38.Vaiti

Jeanin sydän hakkasi, hän painoi pyyhettä Michaelin haavaa vasten. Ricky vuoroin kirosi ja vuoroin vaikersi lattialla muutaman metrin päässä. Joe ja se toinen mies olivat jo hiljentyneet. Michael oli menettänyt tajuntansa. Luoteja ei enää ollut.

”Helvetti Jean!” Ricky sadatteli ja yritti turhaan liikkua. ”Auta minua!” Ricky komensi. Verta oli kaikkialla. Jean pysytteli Michaelin vierellä ja hymähti.

”Miksi ihmeessä auttaisin sinua?” Hän kysyi. ”Taidat joutua vankilaan Ricky. Kutsuin jo apua.” Jean hymyili. ”En olisi sinuna huolissani. Uskon että löydät seuraa vankilastakin. Voi tietenkin olla, että hieman toisessa roolissa kuin mihin olet tottunut.”

”Sinä tulet kärsimään Jean! Varmistan sen!” Ricky uhosi. Jean ei välittänyt hänestä. Hänellä oli kiire, mutta hän ei olisi halunnut jättää Michaelia.

”Apu on tulossa chéri”, hän kuiskasi Michaelin korvaan. ”Älä ole huolissasi… Minun on kohta mentävä, apu on tulossa, etsin sinut kyllä myöhemmin…”

”Jean!” Ricky karjahti kivun sekaisesti, hänen pyyhältäessä huoneesta. Ei ollut aikaa. Luuri oli yhä pöydällä ja Jean nosti sen hetkeksi korvalleen. Linja oli yhä avoin.

”Onko apu tulossa?” Hän kysyi.

”Olemme lähettäneet yksikön. Mikä on tilanne? Kuulin laukauksia?” Huolestuneen kuuloinen naisääni kysyi.

”Uhri on loukkaantunut pahoin, tekijät myös…. Viranomaisille ei ole enää vaaraa.”

”Mikä teidän nimenne on? Pysykää siellä, apu on pian paikalla.” Jean laski luurin takaisin pöydälle. Hän ei voinut jäädä. Hänet pidätettäisiin, jos hän jäisi. Hänen täytyisi piiloutua, kenties Patrick auttaisi? Häntä etsittäisiin. Olisi aloitettava alusta, jonakuna toisena.

Jean palasi huoneeseen, Rickyn vaatteet olivat mytyssä lattialla, hän etsi miehen lompakon ja hymyili löytäessään käteistä. Hän tunki rahat nopeasti taskuunsa ja katsoi Rickyä halveksuen.

’Toivon että sinut raiskataan metalliputkella vankilassa,´ Jean ajatteli.

”Sinä maksat tästä hyvästä, Jean!” Ricky ujelsi, tuskan täytyi olla jo valtava. Jean uskoi, että eniten miestä kuitenkin hiersi sen minkä hän tiesi jo väistämättömäksi. Hänet pidätettäisiin ja kaikki se karmeus mitä hän oli, alkaisi paljastua pala palalta.

Viimeisin raiskaus oli kuvattu, todisteet olivat kiistattomia, samalla ne paljastaisivat hänen oman osallisuutensa. Mutta hän oli vain tehnyt mitä täytyi ja hän oli kutsunut apua. Ja nyt hänen täytyi elää paossa, kunnes löytäisi reitin takaisin Michaelin luokse.

Jean tiesi, että oli kiire, vielä kerran hän kävi Michaelin luona, varmisti että tämä hengitti. ”Rakastan sinua chéri…. Tulen takaisin…” Jean kuuli lähestyvät autot, hänen oli paettava takaovesta metsän suojiin ennen kuin hänet nähtäisiin. Apu oli tulossa Michaelille ja Rickyn matka kohti tuloa oli alkanut.

**^^**^^**^^**

He odottivat ja se odotus oli piinaavaa. Eikä Sam tiennyt mitä tehdä, miten olla, mitä sanoa. Ei heistä kukaan tiennyt, Sam tarjosi Michaelin vanhemmille teetä. Hän valmisti kupit, asetti tarjolle voileipiä, sillä tulisihan heidän syödä? Mutta tee jäähtyi heidän kupeissaan ja leivät jäivät lautaselle, tilanteen aiheuttama järkytys oli liian suurta.

