39.Vaiti

Evelynin vanhemmat eivät koskaan olleet korostaneet uskontoa. Moni muu perhe kävi joka sunnuntai kirkossa ja Evelyn muisti ihmetelleensä miksi he eivät niin tehneet. ”Ei ihminen tarvitse kirkkoa ollakseen yhteydessä Jumalaan.” Hänen äitinsä oli vastannut. Ja hänen isänsä oli hänen aikuisiällään myöntänyt suhteensa Jumalaan olevan monimutkainen.

”Näin sodassa asioita, joita minun on vaikea ymmärtää tai tulla sopuun Jumalan kanssa.”

Kun Evelyn oli tavannut Henryn, hän oli juuri päässyt opiskelemaan kasvatustieteitä Lontooseen. Henry oli häntä viisi vuotta vanhempi, opiskeli arkkitehdiksi ja työskenteli opiskelun ohessa rakennustyömaalla, joka oli lähellä Evelynin silloista asuintaloa.

Evelyn sai usein huomiota miehiltä, eikä se ollut aina niin mieluista. Sen rakennustyömaan ohittaminen oli usein ollut kiusallista, kun miehet vislasivat ja heittivät hävyttömiä kommentteja. Kunnes Henry oli nähnyt hänet.

 ”Pojat, ei noin puhuta hienoille naisille!” Komea irlantilainen oli keskeyttänyt erään tilanteen. Evelyn muisti katsoneensa miestä kiinnostuneena, tämän hymy oli ollut samaan aikaan lempeä, että leikkisä. ”Olen pahoillani tovereitteni puolesta, kauniit naiset saavat heidän päänsä sekaisin, mutta eivät he pahaa tarkoita. Pidän heille puhuttelun asiasta.” Henry sanoi aidan takaa, katsellen häntä. Evelyn oli hidastanut askeliaan ja hymyillyt ujosti. Miehen vahva irlantilaisaksentti, säihkyvän siniset silmät ja hymy komeilla kasvoilla olivat saaneet hänen sydämensä lepattamaan tavalla, jota hän ei ollut kokenut ennen. Mutta Evelyn oli tuntenut olonsa äkillisen ujoksi, eikä ollut saanut sanottua sanaakaan, hymyillyt vain.

Hän oli jatkanut matkaansa vilkuillen taakseen ja nähnyt miehen seuraavan häntä katseellaan. Evelyn oli soimannut itseään kotiin päästyään, ettei ollut saanut sanaa suustaan. Mies oli jäänyt hänen mieleensä, hän oli puhunut tästä huonekaverilleen Emilylle. ”Luulen että tiedän, kenestä puhut. Hän on upea!” Emily oli huokaissut ihastuneena. ”Mutta ei hän minua puhutellut… Mene sinne, kysy hänen nimeään.” Emily oli kannustanut.

Ja Evelyn oli palannut, kävellyt hitaasti työmaan ohi ja etsinyt irlantilaista katseellaan. Muut miehet huomasivat hänet, virnuilivat hyväntahtoisesti, mutta eivät enää sanoneet mitään hävytöntä. ”Henry!” Yksi miehistä kutsui. Evelyn hätkähti hieman, kun huomasi irlantilaisen lähestyvän. ”Päivää kaunis neiti! Huomaatko, puhutteluni toimi?” Mies virnisti. Evelyn tunsi olonsa jälleen ujoksi, taisi punastua. ”Olen toivonut, että kulkisit ohi, sillä taisit viedä ajatukseni mukanasi.” Henry sanoi ja tuli toiselle puolelle aitaa. ”Saisinko tarjota sinulle kupillisen teetä leivoksen kera, hyvitykseksi niistä aiemmista huuteluista, joita jouduit kestämään, neiti…?”

”Evelyn… Evelyn Harris.”

”Minä olen Henry Wills, hauska tutustua Evelyn. Miten on sen teekupillisen kanssa, minulla sattuu olemaan tauko juuri nyt?”

