37.Vaiti

Kirjoittajan huomio:

Tämä tosiaan etenee nyt aika eri tavoin kuin se aiempi versio. Ja tämänkin katson raaka versioksi, jonka käyn myöhemmin alusta alkaen läpi. Älkää ihmetelkö, jos jossakin vaiheessa hahmojen nimet vaihtuvat, esimerkiksi Tonyn kohdalla, ilmoitan näistä kyllä kun tulee vastaan!

Toivon että saan tarinan sillä tavoin valmiiksi asettamaani deadlinea ennen, että voisin harkita omakustannetta. Ja se mitä toivon teiltä on palautetta ja ajatuksia, myös kritiikkiä ja kommentteja niistä asioista joita muokkaisitte. En kuitenkaan ota liikaa paineita siinä, että kaikki sujuisi täysin realistisella tavalla tässä tarinassa.


37.luku

Wayne, Darren, Stephen, Joe ja tietenkin Ricky. He kaikki olivat yhdysvaltalaisia, tulivat eri puolilta. Wayne toimi asianajajana ja oli noin 45-50 vuoden välillä, – Jean arveli.  Darren oli noin viidenkymmenen, kenties yli, menestyvä hammaslääkäri ja maatila, jossa he parhaillaan olivat, oli vuokrattu joltakin hänen ranskalaisista kontakteistaan. Joltakin ”saman mieliseltä”, joltakin joka olisi tulossa paikalle seuraavana iltana.  Stephen puolestaan, kolmenkymmenen kenties? Nuorempi häntä joka tapauksessa, työskenteli opettajana lukiossa.

Vain Joe oli useammin tekemissä Rickyn kanssa, muut ilmeisesti olivat tulleet heidän tuttavapiiriinsä kieroutuneiden ”harrastustensa” kautta ja he olivat olleet yhteydessä jo pidempään, minkä vuoksi Ricky oli nähnyt heidät sopiviksi tähän; karanneen ”huoran” rankaisuun.

Vaikutti että muut paitsi Stephen, olivat joskus aiemmin jo käyttäneet Michaelia ja Jeanille alkoi olla tuskallisen selvää, ettei Michael todella muistanut niitä kertoja kunnolla, sillä miehet naureskelivat herkutellessaan niillä muistoilla ja puhuivat pojan olleen täysin pihalla aiemmin. Aamuyön tunteina alkoi olla myös tuskallisen selvää, että vaikka sekä Stephen että Wayne joutuisivat palaamaan koteihinsa seuraavana päivänä, oli Ricky kutsunut jo uusia seuraavaksi illaksi. Jeania kuvotti ajatus, kuvotti koko tilanne mihin oli asettanut Michaelin ja itsensä.

Toistaiseksi, olosuhteet huomioiden, Michael tuntui selvinneen sellaisilla fyysisillä vammoilla, jotka paranisivat ajan ja hoidon kanssa. Mutta mikäli hän ei saisi Michaelia pois maatilalta seuraavaan iltaan mennessä…. Jean ei halunnut ajatella sitä.

Aamuyön viimeisimpinä tunteina Jean oli viimein torkahtanut levottomiin ja piinaaviin uniin.

Sebastian ei jättänyt häntä rauhaan. Uni oli alkanut rauhallisena, he olivat olleet kahden, Sebastian hänen syleilyssään niin kuin joskus vuosia sitten. Alkuun hän oli ollut hämillään, sillä jollain tasoin tiedosti, ettei se voinut olla todellista ja silti hän halusi sen olevan. Hän oli halunnut juoda pois sen kauheuden siitä mitä oli käynyt, hän ei olisi halunnut olla siinä osallisena, ei todella ja silti mikään ei muuttanut sitä tosi asiaa, että hänen vuokseen Sebastian oli kuollut, mikään ei muuttanut sitä, että hän oli ollut paikalla ja osallistunut.

”En halunnut sitä, tiedäthän etten halunnut sitä.” Jean sopersi unessaan, pidellessään Sebastiania sylissään. Sebastian nojautui taakse ja katsoi häntä, sinisten silmien hehku himmeni ja muuttui hailakan utuiseksi. Ihon sävy tuntui samalla hetkellä maalautuvan lähes valkoiseksi, vain hieman ennen kuin pää retkahti taakse kaulan revetessä ja pulputessa verta hänen käsiinsä ja syliinsä.

Jean heräsi hikisenä, jos hän ei tekisi mitään Michael kokisi saman kohtalon, ehkä vielä hirveämmän ja hän ei sietänyt ajatusta, hän ei voinut mennä hautaan sen kanssa.

Ricky piti häntä säälittävänä juoppona, joka oli liian syvällä omassa riippuvuudessaan ja koston himossaan, nähdäkseen uhkaa oman suunnitelmansa epäonnistumiselle.