Samuelin palkkaama yksityisetsivä oli ottanut yhteyttä ja kertonut herra Larkinin ilmeisesti poistuneen maasta kaksi vuorokautta sitten. Ilmeisesti?!  Poliisit olivat jo kertoneet sen heille! Sam oli ollut raivoissaan, eivätkä etsivän selitykset auttaneet. Hän ei halunnut kuulla niitä ja hän lopetti kiivastuneena puhelun. Jos mies olisi tehnyt tehtävänsä, hän olisi ilmoittanut jo sillä hetkellä, kun Ricky oli astunut koneeseen, jolloin… Hän olisi vienyt Michaelin jonnekin turvaan ja painostanut hänen puhumaan poliiseille. Sam katui, ettei painokkaammin ollut puhunut Michaelille järkeä asian suhteen. Katumus oli hyödytön, mutta silti se ei jättänyt rauhaan.

Ja ne asiat mitä Michaelille oli jo tehty … Ne mielikuvat, ne puskivat väkisin, vaikka Sam ei olisi halunnut niitä. Entä Jean? Oliko hän siinä mukana? Oliko Ricky löytänyt myös Jeanin? Vai oliko Michael ainoastaan Jeanin kanssa? Mitä oli tapahtunut? Rickyä ei kuitenkaan ollut toistaiseksi tavoitettu ja heille vakuutettiin, että viranomaiset tekivät kyllä parhaansa. Entä jos se paras ei riittänyt?

”Millainen se mies on? Tämä Jean, josta puhuit?” Henry kysyi. Kello lähenteli kuutta, koko päivä tuntui menneen sumussa. He istuivat olohuoneessa, eikä Sam ollut enää varma, kuinka kauan he olivat istuneet siellä. Istuneet tai kävelleet levottomina. Evelynin kädessä oli tuore kuva pojastaan, jota hän oli tuijottanut jo hyvän tovin. Naisen silmät olivat turvoksissa kyyneleistä, jotka yhä kimmelsivät hänen silmissään. Henry oli vakava, poissa tolaltaan, mutta selvästi taisteli pysyäkseen rauhallisena.

Sam harkitsi sanojaan ja nielaisi. ”Mustasukkainen.” Hän sanoi. ”Ja… No, ilman häntä, Michael ei olisi päässyt New Yorkista, siinä hän teki hyvän asian…” Sam kohautti olkiaan. ”Mutta samalla Jean käytti hyväkseen Michaelin kiitollisuutta asian suhteen…. Parempi mies olisi kannustanut häntä teidän luoksenne aiemmin … Tein itsekin virheen, että annoin viivytellä poliisin kanssa…. Hitto!…” Sam murtui kyyneliin ja nosti kätensä silmiensä suojaksi.

Henry kurotti kohti teemukia, joka oli jo jäähtynyt. ”Teit parhaasi, älä soimaa itseäsi…” Hän sanoi ja se oli helpompi sanoa toiselle kuin hyväksyä sama itselleen. Hänen sydäntään puristi, hän tunsi Samin katumuksen, tiesi ne itsesyytökset liiankin hyvin. Virheitä riitti jaettavaksi, mutta niiden läpikäyminen ei parantanut mitään.

”Voin keittää uutta, se on jo kylmää.” Sam sanoi pyyhittyään silmänsä ja nousi. Hän halusi muuta ajateltavaa.

”Voisihan sen lämmittää mikrossa.” Henry sanoi ja nousi itsekin kuppinsa kanssa. Hän ei sietänyt avutonta tunnetta, sitä ettei voinut tehdä mitään. Hänen poikansa kärsi ja asiat, joita Michael oli joutunut kokemaan ja joutui parhaillaan, ne mielikuvat koittivat puskea hänen tajuntaansa, vaikka hän ei kutsunut niitä. Hän ei selviäisi, tästä ei mitenkään voisi selvitä, jos Michael kuolisi nyt. Hän ei antaisi anteeksi itselleen, eikä niille, jotka tämän olivat aiheuttaneet.

”Tee on parempaa tuoreena.” Samuel sanoi. Hän kaipasi jotakin tekemistä, vaikka sitten vain teen keittoa.

