39. RSS

Marko

En usko, että olen koskaan ollut yhtä onnellinen kuin nyt. Syksy hiipii eteenpäin, vaihtuu marraskuun harmauteen, mutta edes kasvavissa määrin lisääntyvä pimeys ei saa mun mielialaa laskemaan kuten aikaisemmin. Jesse on mun aurinko, jota ainoastaan varjostaa ajatus tammikuusta ja siitä, että pian se joutuu liittymään armeijan harmaisiin. Ollaan niin paljon yhdessä, että ajatus erillään olosta on sietämätön. Onnistun kuitenkin puskemaan murheen taka-alle, koska haluan nauttia siitä onnesta, jota koen.

Kim on myös löytänyt poikaystävän ja jotenkin oon myös mielettömän onnellinen sen puolesta. Kim ja Yuri on aika epätodennäköinen pari, mutta ne viihtyvät hyvin yhdessä. Yuri on yksi sellaisista ihmisistä, joihin pätee sanonta; älä tuomitse kirjaa kansien perusteella, -tai jotenkin noin se meni. Elämä osaa yllättää, meillä on uusi hieman kummallinen ystäväporukka, joka koostuu musta ja Jessestä, Jonista ja Mishasta ja Kimistä ja Yurista, sitten satunnaisesti meidän mukana hengaa ne ”mafioso” ringin muut kundit ja pelataan yhdessä välillä mm. pokeria.

Mä jatkan työskentelyäni mäkissä, yllättäen ne halusivat mun etenevän vuoropääliköksi! Mikäs siinä, otan ilahtuneena vastaan uusia työtehtäviä ja tunnen pienimuotoista ylpeyttä, kun saan kehuja pomolta. Kuulemma oon asiakkailta saanut suhteellisen paljon positiivista palautetta; vielä parempi!

Suunnittelen myöhemmin suorittavani siviilipalveluksen vanhusten parissa. Oon nauttinut Alexanderin seurasta paljon ja kuuntelen mielelläni sen tarinoita menneestä, uskon, että voisin kuunnella muitakin vanhuksia samanlaisella mielenkiinnolla, vaikka moni työpaikallakin varoittaa, ettei se niin ruusuista ole, kaikki ei todellakaan ole mitään leppoisia ja pullan tuoksuisia vanhuksia, vaan moni niistä on kiukkuisia, katkeria ja väkivaltaisia. -En oo peloissani!

Samalla jatkan maalaamista, jossa oon yllättävän hyvä. Oon tainnut löytää intohimoni ja leikittelen ajatuksella pyrkiä opiskelemaan taidetta, johon Alexander kannustaa. En vaan tiedä, taidekorkeaan on vaikea päästä ja se, että saisi vielä tienattuakin sillä jotain on sitten toinen juttu. Alexander hymyilee mun epäilyksille salaperäisesti ja vakuuttaa kaiken järjestyvän. ”Unelmien perään kannattaa kurottautua, elämä on liian lyhyt”, se sanoo. ”Olet vielä nuori, ehdit löytää oman polkusi.”

Haluaisin matkustella, nähdä maailmaa, ehkä mennä reilaamaan tai jotain. Haluan paljon, unelmat pomppii yhdestä toiseen. Se välillä huolettaa, Jesse on paljon tasapäisempi tässä asiassa, sillä on selkeä päämäärä; se haluaa lääkäriksi.

Mä haluan yhtenä päivänä maalata, toisena päivänä sisustaa tai remontoida, kolmantena matkustella ja neljäntenä kaikkia niitä. Jos hakisin töihin ulkomaille, au pairiksi tai jotain, kai ne miehiäkin palkkaa? Mun unelmissa Jesse on aina mukana, mutta todellisuudessa tiedän, että se haluaisi pysyä aloillaan. Se ehdotti, että menisin opiskelemaan, vaikka lähihoitajaksi, jos työ vanhusten parissa kiinnostaa. Joo… voisihan se olla, mutta… Päätän, etten halua ajatella liikaa. Haluan olla Jessen kanssa, löydän polkuni niin kuin Alexander sanoo.

