40. Vaiti

40.luku

Michael havahtui, valkeat verhot lepattivat hennosti, ikkuna oli raollaan. Mies istui hänen vuoteensa äärellä ja katsoi häntä hymyillen.

”Jack?” Michael kysyi hämillään ja tämä virnisti.

”Pitkästä aikaa, Micha.” Jack sanoi. Hän oli aikuistunut, saanut painoa terveellä tavalla. Kasvoilla oli lämmin hehku. Michael tunsi kyyneleet silmissään.

”Minulla oli ikävä sinua”, hän sanoi.

”Minullakin sinua, pikkuinen.” Jack sanoi ja Michael hymähti lempeästi sille hellittelynimelle.

”Kuinka sinä olet täällä?”

”Luin lehdestä, että heidät on pidätetty. Tiesin, että se olit sinä ja tulin heti kun pääsin. Olen pahoillani Micha… Hän vannoi minulle, että on hyvä!” Jack tarttui hänen kädestään ja katsoi surullisena hänen silmiinsä.

”Et voinut tietää”, Michael kuiskasi.

”He maksavat nyt.” Jack nyökkäsi.

”Ja me olemme vapaita.” Michael hymyili väsyneesti. ”Missä olet ollut?”

”Eri paikoissa… Elänyt uutta elämää, pääsin eroon huumeista! Sinä olet aina ollut mielessäni.”

”Ethän lähde Jack?” Michael puristi Jackin kättä.

”Olen aina luonasi.” Jack vannoi. ”Aina.”

”Kun pääsen sairaalasta, voimme mennä Disney worldiin.”

”Ja ostaa koko paikan, niillä rahoilla, jotka he joutuvat maksamaan meille!” Jack nauroi.

”Tehdään niin…” Michael hymyili ja sulki silmänsä. ”Sinä saat olla Hessu…”

”Nuku nyt, Micha…Tarvitset unta.”

Kun Michael seuraavan kerran havahtui unestaan, ulkona oli hämärää ja Sam istui siinä missä Jack oli istunut.

Sam kohotti katseensa kirjastaan kuullessaan Michaelin henkäyksen. Hän hymyili. ”Huomenta.” Hän sanoi.

”Huomenta?” Michael kysyi hämillään. ”Luulin, että on ilta.”

Sam laski kirjan pöydälle. ”Olet nukkunut aika pitkään.” Hän sanoi. ”Mutta se on hyvä. Kipulääkkeet varmasti tekevät sen.”

”Jack oli täällä”, Michael sanoi.

”Niinkö?” Sam kysyi hämillään.

”Etkö nähnyt häntä?”

”En”, Sam myönsi epäröiden. Michael kurtisti kulmiaan, katsoi ikkunaan, joka oli kiinni, pala nousi kurkkuun. Se oli tuntunut niin todelta.

”Hän ei ollut täällä todella…” Michael sanoi ymmärryksensä ääneen. ”Se oli unta.” Hänen äänensä värisi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. ”Se oli niin todentuntuista.”

Sam tarttui hänen käteensä. ”Hän on sinun ajatuksissasi, se on luonnollista.” Hän sanoi lempeästi. Häneen sattui nähdä se suru, jota Michael tunsi.

”Tarvitsen häntä”, Michael kuiskasi. Vain Jack voisi täysin ymmärtää sen mitä hän kävi läpi ja häneen koski tietää, että oli vain uneksinut toisen läsnäolon. Se sai hänet kyseenalaistamaan oman mielenterveytensä. Sam lohdutti häntä, mutta sillä hetkellä mikään ei tuntunut riittävältä. 

”Ehkä voin yrittää selvittää, jos Jack löytyisi jostain?” Sam mietti ääneen hieman avuttomana. Samalla häneen itse koski se, ettei hänen oma tukensa tuntunut Michaelista riittävältä, hän ymmärsi sen osittain ja samalla se sattui.

”Se merkitsisi minulle paljon.” Michael myönsi hiljaa. Sam nyökkäsi.

”Teen parhaani”, hän lupasi. ”Mikä on vointisi?” Hän kysyi ja Michael oli hiljaa hetken.

”Selviän”, hän lopulta vastasi.

”Pitäisikö kutsua hoitaja? Tarvitsetko kipulääkettä?” Sam piteli yhä hänen kättään ja Michael toi katseensa niihin.