Henry vilkaisi vaimoaan, joka oli myös noussut ja käveli levottomana asuntoa, kunnes puhkesi uudestaan itkuun kirjahyllyn kohdalla, jolla oli Michaelin kuvia. He eivät selviäisi; Henry ajatteli. Ei siitä mitenkään voisi selvitä, hänen kehoaan puristi epämiellyttävä kipu. Hän ei halunnut ajatella, hän ei pystynyt. Eikä hän kyennyt menemään vaimonsa luokse, sillä hän tunsi romahtavansa. ”Käyn parvekkeella.” Henry sanoi ja Sam nyökkäsi. Hän valmisti teetä ja Evelynin kyyneleet saivat hänen silmänsä vuotamaan uudestaan. Hän puristi lujasti tiskialtaan reunaa ja koitti keskittyä hengittämiseen. Hän puski epämiellyttävät ajatukset kauemmaksi; Michael selviäisi, oli pakko uskoa siihen.

Kahdeksan jälkeen illalla he saivat puhelun; Michael oli tuotu sairaalaan. Hän oli kriittisessä tilassa, häntä oli ammuttu. Sen verran he saivat tietää. He kiirehtivät sairaalaan.

Michael oli kiidätetty leikkaussaliin ja hän oli ollut tajuton löydettäessä. Kesti aikaa ennen kuin he saivat lisätietoja. Odotus oli piinallista ja samalla sitä kannatteli helpotus siitä, että Michael oli löytynyt ja häntä hoidettiin. Mutta entä jos uutiset olisivat huonoja?

Lopulta, vakava ilmeinen mieslääkäri tuli heidän luokseen. Ja he pelkäsivät, pelkäsivät tämän tuovan lohduttoman uutisen, johon olisi mahdotonta varautua. Mies tuntui huomaavan heidän pelkonsa, sillä koitti hymyillä. Hymy kuitenkin hälveni nopeasti. ”Leikkaus meni hyvin.” Mies sanoi. ”Hänen tilansa on yhä kriittinen, mutta vakaa.” Mies piti tauon. ”Menisimmekö puhumaan hieman rauhallisempaan paikkaan.”

Sam kiristi hampaitaan. Evelyn nyökkäsi miehensä rinnalla ja vaiteliaina he seurasivat lääkäriä viereiseen huoneeseen. ”Istukaa alas olkaa hyvä.” Mies viittoi. Ja istuutui heitä vastapäätä. Kello tikitti seinällä; 01:43 Sam tuijotti viisareita. Sairaalahuone oli valkoinen ja puhdas. Verhot ikkunoissa olivat hailakan mintun väriset. Lääkäri kävi läpi Michaelin tilaa. Mies puhui englantia vahvalla ranskalaisella aksentilla.

Michael oli menettänyt paljon verta, luoti ei ollut kuitenkaan vahingoittanut tärkeitä sisäelimiä. Ulkoisia pahoinpitelyn merkkejä oli lukuisia. Michael oli raiskattu.

Samin korvissa humisi, hän oli tiedostanut asian todennäköisyyden Michaelin kadotessa, mutta sen kuuleminen ääneen oli raskaampaa kuin hän oli kuvitellut.  

”Hän on kuitenkin olosuhteisiin nähden onnekas ja säästyi vakavilta fyysisiltä vaurioilta, jotka vaikuttaisivat loppuelämään.” Lääkäri totesi. ”Mikäli ei tule komplikaatioita heräämisen suhteen. Seuraava vuorokausi on ratkaiseva.”

’Onnekas´, ’fyysiset vauriot.’ Samin mieli poimi sanoja. Michaelin äiti itki äänekkäästi. Henry oli kalpea, hiljainen, vihaisen ja surkean näköinen yhtä aikaa. Michael oli yhä tajuton ja tehohoidossa. Lääkäri yritti parhaansa lohduttaa heitä, että kaikesta huolimatta ennuste oli hyvä. Michael oli nuori ja terve. Mies suositteli heitä vastaanottamaan kriisiapua asian käsittelemiseen, se olisi tärkeää Michaelille, mutta se olisi sitä myös heille.

Lääkärin tapaamisen jälkeen he puhuivat viranomaisten kanssa. Tapahtumien kulku oli vielä osittain epäselvä ja tutkinta kesken. Vaikutti kuitenkin, että Michael oli ampunut osan laukauksista. Koska kyseessä kuitenkin näytti olevan selvä itsepuolustus, rikosoikeudellisia seurauksia tuskin olisi Michaelia kohtaan. Kaksi epäiltyä oli sairaalahoidossa, yksi oli kuollut ja neljäs, jonka epäiltiin soittaneen apua, sekä puukottaneen kahta muuta, oli karkuteillä.

Poliisit olivat löytäneet myös videomateriaalia, jonka epäillyt olivat kuvanneet ”pahoinpitelystä”, kuten he sen asettivat. Todisteet miehiä kohtaan olivat raskauttavia.