Vaikka isä on usein paska mua kohtaan, pidän siihen silti säännöllisesti yhteyttä. Käyn käymässä ja kuuntelen sen valitusta, välillä sillä on pieniä järkeviä hetkiä, sellaisia kun se on ihan kiva. Ne hetket, kun se ei ole juonut, mutta niitä on koko ajan vähemmän. Ja kun se on juonut itsensä täysin tolkuttomiin, sen suusta tulee sellaista roskaa, joka saisi pyhäkoulun opettajan punastumaan.

Jesse ihmettelee, miksi siedän isääni. Mutta se on mun isä, ihmisellä on vain yksi sellainen, no… useimmiten. Ja ei se aina ollut niin paska. Se pieni toivo elää, että joku päivä… Joku päivä saisin isäni takaisin, sen, joka ei juo ja heittele jatkuvia ilkeyksiä. Tiedän, että se ei näytä todennäköiseltä, mutta silti jatkan sen luona käymistä.

Joulun vietän Alexanderin kanssa, vaikka Jessen vanhemmat kutsui mut niiden luokse. En vain halua jättää Alexanderia yksin, vaikka se vakuuttaa, ettei sitä haittaa ja on jo tottunut siihen.

Lopulta sovitaan, että Jessekin tulee meidän luokse yöksi, kun on juhlistanut ensin perheensä kanssa.

Järjestän Alexanderille kunnon joulun, en mä mikään kodinhengetär rehellisesti sanottuna ole, mutta osaan mä kuusen koristella ja lämmittää valmiiksi tehdyn ruuan. Jessen äidiltä saadaan perinteiset laatikot, enkä kehtaa sanoa, etten oikeastaan tykkää niistä, joten otan hiljaa ja kiitollisena vastaan. Toivon, että Alexander tykkää.

Alexanderin kanssa käydään yhdessä valitsemassa kuusi, meillä on oikein mieluisa isoisä-poika hetki. Myöhemmin kotona istutan Alexanderin nojatuolille, tarjoan sille lämmintä glögiä ja laitan joululaulut soimaan. Se katselee hymyillen, kun koristelen kuusta. Aistin hienoista haikeutta sen katseesta.

”Olavi piti joulusta kovasti”, se sanoo ja hymyilen sille mietteliäänä. Jälleen mietin itsekseni, miten epäreilua elämä välillä on. Tuntuu kohtuuttomalta, että kaiken sen jälkeen mitä ne yhdessä kokivat, kaikki päättyi siihen, että joku mulkku ei ollut osannut pitää korkkia kiinni ja päätti vielä, että on hyvä ajatus lähteä ajamaan kahden promillen humalassa. Ihmisen elämä on pienestä kiinni.

”Kerro mulle siitä”, Pyydän lopulta ja istahdan lattialle. Vedän polvet rintaani vasten ja kohdistan katseeni siihen. Alexander hymyilee vaimeasti. Toistaiseksi olen saanut palasia sieltä täältä, mutta janoan lisää ja uskon, että Alexanderille tekisi hyvää puhua.

”Voi, mistä aloittaisin”, se huokaa hymyillen ja nostaa kupin huulilleen. ”Monella tapaa, Olavi muistutti sinua. Tuollainen iloinen ote elämään, kuten sinulla.” Alexander alkaa kertoa niiden elämästä Pariisissa, välillä nauretaan yhdessä muistoille ja lopulta mun silmän kostuvat, kun herkistyn sille rakkaudelle, joka niiden välillä oli. Eikä se ollut niin helppoa kuin nykyisin. Nykyäänkään ei ole täydellistä, kaukana siitä, mutta ainakaan ei tarvitse valehdella, että oltaisiin Jessen kanssa jotain muuta kuin ollaan. Välillä sitä on vaikea muistaa olla kiitollinen siitä.

