4-6 Sodan vaietut uhrit


4. Luku

Havahduin levottomasta unesta, kuullessani heidän äänensä. Uupuneena sain hädin tuskin avattua silmiäni. Henkäisin yllättyneenä, kun karheat huulet painautuivat omilleni. Potkin ja rimpuilin vangitsijaani vasten. Kuulin miesten nauravan, joku vapautti käteni ja heti saatuani ne vapaaksi yritin työntää minua tavoittelevan miehen kauemmaksi. Hän nojautui taaksepäin ja katsoin hänen kasvojaan; Vladimir, sama mies joka oli jo aiemmin suudellut minua. Peräännyin, hän virnuili. Katsoin ympärilleni nähdäkseni kuinka monta miestä oli paikalla; näin kymmenen.

Tiesin olevani ansassa, ainoani tieni ulos oli heidän ympäröimänsä.

’’’Poika näyttää pelokkaalta.’’’ Kuulin keski-ikäisen miehen puhuvan huvittuneella äänellä, mutten ymmärtänyt sanaakaan.

’’’Hänen on syytäkin olla.’’’ Sanoi joku toinen.

En tiedä miestä mies tuli, mutta äkkiä hän oli takanani vetäen minua rintaansa vasten. Kädet availivat takkini ja paitani nappeja. Rimpuilin, mutta rimpuiluni ei hyödyttänyt mitään, kenkiäni riisuttiin. Taistelin yksin ja vastassani oli liian monta. Vaikka ymmärsin, etten voisi mitenkään päästä vapaaksi oli minussa silti osa joka ei suostunut hyväksymään sitä ja taistelin raivoisasti väistämätöntä vastaan.

Takaraivoni iskeytyi maahan. Makasin selälläni, takkini ja kenkäni jo riisuttuna. Paitani revittiin auki, alaston iho heidän nähtäväkseen. Käden kosketus; epämukava, karhea, aikuisen miehen käsi.

’’’No, no kaunis poika, taidat pitää tästä? Tuoksut hyvältä, puhtaalta…’’’Mies haisteli kaulaan, nuoli ihoani. Vieraat sanat puhuttuna vihollisen suusta, jota koko ikäni minut oltiin opetettu pelkäämään. Housuni vedettiin alas, jättäen vartaloni paljaaksi uteliaille katseille. Huusin, kun raskas ruumis laskeutui päälleni ja saatoin tuntea sen; kovan miehen elimen, joka halusi ulos. ’’’Pienten tulisi antautua suuremman valloittajan edessä ja tietää milloin heidät on voitettu.’’’

Käänsin kasvoni ja silloin katseeni löysivät lämpimän ruskeat silmät jotka katsoivat takaisin  omiini lämmöllä, inhimillisyydellä, jota muualta en löydä. Hänen silmissään on lohtua ja hetkeen en tunne pelkoa, en tunne tai kuule mitään mikä tapahtuu ympärilläni ja näen vain hänet ja ihmisen silmät. Hänen huulensa liikkuvat kuiskaten jotakin, katse ei koskaan irtaannu. Näen hymyn, mutta se ei ole ilkeä sen enempää kuin iloinenkaan, eikä se ole täytetty sairaalla mielihyvällä tai himolla. Hymy oli tuomaan lohtua ja tartuin siihen.


 
Todellisuus palasi liian pian. Makasin alasti kylmällä, kovalla teltan kankaalla. Huusin, kun minut käännettiin ja nostettiin peitoille vatsalleni. Tunsin  heidän katseensa; hiljaiset, himokkaat, sairaat katseet; miehet jotka saivat nautintonsa kärsimyksestäni. Sormet tunkeutuivat sisälleni ja huusin kaiken sen edestä mitä pidin rakkaana.

’’’Anna kun esittelen sinut omalle aseelleni poika.”’  Mies nauroi ja muut seurasivat.

Pian tunsin jonkun isomman pakottavan tiensä sisälleni ja kovempi kipu lävisti ruumiini, huusin, itkin. Joku tarttui hiuksistani ja veti pääni ylös. Näin sumuisia kasvoja katsomassa tuskaani ja tiesin osan odottavan hetkeä kun saisivat tuottaa sitä itse. Koko sen ajan rukoilin sen loppuvan, itkin samalla kun mies päälläni huokaili sairaasta nautinnosta. Hän vetäytyi ulos, käänsi kasvoni ja ampui siemennesteen kasvoilleni.

Kyyneleet kasvoillani; pyyhin nestettä pois. Mies nauroi vetäessään housujensa vetoketjun kiinni.

’’’Tiukka, hyvä pano… Tässä on jotakin mitä vaimonne kotona eivät tule, eivätkä pysty teille antamaan, joten paras maistaa sitä nyt.’’’ Hän puhui tovereilleen ja pian toinen mies veti minut syliinsä. Kuinka selviäisin tästä? En todellakaan tiennyt.
 