”Pärjään vielä. Missä äiti ja isä on?”

”Käymässä kahviossa, tulevat varmasti pian. Poliisit haluavat tänään jutella kanssasi.”

Michael nyökkäsi. ”Hyvä. Olen valmis.” Hän sanoi hiljaa. ”Jean?” Hän kysyi.

”Häntä ei ole löydetty.” Sam myönsi. ”Oliko hän ottanut yhteyttä Rickyyn?” Asiasta puhuminen tuntui vaikealta ja Sam tunsi ahdistuksen rinnassaan. Michael oli hiljaa tovin, selvästi asia oli raskas puhua myös hänelle.

”Hän ja Ricky… He ovat tunteneet toisensa.” Michael nielaisi palan kurkustaan. ”Siinä on jotain- ” Hän tunsi kyyneleiden nousevan silmiinsä. ”Haluaisin puhua Ericin kanssa? R-Ricky… Hän sanoi, että- ” Sam puristi Michaelin kättä, kyyneleet olivat nousseet hänenkin silmiinsä, mitä tahansa Michael yritti kertoa, se oli vaikeaa. ”Hän sanoi, että he hoitelivat Jeanin entisen poikaystävän.” Hän lopulta sai sanottua hiljaa ja katsoi Samiin. ”Ehkä Eric tietää kenestä hän puhui?”

Sam nyökkäsi, kurkkua kuristi. Hoitelivat miten? -Hän mietti. Ricky ja Jean, hitto, koko juttu oli kieroutuneempi kuin saattoi aavistaa.

”Jean taisi kuitenkin soittaa avun.” Michael kuiskasi ja Sam hymähti. Mitä siihen voisi sanoa? Mies oli tehnyt kuvottavan teon ja painanut paniikkinappulaa? Jos Jean ei olisi sitä tehnyt, Michael olisi kuollut verenhukkaan. Samalla Jean oli yhtä syyllinen siihen, miksi Michael ylipäätään oli ollut paikassa.

”Poliisit löytävät hänet. Hän kuuluu vankilaan, Rickyn ja niiden muiden kanssa.” Sam sanoi. Michael oli hiljaa ja nyökkäsi. Hän halusi poliiseiden löytävän Jeanin, muutoin hän joutuisi yhä pelkäämään. Hän ei kuitenkaan halunnut alkaa kertomaan Samille keskusteluistaan Jeanin kanssa, ei nyt. Tilanne oli tarpeeksi raskas muutenkin. Samalla hän ei voinut ohittaa sitä ajatusta, josko Samia ajatellen olisi parempi jatkaa eri teillä. Hänestä ei olisi pitkään aikaan, jos ikinä, normaaliin parisuhteeseen kaiken jälkeen.

”Jos haluat tavata Ericin, voin soittaa hänelle? Tiedän, että hän haluaisi nähdä sinut.” Sam sanoi lopulta ja Michael hymyili vaimeasti.

”Kiitos, Sam.” Hän sanoi ja Sam puristi hänen kättään.

”Kaikki järjestyy, rakas.” Sam vakuutti ja Michael näki miten kiihkeästi toinen halusi uskoa siihen. Hän toivoi, että voisi itsekin uskoa yhtä vahvasti, mutta samalla hän pelkäsi mitä asian saama julkisuus toisi mukanaan.

”Olen väsynyt… ” Michael lopulta kuiskasi.

”Hyvä on rakas, lepää, soitan Ericille ja pyydän häntä käymään luonasi myöhemmin.”

**^^**^^**

Eric muisti Sebastianin, hän oli tavannut nuorukaisen vain kerran käydessään New Yorkissa tapaamassa Jeania, kun tämä opiskeli. Suhde oli ollut silloin vielä tuore. Sebastian oli ollut komea, todella komea ja sen vuoksi kenties jäänytkin hänen mieleensä niin hyvin. Jean oli ollut todella rakastunut, mutta Eric oli ollut aistivinaan, ettei Sebastian kenties ollut niin tosissaan Jeanin kanssa tai ainakaan yhtä rakastunut. Hänellä ei ollut sydäntä puhua ystävälleen siitä silloin, vaikka hän oli pohtinut asiaa.