Ja Ricky oli varmistanut, että juomaa oli saatavilla runsaasti, nytkin Jean kuuli sen kuiskuttelevan, houkuttelemaan häntä luokseen. ’Ota hörppy, vain pieni tilkka, pieni vain, sen verran että helpottaa… ei enempää…’ Samalla hän kuitenkin tiesi, että pieni tilkka voisi saada hänet sortumaan ja hän oli Michaelin ainut toivo. Omalla kieroutuneella tavallaan Jean rakasti, ainoalla tavalla, jonka hän osasi.

Hän teeskenteli juovansa, täytti lasinsa ja kanniskeli juomaa kädessään, sitä juomaa, joka jatkuvasti piinasi häntä ottamaan hörpyn. Hän teeskenteli ja se tuntui menevän läpi, sillä Ricky tai kukaan toinen ei uskonut hänen voivan vastustaa kiusausta.

Kun Jean sanoi haluavansa viedä aamupalan heidän ”huoralleen”, Ricky oli tarkkaillut häntä huvittuneena ja suostunut. Hyvin todennäköisesti huoneessa oli kameroita, mutta hän toivoi, että voisi antaa lääkkeen huomaamattomasti. Oli onnekasta, ettei Ricky ollut tarkistanut hänen mukanaan tuomiaan vaatteita perinpohjaisesti.

Lääke tai oikeammin huumaava aine turrutti kivun ja sai aikaan epätodellisen olon. Ehkä kuljettaisi Michaelin jonnekin todellisuuden ja harhan rajalle, jonnekin jossa hän oli vain osittain läsnä ja kuitenkin kylliksi, ettei Ricky kenties osaisi epäillä.

Jeanilla ei ollut suunnitelmaa, hän ei tosiasiassa tiennyt kuinka saisi Michaelin pois. Ricky oli ottanut hänen kännykkänsä heidän saavuttuaan talolle edellisenä iltapäivänä. ”Et tarvitse tätä, ethän?” Mies oli kysynyt ovelasti laittaessaan sen rasiaan, jossa oli jo muutama muu puhelin.

”En.” Jean oli vastannut välinpitämättömästi ja ottanut juoman vastaan, jonka Ricky oli seuraavaksi tarjonnut. Ricky oli vienyt rasian jonnekin säilöön luvattuaan, että hän saisi sen takaisin heti kun ”homma” olisi hoidettu. Sillä hetkellä hän ei ollut ajatellut asiaa, sillä hetkellä hän oli uskonut, että halusi Michaelia rangaistavan, että se olisi oikein. Mutta nyt hän oli lähes varma, ettei Rickyllä ollut aikomustakaan palauttaa kännykkää, koska asia oli juuri siten kuin Michael oli sanonut; Rickyn suunnitelmaan ei kuulunut, että hän jäisi henkiin. Ricky halusi, että hän oli ainut epäilty Michaelin katoamisessa. Siinä hän kuitenkin epäonnistuisi ja mitä kukaan ei vielä tiennyt oli se, että Ricky oli jo epäonnistunut.

**^^**^^**

Jeanin antama lääke vaivutti hänet jonnekin tajunnan rajamaille, missä unen ja todellisuuden raja oli häilyvä. Hän säpsähteli kahden maailman välillä, haluten takertua muistoista rakentuneeseen unimaailmaan, jossa ei tuntenut sitä kammottavaa todellisuutta, johon hänet koitettiin kiskoa.

Jossakin välissä hän havahtui katsellessaan kylpyhuoneen laattoja. Hänen kätensä olivat vapaat ja hän oli alasti. Hänet oli kaiketi raiskattu uudestaan. Michael oli pyörällä päästään. Hänen ”annettiin” hoitaa tarpeensa. Huoneessa hänen kanssaan oli yksi hirviöistä, ei Ricky, eikä Joe, eikä se mies ravintolasta. Tämä oli miehistä nuorin, mutta häntä reilusti vanhempi, kenties Jeanin ikäinen? Sillä ei oikeastaan ollut merkitystä.

Seuraavassa hetkessä hän oli takaisin siinä huoneessa ja se sama mies oli hänen takanaan.  Huoneeseen tuli joku muu lisäksi, ehkä kolmaskin? Hän ei halunnut jäädä ja antoi tajuntansa kutsua hänet pakopaikkaan, sinne unitodellisuuteen.

Se muistojen rakentama maailma oli vihreä ja aava, Tony oli siellä. Tony…. Punatukkainen poika hymyili ja talutti hevosta. ”Mennäänkö ratsastamaan, Mikey?”

Tony ei ollut muuttunut, hän oli yhä 17-vuotias. ”Sinun kuuluisi olla vanhempi?” Michael huomautti.