 

*****************

Alexander Volkov:

Istun maassa, omalla paikallani ja katson hiljaisena sairasta näytöstä edessäni. Vladimir suutelee poikaa, joka heräsi vain muutamia minuutteja aiemmin ja jolla ei ole aikaa käsittää sitä mitä on tapahtumassa kun se jo tapahtuu. He vapauttavat hänen kätensä ja hän yrittää työntää toverini kauemmaksi. Vladimir nojautuu taakse virnuillen. Poika perääntyy ja näkee nyt miten toivoton hänen tilanteensa on.

Maksim tarttuu poikaan takaa päin ja hän huutaa yllätyksestä. Hänen takkinsa ja paitansa auki paljastaen kauniin, pehmeän ihon. Hän on kaunis, ajattelen. En usko, että olen koskaan aiemmin nähnyt kauniimpaa poikaa. Miltei epätodellinen, ei tästä maailmasta. Tunnen surua ja voimakasta vihaa, turhautuneisuutta. Poika on viaton, vain välikappale tässä mielettömyydessä, tässä sodassa ja silti he kohtelevat häntä julmuudella.

 Poika kaadetaan maahan, takki ja kengät jo vietynä, paita repeää enemmän. Maksim nuolee ja haistelee häntä, maistaa häntä ja poikaa nyyhkyttää vapisten. En tiedä miksi enää katson, jähmettyneenä ehkä kun miehet joiden kanssa olen taistellut kentällä janoavat tuottaa kipua tälle viattomuudelle. Housut revitään hänen jaloistaan vimmalla ja Maksim käy makuulle hänen päälleen, koskettaen pojan puhdasta, vaaleaa ihoa.

Poika kääntää kasvonsa ja katseemme kohtaavat, miltei lakkaan hengittämästä. Hän ei huuda, vain katsoo minua. Hänen silmänsä kimmeltävät, vihreimmät kuin mitkään silmät jotka olen koskaan nähnyt, katse tuntuu porautuvan syvälle sieluuni. Hiljainen ymmärrys välillämme, tunnen hänen tuskansa, luoja minua auttakoon miten sen tunnen. Haluan auttaa, haluan sanoa jotakin estääkseni tapahtuvan, mutta jalkani evät kanna ja ääni takertuu kurkkuuni. Tiedän, ettei ole mitään mitä voisin tehdä, en voi auttaa.

’’’Sinä selviät pikkuinen, sinun täytyy.”’ Kuiskaan, niin hiljaa ettei kukaan kuule minua, enkä tiedä miksi kuiskaan sen, mutta tarkoitan jokaista sanaa. Hymyilen, vain vähän hänelle; me emme kaikki ole täällä aiheuttaaksemme kipua.

Pian poika on täysin ilman vaatteita ja en voi olla ihailematta paljastettua vartaloa. Olen aina tiennyt taipumuksestani; miehen vartalo on ollut silmilleni mieluisampi kuin naisen, mutten koskaan ole tunnustanut sitä kenellekään. Sellainen ei ole hyväksyttävää, ei sodan ulkopuolella ainakaan kuten nyt surullisena joudun todistamaan.

Kun he pakottavat pojan vatsalleen ja kun Maksim paikoittaa sormensa pojan sisään alan voimaan pahoin koko tilanteesta, poika itkee niin lujaa. En kykene enää katsomaan, kuinka pystyisin elämään itseni kanssa jos todistaisin raiskausta silmieni edessä? Nousen ja siirryn ulkoilmaan. Sytytän savukkeen, kuulen yhä hänen huutonsa, siltä ei pääse pakenemaan ja tiedän jo nyt kuulevani hänen huutonsa koko lopun ikäni. Jotkut asiat syöpyvät mieleen ikuisuudeksi. Suljen silmäni.


’’’En voinut katsoa sitä myöskään.’’’ Ääni sanoi ja käännyin katsomaan; Sergei, yksi läheisimmistä tovereistani. Koetan hymyillä, mutta hymyni on heikko, kuolee pian. Hän tarjoaa juomaa taskumatistaan ja otan sen vastaan hyvilläni. ’’’Tuo poika todella huutaa lujaa.’’’ Hän sanoo sitten.

’’’Huutaisin itsekin hänen tilallaan.’’’ Sanon ja tuijotan kohti yötaivasta.

’’’Minulla on hänen ikäisensä poika kotona, se tekee minut sairaaksi ajatella, että…” Hän aloittaa, muttei pysty jatkamaan ja juo lisää.



