41.Vaiti

Elokuu 2000

Jack:

Päivä Ontariossa oli sateinen. Jack katseli turtana lentokentän ikkunasta, pidellen reppua löysästi kädessään. Hänen rintansa oli raskas ja kyyneleet polttivat hänen silmiään. Ajatukset ja mielikuvat Michaelista pakottivat tiensä hänen tajuntaansa ja kiristivät rintaa entisestään, hän vapisi. Jack laahusti hitaasti yksinäiselle penkille ikkunan edessä ja kaivoi repustaan Jeanin antamat tiedot. Se oli joku vierotushoitola, ilmeisesti hänen kaltaisilleen onnettomille, joilla ei juurikaan ollut varaa parempaan. Olihan Jean hänelle rahaakin antanut, se elättäisi hänet herrasmaisesti kenties muutamia päiviä, mutta entä sen jälkeen?

Se vieroituslaitos ei juuri innostanut häntä, hän oli nähnyt laitoksia ihan tarpeeksi nuoren elämänsä aikana. Ja se kipu mitä hän tunsi rinnassaan… Se oli sietämätöntä! Hän halusi turruttaa olonsa. Millään ei ollut väliä, elämä oli päättänyt olla paska hänelle. Luojalle kiitos Michael oli päässyt jonnekin parempaan, se oli ainut ajatus, joka jollain tavoin toi lohtua. Suloinen Michael. Hän oli saanut ainakin hetken, pieniä hetkiä, tiesi millaista oli rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta hitto se luopuminen teki kipeää. Kai Ontariostakin löytyisi joku, jolta saisi jotain, jotta voisi saada pään sekaisin ja unohtaa? Jack katsoi paperia kädessään, irvisti ja rypisti sen mytyksi, heitti lähimpään roskakoriin ennen kuin nousi. Pitäköön hoitolansa!

Hän lähti kävelemään kohti uloskäyntiä tietämättä, minne suuntaisi, mutta hän oli ollut tässä tilanteessa ennenkin. Ei mitään uutta auringon alla, tai pilvien! – Hän ajatteli synkeänä tullessaan ulos ja katsellessaan taivasta kohti. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja henkäisi. Lentokentän edessä oli jono takseja ja Jack laskeskeli rahojaan mielessään. Hän voisi pyytää taksikuskia viemään hänet jonnekin… Johonkin…etsisi majapaikan yöksi … ja hyvällä tuurilla hänen onnistuisi löytää joku, joka tiesi mistä saisi hyvää kamaa… Hän tunsi tarpeen jo kehossaan. Vapisten, Jack sytytti tupakan toivoen sen lieventävän hermostuneisuuttaan. Suunnitelma alkoi muodostua, hän kysyisi taksikuskilta, jos tämä voisi viedä hänet jonnekin missä… missä homoseksuaalit miehet kävivät. ja kun ne klubit avautuisivat illalla hän varmasti löytäisi jonkun, joka antaisi hänelle jotain… Kun hän tekisi heille jotain… Ei mitään uutta auringon alla, hän hymyili laiskasti ja poltti tupakkansa loppuun ennen kuin tumppasi sen jalkansa alle. Henkäisten syvään hän lähestyi taksijonoa, tässäkin olisi kaiketi voinut vielä säästää rahojaan, hän mietiskeli. Voisi maleksia lentokentällä ja tarkkailla ihmisiä, tarkkailla miehiä… Joku varmasti tarjoaisi hänelle kyydin suihin otosta, jäisi enemmän rahaa hyvään kamaan. Oli yllättävää, miten monen miehen saisi houkuteltua tällaiseen vaihtokauppaan, etenkin jos he olivat juoneet muutaman ennen ehdotusta.

Ei Jack erityisemmin nauttinut itsensä myymisestä, ei etenkään oltuaan Joen ja tämän perverssien ystävien leikkikaluna, mutta se oli oikeastaan ainut mitä hän tiesi, mitä hän osasi. -Tai niin hän uskoi. Loppujen lopuksi hän päätyi ottamaan kuitenkin taksin, vakuuttuneena että löytäisi helpomman metsästysmaan asiakkaille.

Hän löysi halvan motellin, lähellä klubia, mitä lähemmäs ilta saapui sitä enemmän hänen, addiktionsa alkoi vaatia tyydytystä. Hänen olisi saatava jotain, pian. Mieli oli turta ja lohduton, halusi unohtaa, mielikuvat Michaelista… Luoja, rakkaus oli tuskaa, järjetöntä tuskaa, hän ei halunnut tätä tunnetta enää koskaan… Halusi unohtaa.