Samia oksetti. Evelyn tuntui olevan pyörtymispisteessä, nainen oli valahtanut valkoiseksi ja nojautui mieheensä, joka jakoi ne kuvotuksen tunteet, pystymättä pukea ajatuksiaan sanoiksi.

 Neljä miestä, kenties enemmän. ’Hän on kuitenkin onnekas, olosuhteisiin nähden…. Fyysisen toipumisen ennuste on hyvä…

Kuinka joku saattoi saada nautintoa kiduttamalla toista? Se oli sairasta. Se oli kuvottavaa.

Sam ajatteli kumppaniaan, joka oli lempeä ja hyvä. Hän ajatteli, millaisessa mielentilassa Michaelin oli täytynyt olla tarttuessaan aseeseen ja ampuessaan laukaukset. Nurkkaan ajettu, särjetty ja satutettu, jolle ei ollut jätetty vaihtoehtoja ulospääsyyn.

He saivat mennä katsomaan Michaelia, mutta koska huoneeseen ei suositeltu kuin kahta kerrallaan, Sam odotti. Michaelin vanhemmat eivät olleet nähneet poikaansa viiteen vuoteen ja hän… Hän otti ajan vastaan sulatella tapahtunutta.  Hän istui penkillä, nojasi käsiensä varaan ja tunsi ajatustensa poukkoilevan. Michael oli elossa ja ennuste kaikesta huolimatta oli hyvä; kiitollisuus. Yksi epäilty, Jean, oli vapaalla jalalla; viha. Michael oli raiskattu, pahoinpitelyn jälkiä oli useita; pelko, pahoinvointi.

Hän oli ollut naiivi ja jonkun aikaa hän oli kuvitellut, että he voisivat elää jonkinasteista normaalia Michaelin kanssa. Kuvitellut että Jean ja… se kaikki paska… se kuvottavuus mitä Michael oli joutunut kokemaan Rickyn käsissä aiemmin… Hän oli kuvitellut, että he jotenkin vain jättäisivät sen taakse. Mutta miten sellaisesta pääsi yli, todella? Etenkin nyt… Nyt tämän jälkeen.

Hän painoi päänsä raskaana ja odotti. Rikas vaikutusvaltainen mies, joka oli siepannut 17-vuotiaan koulupojan ja pakottanut hänet… Sam pysäytti ajatuksensa kulun tai ainakin yritti. Se päätyisi lehtiin, se oli iso juttu. Siitä tulisi isompi juttu kuin mihin kukaan heistä olisi valmis.  Elämä ennen oli ollut niin kovin yksinkertaista, voisiko sitä enää saada takaisin?

**^^**^^**^^**

Heidän poikansa oli kytketty piipittäviin laitteisiin ja hänen kasvoillaan oli happiviikset. Evelyn värähti kävellessään lähemmäs, pala nousi kurkkuun ja hän nosti kätensä suunsa eteen yrittääkseen vaientaa vaikerruksensa. Hänen lapsensa.  Hänen pieni poikansa. Eihän siitä ollut kuin hetki, kun hän oli pidellyt lämpöistä nyyttiä sylissään, tuuditellut lastaan uneen, pienet pulleat sormet olivat takertuneet hänen sormensa ympärille ja hän oli suudellut pienokaisensa otsaa, ajatellen ettei ikinä antaisi kenenkään tehdä tälle pahaa.

Hän oli epäonnistunut. Ja se epäonnistuminen tuntui raskaana viiltona sydämessä hänen katsellessaan aikuista lastaan siinä tilassa. Oikea silmäkulma oli aavistuksen turvonnut ja musta, huulessa oli haava, kaulassa purppuraisia mustelmia ja Evelyn tunsi voivansa pahoin tiedostaessaan, että peitteet ja sairaalakaapu peittivät pahimmat. Ranteiden iho oli hiertynyt ja rikki. Evelyn itki. Vain pieni hetki ja samalla ikuisuus. Hän tuli lähemmäs, haluten koskettaa ja samalla hän pelkäsi. ”Michael…” Hän kuiskasi ja lopulta laski värisevän kätensä poikansa pehmeisiin hiuksiin. Laite piipitti tasaisesti, pojan rinta laski ja nousi.

Evelynin rintaa kaihersi, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. ”Äiti on tässä, rakas… Äiti on tässä.”