 ”Niin kai pitäisi, muttet ole nähnyt minua, ethän? Yritin kyllä löytää sinut.” Tony virnisti huolettomasti, sillä tietyllä tavalla, jonka Michael muisti saaneen hänen vatsanpohjansa kipristämään, jotkut sanoivat niitä perhosiksi? ”Sinun pitäisi nähdä minut! Minusta on tullut super komea!” Teini-ikäinen Tony vakuutti ja sai Michaelin naurahtamaan.

Sinähän olet aina ollut komea.” Michael vastasi ja hymyili. Tonylla oli pisamia, hänen hiuksensa olivat taipuisat ja jos ne pääsivät pitkäksi, ne kihartuivat. Hän oli pitkä ja harteikas, rugby pelaajan näköinen; Michael oli joskus nauranut. Vihreän sinertävät silmät, joku toinen oli joskus kommentoinut Tonyn näyttävän erikoiselta, eikä Tony ei pitänyt hiuksistaan tai pisamista, mutta Michaelin silmissä tämä oli aina ollut komea. Tony oli yksi komeimmista miehistä tai pojista, jonka hän tiesi, kenties osittain juuri erikoisuutensa vuoksi.

”Hei Michael!” Hän kuuli tutun äänen ja käänsi hämillään päätään.

”Jack?” Hän kysyi ja tämä hymyili. Jack näytti terveeltä ja hyvinvoivalta, hän oli hoikka kuten ennenkin. ”Miten sinä olet täällä?”

”Koska ikävöit minua.”  Jackin vierellä oli hevonen. ”En ole kyllä koskaan ratsastanut, se ei kai haittaa?”

”Se ei haittaa”, Tony vahvisti. ”En minäkään ole siinä kovin hyvä. Pysyn kuitenkin selässä. Tule Mikey.”

Ja hetken siinä kummallisessa unessa hän ratsasti Jackin ja Tonyn vierellä, kunnes hän ihmetteli missä Sam oli ja samassa näki tämän kauempana, mökin luona vilkuttamassa heille. Siinä ei ollut järkeä sillä Sam oli se, joka hänen laillaan oikeasti tykkäsi ratsastaa. Jack ei ollut sitä koskaan tehnyt ja Tony oli ratsastanut aikaisemmin kyllä, heidän ollessaan Irlannissa, mutta enimmäkseen hänen mielikseen. Ja kun he tulivat lähemmäksi, hän näki, että Samilla oli essu ja tämä grillasi, siinä varsinkaan ei ollut järkeä.  ”Tämä on unta.” Hän sanoi. ”En halua herätä.”

”Tiedän. Viimeinen vastus Mikey, se on aika paha, mutta sinä voitat sen kyllä!” Tony vakuutti.

Michael havahtui epämiellyttävään todellisuuteen, jossa makasi selällään sängyssä, alastomana. Hänen käsiään ei ollut kahlittu, eikä hän ainakaan sillä hetkellä edes tuntenut voimia, joilla olisi voinut taistella. Viimeinen vastus, -hän ajatteli. Voitat sen kyllä!

Hän kuuli puhetta, Rickyn ääni, Michael käänsi väsyneenä päätään. Jean lähestyi, mies riisui vaatteitaan ja kiipesi hänen ylleen ja he katsoivat toisiaan. Häivähdys Jeanin katseessa ennen kuin mies toi huulensa hänen omilleen, Michael yritti pistää vastaan.

”Anna minulle anteeksi…” Hän kuuli Jeanin kuiskaavan hänen korvaansa. Oli asioita ja tekoja, joita ei voinut antaa anteeksi, eikä tapoja, joilla niitä mitenkään voitaisi hyvittää.

Koska mieli tiesi, että nämä olivat asioita, jotka olivat liian raskaita käsitellä, se tarjosi jälleen ulospääsyn.

Hän oli veneessä, äidinisän kanssa. Hänen kädessään oli onki, aurinko paistoi ja vesi kimmelsi sen valossa. Lokit kirkuivat ylhäällä taivaalla ja Michael katsoi isoisäänsä, joka hymyili lempeästi. ”Mutta sinähän olet kuollut?” Michael sanoi hämillään.

”Niin olen, poika.” Edward hymyili. ”Mutta nyt olen tässä, kanssasi.”