Hän oli lähtenyt ja ihastunut. Siitä päivästä suhde kehittyi nopeasti. He menivät kihloihin jo saman vuoden lopulla. Henry oli katolilainen ja Evelyn, kiinnostuneena miehen vahvasta uskosta, oli käynyt tämän kanssa kirkossa ja omaksunut niitä ajatuksia. Kun he olivat menneet naimisiin, häät olivat katolliset. He olivat unelmoineet isosta perheestä, se unelma oli heidän yhteinen; talo täynnä lapsia. Mutta elämä harvoin seurasi suunniteltua käsikirjoitusta, heidän tapauksessaan se oli poikennut siitä ankarasti.

Evelyn istui lapsensa sairaalavuoteen äärellä ja piteli poikaansa kädestä. Hän tarkkaili hengitystä, rinta laski ja nousi tasaisesti. Hän vilkaisi kostein silmin sydänkäyrää mittavaa laitetta, ääni oli lähes levollinen ja käyrä vaikutti normaalilta.  Evelyn toi katseensa Michaelin kasvoihin. Hän puristi lempeästi kättä, varoen kämmeneen kiinnitettyä tippaletkua ja itki hiljaa.

Tuhannet muistot risteilivät hänen mielessään. Muistot pienestä vauvasta, joka kasvoi nopeasti uhmaikäiseksi taaperoksi ja siitä lempeäksi ja avuliaaksi pikku pojaksi, joka oli odottanut isoveljeksi tuloa innokkaasti. Kuinka onnekas hän olikaan ollut? Ja kuinka ylhäältä hän olikaan pudonnut.

Hän ei ollut tullut raskaaksi niin nopeasti Michaelin jälkeen kuin oli kuvitellut ja kun se oli tapahtunut… Raskaus oli edennyt normaalisti aina kahdeksannelle kuulle asti, kunnes se oli alkanut liian varhain.  Hän oli kuvitellut Marian menetyksen olevan elämänsä suurin tragedia ja sen ettei hän enää voisi tulla uudelleen raskaaksi tytön menetyksen jälkeen. Se tuska oli ollut sydäntä riipivää, niin hirvittävää, että hetken oli tuntunut mahdottomalta nousta.

Mutta hänellä oli ollut Michael. Hän muisti kuinka lapsi oli kiivennyt hänen syliinsä, kietonut kätensä hänen ympärilleen ja painanut päänsä hänen rinnalleen. ”Älä itke äiti… Maria on enkelten kanssa, näin hänet unessa.” Evelyn oli kietonut omat kätensä pojan ympärille ja pidellyt tämän lämpöistä vartaloa omaansa vasten.

”Olen surullinen, kyyneleet auttavat siihen, ne puhdistavat. Älä huoli rakas, toivun kyllä, lupaan sen.”

Hän oli tehnyt lupauksen, jonka piti ja Michael oli se voima, joka piti hänet pinnalla. Hän oli ajatellut Jumalan koettelevan ja samalla Hän oli antanut Michaelin hänelle, arvokkaan, lempeän, rakastavan lapsen, jonka avulla hän pääsi tragediasta yli.

Tulisi päivä, kun Michael antaisi hänelle lapsenlapsia, Evelyn oli ajatellut. Kun Michael kertoi olevansa homo, hän oli ensimmäisenä tuntenut itsensä petetyksi. Se saattoi kuulostaa hassulta, mutta hän oli nähnyt unelmansa isoäitiydestä riistettävän kuten haaveensa useasta lapsesta, eikä halunnut hyväksyä sitä. Se ei ollut reilua! Se oli ohimenevä vaihe, tulisi oikea tyttö tai nainen, kun aikaa menisi ja nuoruuden hullutukset menisivät ohi.

Hän muisti rukoilleensa Jumalaa, hän oli sulkenut silmänsä haluamatta edes antaa mahdollisuutta hyväksyä asia. Hänen äitinsä oli yrittänyt, mutta Evelyn ei ollut halunnut kuulla.

Ja sitten Michael oli kadonnut, hänen lapsensa oli viety eikä kukaan tiennyt minne. Hän oli halunnut uskotella itselleen jonkin paremman tarinan kuin oli totuudelta saanut. Hänen lapsensa oli ollut yksin painajaisessaan, josta ei voinut herätä, eikä hän ollut voinut auttaa.