Eric muisti miten murtunut Jean oli ollut kertoessaan heidän erostaan, mutta hiljalleen suru oli vaihtunut vihaksi. Ericin mieleen oli jäänyt puhelu ystävänsä kanssa, joka oli huolestuttanut häntä. Jean oli ollut juovuksissa ja myöhemmin hän oli laittanut ne kaikki vihaiset, rumat sanat alkoholin piikkiin. Myöhemmin Jean ei koskaan ollut sanallakaan maininnut Sebastiania ja Eric uskoi hänen päässeen tämän yli. Nyt kuulleessaan Michaelin tiedustelevan, josko hän voisi tietää kenestä Ricky oli puhunut, Eric tiesi.

”En tiedä hänen sukunimeään, mutta Sebastian opiskeli musiikkia ja soitti selloa.” Eric ei ollut ajatellut nuorukaista sen enempää, ennen kuin nyt. Hän oli kuvitellut Sebastianin jatkaneen elämäänsä, eikä ollut kuullut uutisia asiaan liittyen… Eric lupasi Michaelille, että puhuisi poliiseille asiasta, jotta nämä voisivat selvittää missä Sebastian tällä hetkellä oli.

Siinä ei mennyt kauaa, Jeanin nimi yhdistettiin kymmenen vuotta aiemmin tapahtuneeseen katoamiseen, jota ei ollut saatu ratkaistua ja josta Jeania oli aikoinaan kuulusteltu. Nyt tapaus avattiin uudestaan tutkinnalle ja kenties omaiset saisivat viimein tietää mitä oli tapahtunut syyskuussa 1992 kadonneelle Sebastian Walshille, ikä 22-vuotta. Nyt poliiseilla oli myös uusi epäilty, jota kuulustella asiaan liittyen sillä välin, kun herra Parouxin etsinnät olivat vielä käynnissä.

**^^**^^**

Ne kaksi muuta miestä oli pidätetty heti lentokentällä, heidän päästyään kotimaahansa, vain Jean oli yhä tavoittamatta. Michael tunsi levottomuuden rinnassaan, asia oli jo päässyt julkisuuteen, tieto Rickyn ja Joen ja niiden muiden pidätyksestä. Lehdet revittelivät asiaa; 17-vuotiaana kadonnut brittiläisnuorukainen löydetty hengissä, oltuaan 5-vuotta kateissa. Richard Larkin, rikas New Yorkilainen mies pidätetty sieppauksesta, törkeästä hyväksikäytöstä ja vapaudenriistosta epäiltynä. Myös muiden pidätettyjen nimet julkaistiin, sillä heidän osallisuudestaan oli niin vahvat todisteet.

Poliisit olivat käyneet ja vaikka Michael pelkäsi, hän kertoi kaiken niin avoimesti kuin pystyi. Kertoi kaiken alusta lähtien. Kertoi ajastaan Meksikosta, talosta ja Georgesta, pian poliisit vierailisivat myös tämän tiluksilla. Sen oli loputtava, ne kamalat ihmiskohtalot oli tuotava julki. Hän pelkäsi kostoa, pelkäsi niitä yhteyksiä, joilla Ricky oli häntä pelotellut kaikki ne vuodet, mutta samalla hän tiesi, ettei enää voinut vaieta. Ja jos maailmassa oli lainkaan oikeutta, Rickyn mukana kaatuisi moni muu.

Se olisi sotkuista ja toisi karmean totuuden julki, osalle selviäisi heidän läheisensä julma kohtalo, joidenkin valheelle rakennettu perheonni taas särkyisi palasiksi, kun kuvottava totuus naamioiden takana palapalalta paljastui. Sen ajatteleminen sai Michaelin tuntemaan olonsa pahoinvoivaksi, hän kantoi taakkaa ja syyllisyyttä, vaikka tiesi, ettei syyllisyys kuulunut hänen hartailleen. Jos hän ei puhuisi nyt, viattomat pojat ja nuoret miehet joutuisivat vielä kokemaan sen tai osan siitä, minkä hän oli kokenut. Hän ei voisi pelastaa kaikkia puhumalla, mutta hän voisi pelastaa osan ja ainut mitä hän todella katui, oli ettei ollut puhunut aiemmin.

***************************

Lily Doyle katsoi ystävätärtään epäuskoisena.

”Ricky on pidätetty?” Hän toisti. Nuorempi nainen otti kulauksen kahvistaan ja nosti sitten katseensa Lilyyn.