Henry tuli toiselle puolelle sänkyä. Hän puri hampaitaan yhteen. Se tuska tuntui mielettömältä. Ja hän tunsi vihaa, raakaa vihaa niitä miehiä kohtaan, jotka olivat tehneet tämän. Keskiaikainen kidutuskuolema; sen hän halusi niille miehille, eikä sekään olisi riittänyt, sekään ei olisi hyvittänyt. Hän ei pystynyt puhumaan, hän katsoi poikansa kasvoja ja tunsi katumusta.

Henry soimasi itseään, ne sanat… Sanat, jotka olivat jääneet viimeisiksi ennen pojan katoamista. Sanat, jotka olivat ajaneet loukatun teinin tekemään typerän ja harkitsemattoman päätöksen. Michael ei olisi lähtenyt, jos he olisivat osanneet sillä hetkellä olla parempia vanhempia. Hän soimaisi itseään ikuisesti, ettei ollut osannut hyväksyä. Hän oli kyseenalaistanut oman uskonsa.

 Henry kosketti pojan kättä, halusi anella anteeksi antoa, vaikka tunsi ettei sitä oikeastaan ansainnut. Hän rakasti lastaan ja se rakkaus oli sillä hetkellä kipeämpää kuin mikään muu, hän ei kestäisi, jos Michael menehtyisi.

Henry nosti katseensa vaimoonsa, joka samalla hetkellä kohtasi hänen katseensa. Evelynin kyyneleet saivat hänetkin itkemään, eikä Henry ollut varma oliko aiemmin näyttänyt omat tunteensa ja heikkoutensa niin avoimesti. Evelyn tuli hänen vierelleen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. He itkivät ikäväänsä poikansa vuoteen äärellä, sanattomasti toistensa tukena.

”Hän herää kyllä, kuulit mitä lääkäri sanoi…” Evelyn lopulta kuiskasi. Henry ei kyennyt kuin nyökkäämään, hän halusi uskoa sen.

**^^**^^**

Aamu oli jo sarastanut, kukaan heistä ei ollut nukkunut. Sam oli tullut huoneeseen, hän katsoi sydänkäyrän piirtymistä näytölle utuisin silmiin. Tasainen piipitys, Michaelin rintakehä nousi ja laski, mutta silmät pysyivät suljettuina.

Ne ruhjeet saivat Samin voimaan pahoin. Kasvoissa ne eivät kuitenkaan olleet niin pahoja, Michael oli tunnistettavissa ja toinen puoli kasvoista täysin vailla jälkiä. Pahemmat olisi vaatteiden alla, Sam ei voinut olla ajattelematta sitä.

Hän yritti kieltää mieltään harhailemasta, mutta he olivat kuulleet, että epäiltyjä oli vielä kaksi Jeanin lisäksi, joita poliisi parhaillaan jäljitti. Kuusi miestä oli osallistunut Michaelin pahoinpitelyyn ja raiskaukseen. Sam ei halunnut ajatella, hän ei halunnut niitä mielikuvia, mutta ne olivat sitkeitä ja julmia ja yrittivät puskea väkisin ja kutsumatta tajuntaan.

Kuin joku olisi puristanut sydäntä kämmenten välissä, puristanut niin kovaa, että tuntui kuin se halkeaisi. Hän tunsi hiljaiset kyyneleet kasvoillaan katsoessaan Michaelia. Hän ei ollut ennen tavannut ihmistä, joka oli niin… hyvä. Hän muisteli suloista hymyä ja silmien loistetta, kun hän oli järjestänyt Michaelille syntymäpäivä yllätyksen. Hän muisti ne suloisen empivät ensisuudelmat. Pehmeä nauru, käden kosketus, lämmin vartalo hänen omaansa vasten.

Kujeileva katse, virne Michaelin kasvoilla…. ”Olen onnellinen, Sam….” Michael oli kuiskannut. ”En tiennyt, että voisin enää tuntea näin…” Se kuiskaus piinasi nyt hänen ajatuksiaan ja se kauheus mitä Michael oli joutunut kokemaan vajaan vuorokauden kestäneen sieppauksensa aikana. Kuinka kieroutunut ja paha ihmisen täytyikään olla voidakseen satuttaa jotakuta näin? Etenkin jotakuta niin lempeää ja hyvää.

Mo ghrá thú” Hän kuuli Michaelin kuiskauksen mielessään. Iirin kieltä, sitäkin Michael oli osannut jonkin verran espanjan ja ranskan lisäksi. Michael oli hyväsydäminen ja älykäs. Miksi tällaista pahaa piti tapahtua, miksi juuri Michaelille? Miksi heille?