”Anna minulle anteeksi rakas…. Anna anteeksi, että olin sokea, anteeksi etten kuunnellut. Rakkaus ei voi koskaan olla syntiä, tiedän sen nyt.” Evelyn kuiskasi yhä pidellen lapsensa kättä. ”Tapasimme Samin, hän rakastaa sinua todella paljon…” Evelyn tunsi kyyneleet kasvoillaan katsoessaan alas kättä, jota piteli. Jäljet ranteissa kertoivat rimpuilusta, kertoivat pakokauhusta ja se särki hänen sydämensä. Evelyn nielaisi ja nosti katseensa takaisin Michaelin kasvoihin. Hän ei olisi halunnut ajatella sitä mitä hänen poikansa oli käynyt läpi, mutta samalla hän tiesi, että hänen oli pakko. Michael oli läpikäynyt helvetin ja hänen olisi läpikäytävä ne ajatukset, jotta voisi pojan herätessä olla hänen tukenaan siinä kivussa.

Lempeä, rakastava lapsi. Michael oli hyväsydäminen ja toiset huomioon ottava, siinä he olivat onnistuneet. Toki teini-ikä oli tuonut oman oikuttelunsa ja Michael oli tiuskinut heille turhista asioista, mutta poika oli aina tullut pyytämään käytöstään anteeksi. Kunnes he olivat käyttäytyneet itse huonommin ja särkeneet pojan luottamuksen. Evelyn katuisi aina, ettei ollut kuunnellut äitiään. ”Minun Jumalani ei koskaan sulje syliään niiltä, jotka rakastavat lempeydellä. Jos Jumala olisi niin pikkumainen kuin kuvittelette Henryn kanssa, minä en Hänen taivaaseensa edes halua! ” Evelyn muisti äitinsä tiuskaisseen erään puhelun päätteeksi.

”Herää Michael, ole kiltti… Kaipaan sinua… Olet sydämeni, olet kaikkeni ja olen ollut rikki nämä vuodet, kun en tiennyt missä olet… Tule takaisin…”  Evelyn nosti kättä varoen ja suuteli lapsensa kämmentä. ”En koskaan enää petä sinua, vannon sen!” Evelyn tunsi sormien liikahtavan. ”Michael?” Hän kutsui toiveikkaana. Sydänäänet kiihtyivät, Michael käänsi päätään hieman ja vaikersi. ”Michael?” Äiti toisti. Pojan kasvot vääristyivät kuin kivusta ja sydämen syke kiihtyi entisestään, käsi vetäytyi otteesta samalla kun silmät avautuivat hämmentyneenä. ”Rauhassa, olet turvassa, äiti on tässä.”

”Äiti?” Michael kysyi käheästi, hieman itkuisena ja äidin sydäntä kouraisi.

”Shh… rauhassa, olet sairaalassa.” Evelyn kuiskasi kyyneleet silmissään.

**^^**^^**^^**

Hän makasi selällään poikittain sängyssä ja mies hänen takanaan piteli tiukasti hänen ranteistaan, samalla kun toinen polvistuneena hänen eteensä hyväili häntä suullaan. Joku auttoi pitelemällä hänen toista jalkaansa. Hänen nuori vartalonsa vastasi siihen stimulaatioon, vaikka tilanne oli kaikkea muuta kuin kiihottava hänen mielelleen.

Kuului naurua. ”Katsokaan nyt, tuo huora pitää siitä!”

Hän yritti rimpuilla, potkaista, ähkäisi ja itki turhautuneena. Mutta käsiä oli liian paljon, tungettelevia, epämieluisia. Hirviöiden äänet ja nauru sulautuivat yhteen, kunnes ne eivät olleen yksilöitä vain yksi ja se oli paha.

Ja jostain sen kaiken keskeltä, hän kuuli pehmeän äänen, joka kutsui häntä. ”Michael…”

Se painajainen ympärillä alkoi hälvetä ja ääni kuului voimakkaammin. ”Michael?”