Ja hän löysi seuran nopeasti, se ei heti ollut oikeaa, hän tiesi mitä tarvitsi…. Tarvitsi saada päänsä sekaisin ja hän skannasi miehiä katseellaan, skannasi merkkejä, kunnes uskoi löytävänsä. Hän halusi jotain, pyysi jotain, miehiä oli kaksi ja heillä olisi antaa. Sillä oli hintansa, aina sillä oli hintansa. Hän otti heiltä suihin, sai jotain, ei ollut merkitystä, halusi vain saada päänsä sekaisin. Kai se oli exstaasia ja se sai hänet sekaisin, toiseen maailmaan… Ja hän päätyi jonnekin… Miehiä oli useampia. Hän oli tehnyt tätä ennen, ei mitään uutta auringon alla…

Seuraavana aamuna, tai se saattoi olla jo aamupäivä, kenties iltapäivä, ei sillä ollut merkitystä. Hän heräsi määrittelemättömästä motellista, käytettynä, tahrittuna, sellaista se oli, sentään hänelle oli maksettu, saisi lisää kamaa. Eikä Jack välittänyt mihin suuntaan hänen elämänsä oli menossa, millään ei ollut merkitystä, ei ilman Michaelia.

Hän siis eli, taipuneena tuttuihin tapoihinsa. Joku olisi voinut sanoa, ettei hänen elämänsä ollut sen parempaa kuin Joen luona, joku olisi sanonut sen olevan itseasiassa monin verroin surullisempaa. Hän oli tuhlannut rahansa huumeisiin ja eli päivä kerrallaan, selviten sillä mitä sai, antaen toisten miesten käyttää hänen ruumistaan saaden siitä hyvästä päänsä sekaisin aineilla. Sitä se oli, päivästä päivään, viikosta viikkoon… Hän oli… hän ei ollut elossa eikä kuollut, jotain siltä väliltä. Ihmiset katselivat häntä säälien, mutta hieman epäillen ja ne miehet, jotkut miehet, kasvottomat, ei heillä ollut väliä… Perheellisiä miehiä, jotka häpesivät halujaan… Ja suorittivat ne syrjässä, piilossa katseilta, kai hänellä vielä oli ulkonäköä sen verran, että se kiinnosti tai sitten hän oli vain vartalo, jota käyttää ja lähteä, heittää muutamia dollareita tyydytyksestä. Ja hän ryömi seuraavaan päivään ja toisti samat kuviot.

Mutta sitten erään kerran, tyydytettyään asiakkaansa ja kävellessään rahat taskussaan kohti paikkaa, jossa tiesi voivansa tuhlata nuo rahat aineisiin, häntä seurattiin. Ehkä miehet tiesivät mitä hän oli, ehkä se oli vihaa, ehkä he halusivat vain ryöstää hänet tai purkaa aggressiotaan. Kun Jack oli kuullut huutelun takanaan, hän oli alkuun kiirehtinyt askeleitaan, huudot olivat käyneet ilkeimmiksi, kyllä siinä oli ollut ennakkoluuloista vihaa takana, vaikka mitäpä Jack olisi heille tehnyt? Mikseivät voineet vain antaa hänen olla omassa surkeudessaan? Askeleet olivat vaihtuneet juoksuksi, Jack oli tehnyt parhaansa paeta, mutta he olivat saaneet hänet kiinni. Kolme säälimätöntä miestä, jotka vuoroin purkivat häneen sisällä kytevän vihansa, sylkivät, nimittelivät ja potkivat, lopulta ryöstäen hänen viimeisetkin rahansa ja jättäen hänet oman onnensa nojaan välinpitämättöminä hänen kohtalostaan.

Ja toki Jack oli sen hetken ajatellut, ettei enää vai jaksaisi, hän luovuttaisi ja… Jos hän jäisi siihen maahan, sateeseen, ehkä se huuhtoisi hänet mukanaan jonnekin missä ei tuntenut enää mitään. Hänen oli jotenkin onnistunut ryömiä puistonpenkin viereen, tunsi kosteuden nenänsä alla, saattoi olla verta tai vettä, mutta kun se rautainen maku oli hänen huulillaan, hän uskoi sen olevan verta. Kai hän tunsi kipua ja toisaalta ei mitään, toivoi pimeyden ja sateen huuhtovan hänet mukanaan pimeyteen, lohdulliseen pimeyteen.