 ”Minulla on ollut sinua ikävä.” Isoisä oli kuollut hänen ollessaan kymmenenvuotias, äkillinen aivoinfarkti, hän oli ollut vasta 68-vuotias ja Michaelille mielettömän rakas. Edward Harrish, joka oli nuorukaisena taistellut sodassa ja tavannut isoäidin joitain vuosia sodan jälkeen Espanjassa. Edward oli ollut lempeä mies, joka oli nähnyt paljon ja kokenut sodan traumat, mutta selvinnyt niistä paremmin kuin moni toverinsa. Edward oli nauttinut kalastamisesta ja otti hänet usein mukaan, kun hän oli lapsi. Välillä he menivät moottoriveneellä, jonka keulassa oli pieni syvennys, jossa nukkua. Isoisällä oli veneessä kaikuluotain, joka näytti kalat meren pohjassa ja Michael muisti istuneensa isoisänsä sylissä ohjaamossa. Usein Tony oli ollut heidän mukanaan. Ne olivat onnellisia päiviä. Ja välillä, kuten tässä uniharhassa, he olivat yhdessä olleet soutuveneessä ongella. ”Olenko minäkin kuollut?” Michael kysyi.

”Et, et kuole vielä pitkään aikaan.” Isoisä hymyili. ”Ole täällä kanssani hetken.”

”En halua mennä takaisin.”

”Tiedän poika, mutta taistelut on käytävä loppuun. Sinä selviät kyllä.” Isoisä vakuutti. ”Ja minä olen täällä, kun tarvitset minua.”

Ja hetken Michael pysytteli isoisän seurassa, kalastamassa, kunnes todellisuus kiskoi hänet väkisin siihen painajaiseen, johon hän ei olisi halunnut palata. Mutta taistelut oli käytävä loppuun, vaikka niissä ei alunalkaenkaan olisi halunnut sotia.

Hän ei tiennyt ajan kulua, hän lipui tietoisuuden ja tiedottomuuden väliä. Vartaloa kivisti ja oli kylmä, Jean toi hänelle vettä ja otti sen janoisena vastaan. ”Keksin jotain, aion saada sinut pois täältä.” Jean lupasi ja Michael ei ollut täysin varma oliko sekin unta vai totta. ”Sinun täytyy toimia sitten kun on aika, ymmärräthän?” Michael nyökkäsi haparoiden. Sitten kun on aika, viimeinen kenttä, taistelu oli käytävä loppuun….

 Michael seisoi huoneen ovella, huone ei ollut tuttu, avonaisen ikkunan valkoiset verhot lepattivat pehmeästi tuulen virtauksesta. Ja ikkunan edessä seisoi poika, jolla oli tummat hiukset. Poika seisoi selin häneen ja hänen oikealla puolellaan seinän vieressään oli sänky. Kirjoituspöytä oli pojan ja ikkunan välissä. Vasemmalla oli kirjahylly ja kuvia seinällä, mutta kuvat oli utuisia eikä niitä erottanut tarkasti.

Michael huomasi aseen pojan kädessä, jota ei ollut nähnyt aiemmin. ”Älä.” Hän sanoi, sanat tulivat hänen suustaan ajattelematta. Poika kääntyi hitaasti; Evan, hän tunnisti kuvista, joita oli nähnyt. Evanin kasvot olivat piirtyneet hänen mieleensä tarkasti. Poika hymyili surumielisesti.

”Se on liian myöhäistä.” Evan sanoi. ”Minulle se on liian myöhäistä, katso.” Poika osoitti kohti sänkyä ja Michael käänsi katseensa. Hän hätkähti nähdessään sen mitä ei ollut nähnyt äsken. Pojan ruumis makasi puolittain sängyllä, kaaduttuaan siihen kuolleena, kun oli aluksi istunut vielä elävänä. Silmät olivat avoinna ja tuijottivat häneen ja verta; sitä oli kaikkialla.

Michael olisi halunnut huutaa mutta ääntä ei tullut. ”Hänen täytyy maksaa, hänet täytyy pysäyttää”.

Michael havahtui jälleen tokkuraisena, ’hänen täytyy maksaa.’ Hänen mielensä toisti ja hän totesi olevansa yksin huoneessa, ilman käsitystä ajankulusta tai siitä mitä oli tapahtunut. Oliko Jean käynyt huoneessa?

Ovi avautui, Michael käänsi päätään ja näki Rickyn.

Hirviön kasvoilla väreili ylimielinen virne, se luuli voittavansa. Mutta Michael tiesi tämän tuhoutuvan, se vaikutti nyt päivänselvältä. Sam tiesi ja vaikka hän kuolisi, Sam tiesi, tiesi Rickyn nimen, tiesi mitä hän oli kertonut. Ja vaikka se ei tapahtuisi heti, Sam ei antaisi asian olla, hänen vanhempansa eivät antaisi asian olla. Se sai Michaelin hymyilemään tavalla, joka hämmensi hirviötä.