Oli silloinkin yhteisöjä, salaisia yhteisöjä, joissa tavata saman henkisiä, mutta aina oli olemassa riski, että joku väärä saisi tietää. Mutta kyllä Alexander ja Olavi sellaisissa paikoissa kävivät ja saivat ystäviä, joiden edessä ei tarvinnut teeskennellä. Monta yhteistä, onnellista vuotta, toki myös riitoja, kellä pariskunnalla ei olisi? Muille piti teeskennellä, että Olavi oli Alexanderin sukulaispoika, mutta toki se, että ne asuivat yhdessä, ollen hyvin erilaisia sekä ulkonäöltään että kansallisuudeltaan, herätti joidenkin epäilyksen. Alexander sanoo olevansa kiitollinen, että suuri osa päätti kuitenkin pysyä asiasta hiljaa, ummistaa silmänsä niin sanotusti.

Alexanderin oma äiti kuoli kuulemma jo ennen sotaa, sen isä taas sodassa eikä sillä jäänyt läheisiä sukulaisia Venäjälle. Olavi oli sen perhe, se ja mun mummi Aino, Emma, joka kuulemma oli mun toisen kuolleen isosetäni mielitietty ja asuu Ruotsissa. Oon itse nähnyt Emman ehkä kerran tai kaksi pienenä mukelona, kun se on tullut mummia tapaamaan.

Alexander ehdottaa, että kirjoittaisin Emmalle kirjeen ja tutustuisin siihen. Se varmasti ilahtuisi linkistä Eliaksen perheeseen, ehkä teen sen? Sitten mullakin olisi tavallaan ”sukua” Ruotsissa niin kuin Jessellä. Olisihan se aika hienoa.

Jouluaattona Alexander antaa mulle lahjan; vanha, hopeinen taskukello, jonka kanteen on kaiverrettu kotkan kuva ja venäjänkielisiä sanoja, joita en luonnollisesti ymmärrä.

Katson kelloa kädessäni ihaillen, hitsi ennen osattiin tehdä kauniita esineitä!

”Annoin sen aikanaan Olaville”, Alexander kertoo ja katson siihen liikuttuneena. ”Hän vitsaili, että olisi hauskaa, jos jonakin päivänä Ainon lapsenlapset löytäisivät sen hänen jäämistöstään ja ihmettelisivät sen tarinaa”, Se katsoo muhun hymyillen haikeana. ”Nyt sinun ei kuitenkaan tarvitse ihmetellä. En voinut mennä naimisiin isosetäsi kanssa, en voinut pyytää häntä kihloihin, jos olisin voinut, olisin korvannut tuon kellon sormuksella.”

En voi estää liikutuksen kyyneleitä, katsoessani siihen ja takaisin kelloa. ”Tää on arvokkain esine, jonka olen koskaan saanut”, kerron ja katson siihen. Alexander hymyilee lempeästi. ”Mitä tämä tarkoittaa?” Kysyn osoittaen tekstiä.

”Ei olisi ollut onnea, jos ei vastoinkäymisiä”, se vastaa. ”Onnen todellisen arvon ymmärtää, kun on kokenut vastoinkäymisiä, eikö niin?” Se kysyy. ”Joskus toki, vähempikin riittäisi”, se katselee mua hiljaa. ”Se kotka on sukuni vaakuna. Kasvoin rikkaudessa, sota vei paljon, mutta ei kaikkea.”

Tuon katseeni siihen uudestaan, ”Tää on niin kaunis, kiitos!” Nousen ylös ja halaan sitä tiukasti. Hämmentyneenä Alexander vastaa mun halaukseen.