Hän havahtui, veti henkeä, oli kirkasta. ”Äiti on tässä, olet turvassa.” Ääni kuului nyt selkeämpänä ja Michael katseli hämillään ympärilleen ja näki naisen hänen vierellään; hänen äitinsä. Tunteet vyöryivät voimakkaana.

”Äiti?” Hän kysyi käheästi. Hetken hän ei ollut varma oliko tämä harhaa, unta vai totta. Ja hän pelkäsi, että hänet kiskottaisiin pian takaisin sinne, minne ei halunnut palata. Hän tunsi silmiään kirveltävän, täynnä kyyneliä. Äiti puristi hänen kättään, se puristus tuntui todelta. Samalla hän ei uskaltanut luottaa sitä todeksi. Kuinka monta kertaa niiden vuosien ajan hän oli jo uneksinut heräävänsä painajaisesta äitinsä herättämänä?

”Shh, rauhassa, olet sairaalassa.” Äiti sanoi liikuttuneena. Äiti oli itkenyt, hän näytti huolestuneelta, hänen tummissa hiuksissaan oli harmaita suortuvia, joita Michael ei muistanut ennen nähneensä. ”Olet turvassa.” Äiti vakuutti uudemman kerran ja Michael tunsi sydämensä kiihkeät lyönnit. Hän puristi äitinsä kättä peläten, että tämä katoaisi eikä kuitenkaan olisi todellinen. ”Isäsi on myös täällä ja Sam.” Äiti jatkoi asettaen myös toisen kätensä hänen omansa päälle ja se tuntui rauhoittavalle. ”Minun pitäisi hakea lääkäri”, Äiti aloitti.

”Älä mene.” Michael pyysi.

”Älä pelkää, en enää jätä sinua…” Äiti vakuutti kyynelsilmin. ”Mutta…” Äiti ei ehtinyt sanoa muuta, kun ovi jo aukesi saaden Michaelin säpsähtämään.

Hoitaja astui sisään. ”Heräämistäsi onkin jo odotettu.” Vieras nainen puhui ranskaa ja tuli lähemmäs. ”Lääkäri tulee aivan pian, onko sinulla kipuja?”

Kipuja? Michael toisti mielessään. Oli, se väreili hänen kehoaan pitkin eikä hän ollut varma minkä paikan nimeäisi pahimpana.  

”Jonkin verran.” Hän vastasi hiljaa ja sai äidiltään huolestuneen katseen ja hellän hymyn. Hoitaja vaihtoi tippapussin.

”Asteikolla yhdestä kymmeneen?” Nainen kysyi samalla.

”Mmh…” Michael koitti yhä totutella silmiään huoneen kirkkauteen. Yritti sisäistää tilanteen. Kivun asteikko? Siihen nähden mitä hän oli aiemmin kokenut? Oliko se ollut hänen elämänsä pahinta kipua? Oliko kymmenen jo kuoleman kolkuttelua? Ajatukset olivat sekavat. ”Ehkä kuusi…” Hän lopulta vastasi, miettien oliko kuitenkin seitsemän oikeampi. Ei kai sen enempää kuitenkaan?

Äiti oli yhä poikansa vierellä. ”Olet tullut isääsi.” Hän sanoi surullisen lempeällä äänellä. ”Uskon että poikani vähättelee kipuaan.” Hän sanoi sitten ranskaksi hoitajalle, joka nyökkäsi, tarjoten ymmärtäväisen hymyn äidille. 

”Lisäämme kipulääkettä.” Nainen sanoi.

Lääkäri tuli huoneeseen, mies hymyili potilaalleen astuessaan lähemmäs. ”Mikä on vointisi?”

Michael katsoi miestä varuillaan. ”Hieman sekava.” Hän vastasi hiljaa.

”Se on ymmärrettävää.” Lääkäri nyökkäsi. ”Muistatko minkä vuoksi olet täällä?”

”Minua ammuttiin. Mutta… ” Michael epäröi hetken. ”Muistan myös sen muun, joiltain osin.” Michael vastasi ja hänen sykkeensä kiihtyi. Mies nyökkäsi uudestaan ja antoi varovaisen hymyn.