”Se on jo lehdissä Lily, näin painokset aamulla, ennen kuin tulin tänne, itse kuulin asiasta jo eilen. Toivoinkin, että ehtisin luoksesi ennen kuin kuulet siitä muuta kautta.”

”Minkä vuoksi hänet on pidätetty?” Lily kysyi hämillään. Hän oli ollut asian suhteen vielä pimennossa, sillä ei ollut avannut televisiota, eikä hän lukenut aamun lehtiä.

”Se on se oudoin juttu siinä. Häntä syytetään vapaudenriistosta, raiskauksesta ja murhayrityksestä joidenkin muiden miesten kanssa. Joe Taylor on myös yksi niistä miehistä.” Linda selvensi.

 ”Ricky ja Joe raiskaajia?…En voi uskoa sitä…Sanoit että he ovat pidätettynä Pariisissa? Mitä ihmettä he siellä tekisivät? Kuka se nainen oikein on, se joka syyttää heitä?” Lily kysyi, hyvin hämmentyneenä kuulemastaan. Linda oli hetken hiljaa ja katsoi häntä.

”Se ei ole nainen, Lily.” Nuorempi nainen sanoi sitten vakavalla äänellä.

”Mitä sinä tarkoitat?” Lily kysyi hämillään.

 ”Uhri ei ole nainen, vaan nuorimies.” Lily nousi ylös pöydän äärestä, epäusko kasvoi hänen silmissään.

”Mutta sinähän sanoit, että-” Hän aloitti. Linda katsoi häneen.

”Että he ovat raiskanneet hänet? Kyllä Lily, siitä heitä syytetään.” Lily yritti sulatella kuulemaansa, hän ei ymmärtänyt sitä, se oli niin outoa, hän oli tuntenut Rickyn 7-vuotiaasta asti.

”Mutta …Ricky…Ricky on hetero ja naimisissa…miksi hän raiskaisi jonkun pojan?” Lily änkytti. Linda oli siirtynyt tuijottamaan jälleen kahvikuppiaan.

”Usko pois, Lily tämä on minulle yhtä vaikeaa käsittää kuin sinulle…Sen jälkeen kun Evan kuoli, Ricky on ollut minulle kuin veli…En ole nukkunut koko yöhön, kun olen vain käsitellyt sitä mitä kuulin eilen…Otin kuitenkin selvää asioista, olen puhunut Rickyn asianajajien kanssa ja ilmeisesti todisteet häntä vastaan ovat kovia…” Lindan ääni värisi. ”En haluaisi uskoa sitä, etenkin kun se nostatti mieleeni erään niin kammottavan ajatuksen, että…” Lindan ääni murtui ja hän alkoi itkeä.

Lily nojasi tiskipöytään ja sulki silmänsä. Ajatus, joka oli Lindan mielessä, oli noussut nyt myös hänen omaansa. Jos se mistä miestä syytettiin oli todellakin totta, niin…Lily nosti vapisevan kätensä ohimolleen, yrittäen pakottaa ajatuksen ulos tajunnastaan. Hän muisti mitä Evanin ruumiinavaus oli paljastanut, mutta hän ei halunnut uskoa, että…  Hyvä luoja, he olivat olleet parhaita ystäviä! Linda nousi ylös pöydän äärestä.

”Minun on nyt mentävä Lily, jutellaan myöhemmin.” Nainen sanoi ja tuli halaamaan häntä. Hän irtautui halauksesta ja katsoi ystävätärtään. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain siitä ajatuksesta, joka juoksi heidän molempien järkyttyneissä ja pelokkaissa mielissään, mutta huomasi ettei pystynyt siihen. Se oli aivan liian kauheaa, hän ei halunnut uskoa, että se olisi totta.

”Nähdään Linda”, Lily sanoi ääni vapisten ja kuunteli kuinka toinen lähti ja sulki ulko-oven perässään.

Hän käveli olohuoneeseen ja istui lempinojatuolilleen, hänen katseensa osui kuvaan kirjahyllyssä, jota hän oli tuijottanut lukemattomat yksinäiset ja kylmät illat. ”Rakastan sinua Lily, olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Haluan viettää kanssasi koko lopunikäni.” Hän pystyi yhä kuulemaan äänen hänen mielessään, vaikkei ollut kuullut sitä todellisuudessa 30 vuoteen. Hän käveli hyllylle ja otti kuvan käteensä palaten sitten takaisin paikalleen, hän tuijotti kasvoja herkeämättä, kyyneleet kohosivat hänen silmäkulmiinsa.