”On toinenkin asia, josta haluan puhua”, Alexander sanoo. ”Istu alas”, se kehottaa lempeästi ja hieman hämilläni teen sen, katsellen se vakavaa ilmettä. ”Kun aiemmin puhuttiin sinun haaveistasi, kehotan että tavoittelet niitä. Ja kun minusta on aika jättänyt…”

Mua alkaa itkettää ennen kuin se ehtii sanoa loppuun, ”Et kai ole sairas?” Kysyn. Meillä on ollut niin ihanaa yhdessä, en halua ajatella, että se jättää mut.

”En, mutta olen vanha”, se hymyilee. ”En pelkää kuolemaa, eikä sinunkaan pidä, minä odotan jo, että pääsisin Olavin luokse… Mutta”, se ottaa mun käden lempeästi omiensa väliin. ”Kun lähden, haluan tietää, että sinä pärjäät, ei enää sellaisia huonoja miehiä niin kuin Pete, lupaathan?”

”Mulla on Jesse”, sanon ääni hieman väristen.

”Ja se on hyvä, mutta niin ettei sinun tarvitse luottaa pelkästään Jessen varaan, olen pyytänyt, että lakimieheni tulee paikalle joulun jälkeen. Kaikki mitä minulla on, saat perinnöksi ja se on verojen jälkeen tarpeeksi.”

Avaan suutani, mutta en tiedä mitä sanoa. ”Tämä talo ja asunto Pariisissa, se on vuokrattu tällä hetkellä. Jos haluat myydä ne kuolemani jälkeen, lakimieheni auttaa sinua.”

”Se on ihan liikaa”, ähkäisen. – Eihän tällaista voi ottaa vastaan!

”Ei se ole, se on tarpeeksi ja se varmistaa, että sinä pärjäät. Olet aikuinen ja isäsi ei voi enää vaikuttaa sinuun. Minulla ei ole ketään muuta enää, olet lähinnä sitä lasta, jota emme Olavin kanssa voineet saada tai kasvattaa. Olavi olisi halunnut tätä. Sen avulla mitä jätän, saat elämäsi hyvään alkuun. Matkustele, opiskele ja näe maailmaa, tee se Jessen kanssa tai tee se yksin. Tee se mitä itse haluat itsellesi, ei muille. Et ole kellekään velkaa mitään.”

”Mä en tiedä mitä sanoa…” Nieleskelen, päässäni vilisee tuhansia eri ajatuksia. Kun sanoja ei löydy, nojaudun lähemmäs ja halaan sitä tiukasti. Samalla nieleskelen kyyneleitä, vaihtaisin kaiken sen, jos saisin pitää varaukkini luonani pidempään. Samalla ymmärrän, että se ei itse pelkää lähtöään, enemmänkin odottaa sitä ja on odottanut sitä siitä hetkestä, kun Olavi riistettiin sen viereltä liian aikaisin.

**^^**^^**

Elämässä ei pidä tuhlata liikaa hetkiä sille mitä ehkä tulee, ja mitä tulee jonakin päivänä väistämättä. Hetkistä on nautittava.

Uutena vuotena päätetään kokoontua Alexanderin luokse, me kaikki! Jesse ja minä, Misha ja Joni, Kim ja Yuri ja jopa Yurin koira Domi. Alexander on hieman häkeltynyt, eikö nuorilla nyt olisi miellyttävämpääkin seuraa kuin sen kaltainen vanhus, mutta onnistutaan vakuuttamaan se, että kaikki on just loistavasti näin.

Se ei itse oikein uudesta vuodesta kuulemma välitä, ilotulitteiden äänet ahdistaa ja nostaa epämiellyttäviä muistoja ja juuri siitä syystä musta on hyvä ettei se ole yksin. Yuri sanoo, että Domiakin saattaa vähän jännittää, joten on vain parempi, kun ympärillä on kaikkea uutta ja jännittävää niin se ei ehdi huomata ilotulitteita.

Alexander on selvästi hyvillään seurasta. Mä oon hyvilläni siitä, että ollaan kaikki yhdessä. Samalla hetkeen sisältyy haikeutta. 