Olemme molemmat hiljaa. Mietin miehiä jotka ovat teltassa, useimmilla heistä on vaimo ja lapset kotona odottamassa… Mitä kummallisia puolia sota voikaan herättää miehessä. He sanovat; ’Tämä on sotaa Alexander, mitä teemme täällä, jää tänne.’ Joten mitä merkitsee yhden nuoren pojan henki? He sanoisivat; ’Sodassa ihmisiä kuolee, heitä katoaa;  se on vain asianlaita.’ Heille, hänen elämänsä ei merkitse mitään, hän on vain huvia, kaunis lelu, vihollisen lapsi. He tuntevat voivansa kokeilla salaisia mielihalujaan häneen, näkemättä häntä tuntevana ihmisenä. Pojan kärsimyksellä ja tuskalla ei ole merkitystä, se ainoastaan ruokkii heitä. – Miten sairaassa maailmassa me elämmekään….

 Minkä vuoksi taistelemme? Mietin sitä jatkuvasti. Useimmat miettivät samaa; uskon niin. Taistelemmeko johtajiemme vuoksi? Taistelemmeko heidän taisteluaan; isompien päättäjien, isompien hallitsijoiden. En tiedä, mutten voi olla miettimättä.

Maksim astuu ulos, näkee meidät ja hymyilee. ’’’Miksi olette täällä ettekä sisällä?’’’ Hän kysyy ja sytyttää savukkeen.

’’’Me emme kaikki ajattele, että on oikein satuttaa tuota poikaa niin julmalla tavalla.’’’ Sanon, hän lyö selkääni toverillisesti ja nauraa.

’’’ Sinä huvitat minua Volkov. Otat asiat aivan liian vakavasti. Häntä on jo käytetty, mitä se merkitsee enää? Hän on yksi heistä, yksi hyödyttömistä vihollisista. Tarvitset kunnon panoa, rentoudu, ota hänet; voit paremmin.’’’

’’’Hän on silti ihminen, jonkun poika. Hän voisi olla omasi.’’’ Sanon ja hän katsoo minua pitkään.

’’’Mutta hän ei ole… Nyt hän ei ole mitään muuta kuin huora, meidän huoramme. Ota neuvoni vastaan; ota hänet, kokeile, voit jopa nauttia siitä.’’’ Hän virnistää pidätän itseni lyömästä häntä.

’’’Taidat jättää väliin.’’’

’’’Miten vain Volkov, sinun valintasi.’’’

 
Kun palaan telttaan, löydän pojan sen keskeltä; kylmissään, alasti ja nyyhkyttäen surkeasti. Kukaan ei tunnu välittävän. Tulen hänen luokseen, puhdistan vartalon siemennesteestä, verestä. Hän ei katso minuun, silmät pysyvät suljettuina. Yritän pukea hänet, on kylmä ja hän menehtyy varmasti jos kukaan ei pidä huolta; erityisesti tässä tilassa.

’’’Mitä sinä teet Volkov?’’’ Luutnantti kysyy.

’’’Pidän huolta vangistamme Sir, ymmärsin, että haluatte hänen pysyvän hengissä Sir?’’’

’’’Kyllä totta kai, tee mitä sinun täytyy. Katso ettei hän pääse pakenemaan.’’’ Katson poikaa ja miltei hymähdän, kuka tahansa näkisi, ettei pojalla riittäisi voimia paetakseen.

Otan pojan viereeni, missä hän olisi turvassa toistaiseksi niiltä, jotka eivät ehkä olisi saaneet vielä tarpeekseen. Yritän pitää hänet niin lämpimänä kuin pystyn, silittelen hänen hiuksiaan ja kuiskailen lohduttavia sanoja hänen korvaansa; sanoja, joita tiedän ettei hän ymmärtäisi. Jos en voi pelastaa häntä, jos en voi viedä kärsimystä pois, voi ainakin yrittää parhaani lieventää sitä, voin ainakin yrittää pitää hänet hengissä. Toivon sodan päättyvän pian.

5. Luku

Elias:

Näin unen hänestä. Oli kesä, juoksimme metsässä, kohti järveä. Kun pääsimme sinne, sukelsimme veteen vaatteet päällä. Hän on kaunis, hän hymyilee ja koskettaa kasvojani. Nauramme katsoessamme toisiamme; molemmat läpimärkiä, mutta päivä on lämmin emmekä välitä. Takaisin rantaan. Hän ottaa mutaa käsiinsä ja piirtää sillä viivat poskiini ja nenääni. Matkin; teen samoin hänelle. Hän heittää mutaa päälleni, leikimme, painimme maassa, mudassa. Hän nauraa ja hänen naurunsa on pehmeä, suloinen.

”Voitin sinut.” Hän sanoo, painaen minut allensa. Hänen kultaiset hiuksensa ovat märät ja mutaiset, samoin hänen kasvonsa ja märät vaatteet, jotka tarrautuvat hänen ihoonsa. Hän on kaunis.

”Vain koska minä annoin sinun voittaa, voittaisin sinut jos haluaisin.” Kerron hänelle.

”Et voittaisi.” Hän kiusoittelee. Kieräytän hänet alleni, pitelen hänen ranteitaan.

”Mitä sinä sanoit?” Kysyn ja virnistän. hän virnistää takaisin ja en voi vastustaa kiusausta alkaa kutittaa häntä.