”Luoti saatiin poistettua ja leikkaus meni hyvin. Menetit kuitenkin paljon verta ja joudut todennäköisesti viettämään useamman päivän täällä sairaalassa, mutta älä ole huolissasi, olet hyvissä käsissä. Ja mitä siihen muuhun tulee… ” Mies piti pienen tauon ja Michael jännittyi. ”Mitään pysyvämpää vauriota ei ole syntynyt ja uskon sinun toipuvan ennallesi. Nyt sinun on tärkeää kuitenkin levätä.  Sinut voidaan pian siirtää osastolle, kun olemme ensin tarkastaneet haavasi. Sen jälkeen muut perheenjäsenesi voivat tulla katsomaan sinua.”

’Uskon sinun toipuvan ennallesi.’ Lääkärin sanat toistuivat Michaelin mielessä ja jätti pohtimaan mitä se oikeastaan tarkoitti.  Se ei voisi oikeastaan olla mahdollista eihän? Ei täysin, hänen mielensä ei voisi koskaan toipua ennalleen.

”Onko hän elossa?” Michael lopulta kysyi ja katsoi miestä jännittyneenä.

”Tarkoitat tekijöitä?” Lääkäri kysyi hieman hämillään. ”Kaksi heistä on sairaalahoidossa, yksi ymmärtääkseni löytyi kuolleena.” Mies vastasi jokseenkin vaivaantuneen kuuloisena. ”Heitä ei hoideta tässä sairaalassa ja heidät on pidätetty. Sinun ei tarvitse olla huolissasi.”

”Ricky?” Michael kysyi.

”En valitettavasti tiedä heidän nimiään.” Mies vastasi ja vaivaantuneisuus oli selkeämpää nyt.

”Hän on elossa.” Evelyn vastasi hiljaa, katsellen huolestuneena poikaansa, joka hänen yllätyksekseen hymyili hieman.

”Hyvä.” Michael sanoi ja sulki hetkeksi silmänsä. ”Kuolema olisi ollut liian hyvä.” Hän kuiskasi perään ja Evelyn tunsi palan nousevan kurkkuunsa ajatellessaan mitä ne miehet olivat tehneet hänen lapselleen. Samalla hänelle valkeni kivuliaan selvänä, että se mitkä lopulliset arvet Michaelin koettelemuksesta jäisivät, paljastuisivat vasta myöhemmin eikä niitä voisi paljain silmin nähdä. Sellaiset arvet olivat lopulta kaikkein vaikeampia hoitaa, mutta Evelyn ei vielä halunnut ajatella sitä. Hän halusi tuudittautua uskoon, että nyt kaikki järjestyisi.

**^^**^^**

Henry oli jännittynyt, hän oli odottanut poikansa heräämistä kiihkeästi ja nyt kun se oli totta… Se oli hullua, mutta häntä jännitti poikansa kohtaaminen, tunteet olivat pinnassa, ylitse pursuavia ja vaikeita… Hän ei tiennyt mitä sanoisi, hänen kurkkuaan ja rintaansa kaihersi se kammottava tietoisuus siitä mitä Michael oli joutunut kokemaan.

”Menkää te ensin…” Sam oli sanonut ja jäänyt istumaan käytävän odotuspenkeille.

Michael oli siirretty osastolle yksityishuoneeseen. Evelyn tarttui miehensä kädestä heidän tullessa huoneeseen, joka oli aavistuksen viihtyisämpi kuin edellinen eikä laitteita ollut enää niin paljon. Huoneessa oli jopa televisio. Michael makasi sairaalasängyssä, silmät suljettuina ja kun he lähestyivät, tämä hätkähti hieman ja raotti silmiään.

”Hei…” Henry kuiskasi, hänen silmänsä kostuivat. Michael avasi silmiään enemmän.

”Isä…” Hän sanoi hiljaa, liikuttuneena, ja Henry istuutui tuolille hänen viereensä. Michaelin silmät kostuivat katsellessaan isäänsä, joka oli harmaantunut ja vanhentunut, nähden isän taistelevan kyyneliä vastaan muttei lopulta pystynyt ja ne vierähtivät hänen poskilleen. Michael ei uskonut nähneensä isänsä itkevän ennen.