Ricky kallisti päätään ja nosti kulmaansa, peittäen hämmennyksensä virneeseen. ”Oletko nauttinut?” Mies kysyi ja polvistui sängyn viereen. ”Ystäväni ainakin ovat. Stephen ja Wayne olivat pahoillaan, että joutuivat jo lähtemään. Mutta älä huoli Michael, illalla on tulossa uusia vieraita…” Ricky toi kätensä hänen kasvoilleen, alas kaulalle ja siitä alas rinnalle. Kosketus oli valheellisen hellä. Michael tunsi sydämensä kiihtyvän sykkeen, hän tunsi voivansa pahoin. Uusia miehiä? Kauan tätä jatkuisi? Se pahenisi koko ajan, kunnes hän kuolisi? Mutta hän ei voinut kuolla. Hän ajatteli Evania, hän ajatteli niitä kaikkia Evanin jälkeen, ennen häntä ja niitä, jotka olivat tulleet hänen jälkeensä, niitä, jotka eivät vielä olleet kohdanneet kohtaloaan. ’Hänet täytyy pysäyttää.’ Sanat kaikuivat hänen mielessään. Sanat, jotka kuollut poika oli sanonut hänen unessaan, mutta sanat olivat oikeasti hänen sillä kuolleet eivät voineet puhua, eihän? Ja hän ei voisi kuolla, sillä hänen oli puhuttava kaikkien heidän äänillänsä, jotka olivat menettäneet elämänsä hirviön tekojen seurauksena.

”Uskotko kohtaloon?” Hirviö kysyi yllättäen, katsoen häneen, samalla kun jatkoi hänen hyväilyään, sillä kummallisella hellyydellä, joka ei kuulunut hänelle. Ja sen katseen takaa näkyi hivenen heikkoutta, hivenen ihmistä, joka kompastuisi. Sitä oli vaikea nähdä ja alkuun Michael luuli erehtyneensä, hirviö piilotti ihmisensä niin hyvin, mutta se oli siellä. Ihminen ei ollut kaunis eikä hyvä, mutta se oli ihminen, joka oli epävarma ja teki kaikkensa piilottaakseen oman haavoittuvuutensa sen hirviön taakse. Ja kun se olisi kaivettu esiin, se olisi haavoittuva ja särkyisi. Se oli voitettavissa.

Michael ei vastannut, mutta katsoi hirviötä joka loppujen lopuksi oli vain mies. Ja hänen katseensa tuntui hätkähdyttävän miestä, sillä katse ei paljastanut pelkoa, jota mies halusi nähdä. Jota hänen kuului tuntea. Mies ei osannut lukea katsetta, mutta uskoi pelon tulevan pian esiin ja sen uhman hiipuvan.

”Sääli…” Ricky sanoi, sivellessään hänen kasvojaan. ”On sääli, että sinut täytyy hävittää.” Mies sanoi ja katsoi häneen odottaen, että pelko tulisi esiin. Michael puri hampaitaan yhteen ja pakotti itsensä pitämään katseensa miehen kasvoissa uhmakkaana ja vaiti. ”Koiduit miltei tuhokseni. Eikö ole kummallista miten pieniltä tuntuvilla valinnoilla vaikutamme johonkin suureen? Mietitkö millaista elämäsi olisi voinut olla, jos et olisi tullut siihen baariin sinä iltana? Jos ovimies ei olisi päästänyt sinua sisään? – Täytyihän hänen epäillä ikääsi. Entä jos en olisi ollut siellä?” Ricky antoi kätensä lipua alas hänen vartaloaan. ”Kohtaloa, että näytät niin paljon Evanilta. Tiesitkö että Evanin juuret olivat myös Irlannissa?”

Evan Bristley, Michael tiesi sillä oli etsinyt pojan tietoja. Sukunimi kuulosti tutulta, Bristleyn sukua asui lähellä hänen isänsä vanhempia. Hän muisti leikkineensä lapsena tytön kanssa, jonka nimi oli Kerry… Kerry Bristley. Toden totta, se oli kummallista sattumaa, tai kohtaloa, kuka tiesi? Evanin isä oli joka tapauksessa Irlannista lähtöisin, äidistä hän ei ollut varma, pojan kohtalo oli kuitenkin vaivannut häntä, se ettei hänen perheensä tienneet vastausta kysymykseen miksi. Se oli vaivannut häntä, mutta hän ei ollut uskaltanut viedä asiaa pidemmälle, aivan kuten oman perheensä suhteen ja hän katui, ettei ollut toiminut aiemmin. Hän katui uskalluksen puutetta, uskallus olisi voinut pelastaa hänet tältä?

Ricky otti avaimen ja avasi kahleen, joka oli lukinnut hänen kätensä sängyn päätyyn. Mutta käsi oli puutunut ja heikko ja Michael kykeni tuomaan käden vain kömpelösti rinnalleen. Mies halusi, että hän taistelisi, halusi että hän rukoilisi, halusi nähdä pelon ottavan vallan. Mutta Michaelin olo oli osittain turta ja toisaalta täynnä vihaa.  Hän katsoi miestä, joka riisuutui. ”Etkö aio sanoa mitään?”

