy hiipii mun huulille, vatsanpohjaa nipistelee. Katson ulos bussin ikkunasta, enkä voi lakata hymyilemästä. No mutta Kim, kaksi miestä! -Huh, olen astunut kummalliseen rinnakaistodellisuuteen, eikö niin? Pureskelen huultani ja mietin mitä vastaan, olen kiinnostunut molemmista, mutta samalla en oikein uskalla uskoa, että kumpikaan on täysin tosissaan mun kanssa. Ja se Johanin antama poskipusu, eihän sekään vielä tarkoittanut mitään sen syvempää. Ja Yuri ja viime yö… haluanko lisää? -Todellakin! Käsi hieman hyvänlaisesta jännityksestä vapisten naputtelen sille vastaukseni, tai no, siinä yhden yksinkertaisen viestin pohtimisessa menee järkyttävän kauan. Kirjoitan, poistan, kirjoitan uudestaan ja poistan, kunnes lopulta; ”Nähdään vaan.” Vastaan, vaikka aluksi mietin, että se on aivan liian yksinkertainen viesti, mutta toisaalta, sen omakin oli niin simppeli, että tuskin siihen tarvii siis runoilla enempää. Jään jännittyneenä odottamaan vastausta, joka saapuukin ilahduttavan nopeasti.

”En malta odottaa 😉 Soitan sulle.” Se vastaa ja hykertelen itsekseni tavalla, joka saattaa ulkopuolisten silmiin näyttää vähän oudolta ja kenties vähän huolestuttavaltakin? – Päätän, etten välitä, olen kerrankin elämässäni haluttu!

37.luku

Ⓒ Kolgrim