Hän ei tiennyt kuinka kauan oli ollut siinä, kylmän turruttaessa hänen kivuliaita jäseniään, vain odottaen tajuttomuuden ja pimeyden valtaavan hänet. Ja äkisti, pisaroiden lomasta hahmo läheni ja pysähtyi hänen viereensä, pukeutuneena tummiin, katuvalo hahmon takana, Jack jaksoi vaivoin nostaa päätään ja hymyili vinosti hahmolle, joka kallisti päätään. ”Oletko Kuolema?” Jack kysyi toiveikkaana ja vasta silloin näki miehen huolestuneet kasvot tämän kumartuessa hänen vierelleen. Ja mies puhui jotain, Jack räpytteli silmiään. Kuolema näytti yllättävän lempeältä ja hän hymyili liikuttuneena käden kurottautuessa koskemaan hänen kasvojaan. Kuolema puhui yhä, lempeästi ja sade ropisi heidän ympärillään. Jackin vaatteet olivat liimautuneena hänen vartaloaan vasten. Äänessä oli niin rauhoittava sointu, Jack ei tuntenut kylmyyttä ja kuolema nosti hänet käsivarsilleen kuin hän ei olisi painanut mitään ja se painoi hänet rintaansa vasten, kuinka lohdulliselta kuolema tuntuikaan, Jack ajatteli antaessaan tajuntansa sammua sen syleilyyn.

Kun hän seuraavan kerran avasi silmiään, Jack oli yllättynyt kirkkaudesta, joka pisti julmasti hänen silmiään samalla kun hänen päätään vihlaisi armottomasti ja hän vaikersi kääntyessään. Alusta oli pehmeä, kuin nukkuisi isolla höyhen kasalla ja se kontrasti tuntui kummalliselta sillä joka paikkaan hänen jäseniään särki ja hän tunsi hienoista pettymystä, ettei kuolema ollut vienyt kipuja pois.

Käsi laskeutui yllättäen hänen otsalleen ja Jack säpsähti. Mies katsoi häntä lempeästi, aurinko paistoi hänen selkänsä takaa olevasta ikkunasta ja ympäröi hänet valolla. Vihreät silmät ja vaaleat siistiksi leikatut hiukset. ”Oletko enkeli?” Jack mietti ääneen, vaikka ei juurikaan uskonut enkeleihin, mutta kenties heitä kuitenkin oli ja hän oli kuollut tai jonkinlaisessa välitilassa, odottamassa tuomiotaan. Mies hymyili.

”Sinulla on kuumetta. Olet nukkunut muutaman päivän.”

”Enkö olekaan kuollut?” Jack mietti hivenen pettyneenä, tajuamatta ensin, että sanoi sen ääneen.

”Et. Olet sairaalassa.” Mies vastasi pehmeästi.

”Et siis ole enkeli”, Jack sanoi. Niin, enkeleitä ei ollut olemassa, olihan hän tiennyt sen. Jack yritti virnistää, mutta se teki yllättävän kipeää.

”En”, mies hymyili.

”Kuka sinä olet?”

”Matthew Simons, olen pappi, löysin sinut eilen.”

”Pappi… Huh… Minun täytyy kertoa sinulle jotakin. Minä en usko Jumalaan”, Jack julisti. Arvatenkin ne olivat pumpanneet häneen jotain ihanaa mikä turrutti samalla kipua. Mikä nostatti kysymyksen, paljon häneen sattuisi ilman? Mies hymyili lempeästi.

”Hän uskoo sinuun, tällä hetkellä se riittää.”

”Jos sinun Jumalasi sitten on olemassa, niin voitko sanoa Hänelle, että olen saanut jo tarpeeksi kipua?” Jack sanoi ja sulki silmänsä. ”Kiitos, riittää jo!… Niin sinä voit sanoa.” Hän raotti silmäänsä hieman ja näki lempeän, hieman huvittuneen virneen miehen huulilla. Olipa outo tyyppi. ”En usko, että sinun pitäisi virnuilla noin.” Hän sanoi ja sulki uudestaan silmänsä. ”Olen ihan tosissani.”

”Lepää nyt.”

Se oli kamala ansa, Jack ajatteli päivien kuluessa, kun hän alkoi toipua, kipulääkkeet loppuivat ja vieroitusoireet iskivät päälle. Hän kirosi ja huusi, sanoi kamalia asioita ihmisistä, jotka väittivät auttavansa häntä, mutta kieltäytyivät antamasta hänelle sitä mitä hän tarvitsi ja se mitä hän tarvitsi, oli mikä tahansa kama, joka saisi hänen olonsa paremmaksi.