”Hyvä on, hyvä on! Sinä voitit!” Hän nauraa. Lopetan. Puhdistaudumme viileässä vedessä, hän suutelee huuliani varoen. Luulen, että rakastan häntä.

Herään julmaan todellisuuteen. Vain unta, uni paremmasta ajasta, päivästä joka kerran oli totta, niin pitkä aika sitten. Kipu, tunnen sen väreilevän vartalollani, mielessäni, sydämessäni. ”Emma…” Kuiskaan hänen nimensä niin hiljaa, miltei ilman ääntä.

Miehet nukkuvat, pedot nukkuvat.

 Muistelen ajan taakse, hän oli paras ystäväni ensimmäinen tyttö jota suutelin, ainoa tyttö jota olen suudellut, ensi rakkauteni, ainoa rakkauteni. En ole nähnyt sinua sitten kesän vuonna 1939, kun kaikki oli vielä hyvin, kun paha vasta väijyi edessämme.



-Muisto-

Istun maassa, suuren tammen juurella, odottaen häntä. Hän juoksee kohti, kaataa minut maahan. Kutittamistaistelu, jota kumpikaan meistä ei voita.

”Tule Elias, mennään uimaan!” Hän huutaa juosten kohti järveä. Riisun paitani, heitän sen maahan, samoin housut. Hyppään veteen ylläni vain alushousut. Emma pitää mekkonsa yllään, jonka helmat nousevat veden pintaan. Roiskutan vettä hänen päälleen ja hän nauraa. Hän kävelee hiljaa lähemmäksi.

”Ne ovat alkaneet kasvaa.” Hän sanoo ja asettaa käteni hänen rinnalleen. Punastun, punastun aina aivan liian helposti. Katson häneen hämmentyneenä. ”Alan kasvaa naiseksi.” Hän nauraa.

”Ethän muutu Emma? En halua, että sinusta tulee kuin ne toiset, he eivät koskaan tee mitään hauskaa, niin  kuin sinä.” Kysyn huolestuneena.

”En koskaan muutu.” Hän lupaa, kumartuu eteenpäin ja painaa pehmeät huulensa omilleni; hellä, viaton suudelma, kuitenkin tarpeeksi saadakseen sydämeni miltei pysähtymään. rakastan häntä, niin erilainen muista, hän ei välitä säännöistä, ei välitä mitä muut hänestä ajattelevat. Kun olen hänen kanssaan, en välitä itsekään. Emma on villi luonnonlapsi; hän kiehtoo minua.

 
”Elias, aika tulla kotiin, illallisaika!” Isäni huutaa ja hymyilee nähdessään meidät yhdessä. Juoksen pois vedestä,  pukeudun ja käännyn vielä kerran katsomaan tyttöäni.

”Nähdään myöhemmin Emma!” Huudan, hän hymyilee. Juoksen isäni luokse, joka pörröttää hiuksiani.

”Juokset jo tyttöjen perässä 11-vuotiaana, isääsi tullut.” Hän nauraa pehmeästi, kun kävelemme kotia kohti vieretysten.

”Olen kaksitoista pian! ja menen naimisiin hänen kanssaan, kun olemme aikuisia.” Kerron hänelle.

”Niinkö? Sinä et totisesti tuhlaa aikaa, ethän poika?” Isä hymyilee.

”Olen rakastunut.” Kerron, isä pudistelee päätään, hymyillen yhä.

Isä kertoo äidille tyttöystävästäni, josta on hyvää vauhtia tulossa heidän miniänsä. Äiti hymyilee lämpimästi.

”Poikani kasvaa niin nopeasti.” Hän sanoo kattaessaan pöytää. Olavi alkaa itkeä heidän makuuhuoneessaan.

”Minä voin mennä.” Sanon ja käyn hakemassa pikkuveljeni ja sisareni.

”Jonakin päivänä, teet jonkun naisen erittäin onnelliseksi kultaseni.” Äiti sanoo, kun tulen takaisin keittiöön. Hymyilen, tiedän jo kuka hän on.

Heinäkuun lopussa hän kertoo, että he ovat muuttamassa. Hänen äitinsä on mennyt uudelleen naimisiin, hänen uusi miehensä on ruotsalainen ja vie heidät mukanaan Tukholmaan. En halua päästää häntä, eikä hän halua lähteä. Itkemme, pidelle toisiamme tiukasti. Luulemme rakkautemme olevan kuin se mitä aikuisilla on, luulemme tietävämme kaiken ja he jotka sanovat, että olemme liian nuoria tuntemaan näin, ovat väärässä ja typeriä. He eivät tunne meitä, eivätkä voi sanoa mitä tunnemme. Kun hän kertoi lähtevänsä, maailmani tuntui murtuvan.