Michael oli hiljaa ja hieroi puutunutta kättään. ”Minä olen Evan”, hän sanoi lopulta hiljaa ja piti katseensa miehessä, joka hymähti hämillään ja ivallisesti.

”Mursinko mielesi jo?” Ricky kysyi ja avasi vyötään. Michael puri hampaitaan yhteen pakottaessaan itsensä nousemaan toisen kätensä varaan kyljelleen, puoliksi istumaan ja hän katsoi miestä, joka luuli olevansa voittamaton.

”Minä olen Evan”, Michael toisti ja näki että Ricky epäili hänen menettäneen järkensä ja toisaalta epäillen itseään ja toisaalta mies oli kiinnostunut leikkimään tätä leikkiä. Evan oli se mistä kaikki oli alkanut, jotakin mitä Ricky ei ollut voinut saada muulla tavalla kuin väkisin ja jotakin mitä mies ei ollut voinut pitää vaikka olisi halunnut.

Evan oli tehnyt päätöksen kuolla, koska ei ollut päässyt muulla tavoin pois. Ja Ricky ei olisi ollut valmis luopumaan, Ricky ei ollut osannut ennakoida? ”Näetkö?” Michael kysyi.

Evan oli Rickyn heikko kohta ja sillä hetkellä se tuntui päivänselvältä. Ehkä kuolleet sittenkin puhuivat, mutta eri tavoin kuin elävät?

Evan oli Rickyn heikko kohta, mutta se ei tekisi miehestä hellempää. Ei Ricky ollut koskaan rakastanut, ei, sitä se ei ollut. Hän oli halunnut omistaa ja pitää. Hän oli halunnut omistaa Evanin, tehdäkseen tällä mitä halusi, mutta Ricky oli halunnut päättää säännöt ja sen, milloin leikki loppuisi, Evan oli kuitenkin lopettanut sen ainoalla tavalla, jonka keksi. Ja nyt… tämä leikki… Ricky oli helppo houkutella mukaan.

”Evan?” Ricky kysyi ja Michael tiesi tämän osittain epäilevän Michaelin tarjoamaan leikkiin tarttumista, mutta kiinnostus oli liian suuri.

”Ricky…” Michael kuiskasi pitäen katseensa miehessä. Hänen suunnitelmansa ei ollut tarkka, mutta hänen täytyisi saada Ricky kiinnostumaan niin paljon, että ei haluaisi kutsua muita enää leikkimään. Ja että hän saisi aseen ja kaikki loppu oli osittain Jeanin käsissä.

Ricky tuli lähemmäs ja tarttui hänen hiuksistaan, kallistaen hänen päätään taakse. Ote oli niin tiukka, että se sai kyyneleet hänen silmiinsä, mutta sitä Ricky halusi.

”Evan…” Ricky kuiskasi kiihottuneena.

Michael vaikersi, hänen oli taisteltava, viimeinen vastus. Se oli aika paha, mutta hän voittaisi. Ricky kiskoi hänet hiuksista ylöspäin itseään vasten ja painoi väkivaltaisen kiihtyneen suudelman hänen huulilleen. Michael toi kätensä miehen rinnalle, yrittäen työntää häntä pois, tietoisena että se vain lisäisi miehen kiihkoa. Hän rukoili mielessään, että Jean oli tosissaan, ettei hän ollut nähnyt unta ja Jean tekisi parhaansa.

****

Ricky oli huolimaton. Liian kiihkoissaan, liian syvällä siinä fantasiassaan. Ase oli ollut lattialla, kotelossaan, osittain vaatteiden alla.

Michaelin huuli oli haljennut, hänen silmäkulmansa oli musta, hän makasi sängyllä hirviön vierellä ja ase kutsui häntä. Hän kuuli sen kutsun ja se oli voimakas. Rickyn kanssa oli vaikea paeta unimaailmaan ja tämä… Se oli viimeinen kenttä ja se oli ollut paha. Välähdyksiä sieltä täältä, Rickyn käsi hänen kurkullaan, kun mies pakotti elintään hänen suuhunsa. Michael kuuli aseen kutsun.

”Minun olisi pitänyt jättää sinut siihen huoneeseen Meksikossa”, Ricky myhäili. Michael ei vastannut, hän tuijotti ilmeettömänä tyhjyyteen antaen Rickyn luulla, että oli murtanut hänet. ’Minä olen tuhosi.’ Hän ajatteli. Ja hän puhuisi kaikkien muiden äänillä, omansa lisäksi. Hän ei enää olisi vaiti. ”Todella sääli…” Ricky kosketti hänen kasvojaan. ”Olisi sinusta vielä muutamaksi vuodeksi…” Michael värähti inhosta. Ricky naurahti. Mies tunsi olonsa raukeaksi ja uskoi särkeneensä hänet niin ettei osannut olla varuillaan.

