42.Vaiti

42. luku

Syyskuu 2002

Kun pahin lääketokkura alkoi hälvetä, painajaiset tulivat voimakkaampina. Rauhallisuus, jonka hän oli tuntenut tulevan edessä, alkoi mureta. Lehdet jaksoivat herkutella asialla, siitä tuntui riittävän jutun juurta useammaksi päiväksi ja mielenkiinto luultavasti jatkuisi pitkälle oikeudenkäyntiin ja sen jälkeen, se oli kieltämättä ahdistavaa.

Michael oli haaveillut, että voisi jonakin päivänä palata kotiin eikä kukaan tietäisi, hän voisi kertoa jonkin kaunistellun totuuden, mutta eihän se enää toimisi… Se tietoisuus kiristi hänen kurkkuaan. Hän olisi ikuisesti se poika, joka joutui hyväksikäytetyksi ja paljasti laajan ringin hyväksikäyttäjiä. Suoraan sanoen se pelotti häntä, monelta kantilta, ei pelkästään itsensä.

Toimittajat olivat häikäilemättömiä, he saisivat hänen läheistensä numerot ja esittäisivät kysymyksiä, he haluaisivat heidät julkisuuden kuvottavaa valokeilaan. Ja hän olisi se, joka oli raahannut perheensä sinne… Entä Sam? Toki Sam ei mitenkään voinut olla valmis siihen tai… luoja Samin perhe… Rikas, arvostettu suku, siitä voisi tulla likaista.

Samin ei pitäisi olla hänen kanssaan, jos he eroaisivat nyt niin ehkä Sam välttyisi siltä hässäkältä? Mutta kukaan heistä ei sanonut ääneen, että olivat huolissaan. Michael kuitenkin näki sen heidän kasvoiltaan, vaivaantuneista katseista, jos televisio tai radio sattui olemaan päällä uutisten aikaan.

Se paisuisi ja paisuisi… Michael tunsi paniikkia, mietti voisi sittenkin perua kaiken ja olla puhumatta. Väittää ettei hän oikeasti ollut se poika… Ei, se olisi mahdotonta… Oli vaikea pysyä vahvana, mutta hänen täytyi. Hän ajatteli niitä kaikkia muita nuoria, joiden elämä oli pilattu Rickyn ja niiden muiden käsissä. Hän halusi olla vahva, mutta se oli vaikeaa, olisi helpompi olla vaiti. Eikö niin? Olisi niin paljon helpompi… Mutta hän ei voinut, ei saanut. Hän veisi Rickyn alas ja ne muut. Hän tekisi sen mikä hänen olisi pitänyt tehdä jo paljon aiemmin.

**^^**^^**

Michael katsoi ulos ikkunasta ja kuunteli Samin rauhallista ääntä tämän lukiessa hänelle Taru sormusten herrasta kirjaa. Hetkeksi hän sulki silmänsä ja yritti kuvitella tapahtumia mielessään ja uppoutua niihin mielikuviin. Hän oli ollut sairaalassa nyt viikon verran, pian hän pääsisi kuntoutumaan kotiin. Vanhemmat olivat jääneet kaupunkiin, isä oli saanut töistään palkatonta ja viipyisi vielä ainakin toisen viikon. Koska hänen äitinsä oli työtön, hän jäisi poikansa tueksi pidempään, Sam oli vaatinut saada maksaa hänen asumisensa kaupungissa, avun, jonka Michaelin vanhemmat olivat ottaneet jokseenkin vaivaantuneena, mutta kiitollisena vastaan. Isäkin aikoi vierailla aina viikonloppuisin, he olivat menettäneet poikansa kanssa jo liian monta vuotta ja halusivat nyt pysyä lähellä. He olivat jo keskenään pohtineet mahdollisuutta muuttaa Pariisiin, mikäli Michael haluaisi jäädä sinne. Siitä asiasta he eivät kuitenkaan olleet vielä puhuneet pojalleen tai tämän kumppanille.