”Tulen takaisin.” Emma lupaa, heti kun hän olisi tarpeeksi vanha, hän palaisi luokseni. Kysyn, menisikö hän naimisiin kanssani sitten Emma vastaa kyllä. Suutelemme viattomasti, teemme lupaukset toisillemme. Pelkään , että joku ruotsalainen poika vie tyttöni minulta. Hän sanoo, ettei minun ole syytä huolehtia, että olisin hänen ainoa miehensä ikuisesti. Emma pelkää että katson muita tyttöjä, hän sanoo, että he yrittävät kosiskella minua. Kerron, etten halua ketään heistä, haluan vain hullun Emmani. Uusi suudelma.

 
Elokuun loppu ja hän on lähdössä. Isä vie minut juna-asemalle. Haluan nähdä hänet vielä kerran, seuraavaan voisi mennä vuosia. Emma on aikeissa astua junaan, kun näen hänet. Kutsun hänen nimeään ja juoksen. Hän kääntyy, kasvot kirkastuen minut nähdessään. Hän heittäytyy syleilyyni, pitelemme toisiamme pitkään.

”Löysin tämän sinulle.” Kuiskaan ja ojennan hänelle sydämen muotoisen kiven, jonka löysin edellisenä yönä. Olen maalannut siihen; ’Elias & Emma.’ Hän ottaa sen vastaan hymyillen, suutelee minua viimeisen kerran.

”Kiitos, pidän sitä aina mukanani.” Hän kuiskaa. Hänen äitinsä kutsuu ja Emman on mentävä. “Kirjoitan!” Hän lupaa.

Näen hänet ikkunalasin kautta ja tulen lähemmäksi. Hän painaa kasvonsa lasia vasten ja tekee hassuja ilmeitä piristääkseen minua. Emma saa aina minut nauramaan. Painan omani lasia vasten myös, ilmeillen hänelle. Suutelemme lasin lävitse. Juoksen junan vierellä, kunnes väsyn, kunnes en  pysy enää sen mukana. Hän on poissa nyt…

-Muisto päättyy-

En koskaan enää nähnyt häntä, sota piti heidät poissa. Vaihdoimme kirjeitä, mutta lopulta, kuukausia sitten kirjeiden tulo katkesi ja minun oli myös mahdotonta lähettää niitä. En kuitenkaan lakannut kirjoittamasta, kirjoitin viikoittain ja säilytin niitä huolella, ajatellen että voisin antaa ne Emmalle, kunhan taas tapaisimme.

Ehkä ajan myötä hän unohtaa minut…

Oliko se tosiaan vasta eilen kun heräsin omasta kotoa, omasta sängystäni? Kuinka outoa… Se oli kuin mikä tahansa aamu ennen tätä; mikään ei voinut valmistaa minua tähän.  EN edes tiennyt asioista joita minulle tehtiin, en uskonut niitä mahdollisiksi.

En tiedä mitä enää olen… Mies? Ei, he käyttivät minua kuin naista… ja nyt vartaloni on arka joka puolelta. Heidän iljettävä maku täyttää suuni ja on lähellä etten oksenna. He pakottivat minut… pakottivat elimensä suuhuni ja… vapisen iljetyksestä ja kivusta.

Minut tapetaan, jos tämä kipu ei tapa minua nyt, he tekevät sen. En voi kestää sitä enempää, en halua sitä! Se on iljettävää ja väärin. Minua rangaistaan ja Jumala hylkää minut. Päädynkö nyt helvettiin? Rukoilen hiljaa armoa, yritän kertoa Jumalalle, etten halunnut sitä ja olisin estänyt heitä jos olisin pystynyt. Rukoilen Jumalalta, että hän auttaisi minut takaisin kotiin. Rukoilen ihmettä, joka herättäisi minut tästä kamalasta unesta.

Tulen tietoiseksi miehen vartalosta vierelläni. Kuulen ja tunnen hänen hengityksensä ja vartaloni jännittyy kauttaaltaan, mutten kykene liikkumaan, en voi paeta, he ovat ympärilläni. En pääse pakoon, he satuttavat minua uudestaan, miksi? Miksi?! Mitä väärää tein?

Äkkiä mies liikahtaa, hyvä luoja hän on hereillä! Makaan aloillani, jähmettyneenä, tuskin uskallan hengittää. Hän koskettaa poskeani ja vaikerran pelosta; ole kiltti, ei enää, en voi kestää sitä enää! Hän kuiskaa jotakin mitä en ymmärrä ja nostaa kätensä iholtani. Pakotan itseni avaamaan silmäni ja näen lämpimien ruskeiden silmien katsovan takaisin. Mies puhuu hiljaa, hänen äänensä on lempeä. Räpytän silmiäni hämmentyneenä; hänen silmänsä näyttävät niin lempeiltä ja surullisilta samaan aikaan. Hän ei satuttanut minua kuten nuo toiset, ei koskenut minuun sillä tavoin. Hetken pelkään mitä hän saattaisi tehdä, mutta… hänen silmänsä… hänen katseensa on liian lämmin, liian hellä ja…

Kuulen muiden äänet, pedot ovat heränneet ja katson peloissani miestä vierelläni, rukoillen hänen apuaan. Joku lähestyy ja vaistonvaraisesti kiedon käteni ruskeasilmäisen miehen ympärille. “Ole kiltti, ole kiltti auta minua,” kuiskaan epätoivoisena, haluamatta irrottaa otettani ainoasta ihmisestä jonka näen. En halua tulla syötetyksi susille.