”Tämä on sinulle” Poika hymyili ja ojensi hänelle sievän rasian. Hän avasi sen ja katsoi kauniisti koristettua, sydämenmuotoista kultakorua.

”Voi Evan tämä on niin kaunis.” Hän henkäisi.

 ”Siellä on kaiverruskin takana” Evan sanoi ja käänsi korun ympäri. ”E&L. Rakastan sinua.” Hän katsoi poikaystäväänsä ja suuteli häntä.

”Odota laitan sen sinulle”, poika sanoi heidän irtauduttua suudelmasta. Hän sipaisi tytön hiukset hänen niskaltaan ja kiinnitti korun paikoilleen. Lily nosti kätensä koskettaakseen korua.

 ”En ikinä riisu tätä, pidän tätä aina. Rakastan sinua Evan.

 ”Ja minä rakastan sinua Lil”

Lily kosketti korua kaulallaan. Hän oli säilyttänyt sitä huolella, vaikka se ei aina ollut hänen kaulallaan, hän oli pitänyt sitä lähellä; hänen kallein aarteensa. He olivat kenties nuoria, mutta sellaista rakkautta hän ei ollut kokenut toista. Ja hän oli uskonut niin vahvasti, että heidän suhteensa kestäisi. ”Haluan perheen kanssasi…” Hän muisti Evanin kuiskutelleen, kun kaikki oli vielä ollut hyvin. ”Ainakin kolme lasta, tai ehkä viisi!” Poika oli nauranut. Hän muisti heidän haaveensa, yhteiset unelmat. Hän muisti miltä Evanin kosketus oli tuntunut, eikä kukaan ollut koskettanut häntä samalla tavalla enää Evanin jälkeen.

Kyyneleet valuivat yhä holtittomammin alas naisen kasvoja. Hän muisti muutoksen, joka oli vienyt hänen enkelinsä. Heidän yllensä oli laskeutunut pimeys, Evan oli muuttunut ja kadonnut kuolemaansa nopeammin, kuin mitä hän oli koskaan ehtinyt ymmärtää, kukaan heistä ei ollut ehtinyt ymmärtää sitä, kunnes hän oli jo poissa. Yhtenä päivänä he olivat nauraneet, rakastelleet ja haaveilleet ja seuraavana hän kohtasi pojan joka oli vetäytynyt kuoreensa ja vältellyt hänen kosketustaan.

 Hän oli huomannut kuinka Evan alkoi eristäytyä ja kadota yhä kauemmaksi ja hän oli epätoivoisesti yrittänyt saada otteen pojasta, muttei ollut onnistunut.

15.09.1973 Hän ei koskaan unohtaisi sitä päivää. Hän oli tullut koulusta suoraan tapaamaan Evania, ihmeissään ettei tämä ollut tullut kouluun, eikä ilmoittanut poissaolostaan. Hän oli kävellyt bussipysäkiltä kohti taloa, nähnyt poliisit ja ruumisauton. Kaksi miestä kantoivat paareja. Lily muisti muisti ruumispussin, hän muisti nähneensä Rickyn pihassa, poika itki. Evanin vanhemmat, Emily oli huutanut ja itkenyt sydäntä särkevästi miestään vasten. Lily oli juossut pihaan, nähnyt juuri kun paarit nostettiin ruumisauton sisään. Hän oli vapissut kauttaaltaan, hän oli tuskin nähnyt enää mitään kyyneleittensä lävitse. ”Evan!” Hän oli huutanut, uudestaan ja uudestaan, mutta poika ei tullut hänen luokseen ja hän oli tiennyt, hän oli tiennyt, muttei ollut halunnut uskoa sitä. Hänen jalkansa olivat pettäneet ja hän oli kaatunut polvilleen nurmikolle. ”Evan!….Ei! Ei!…Ev…”Ricky oli tullut luokseen.

”Voi Lil, tämä on hirveää…niin hirveää”. Ricky oli sanonut ja puristanut hänet rintaansa vasten.