Michaelin mieli oli aseessa, oli oltava nopea. Hän muisteli niitä videopelejä, joita olivat joskus Tonyn kanssa pelanneet, viimeinen vastus, se oli aina paha. Ei niin paha kuin tämä. Hän kuolisi, jos ei yrittäisi. Hän muistutti itseään. Oli oltava nopea. Hirviö oli raukea ja uskoi olevansa voittamaton.

Michael laski mielessään. Yksi. Hän oli päättänyt, että kun hän pääsisi kymmeneen hän toimisi. Kaksi. Hän kävi liikeradan läpi mielessään. Kolme. Viimeisenä kesänä Irlannissa, isä oli yrittänyt saada häntä innostumaan metsästyksestä. Neljä. Michael ei ollut pitänyt siitä, mutta oli suostunut isänsä mieliksi hänen oppituntiinsa siitä, miten asetta käsiteltiin. Viisi. Se oli tietenkin kivääri, tämä oli käsiase. Kuusi. Mutta, hän pystyisi siihen. Seitsemän Hän muisteli niitä kertoja pelihallissa ikuisuus sitten, kun oli ammuttu digitaalisia pelihahmoja. Kahdeksan. Ne eivät olleet hänen mielipelejään, mutta Tony oli pitänyt niistä…  Yhdeksän. Ricky makasi hänen vieressään ja Michaelia ällötti. Kymmenen. Michael ponnahti ylös, ei kenties niin ketterästi kuin hän olisi halunnut ja mitä hän oli kuvitellut, mutta sellaisella nopeudella mikä yllätti hirviön. Adrenaliini virtasi hänen suonissaan, eikä Michael tuntenut kipua, hän oli keskittynyt selviytymiseen.

Michael nappasi aseen ja toi sen osoittamaan miestä, joka naurahti hämillään sillä ei vieläkään halunnut ottaa tilannetta vakavasti. Hirviö ei uskonut, että saalis voisi taistella niin kovasti, tai ainakaan että sillä olisi mahdollisuutta!

”Anna ase minulle”, Ricky ojensi kätensä. ”Anna se tänne niin et kärsi.” Michael naurahti ironialle ja perääntyi miehen lähestyessä. Hän halusi ampua miehen, halusi tämän kärsivän. Hän oli täynnä vihaa, joka sai hänet vapisemaan. Kun Ricky lähestyi, Michael poisti varmistimen, latasi ja laukaisi. Mutta hän oli ollut liian kiihdyksissä ja hermostunut ettei se osunut.

”Ensikerralla osun, jos tulet vielä lähemmäksi!” Michael uhkasi.


Jean ei ollut pysynyt täysin vastustaa kiusausta ja hän oli antautunut alkoholille, hänen oli täytynyt olla osallisena, kun Michael raiskattiin uudemman kerran, hän oli osallistunut mutta vain koska muuten Ricky epäilisi; niin hän vakuutti itselleen.

Ja kun se oli ohi, Stefan ja Wayne lähtivät kotimatkalle ja Jean tiesi, että pian oli hänen tilaisuutensa. Ainut tilaisuus; hänellä olisi vastassa Joe, Darren ja Ricky ja nyt kun Ricky oli Michaelin luona, hetki oli paras. Joe oli aiemmin pitänyt häntä silmällä, kyllä Jean oli sen huomannut ja hän koitti olla niin kuin ei huomaisi, kanniskellen viskilasia kädessään.

Joelle tuli puhelu, Darren puolestaan oli yläkerrassa, Jean kuuli Michaelin vaikerruksen viereisestä huoneesta. Talossa oli lankapuhelin, sitä ei ollut kytketty pois, Jeanin sydän hakkasi, hän katsahti ympärilleen ennen kuin nosti luurin pöydälle ja näppäili hälytyskeskuksen numeron. Nopea vilkaisu ja hän nosti luurin lähemmäksi ”Ei ole aikaa, eilen siepattu mies on täällä, tulkaa nopeasti. En voi puhua. En tiedä tarkkaa osoitetta.” Jean laski luurin puhelimen viereen ja käveli pois keittiöön, hän saattoi vain toivoa, ettei Joe tai Darren huomaisi puhelinta. Hän toivoi, että puhelu saataisiin jäljitettyä. Kello lähenteli kuutta illalla ja hän ei ollut varma, milloin toiset miehet olivat tulossa.

Jean nappasi veitsen keittiöstä, hänen kätensä hikosivat. Aseen laukaisu säpsähdytti hänet, se jäi soimaan korviin.