Mutta he repivät minut irti hänestä ja huudan paniikissa, potkin ja kamppailen. En kestä sitä, ei enää, ei uudestaan!
 

Alexander:

Minun ei tulisi sekaantua, ei tällä tavoin. Poika on hereillä; katson alas hänen vaaleita hiuksiaan ja mietin miltä tuntuisi koskettaa niitä; tuntuisivatko ne yhtä pehmeiltä kuin miltä ne näyttävät? Suljen silmäni ja avaan ne uudestaan, katson ympärilläni nukkuvia miehiä. Miksi? Pojan hengitys käy epätasaiseksi ja hän vapisee vaikertaen hiljaa. Liikun ja katson häneen tarkemmin jolloin poika jähmettyy.

Kosketan hänen poskeaan hellästi, silitän pehmeää ihoa sormillani. ’”En satuta sinua, älä pelkää…”’ Kuiskaan mutta vedän käteni taakse, huomaten kuinka kosketukseni saa hänet hermostumaan. Hän avaa silmänsä enkä ollut siihen valmis; katseemme kohtaavat ja tuskin uskallan hengittää. En koskaan ole nähnyt yhtä vihreitä silmiä kuin hänen. ”’Kaikki järjestyy, älä pelkää…”’  Kuiskuttelen, vaikka tiedän etten voi luvata asioiden järjestyvän. Katson muita miehiä, jotka alkavat jo heräillä, tiedän, että he haluavat satuttaa häntä uudelleen siten.


Tunnen oloni revityksi, en halua olla tässä, asetettuna tähän tilanteeseen. En halua ottaa osaa tehän ja kuitenkin olen sen jo tehnyt; ottamalla hänet viereeni, pukemalla hänet, auttamalla… Olen jo sekaantunut.

Muut alkavat näyttää merkkejä heräämisestä ja Vladimir… hän katsoo suoraan minuun. Luulen, että hän tietää minun olevan hänen kaltaisensa, että ajattelen samoja syntejä. Olemme jutelleet enemmän kuin mitä välittäisin. Olemme samanikäisiä; 22, perhetaustamme ovat samankaltaiset; olen ainoa lapsi kuten hän. Tulemme molemmat varakkaista perheistä. Ja tämä poika, luoja auttakoon minua! Mutta tunnen himoa, nuo pimeät demonit sisälläni koettavat houkutella minua maistamaan häntä, edes hieman… Mutta tässä minä ja Vladimir eroamme toisistamme, minulla on yhä moraalini, kunnioitan yhä toista ihmisolentoa ja otan partnerini mieluummin halukkaina, en voisi nauttia toisen kärsimyksestä.

Vladimir lähestyy pitäen katseensa minussa, hän virnistää ja äkisti poika kietoo käsivartensa ympärilleni.

“Ole kiltti, ole kiltti auta minua,” hän kuiskaa kielellä jota en ymmärrä, mutta kuulen selvän epätoivon sanojen takana.

Olen niin yllättynyt, etten ehdi reagoimaan kun Vladimir jo riistää pojan otteestani. Hän pitää poikaa rintaansa vasten välittämättä tämän heikosta kamppailusta.

”’Välitätkö tästä lutkasta, Volkov?”’ Hän virnuilee ja hyväilee huulillaan pojan poskea.


’’’Päästä hänet Sadov, anna poikaparan levätä!” Yritän, mutta Vladimir ainoastaan virnistää vastaukseksi. Hän liikuttaa käsiään pojan vartalolla, joka itkee nyt hiljaa. Vladimir nuolee hänen kaulaansa, katse kohdistettuna minuun.

’’’Eikö sinua houkuta yhtään? Katso häntä, katso kuinka kaunis hän on. Etkö haluaisi maistaa häntä? Antaa hänen nuolla sinua, imeä sinua, panna häntä tänne…’’’ Vladimir puristaa pojan takamusta lujaa saaden tämän huudahtamaan tuskasta. ’’’Hänellä on niin tiukka peppu, niin kaunis suu.’’’

’’’Päästä hänet, olet sairas.’’’ Sanon tiukasti. Hän nauraa.

’’’Mitä? Voi Alexander, sinä huvitat minua. Tämä poika on vain lutka, meidän huvittamiseen, miksi ihmeessä välität? Oletko rakastunut?’’’ Haluaisin lyödä häntä, mutta kaikki katsovat tätä nyt.

’’’Älä ole typerä, hän tarvitsee lääkäriä sen jälkeen mitä teitte hänelle eilen.’’’