Jesse on leikkauttanut sen hiukset lyhyeksi ja vuoden vaihtuessa uudeksi, sivelen sen siilitukkaa hieman murheellisena pihalla kahdestaan, kun katsotaan raketteja.

Yuri, Kim ja Alexander on sisällä pitämässä Domille seuraa. Joni ja Misha on kadonnut jo jonnekin, veikkaan että paneskelevat saunarakennuksessa tai jotain. Niiden seksihalut on todellakin ihan omaa luokkaansa.

”Sulla on kaunis pää”, huokaan lopulta ja Jesse kohottaa kulmaansa huvittuneena.

”Älä näytä noin murheelliselta, kulta”, se sanoo ja sulkee mut syleilyynsä. Äänekäs pamahtelu ympärillä, kirkkaita valoja, kuulen Domin hermostuneet haukahdukset sisältä ja mulla on vähän pahamieli senkin puolesta.

”En kestä ajatusta, että lähdet”, kuiskaan. ”Mun olisi pitänyt hakea samaan paikkaan, sitten ei oltaisi erossa, kai mä olisin sen kestänyt… Sen lyhyen tukan, ne herätykset ja ne painavat rinkat ja …metsäleirit ja kipinä vuorot. Olisin ainakin ollut sun lähellä.”

Jesse silittelee mun ylikasvaneita hiuksia. ”Mutta siellä voi katketa vaikka kynnet…” Se kiusoittelee. ”Ja mä rakastan sun hiuksia näin.”

Nostan päätäni ja mulkaisen sitä muka loukkaantuneena. ”En kai mä nyt jotain kynnen katkeamisia pelkää”, pyöräytän silmiäni. Ollaan kasvotusten Jessen kanssa, sen kädet mun vyötäröllä ja se nojautuu suutelemaan mua. Ajattelen sen lähtöä viikon päästä ja kyyneleet täyttää mun silmät.

”Marko”, se kuiskaa ja pyyhkäisee niitä sen sormella. ”Tuun lähes joka viikonloppu sun luokse. Vajaa vuosi ja sitten ollaan aina yhdessä.”

”Lupaatko?” Kysyn.

”Lupaan, lähden armeijaan, en sotaan. Tuun takaisin”, Se naurahtaa lempeästi.

”Niin, silti ikävöin sua joka päivä, joka hetki.”

”Ikävöin sua myös, ajattelen sun vihreitä silmiä, sun hymyä ja…” Sen käsi laskeutuu mun leualle, nostaen pehmeästi ja painaa uuden suudelman mun huulille. ”Sun suloisia huulia”,

”Me ollaan aika siirappisia”, Huomautan virnistäen.

”Niin ollaan”, Jesse myöntää ja rutistaa mut uudelleen lähemmäksi. ”Meillä on vielä viikko, nautitaan siitä. Rakastan sua, Marko”, se kuiskaa.

”Mäkin rakastan sua, aina.” Sanon ja suljen silmäni. Tiedän jo nyt, että tulen itkemään silmäni puhki, kun Jesse astuu siihen bussiin joka kuljettaa sen kasarmille. Itken kuin pieni tyttö ja samalla tiedän olevani hieman naurettava, koska kuten Jesse sanoi; se on vain armeija, ei sota. Tullaan näkemään useampana viikonloppuna, silti se tuntuu vaikealta erota.

**^^**^^**

Eron hetki on suloista surua. Romeossa ja Juliassa kirjoitettiin. Ja sitä ajattelen saattaessani Jessen asemalle.

”Vajaa vuosi”, se vielä muistuttaa ja puristaa mua kädestä. Me ei suudella, vaikka haluttaisiin. Ympärillä pyörii muita varusmiehiksi suuntaavia ja tiedostetaan, että niiden joukossa on monta, jonka suhtautuminen miespariskuntaan olisi vielä tarpeettoman lapsellista. Enkä halua tehdä Jessen intti ajasta vaikeampaa kuin se jo on.