”Evan…Haluan Evanin…haluan Evanin…miksei hän tule…Ev…” Lily ei juurikaan muistanut mitään siitä mitä oli tapahtunut seuraavien viikkojen aikana, hän ei ollut pystynyt opiskella, elämä oli jähmettynyt aloilleen ja hänen vanhempansa olivat olleet huolissaan. Hän oli halunnut kuolla, hänen sydämensä oli ollut palasina, kaikki vaikutti niin turhalta, häneen oli sattunut ja hän oli vain halunnut Evanin, hän oli halunnut rakkaansa. Hän oli miltei tappanut itsensäkin, mutta Ricky oli ollut hänen tukenaan ja puhunut hänelle järkeä. Ricky oli lohduttanut häntä ja hän oli lohduttanut Rickyä. Lopulta hän oli päässyt takaisin kiinni elämään, mutta se ei koskaan enää ollut samanlaista kuin silloin, kun Evan oli ollut hänen kanssaan.

Lily pudisteli päätään. Hän käveli makuuhuoneeseensa ja otti vanhan päiväkirjansa välistä kirjeen, jonka Evan oli kirjoittanut hänelle hyvästeiksi. Hän tuijotti hetken tuttua käsialaa ja kellastunutta paperia, ennen kuin alkoi lukemaan.

Rakas Lily,

Nämä ovat vaikeimmat sanat jotka olen koskaan joutunut kirjoittamaan. Sanat joita en olisi uskonut joutuvani kirjoittamaan. En vain näe enää muuta keinoa löytää rauha. Myönnän, että minua pelottaa ja samalla olen kuitenkin päätökseni tehnyt.  Älä koskaan epäile rakkauttani, olet ollut minulle kaikki se mitä koskaan olisin rakkaudelta osannut toivoa. Olet huomannut jonkin muuttuneen ja syy ei ole sinussa tai perheessäni, se on minua lähellä enkä pääse pakoon. Jotakin niin hirvittävää ,etten  tälläkään hetkellä osaa kirjoittaa sitä sanoin. Se särki minut, eikä sille tule loppua…

Tiedän, että tulee vielä päivä, kun löydät jonkun toisen. Tapaat miehen joka on arvoisesi ja joka rakastaa sinua yhtä paljon kuin olen itse rakastanut. Haluan, että olet onnellinen Lily! Rakas Lily… Anna minulle anteeksi etten ollut vahvempi. Jos taivas on olemassa ja jos Jumala antaa minulle anteeksi tekoni, odotan sinua siellä. Elä elämäsi ja ole onnellinen, naura ja rakasta! Muistele välillä aikoja kun olimme onnellisia, mutta älä jää niihin kiinni, lupaathan?

Ikuisesti sinua rakastaen,

 Evan”

Lily tuijotti kirjettä pitkään, puristi sen sitten rintaansa vasten ja itki. `Miksi Evan? Miksi?` Hän kysyi kysymystä mielessään, sitä samaa jota hän oli kysynyt itseltään kaikki ne 30 vuotta. Evanin viimeinen toive oli ollut, että hän olisi onnellinen ja jatkaisi elämäänsä. Hän oli yrittänyt, mutta onni oli ollut vaikea tavoittaa, hänen sydämensä ei koskaan ollut toipunut. Hän oli mennyt naimisiin 26-vuotiaana ja eronnut neljä vuotta kestäneen liiton jälkeen. ”En pysty kilpailemaan sydämestäsi kuollutta vastaan, olen kyllästynyt hänen haamuunsa Lily.” Harry oli sanonut, todetessaan haluavansa eron. Lily ei ollut sanonut sanaakaan, hän oli ymmärtänyt. Hän ei koskaan ollut rakastanut Harryä, se oli aina ollut enemmän ystävyyttä hänen puoleltaan, oli ollut turvallista olla ystävän kanssa. Harryn jälkeen hän oli ollut yksin, hänen sydämensä kuului aina sille pojalle, joka kuoli kolmekymmentä vuotta sitten, aina.

”Tekikö Ricky sinulle jotain? Mitä hän teki sinulle rakkaani?” Hän kysyi tyhjyydeltä. Hänen oli saatava tietää totuus, kaikkien niiden epätietoisten vuosien jälkeen hänen oli saatava tietää. Hän matkustaisi Pariisiin, saadakseen vastaukset kysymyksiinsä.