Lisää likaisia yksityiskohtia Rickyn toiminnasta oli tullut päivänvaloon. Mies oli mennyt naimisiin ja tämän vaimon sisarenpoika oli kadonnut vain muutama viikko aiemmin. Poikaa ei ollut vieläkään löydetty, mutta oli vahva epäily, että Ricky oli katoamisen takana. Epäiltiin, että poika oli kuollut, mutta Ricky ei suostunut myöntämään mitään, joten kuumeiset etsinnät jatkuivat.

Se nostatti syyllisyyden tunteen ja turhautumisen, jos hän olisi puhunut aiemmin… Jos hän olisi kuunnellut Samuelia… Hän olisi säästänyt sekä itsensä, sen pojan, kenties lukuisia muita. Tarpeeksi aikaisin ja hän olisi säästänyt myös sen naisparan tältä kammottavalta avioliitolta ja häpeältä. Ne ajatukset söivät häntä sisältä, toki hänelle oli järjestetty keskusteluapua, erilaiset psykologit olivat jo käyneet hänen luonaan arvioimassa hänen mielentilaansa ja Michael tiesi sen jatkuvan, kun hän pääsisi pois.

Hän katsoi kohti Samia, joka luki keskittyneesti kirjaa, varmasti itsekin haluten paeta tätä kammottavaa todellisuutta mistä he nyt löysivät itsensä. Kyyneleet polttelivat Michaelin silmiä. Hänen elämänsä oli pilattu, se oli järjettömän monimutkaista ja tuskin koskaan voisi palautua normaaliksi kaiken jälkeen. Sam tuskin halusi vielä ymmärtää sitä. Hän oli selvinnyt, muttei tiennyt halusiko enää jatkaa taistelua, jos hän vain jotenkin sinnittelisi oikeudenkäyntiin ja sitten…

Michael mietti uniaan isovanhemmista ja Jackista, hän halusi siihen maailmaan missä oli hyvää ja turvallista, hän halusi… Hän halusi kuolla… Se ajatus hätkähdytti. Hän oli halunnut niin kiihkeästi elää, kun Ricky oli uhannut viedä hänen elämänsä, mutta ehkä se kiihkeys oli saada kosto ja viedä hirviöt mukanaan. Kun hän olisi sen tehnyt… Michael siirsi katseensa kattoon, Sam luki Konnusta ja hobiteista, Michael mietti, millainen maailma oli kuoleman jälkeen ja oliko sitä oikeasti. Antaisiko Jumala anteeksi, jos riistäisi oman henkensä tällaisen jälkeen. Olisi epäoikeudenmukaista, jos ei antanut, -Michael mietti. Ajatukset vaelsivat Evaniin, joka oli tehnyt sen mitä hän mietti. Hän mietti pojan perhettä ja tunsi surua, ei kai hän voisi tehdä sitä vanhemmilleen? Hän aisti sen tuskan, jota he olivat jo kokeneet, kun… Oli vaikea olla vahva, mutta Michael halusi olla vahva, samalla hän ei kuitenkaan tiennyt miten? Jack… Hän tarvitsi Jackia, mutta oliko tämäkin kuollut? Se uni… Hänen unensa… Monesti ne olivat… Ei, unet olivat vain unia, olivatko? Jack… Hän ei saanut olla kuollut… Olisi edes, joku, joka ymmärtäisi…

**^^**

”Michael, sinulle on vieras”, Sam sanoi, hienoinen hymy huulillaan astuttuaan huoneeseen.

”Vieras?” Michael tiedusteli hämillään ja uupuneena.

”Vieras, jonka tapaat mielelläsi.” Sam vakuutti. ”Pyydänkö hänet sisään?” hänen kumppaninsa hymyili yhä ja Michael myöntyi jännittyneenä.

Kun Jack astui sisään, käytävän valon heijastuessa hänen takanaan, ympäröiden hänet kuin jonkin yliluonnollisen olennon, Michael henkäisi ja hetken hän oli varma uneksivansa tai kenties menettäneensä järkensä. Hän oli toivonut sitä niin kiihkeästi, että ehkä tämä oli jälleen kieroutunut uni ja… Kyyneleet vierivät hänen poskilleen, kun mies lähestyi. Jack oli… aikuistunut, kaipa hänkin oli mutta… Michael tunsi kyyneleet silmissään. Pähkinäisen ruskeissa silmissä oli huolestunut katse, silmät kyynelehtivät vaikka samaan aikaan hymy värisytti hänen huuliaan.
”Michael…” Jack henkäisi, tuli epäröiden lähemmäksi.