Hän olisi väittänyt heidän pitävän häntä väkisin siellä, mutta jossain selvyyden hetkellään hän oli myöntänyt tarvitsevansa apua. Päivät kuluivat, haavat parantuivat, vieroitusoireet laskivat ja hänen olonsa…

Oli outoa herätä yhtenä aamuna ja pistää merkille, kuinka kauniisti aurinko paistoi. Oli outoa huomata olevansa elossa. Mies, Matthew oli usein hänen kanssaan ja luki hänelle. Miehen rauhoittava ääni tyynnytti hänen levotonta mieltänsä ja Jack olisi voinut kuunnella miestä iäisyyden. Lempeys, jota hän sai osakseen, tuntui hätkähdyttävältä ja hän janosi sitä lisää. Matthew ei tyrkyttänyt uskoaan, kukaan heistä ei tyrkyttänyt, hän puhui Jumalasta, rakkaudesta ja anteeksiannosta. Jack suhtautui asiaan epäillen, mutta se ei tuntunut hätkähdyttävän miestä.

Oli kuitenkin vaikea uskoa, kaiken jälkeen mitä hän oli kokenut ja nähnyt, eikö Jumala olisi hirvittävän epäoikeudenmukainen. Miksi Jumala antaisi jotain niin pahaa tapahtua, niin pitkään ja Jack ajatteli usein Michaelia, jonka kanssa he olivat myös satunnaisesti puhuneet uskosta. Michael oli uskonut, Michael oli myöntänyt ajoittain rukoilleensa ja se ei ollut auttanut mitään. Michael, joka oli ollut niin lempeä ja josta se hyvyys… Sen asian Jack kyseenalaisti Matthewille. Miksi? Miksi? – Hän toisteli kysymyksiä usein ja mies suhtautui niihin kärsivällisesti ja lempeydellä, myönsi että kysymykseen oli vaikea vastata. Jumala koettelee toisia enemmän kuin toisia, ja toiset kestävät sen koettelemuksen paremmin. -Vastaus ei tyydyttänyt Jackia, mutta samalla jokin Matthewin lempeydessä ja rauhallisuudessa kiehtoi häntä.

Kirkossa ja kappeleissa oli omanlaisensa tunnelma. Kun siellä ei ollut muita, siinä oli jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja Jack huomasi usein tulevansa Matthewin mukaan, rauhoittumaan ennen kuin saarna alkoi ja kun se päättyi… Se oli kummallinen tunne, se rauha, joka laskeutui hänen sisälleen istuessaan siellä kappelissa hiljaisuudessa, alttaritauluja katsellen, tai kun Matthew liikkui hiljaa alttarin edessä järjestellen, käyden läpi saarnaansa tai sytytellen kynttilöitä. Mieli epäili ja toinen puoli halusi hiljentää epäilyksen ja uskoa.

Matthew, oli häntä vanhempi, kolmekymmentäyksivuotias ja elänyt suurimman osan elämästään yksin. He olivat kummallinen ja epätodennäköinen pari, moni olisi sanonut ja olisivat varmasti oikeassa. Matthew, oli liian suuren osan elämästään, kieltänyt sen kuka oli. Jack, herätti hänessä uudenlaisia tunteita ja uteliaisuutta, lempeyttä, jonka hän halusi jakaa. Heidän suhteensa kehittyi vähitellen, kuin huomaamatta.  

Jack kuunteli kärsivällisesti, kun hän puhui rakkaudestaan Jumalaan, oli sopivalla tavalla utelias, yhtä utelias kuin Matthew oli hänen rikkonaisesta menneisyydestään. Jack ei puhunut mielellään siitä, mutta myönsi hänellä olleen joku, jota yhä rakasti ja tulisi aina rakastamaan.

Ja hiljalleen hän toipui uuteen elämäänsä, vietti aikansa uskollisesti Matthewin rinnalla ja kävi kirkossa. Usko toi lohtua, hiljalleen hänen mielensä hylkäsi epäilykset. Hän halusi uskoa, oli Jumalaa sitten olemassa tai ei, Jack halusi uskoa. Matthew teki paljon vapaaehtoistyötä ja Jack osallistui. Hän kävi puhumassa nuorille, jotka taistelivat addiktion kanssa. Nuorille, joita oli käytetty hyväksi liian monta vuotta ja he olivat vaipuneet epätoivoon.