Pahimmillaan se joutuisi ylempien silmätikuksi ja sitten murehtisin kaikki illat yksin kokisiko Jesse hillitöntä simputtamista. Suomenruotsalainen homopoika armeijassa; voitte varmaan kuvitella sen läpän määrän. Nauran, että voisin tulla rusetti päässä ja laittaa vähän ripsaria, kun tuun katsomaan sitä omaistenpäivänä sen vanhempien kanssa. Mun hiukset on jo tarpeeksi pitkät, että saisin vaikka pienet saparot. Jesse hieman järkyttyy, että saattaisin olla tosissani ja pyytää etten tee sitä. Myönnetään, en mä kuitenkaan tytöltä näytä eikä edes ripsari, saparat ja mekko voisi sitä tosiasiaa peitellä. Lupaan tulla omani itsenäni ja teeskennellä sen frendiä tai sukulaista. 

Ehkä joku päivä kenenkään ei tarvitse enää teeskennellä saadakseen olla rauhassa? – Mä toivon niin. Toistaiseksi matkaa parempaan on vielä rutkasti, mutta koko ajan tapahtuu parannusta.

**^^**^^**^^**

Jessen armeija ajan tunne myllerrys oli suurta. Itkin joka kerta, kun se oli mennyt, mutta pystyin pitämään itseni aina kasassa siihen asti, kun se oli lähtenyt. Järjetön riemu ja onni, kun Jesse tuli lomille. Niiden viikonloppujen aikana vedettiin varmasti vertoja Mishalle ja Jonille.

Jälkikäteen, kaikkine suurine tunteineen, tuo vuosi oli yksi elämäni onnellisimmista. Muistelen sitä haikeudella ja rakkaudella, aikana, jota ei saa takaisin, mutta jonka voi elää muistoissa aina uudestaan. 

Kun aikuisuus edistyy, huomaat, että viikot, kuukaudet ja vuodet kulkee koko ajan nopeammin. Mieli kasvaa, aikuistuu ja silti pysyy samana, peilikuva muuttuu mutta tunnistat sen, joka olit, kun aloitit kasvamisen.

Joskus parisuhteet päättyvät, vaikka rakkaus ei katoa, meille Jessen kanssa kävi lopulta niin. Elämän suunnat kulkivat eri suuntaan. Toisella selkeä päämäärä, toisella sata ajatusta ja polkua. Päätös oli yhteinen ja kipeä, mutta oikea meille molemmille.

Alexander menehtyi heinäkuussa 2008, rauhallisesti nukkuessaan, 88-vuoden iässä. Sattumaa tai ei, samana päivänä Olavi olisi eläessään täyttänyt 70-vuotta. Löysin sen sinä aamuna sängystään, Olavin kuva vatsansa päällä, näytti siltä kuin se olisi hymyillyt. Mietin tuliko Olavi hakemaan sitä ja olin onnellinen, surusta huolimatta, että Alexander sai niin kauniin tavan lähteä.

Jesse oli aloittanut lääketieteen opiskelut Helsingissä, mä olin suorittanut sivarin ja halusin nähdä maailmaa ja löytää polkuni. Alexanderin jättämä perintö oli enemmän kuin tarpeeksi mahdollistamaan mun unelmat ja se oli kannustanut mua siihen.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin katson parvekkeeltani kaunista auringonlaskua Pariisissa ja ajattelen Jesseä. Rakkaus ei ole kadonnut, olen löytänyt polkuni ja tiedän mitä haluan elämältä. Onkohan aika palata?

40.luku

Kirjoittajan kommentti: Pyörittelin tätä lukua nyt pitkään ja alkoi olla olo, että tähän vaiheeseen hahmojen elämässä itselläni ei oikein ole lisättävää tai annettavaa.  Tämä ei siis vielä ole viimeinen osa, mutta joko seuraava tai sitä seuraava on.