Sam muisti tulleensa eräänä päivänä kotiin ja ihmetellessään Michaelin puuhaa lasipurkin kanssa. ”Yritän saada tuon kärpäsen kiinni.” Michael oli selittänyt ja Sam oli naurahtanut ja ottanut sanomalehden pöydätä minkä oli rullannut putkeksi.

”Anna minä hoidan, tuossa voi kestää ikuisuus.” Sam oli jo lähestynyt ikkunaa, minne kärpänen oli surissut.

”Ei!” Michael oli huudahtanut ja kärpänen oli surissut heidän ohitseen. Sam oli nostanut kulmaansa kysyvästi.

”En halua, että sitä tapetaan …” Michael oli sanonut hieman ujosti.

”Se on vain kärpänen.”

”Ja me olemme vain ihmisiä. Se ei ole tehnyt pahaa kellekään.”

”Mutta…. Se on ärsyttävä ja rikkoo kotirauhaamme.”

”Niin kenties… Mutta sen takia yritän saada sen tähän purkkiin, jotta voin päästää sen ulos.” Michael oli hetken hiljaa. ”Ei se varmasti tarkoittanut häiritä.”

Sam oli huokaissut. ”Hyvä on, mutta jos se ei nukkumaan mennessä ole häipynyt niin pidätän oikeuden lätkäistä sen lehdellä, kotirauhan rikkomisesta.”

Michael oli myöntynyt ja Sam muisti hetken tarkkaillen tämän yrityksiä vangita kärpänen, minkä hän uskoi olevan mahdoton tehtävä. Häntä oli huvittanut Michaelin keskittyminen, kuinka innokkaasti hän syventyi tehtäväänsä, kuin pikkupoika uppoutuneena keksimäänsä leikkiin. Lopulta, reilu puolen tunnin yrityksen jälkeen Michael oli tullut voitokkaana purkkinsa kanssa. ”Nyt voimme vapauttaa Williamin.”

”Ai sillä on jo nimikin?” Sam oli kysynyt huvittuneena ja Michael oli nyökännyt.

He olivat menneet parvekkeelle ja päästänyt kärpäsen vapauteen. ”Se vain menee jonkun toisen onnettoman ikkunasta sisään…” Sam oli sanonut. ’Tyhmiä otuksia kun ovat,’ hän oli ajatellut.

Michael oli katsonut pörriäisen liihottamaan suuntaan. ”Ehkä” Hän oli kohauttanut olkiaan. ”Tai sitten se kokee vielä jännittävän seikkailun ennen kuolemaansa.” Michael oli kääntynyt ja painautunut hänen rintaansa vasten. He olivat suudelleet, aurinko oli ollut laskemassa. ”Mutta eikö nyt ole parempi mieli mennä nukkumaan, kun antoi sille mahdollisuuden?” Hän oli hymyillyt innokkaasti ja Sam oli nauranut.

”Michael, mies, joka ei tee pahaa kärpäsellekään…” Hän oli kuiskannut lempeästi ja sipaissut hänen hiuksiaan taakse.

Ja siinä Michael nyt makasi. Hyväsydämisin ihminen, jonka hän tunsi. Mies, joka ei ollut halunnut satuttaa kärpästäkään, oli ajattu katkeamispisteeseen missä hän oli nostanut aseen ja ampunut pahoinpitelijöitään. Se oli ollut oikein ja Sam tunsi ylpeyttä, että Michael oli tehnyt niin. Samalla hän oli huolissaan siitä mitä sen kammottavan tilanteen oli täytynyt särkeä.

Jos ja kun Michael heräisi, miten syviä ne arvet olisivat? ’Fyysisen toipumisen ennuste on hyvä.’ Lääkärin sanat toistuivat hänen mielessään. Mutta entä se henkinen? Oliko Michael edes saanut kunnollista tilaisuutta käsitellä niitä vanhoja? Sam nousi ja otti Michaelin käden omaansa, hän puristi sitä hellästi. ”Olen tässä rakas, olen aina tässä. Tuli mitä tuli.” Hän lupasi ja kumartui painamaan suudelman Michaelin otsalle. ”Sinun täytyy vain herätä…Ole kiltti ja herää.”

Jatkuu….

Web Analytics Made Easy - StatCounter

Kirjoittajan kommentti: Palaute on toivottua ❤ 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s