Välillä oli vaikea uskoa, että hänestä oli tullut tämä mies. Mies joku pystyi auttaa muita ja hän pysty auttamaan Matthewta. ”Jumala rakastaa kaikkia lapsiaan, niin hän sinä sanoit”, Jack muistutti erään kerran, kun he olivat jääneet kaksin kappeliin siivoamaan jälkiä. Matthew oli punastunut varsin suloisesti, kun Jackin käsi oli varoen koskettanut hänen omaansa.

”Niin olen sanonut”, Matthew myönsi. ”Ja se on totta.” Hän lisäsi.

”Ja Hän on anteeksi antava?” Jack jatkoi tiedusteluaan.

”Niin, niin Hän on.” Matthew myönsi, kohtaamatta hänen katsettaan samalla, kun siirtyi etäämmäksi kohti alttaria. Jack seurasi hitaasti.

”Jos Jumala on rakkaus, niin eikö hän hyväksyisi lastensa rakkauden, jos se on molempia osapuolia tyydyttävää, eikä tuo vahinkoa?” Jack pohti ja Matthew oli katsonut häntä hieman häkeltyneenä hetkeen löytämättä sanoja. Jack tuli hänen lähelleen, nosti kätensä hänen poskelleen ja Matthew pidätti hengitystään. ”Sinä pelastit minut Matt. Sinä ja Jumalasi pelastitte minut, enkö voi siis kuulua teille molemmille?”

Matthew ei tiennyt mitä sanoa, sydän hakkasi kiihkeästi Jackin nojautuessa lähemmäksi ja pian, pehmeästi, heidän huulensa koskettivat. Siellä, Jumalan talossa he suutelivat ensimmäisen kerran.

Alun ujouden ja peittelyn jälkeen, heidän suhteensa tasaantui. Kuten Jack oli ottanut hänen uskonsa vastaan, hän saattoi nyt antautua ajatukselle, ettei heidän kiintymyksensä toisiinsa ollut Jumalan silmissä väärin. Kiintymys vaihtui rakkaudeksi ja vasta, kun se oli rakkautta, tunteiden puhtaus sai Matthewin antautumaan heidän suhteensa syvemmälle tasolle. Toinen alaston vartalo hänen omaansa vasten, helliä kosketuksia, sellaisia, joita Jack oli aiemmin kokenut vain Michaelin käsistä. He rakastivat ja löysivät omanlaisensa rauhan.

Ei Jack ollut unohtanut Michaelia. Hän puhui tästä varovasti miehelle, mutta vältteli yksityiskohtia, kuten Michael, hän oli yhtä huolissaan, että hirviöt saattaisivat löytää heidät. Hän halusi uskoa Michaelin olevan onnellinen Jeanin kanssa, että tämä oli löytänyt samanlaiset rauhan kuin hän. Hän halusi uskoa.

Ja sitten, kun heidän erostaan oli kulunut jo kaksi vuotta, hän näki uutiset ja hän tiesi, että hänen oli kerrottava kaikki omat salaisuutensa. Hiljaisuuden aika oli päättynyt. Jack tiesi, että hänen oli päästävä Michaelin luokse ja kiireesti!

ⒸKolgrim

Kommentti: Myönnän, minulla oli aluksi ajatuksena, että Jack olisi kuollut tässä uudessa versiossa. Sitten se tuntui, ei hitsi, Michael menettää järkensä, jos kaiken tuon paskan päälle hän saa tiedon, että Jack on kuollut, joten…

Uskosta. Nuorena olin aika uskovainen, voitteko kuvitella, että lukio ikäisenä mm. haaveilin papin ammatista? – Onneksi en sille tielle lähtenyt. Nykyisin olen eronnut kirkosta, tieto lisää tuskaa sanoisin. Kyllä minä jollain tasolla vielä uskon, johonkin, että on jotain, mutta en varsinaisesti kristinuskon Jumalaan. Hädän hetkellä vaivun vanhoihin tapoihin ja rukoilen, enemmänkin koska se tuo lohtua. Vaikka epäilen, haluan silti uskoa, että kuoleman jälkeen on jotakin. Minusta kirkoissa on myös ihana, rauhoittava tunnelma ja toisaalta haluaisin tukea, että ne rakennukset säilyvät. Uskonnossa muuten on mielestäni niin paljon ristiriitaisuutta ja sen varjolla ajetaan paljon pahaa, se aiheuttaa sotia … Mutta ihmisille, kuten Jack, uskon, että usko voi tuoda apua selvitä.

Olisi kiva kuulla teidän mietteitä tästä luvusta, kuten sanoin nämä kaikki on vielä raakaversioita, joita muokkailen viimeistään sitten, kun koko kirja on valmis.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s