‘’’Hän voi hoitaa yhden asian ensin, kaluni on kivuliaan kova juuri nyt, tarvitsen helpotusta ja hänellä on suu juuri siihen.’’’ Hän pakottaa pojan alas, avaa housunsa ja pakottaa pojan ottamaan hänet suuhunsa. Poika kakoo, kuola valuu alas hänen leukaansa. Hänen silmänsä ovat kiinni, kyyneleet valuvat alas poskia. Vladimir tukistaa häntä, repii hänen hiuksiaan kovakouraisesti. Hän huohottaa, työntyen syvemmälle. Kaikki katsovat. Huomaan kuinka he haluavat tätä, silmät kiiluen himosta. Olen liian järkyttynyt liikkuakseni, omat silmäni kostuvat, yritän pakottaa kyyneleet pois. Raiskauksen katsominen; kuin joutuisi raiskatuksi itse jollakin tavalla. En tiedä miksi välitän näin paljon.

Lopulta Vladimir saavuttaa orgasminsa, pitää elimensä hänen suussaan, pakottaen hänet nielemään.

’’’Niele kaikki senkin typerä lutka!’’’ Vladimir lyö häntä kasvoihin, kun poika ei kyennyt toteuttamaan käskyä. Hän näyttää siltä, että oksentaisi, mutta onnistuu pitämään sen sisällään.

Ennen kuin ehdin keksiä mitä tehdä, luutnantti nousee ja kävelee lähemmäksi. Hän tarraa kiinni pojasta. ”’Mitä tehdä kanssasi,”’ hän tarttuu kiinni tämän leuasta ja virnistää selvästi nauttien siitä vallasta, joka on hänen käsissään. ”Vaihdamme leiriä pian ja tarvitsen vapaaehtoisen,” hän katsoo itkevää nuorukaista. ”Vapaaehtoista huolehtimaan vangistamme.”

”’Sir, minä voin tehdä sen,”’ kuulen ääneni vastaavan ja luutnantti katsoo minuun uteliaana. ”’Haluan tehdä sen… haluan pitää huolta hänestä.’”

”’Niinkö tosiaan?”’ Luutnantti kysyy huvittuneena.

”’Hoidan asiani yksityisyydessä, herra luutnantti, ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan?”’ Kysyn ja hänen virneensä kasvaa hänen vilkaistessa nopeasti muihin.

”’Niinkö tosiaan korpraali Volkov?”’ Hän kysyy ja tiedän hänen leikittelevän minulla.

”’Kyllä, herra luutnantti, olen vapaaehtoinen; haluan hänet.”’ Sanon ja en voi olla tuntematta oloani vieraaksi sanojeni kanssa, minun ei pitäisi sekaantua ja silti olen sen tekemässä.

”’Siinä tapauksessa saat hänet, mutta älä tuota minulle pettymystä Volkov. Hän ei saa päästä pakenemaan, ymmärrätkö?”’

”’Totta kai, herra luutnantti, kiitos.”’

6. Luku

Emma

Näin unen hänestä. Hän seisoo puumme vierellä, on kesä, lämmin. Kävelen häntä kohti, hänen vaaleat hiuksensa kimmeltävän kultaisina auringossa. Hänen ylävartalonsa on paljas ja tässä unessa hän on vanhempi kuin viimeksi kun  näimme. Hän on kaunis. Kultainen risti tuntuu loistavan hänen ihoaan vasten, hänen silmänsä ovat vihreät kuin puiden lehdet. Hän hymyilee vain hieman, mutta kun tulen lähemmäksi, hän kääntyy ja kävelee poispäin, syvemmälle metsään, seuraan.

Tuuli kääntyy, taivas tummuu, ilma muuttuu kylmäksi. En voi kävellä yhtä nopeasti kuin hän. Lopulta hän kääntyy, katsoo minua sellainen suru ja kipu hänen kasvoillaan, että ne pelottavat minua. Taivas on harmaa nyt, metsä synkkä, aavemainen. Kutsun hänen nimeään, rukoilen häntä luokseni, mutta hän pysyy aloillaan ja tuijottaa. Hän kääntää lopulta katseensa, katsoo kohti taivasta ja osoittaa jotakin siellä; mustia korppeja, jotka raakkuvat, täyttävät taivaan, tehden siitä miltei mustan. Ääni jonka ne tekevät on kammottava. Kylmä tuuli puhaltaa  ohitsemme ja hän alkaa juosta, syvemmälle ja syvemmälle metsään. Juoksen hänen perässään, kutsun hänen nimeään epätoivoisena, mutta hän ei pysähdy. Hän katoaa pimeyteen ja silloin heräsin. 