**^^**^^

Derek Meier tuijotti aamulehden otsikkoa epäuskoisessa shokissa. Kuvassa oli Richard Larkin, hän oli nähnyt tämän viimeksi teini-ikäisenä, mutta tunnisti miehen jo pelkästään kuvaa katsomalla. ”Richard Larkin ja neljä muuta pidätetty nuoren miehen sieppauksesta ja raiskauksesta epäiltynä!” Juttu oli etusivulla ja jatkui sivulla 3, Derekin kädet vapisivat avatessaan sivun, yksittäiset lauseet vilisivät hänen silmissään. ”Viisi vuotta kadoksissa ollut Brittiläisnuori löydetty! Richard Larkin pääepäilty, epäillään törkeästä hyväksikäytöstä ja vapaudenriistosta! Onko kyseessä laajempi hyväksikäyttörinki? -Poliisi selvittää.”

Evan nousi välittömästi hänen mieleensä. Se kerta, kun Evan oli viimeisen kerran käynyt hänen luonaan, hän muisti nähneensä Rickyn autossaan kauempana ja oli ennenkin kiinnittänyt huomiota tapaan, jolla Ricky seurasi ystäväänsä. Siinä oli ollut jotakin, mikä häiritsi häntä. Hän muisti kuinka järkyttynyt oli, kun kuuli Evanin itsemurhasta. Hän oli pitänyt pojasta, tämä oli lahjakas ja kohtelias, oli vaikuttanut onnelliselta ja päämäärätietoiselta aina sen viimeisen kesän alkuun asti.

Vaikka hän oli nähnyt muutoksen pojassa, oli silti tuntunut käsittämättömältä, että Evan oli riistänyt oman henkensä. Siitä hänen oma painajaisensa oli alkanut, joku oli laittanut juorun liikkeelle, että hän oli homoseksuaali, hän oli yrittänyt olla niin hienovarainen kuin pystyi asian suhteen, mutta muisti Rickyn nähneen hänet joskus Chadin kanssa ja näin ollen aavisti kuka juorun oli laittanut alulleen, sen ja sitten sen vielä kamalamman.

Poliisit olivat kuulustelleet häntä. He epäilivät, että hän olisi hyväksikäyttänyt Evania seksuaalisesti, sillä pojan ruumiinavaus oli antanut siitä vahvoja viitteitä. Ilmeisesti myös pojan kirjoittamat jäähyväiskirjeet ruokkivat sitä käsitystä, että hän oli kokenut jotain pahaa. Derek kuitenkin uskoi, ettei Evan osannut kuvitella, kirjeitä kirjoittaessaan, keneen syyttävä sormi osoittaisi. Evan ei ollut edes tiennyt hänen suhteestaan Chadiin. Mitään ei voitu lopulta todistaa, mutta ihmiset olivat jo tuominneet hänet ja hänen oli lähdettävä.

Hän ei voinut jatkaa uimavalmentajana, ei edes vaikka muutti, sillä luonnollisesti tällaiset epäilyt otettiin vakavasti ja ne kirjattiin ja kerrottiin eteenpäin, jos kysyi.  Kukaan muu hänen oppilaistaan ei ollut uskonut syytöksiä, mutta Derek tiesi kuka niitä oli kiihkeästi ruokkinut; kuka oli halunnut epäilyn suuntautuvan itsestään kauas. Se mies oli painettuna nyt kuvaan hänen edessään.

”Chad?” Derek kutsui, tuijottaen yhä lehteä kädessään. Hänen rintaansa kiristi, silmiä kirveli. Hän oli vihainen ja surullinen samaan aikaan. Mielikuvat menneestä tanssivat hänen mielessään, mielikuvat Evanista, jota hänen ei ollut onnistunut auttaa. ”Chad?” Hän kutsui uudestaan ja hänen kumppaninsa tuli huoneeseen.

”Mitä nyt?” Toinen mies kysyi ja Derek osoitti sormellaan lehteä. Chad kumartui lähemmäs ja luki epäuskoisena jutun.

”Luoja…” Hän henkäisi. ”Taisit olla oikeassa koko ajan…” Hän sanoi ja katsoi rakastettuaan surullisena. Hän nojautui halaamaan miestä, joka oli puhjennut kyyneeliin ja vapisi nyt hänen syleilyssään.