”Mitä siellä tapahtuu?” Joe huusi. Kiiruhtavia askelia portaikosta, he suuntasivat kohti makuuhuonetta, josta laukaus oli kuulunut. Jean meni miesten perässä, pidellen veistä yhä kädessään. Michael seisoi alastomana ikkunan edessä, ase kädessään, jolla hän osoitti Rickyä kohti vapisten. Ja Ricky vaikutti olosuhteisiin nähden rauhalliselta, hän nosti kätensä.

”Pysykää kaukana!” Michael sähähti, tiukentaen otetta aseesta.

”Kultaseni, luodit eivät riitä meille kaikille ja tuhlasit jo yhden.” Ricky hymyili. Michael hengitti kiihtyneenä.

”Riittää sinulle.” Michael vastasi, tuijottaen heitä tiiviisti. Joe kohotti oman aseensa Michaelia kohti.

”Kumpi meistä on nopeampi ampuja, Michael?” Joe kysyi.

Tilanne näytti pahalta. Jean nielaisi, hän tiesi, etteivät miehet olisi halunneet tappaa Michaelia tällä tavalla, he eivät vielä olleet saaneet tarpeeksi. Hän siveli veitsen kahvaa, muut eivät olleet nähneet, että hänellä oli se, sillä he olivat liian keskittyneitä Michaeliin.

”Laske aseesi poika niin minun ei tarvitse ampua sinua.” Joe sanoi ja Michael naurahti lähes hysteerisenä. 

”Ja laskisitte minut vapaaksi?” Hän kysyi pidellen asetta kohti Rickyä, muttei sanonut sitä mitä ajatteli; hänet tapettaisiin joka tapauksessa ja ampuminen luultavammin olisi armeliaampi tapa kuolla.

Jean nosti veistä niin että Michael näkisi sen ja nyökkäsi, oli toimittava nyt. Jean teki nopean liikkeen ja tönäisi Joeta ennen kuin iski veitsen voimalla syvälle miehen kylkeen. Ase laukesi ja samalla hetkellä laukesi toinen ja kolmas laukaisu. Ricky karjui, Joe ähki ja vaikersi hämillään. Samalla kun Darren yritti käsittää mitä oli tapahtunut ja reagoida nappaamalla aseen, joka oli livennyt Joen kädestä.

Ase laukesi uudestaan, tilanne oli sekasortoinen ja Jean hyökkäsi veitsen kanssa Darenin kimppuun.

Michaelin ampuma laukaus oli osunut Rickyn olkavarteen ja mies ähki kivusta, kun samassa toinen laukaus hänen jalkaansa sai hänet menettämään tasapainon. Joen ampuma laukaus oli mennyt Michaelin ohi, Jeanin ansiosta. Ja mies kiroili tuskaisena, veren virratessa puukotuskohdasta. Jean taisteli Darrenin kanssa aseesta ja Michael laukaisi aseen vielä kerran kohti Joeta, joka sai miehen älähtämään ja lysähtämään lattialle, luoteja ei ollut enempää. Michael vapisi, mutta tunsi tyydytystä. Ricky ei ollut kuollut, mutta ei päässyt jaloilleen ja Michael ei halunnut miehen kuolevan sillä kuolema oli hänelle liian hyvä.

Aseen laukaisu, jota seurasi viiltävä kipu. Michael vaikersi, hän katsoi alas ja näki veren, joka tahrasi hänen kätensä sillä vaiston varassa hän oli tuonut kätensä haavalle. Hän lysähti lattialle, äänet sumenivat hänen korvissaan. Hän muisti katsoneensa Rickyä, mies oli haavoittunut pahasti, eikä päässyt liikkumaan vaikka yritti, se sai hänet hymyilemään. ”Olen sinun tuhosi.”  Michael kuiskasi. Hän kuuli etäisesti Jeanin hätääntyneen äänen kutsuvan omaa nimeään.

”Apu on tulossa chéri… Apu on pian täällä…” Ääni vakuutti nyt hänen vierellään. Michael avasi ja sulki silmiään, hän oli kovin uupunut, hahmot olivat sumuisia. Jean painoi jotakin hänen haavaansa vasten. ”Pysy heräillä, kestä vielä hetki.” Mies rukoili. Michael näki isoäitinsä vierellään, nainen hymyili lempeästi ja silitti hänen hiuksiaan.

”No temo a mi niño, nuevo día me levantaré pronto.” Isoäiti vakuutti ja Michael hymyili isoäidilleen.

”Le falto abuela.”

”Michael?” Jean kysyi hämillään, mutta Michael keskittyi isoäitiinsä.

”He estado siempre aquí, no tema a mi niño.” Isoäiti kuiskasi. ”Te quiero.”

38.Vaiti

Jatkuu….

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s