Henry tarttui haparoiden hänen käteensä. ”Olemme tässä nyt…” Hän takerteli. ”Olen niin pahoillani… anna minulle anteeksi…” Hän sopersi ja Michael kurtisti kulmiaan, puristi isänsä kättä heikosti.

”Isä…Rakastan sinua…  älä ole huolissasi… minä selviän.” Michael kuiskasi ja se sai Henryn vapisemaan. Mies toi toisen kätensä kasvoilleen häveten omia kyyneleitään. ”Kaikki on hyvin, isä…” Michael vakuutti ja Henry pyyhkäisi kasvojaan, katsoi häneen ja yritti parhaansa hymyillä.

”Olet rohkeampi kuin minä olen koskaan ollut.” Hän sanoi, pidellen yhä poikansa kättä, kunnes päästi hiljalleen irti. Kaikki nämä tunteet ja niiden avonaisuus tekivät hänen olostaan oudon, haavoittuvan ja paljastuneen eikä hän tiennyt miten olla. Hän hymyili vinosti, selvitti kurkkuaan, yritti miehistyä. Hänen kotonaan ei koskaan ollut annettu avoimesti tunteiden näkyä. ”Miten voit?”

”Ne taisivat pumpata minuun aika paljon kipulääkkeitä…” Michael kuiskasi ja hymyili hieman. ”Olen onnellinen, että olette täällä.”

Evelyn seisoi toisella puolella vuodetta ja kumartui painamaan suudelman Michaelin otsalle. ”Me olemme onnellisia ja helpottuneita, että löysimme sinut. Olemme tukenasi, emme enää petä sinua.”

Michael tunsi uupumuksen kehossaan. Hän sulki hetkeksi silmänsä. ”Olen aika väsynyt.” Hän kuiskasi ennen kuin raotti silmiään.

”Se on ymmärrettävää.” Isä sanoi ja hymyili lempeästi, yrittäen työntää sivuun ne kivuliaat ajatukset siitä mitä Michael oli kokenut.

”Sam?” Michael kuiskasi. ”Onko hän täällä?”

”On. Hän odottaa ulkopuolella, halusi antaa meille aikaa. Käynkö pyytämässä hänet tänne?” Evelyn kysyi. ”Hän odottaa kovasti näkemistäsi.”

Michael sulki silmänsä hetkeksi ja oli hiljaa, kunnes avasi silmänsä ja nyökkäsi. ”Me tulemme isäsi kanssa myöhemmin takaisin, kun olet levännyt. Saat olla Samin kanssa kahden.” Evelyn sipaisi poikansa hiuksia lempeästi.

”Kiitos.” Michael kuiskasi.

Sam otti sen hetken yksin kerätäkseen itsensä. Hän oli odottanut kiihkeästi Michaelin heräämistä ja luonnollisesti hän oli kiitollinen siitä. Samalla hän kohtasi yllättävän pelon, se mitä Michael oli käynyt läpi, iskeytyi julmana hänen tajuntaansa, eikä hän ollut varma, miten kohdata rakkaansa sillä vahvuudella minkä halusi tarjota.

Sam oli aina ajatellut olevansa vahva, mutta tällaisen edessä… Se oli hirvittävää ja epätodellista… Toki Michaelin menneisyys Rickyn kanssa oli jo ollut vaikea, hirvittävä ja hän oli tiennyt sen mutta tämä… Se yksi vuorokausi kuuden miehen kanssa, jotka olivat…. Sam nieleskeli, hänen silmiään poltti, nyt ei ollut oikea hetki murtua! Oli oltava vahva! Michael ei haluaisi nähdä hänen murtuvan.

Hän kuuli puheen oven takaa, hengitteli syvään ja pyyhki kasvojaan valmistellen itseään kohtaamaan Michaelin sillä urheudella, jota tämä tarvitsi. Evelyn ja Henry astuivat ulos.

”Hän kyseli sinua.” Evelyn hymyili ja Sam nyökkäsi, vastasi naisen hymyyn ja nousi. ”Me käymme kahviossa, tarvitsetko jotakin?”