Kolmekymmentä vuotta ja kenties viimein Derekin nimi puhdistuisi. Kolmekymmentä vuotta ihmiset, jotka olivat tienneet hänen taustansa, olivat kuvitelleet, että hän oli hyväksikäyttänyt uimaoppilastaan ja ajanut teollaan tämän itsemurhaan. Derek, joka oli rakastanut työtään, oli joutunut luopumaan ammatistaan, he olivat joutuneet muuttamaan. Ja vaikka he muuttivat, silti huhut olivat jotenkin löytäneet heidät ja he olivat joutuneet muuttamaan useasti. Derek piteli rakastettuaan, tunsi kyyneleiden nousevan omiin silmiinsä ja valuvan hitaasti alas poskea.

Kukaan ei ollut uskonut Derekiä silloin, kun hän oli yrittänyt tuoda epäilystään julki Rickyn suhteen. Kukaan ei ollut uskonut hänen viattomuuttaan, ei kukaan muu paitsi Chad. Hän oli ollut uskollisena toisen rinnalla kaikki ne raskaat vuodet ja nyt? -Nyt hän uskoi, ettei kukaan enää sulkisi silmiään totuudelta. Ricky oli tehnyt sen Evanille. Oli Rickyn syy, että Derek oli menettänyt työnsä, että he olivat menettäneet kolmekymmentä vuotta, joita ei saisi enää takaisin ja samalla, nyt he molemmat kantoivat tuskaa niiden nuorten vuoksi, jotka olivat jääneet sen pahuuden alle. Jos Derekin epäilyä olisi kuunneltu, kuinka paljon voisikaan nyt olla toisin?

**^^**^^**

He istuivat maailmanpyörässä, Jack häntä vastapäätä. Aurinko paistoi ja Jack hymyili lempeästi.

”Kuvittelin, että täällä olisi enemmän ihmisiä.” Michael sanoi vilkaistessaan alas rauhallisina käveleviä ihmisiä maassa.

”Täällä on vain hyvät tyypit.” Jack virnisti. ”Parhaat tyypit!” Hän julisti ja Michael virnisti ystävälleen. Maailmanpyörä kieppui alaspäin rauhalliseen tahtiin.

”Ricky ja Joe eivät pääse tänne.” Jack sanoi ja Michael katsahti häneen, kallisti päätään.

”Tiedätkö minne he joutuvat?” Michael kysyi.

”He jäävät tuonne.” Jack osoitti kauempana näkyviä isoja rautaportteja, joiden takana oli synkkää ja ankeaa. Michael kurtisti kulmiaan, he olivat lähempänä maata ja hän näki vanhemman pariskunnan läheisellä puistonpenkillä.

Naisen sylissä oli pieni, ruskea tukkainen tyttö, joka kikatti iloisena ja he kaikki vilkuttivat heille. Jack vilkutti takaisin. He olivat hänen isovanhempansa; Michael tunnisti. Ja näki nuoren teini-ikäisen pojan kävelevän rauhalliseen tahtiin, teinitytön kanssa käsikädessä ja myös he katsoivat häneen ja hymyilivät; Evan ja hänen tyttöystävänsä, jonka Michael oli nähnyt Rickyn videolla.

”Tämä on unta.” Hän totesi ja katsoi Jackiin hieman haikeana.

”Niin on.” Jack vahvisti. ”Sinä et vielä voi jäädä, hänkään ei voi.” Jack osoitti tyttöä kohti. Ja Michael katsahti nuorta pariskuntaa kohti, jotka kulkivat käsikädessä ja tyttö nosti katseensa häneen näyttäen hieman haikealta. ”Voitte tulla käymään, silloin tällöin.” Jack puristi hänen kättään.  Michael käänsi katseensa häneen ja hänen silmänsä kimmelsivät.

”Mutta sinäkin olet vain käymässä, eikö niin?”  Jack hymyili hänelle lempeästi.

”Aika herätä Michael…”

Hän havahtui, avasi silmiään hieman. ”Huomenta, rakas.” Hänen äitinsä sanoi lempeästi ja Michael tunsi kivuliaan piston rinnassaan. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä. ”Mikä on?” Äidin ääni oli lempeä, huolestunut, hän kosketti hänen hiuksiaan pehmeästi. Kyyneleet valuivat Michaelin poskille, hän ei halunnut unensa aavistuksen olevan totta ja samalla hän pelkäsi sen olevan. Hän ei pystynyt sanomaan sitä ääneen, ei vielä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s