 
Uneni pelottavat minua. En ole kuullut hänestä kuukausiin. Kirjeet joita lähetän  hänelle, eivät tavoita häntä vaan palaavat takaisin. Kukaan ei asu siellä enää, he sanovat, mutta tiedän, että hän asui. Sydämeni tuntee kivun, suuremman kivun kuin koskaan aiemmin. Muistan uneni ja pelkään. Se ei tarkoita hyvää; korpit, äkillinen sään muutos, ilme hänen kasvoillaan. Se on enne jostakin pahasta, uneni ovat kertoneet asioita ennenkin ja tiedän tämänkin kertovan. ”Elias,” Kuiskaan hänen nimensä, nimen joka tarkoittaa minulle enemmän kuin mikään toinen. Tiedän jonkin olevan vinossa, todella vinossa.

-Muisto-

Kävelemme metsässä, tällä kertaa olemme kävelleet pitkälle, niin pitkälle, että saavutamme rajan. Elias pysähtyy ja katsoo minua, virnistää. Edessämme avautuu ruohokenttä.

”Sinulla ei ole sisua mennä heidän puolelleen,” kiusaan häntä.

”Eikö? Katso vain!” Hän sanoo uhmakkaana ja nauraa. Emme näe ketään, joten hän ottaa muutaman askeleen lisää kunnes on heidän puolellaan. Vanhempamme ovat varoittaneet meitä ylittämästä rajaa, joten tämä on jännittävää, jotakin kiellettyä.

”Terveisiä Venäjältä!” Hän nauraa  ja vilkuttaa minulle, vilkutan takaisin hymyillen. Hän katsoo ympärilleen,

”Tule takaisin Elias, olet jo todistanut itsesi!” Huudan.

”Nah, tämä ei ole mitään vielä!” Hän virnistää ja juoksee pidemmälle, koskettaa puunrunkoa. ”Tule takaisin ennen kuin joku näkee sinut!” Huudan, yleensä olen rohkeampi, mutta venäläiset pelottavat minua hieman, olen kuunnellut likaa isoäitini tarinoita. Hän nauraa ja kumartaa poimiakseen kukan maasta, Miksi poikien pitää aina todistella rohkeuttaan? Kuulemme oksan katkeavan, hän juoksee kohti.

”Juokse Emma! He ovat tulossa, näin; hän oli todella iso ja ruma!” Elias huutaa ja käännyn paniikissa juostakseni kauas.

Hän kaataa minut maahan juostuamme tarpeeksi kauas.

”Luojani se oli lähellä!” Henkäisen, hän katsoo minua ja nauraa katketakseen.

”Ei siellä ollut ketään! Vain venäläinen hirvi!” Hän virnistää.

”Olet ilkeä Elias, pelästytit minut!” Hetken ehdon jo pelätä että päätyisimme vankilaan. Hän katsoo minuun, nostaa kulmaansa ja alamme molemmat nauraa.

”Toin sinulle kukan venäjältä,” Hän kuiskaa ja painaa viattoman suudelman huulilleni.

Kun kävelemme kohti kotia, tapaamme vanhan mustalaisnaisen. Hän kysyy haluaisimmeko hänen lukevan tulevaisuutemme käsistämme. Uteliaana myönnymme. Hän kertoo elämän viivani olevan pitkä, että hän näkee vaikeuksia edessä, sydänsuruja, mutta myös onnea myöhemmässä elämässä. Hän katsoo Eliaksen kättä ja hänen ilmeensä synkkenee. Huoli ja suru hänen tummissa silmissään

”Poika rukka,” hän toteaa. Katsomme toisiamme hämmentyneinä. ”Näen nuoren elämän, joka päättyy liian aikaisin, näen kipua, synkkyyttä…Näen myös rakkauden, joka on voimakkaampi kuin elämä.” Elias vetää kätensä vapaaksi. Näen naisen sanojen vaivaavan häntä, mutta hän yrittää pudistaa sen naurulla.

”Uh, miten vain…” Hän kohauttaa olkiaan.

Jatkamme kulkuamme.

”Vaivaako sinua mitö hän sanoi?” Kysyn. Hän katsoo minua hymyillen.

”Meidän kohtalomme ei ole kirjoitettu tähtiin, eikä käsiimme, me jokainen luomme oman kohtalomme, siihen minä uskon.” Hän sanoo ja tarttuu käteeni.

”Uskotko Jumalaan sitten?” Kysyn.

”Uskon, mutten usko, että Hän, tai mikään muukaan voima tässä maailmassa kontrolloi polkua jonka valitsemme. Se vanha mustalaisnainen kertoi vain tarinoita, keksi asioita päästään. En ole huolissani, eikä sinunkaan ole syytä olla.” Hän sanoo, mutta huolehdin silti. Joskus uneni kertovat minulle asioita, uskon enteisiin. Mutta Elias vain hymyilee, hän ei ole peloissaan, rauhoitun. Kaikki on hyvin maailmassa kun minun Eliakseni hymyilee.

Web published:1.toukokuuta.2010  My Secret Shore

© KOLGRIM

Jatka lukuun 7

My Secret Shore HOME