Sam pudisti päätään. ”Ei kiitos.” Hän sanoi ja Evelyn laski kätensä hetkeksi hänen olalleen ennen kuin he poistuivat.

Samin sydäntä kouraisi, uusi henkäys syvään ennen kuin hän avasi oven. ”Hei”, hän tervehti ja hymyili liikutuksensa läpi katsoessaan kumppaniaan. Hän lähestyi, istuutui Michaelin viereen, tarttui tämän käteen ja suuteli hänen kämmentään.  ”Pelkäsin puolestasi…” Sam sai sanottua, hänen äänensä murtui Michaelin katsellessa häntä väsyneen lempeästi.

”Olen tässä… ”Michael kuiskasi ja nosti toisen kätensä hänen omalleen. Sam murtui, se kaikki huoli pääsi valloilleen, se kiitollisuus, se koko asian kuvottavuus. Hän itki säälittävästi, vaikka hänen oli pitänyt olla vahva! Ja se kenen tukena hänen oli pitänyt olla, asetti kätensä pehmeästi hänen hiuksiinsa ja silitti!

”Kaikki järjestyy…” Michael kuiskasi.

”Minun pitäisi sanoa tuo sinulle!” Sam parahti.

”Minä selviän Sam.” Michael sanoi ja oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi. ”Mutta en aio enää olla vaiti.”

Sam katsoi Michaeliin, mustelma hänen vasemmassa silmäkulmassaan oli tumman liila ja sillä puolella kasvoja oli turvotusta, jos Michael tunsi kipua, hän ei näyttänyt sitä.

”Ei sinun pitäisikään.” Sam sanoi lempeästi ja Michael nosti kättään varoen pyyhkiäkseen kyyneleitä pehmeästi hänen kasvoiltaan. Samia hävetti.

”Siitä tulee sotkuinen juttu Sam…” Michael sanoi hiljaa.

”Tiedän.” Sam puristi hänen kättään. ”Me kaikki olemme sinun rinnallasi.” Hän vakuutti.

Michael oli hiljaa, nyökkäsi vaimeasti ennen kuin sulki silmänsä hetkeksi. ”Olen aika väsynyt.” Hän kuiskasi ja Sam nosti hänen kätensä huulilleen painaen uuden hellän suudelman kämmenelle.

”Lepää. Ehdimme puhua myöhemmin. Rakastan sinua.”

”Minäkin sinua.” Michael kuiskasi, raotti silmiään ja hymyili. ”Sinunkin pitäisi levätä, Sam…Näytät väsyneeltä…” Sam puristi hänen kättään, hymyili ja nyökkäsi.

”Saanko jäädä tähän hetkeksi, kunnes nukahdat?” Sam kysyi.

Michael katsahti häneen ja nyökkäsi, uupunut hymy kohosi jälleen hetkeksi hänen huulilleen. ”Nämä mömmöt ovat hyviä…pidän näistä mömmöistä… on mukavan lämmin…” Hän mutisi ennen kuin sulki silmänsä ja Sam hymyili surullisena ja antoi luvan kyyneleille valua silmistään. Koko tilanne oli helvetin epäreilu ja vaikka pahin oli takana, hän ei voinut olla pelkäämättä tulevaa.

**^^^**^^**

Kirstin laski puhelimensa turhautuneena, Richard ei vastannut. Mies oli ollut poissa jo muutaman päivän, kiireinen työmatka; tämä oli sanonut. Kirstin oli ollut pahoillaan, hän olisi tarvinnut miehensä tukea ja oli tuntunut oudolta, että tämä lähti sellaisella hetkellä.

Hänen sisarensa poika Jared, oli ollut kateissa jo muutaman viikon, eikä kukaan tiennyt missä tämä saattaisi olla. Nuoret olivat olleet jossain juhlissa. Jeremy oli ollut siellä myös ja tullut kotiin kuten hänen serkkunsakin olisi pitänyt, mutta Jared oli lähtenyt juhlista jo aiemmin eikä kukaan ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Hänen sisarensa oli suunniltaan ja Kirstin jakoi sisarensa pelon. 