 Nyt voitte henkisesti valmistua aikahyppäykseen. Muistelen, että julkaisin ensimmäisen osan tästä kesäkuussa 2006 ensimmäisen kerran ja teen parhaani, että tarina on kasassa ennen 16-vuotis synttäreitään.🥂 

4 vastausta artikkeliin “39. RSS

  1. Moikka! Kiva kuulla sinusta! Ajattelinkin, että sinulla on riittänyt kiireitä, ettet ole ehtinyt kirjoitella. Se inspiraation hetki on kuitenkin tärkeä. Silloin kun se tulee, niin sitä kirjoittaa kuin riivattu. Ei kuule, eikä näe mitään, kirjoittaa vain.

    Hyvähän se on joskus laittaa tarinaan loppupiste. Niin kuin sanoit, ei riitä enää mitään kerrottavaa. Jätit tarinaan vähän mietittävää, löytääkö Marko ja Jesse vielä toisensa? Olisi kiva, että löytäisivät! Joskus suurin rakkauden osoitus on osata irrottaa toisesta ja antaa löytää oma tiensä. Jos kohtalo niin suo, tiet risteävät yhteen.

    Ja mitä Kimille ja Yurille kuuluu? Mitä siellä äidin luona tapahtuikaan? Yrittikö Johan vielä Kimiä tai sekoittaa pakkaa?

    Jäädään odottamaan loppuselvitystä ja vietetään mukava vappu!

    Anita

    Tykkää

  2. Kiitos Anita, kun kommentoit! Se on juuri näin, että välillä suurin rakkauden osoitus on päästää irti ❤

    Oletko muuten omia tekstejäsi julkaissut jossain? 🙂

    Nyt kun sanoin, että lopetus onnistuisi yhdessä tai kahdessa osassa, tajusin heti sen jälkeen, että luultavasti kirjoitan kaikista kolmesta parista oman kuulumispätkänsä ennen kuin sidon paketin kasaan. Katsotaan miten tuon nyt lopulta hoidan, aivopuput sen varmaan lopulta johdattavat 😅

    Tykkää

  3. Hei!

    Mistä arvasit! Kyllä olen julkaissut omia tarinoitani, mutta ne eivät yllä sinun tasollesi! Sinun innoittamanasi kirjoitinkin vähän erilaisen tarinan. Se kertoo miehestä, joka rakastui naiseen ja mieheen sekä valitsemisen vaikeudesta, kumpi onkaan se oikea! Novelli tuli julkaistua jokin aika sitten.

    Tällä hetkellä monta tarinaa on kesken, mutta ei ole oikein tullut vielä sitä inspistä. Aivot kyllä miettivät koko ajan!

    Kirjoittaminen on mukava harrastus, kun tuota mielikuvitusta on riittänyt vähän liiankin kanssa. Olenkin kesällä menossa eräälle kurssille, jossa opetetaan vasta-alkajia. Halu oppia paremmaksi kirjoittajaksi on vain lisääntynyt ajan myötä!

    Tykkää

    1. Olisi tosi kiva vilkaista tarinaasi. Saako siihen linkkiä? 🙂
      Itsellänikin pyörivät nuo omat juttuni/hahmoni kokoajan mielessä vaikka en kaikkea kirjoita ylös. Monenlaista juonen käännettä on päätynyt pään sisäiseen mappi Ö:hön 😂
      Tuo kurssi kuulostaa mielenkiintoiselta! Itsellänikin varmasti riittäisi opittavaa ja parannettavaa. Nyt olen kokenut wattpadin kirjoittaja yhteisön avuliaaksi (Read4Read meininki) Siellä mm. huomautettiin siitä että hypin näkökulmasta toiseen kappaleen sisällä mikä voi hämmentää monia lukijoita tai muuten vain ärsyttää. Itse taas ajattelin että kolmannessa persoonassa hyppiminen on ihan ok. Mutta tällaisiin tulen kiinnittämään nyt huomiota jatkossa ja tarinoiden muokkauksissa 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s