Ricky oli silloinkin ollut liikematkalla ja palannut katoamista seuraavana päivänä. Poliisit olivat kuulustelleet heitä molempia ja edellisenä aamupäivänä viranomaiset olivat palanneet kyselemään miehen perään. He olivat kyselleet tarkempia tietoja työmatkasta, mutta Kirstinillä ei ollut niitä antaa. Viranomaiset olivat poistuneet vaatimuksella, että hän ottaisi heti yhteyttä, jos kuulisi miehestään jotakin.

Hän oli nukkunut huonosti edellisen yön ja nyt hän tunsi uupumuksen sekaisen huolen kehossaan. Lapset olivat lähteneet kouluun ja Kirstin kaatoi ensimmäisen kupillisen mustaa kahvia mukiinsa, katsellen ulos ikkunasta aurinkoiseen aamuun. Kymmentä vaille yhdeksän ovikello soi ja Kirstin katui, ettei ollut kunnolla harjannut hiuksiaan.

Väsyneenä hän käveli kohti ovea ja kuka tahansa oven takana oli, oli kärsimätön sillä ovikello soi uudestaan. Kirstin naksautti kieltään ärtyneenä ja vilkaisi kuvajaistaan eteisen peilistä ennen kuin avasi oven.

Ovella seisoi kaksi konstaapelia, Kirstin katsoi heihin hämmentyneenä, tunsi huolen puristavan rintaansa. Uutiset eivät voineet olla hyviä, mutta miesten kasvoilla ei näkynyt empatiaa, sellaista, jonka odottaisi näkyvän, jos he toisivat suru-uutisia. ”Rouva Larkin?” Toinen kysyi.

”N-niin?”

”Meillä on kotietsintä lupa.” Hänelle ojennettiin paperi nähtäväksi ja Kirstin katsoi paperia sekä miehiä hämmentyneenä. ”Miehenne Rickhard Larkin on pidätetty eilisiltana Pariisissa. Hän on parhaillaan sairaalahoidossa.”

”P-pidätetty?” Kirstin kysyi pidellen paperia vapisevassa kädessään, samalla kun viranomaiset astelivat sisään.  ”Miksi, mitä on tapahtunut?” Hän kysyi järkyttyneenä. Lisää viranomaisia asteli asuntoon ja Kirstin tunsi häpeää, mitä naapuritkin ajattelisivat?

”Häntä epäillään nuoren miehen sieppauksesta ja raiskauksesta.” Konstaapeli hänen vierellään sanoi ja sanat olivat epätodellisia, Kirstin epäili kuulleensa väärin.

”M-mitä?” Häntä pyörrytti. Mies laski kätensä hänen olalleen.

”Teidän on paras istua.” Mies sanoi, nyt ensimmäisen kerran huolestuneen kuuloisena ja otti kahvikupin, joka oli pudota hänen kädestään.

”Mitä tämä on?” Hän kysyi.

”Asioiden valossa miehenne on nyt myös pääepäily sisarenpoikanne katoamisessa.”

Kirstin pudisteli päätään. ”Ei se voi olla. Ei Ricky tekisi sellaista! Olette erehtyneet!” Järkytys muuttui vihaksi. ”Ei teillä ole oikeutta olla täällä! Olette erehtyneet!”

”Rouva…” Mies sanoi. ”Todisteet ovat kiistattomia. Rikoksesta on videomateriaalia, jossa miehenne esiintyy. Ymmärrän että tämä tulee teille shokkina. Mutta meidän on tutkittava asunto mahdollisten vihjeiden vuoksi, sisarenpoikaanne liittyen.”

Kirstin ei halunnut ymmärtää. Hän vaikersi ja puhkesi kyyneliin. ”Se on joku toinen, sen täytyy olla joku toinen…” Hän sopersi, konstaapelin yrittäessä parhaankykynsä mukaan lohduttaa. Mutta kuinka mikään voisi enää tuoda lohtua?

Kirstinin painajainen oli vasta aluillaan.

Jatkuu…

(C) Kolgrim

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s