”Oletko todellinen vai tulitko hakemaan minua?” Michael kysyi ääni väristen, kyyneleet silmissään ja Jack naurahti hämillään.

”Olen tässä…” Hän sanoi, veti tuolin hänen lähelleen ja istui alas, tarttuen epäröiden hänen käteensä ja puristi sitä kevyesti, he molemmat kyynelehtivät. ”Olen tässä Micha…” Jack toisti ja epäröiden toi kätensä hänen hiuksiinsa nojautuen lähemmäs. Michael puhkesi kyyneliin entistä kovemmin ja Jack silitteli hänen kasvojaan lempeästi.

Sam katseli hieman vaikeana heitä ovensuusta, tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Michael tarvitsi Jackia, -hän muistutti itseään. Jack voisi ymmärtää häntä tavalla, jota kukaan muu heistä ei voisi ja hänen ei pitäisi tuntea mustasukkaisuutta siitä vaan kiitollisuutta, sillä kyllä hän huomasi sen synkän suunnan, jonka Michaelin mieli oli ottanut. ”Jätän teidän kahden”, Sam sanoi ja perääntyi ovelta.

”Näin unen, että olet kuollut… Puhuin kanssasi unessa.”  Michael kuiskasi, katsellen Jackia yhä hämillään. Todella, tämä näytti paljon terveemmältä kuin silloin, kun he viimeksi olivat nähneet. Lähes siltä kuin hänen unissaan, mikä sai hänet yhä enemmän hämmentyneeksi siitä, mikä oli totta ja mikä ei. Jack hymyili lempeästi katsellessaan häntä.

”Unet ovat vai unia, Michael.” Jack muistutti ja tarttui hänen käteensä. ”Olen tässä”, hän sanoi. ”Ja olen niin pahoillani, jos olisin tiennyt, minkälainen mies hän on! …” Hän vannoi kohtelevansa sinua hyvin!” Jack kurtisti kulmiaan, silmät vetistäen, hänen peukalonsa silitti Michaelin kämmentä.

”Sanoit niin myös unessani…” Michael sanoi hiljaa ja hymyili hieman surumielisenä. ”Et voinut tietää, Jack.” Toinen nyökkäsi hiljaisena päätään ja he katsoivat toisiaan puristaen tiukasti toistensa käsiä, hiljaisten kyyneleiden valuen heidän silmistään. ”Ajattelin sinua koko ajan…” Michael kuiskasi tukahtuneesti. ”Pelkäsin… etten koskaan enää näe sinua…”

”Pelkäsin sitä myös, olit koko ajan mielessäni”, Jack kurottautui varoen ja hellästi koskettamaan toisella kädellään hänen poskeaan. ”Olen kanssasi tässä, oikeudenkäynnissä kaikessa, kerromme totuuden. He istuvan lukkojen takana lopun ikänsä!” Hän puhui kiihkeällä äänellä ja Michael nyökkäsi kiitollisena, että Jack oli hänen kanssaan, ettei hänen tarvinnut tehdä sitä yksin. Pelko kiristi rintaa, pelko siitä, että joku tai jotkut Rickyn ja Joen kontakteista kostaisivat heille. Pelko siitä, että Jean tulisi vielä hänen peräänsä, sillä mies oli yhä kuin ihmeenkaupalla onnistunut välttelemään poliiseja.

”Olen kiitollinen, että olet siinä, Jack.” Michael tunnusti. ”Missä olet ollut?” Hän halusi jotain muuta ajateltavaa. Jotain muuta kuin se karmea painajainen, jonka oli kokenut ja ne pelot, jotka risteilivät hänen mielessään.

”Kanadassa, Jean järjesti minulle liput, antoi vähän rahaa ja jonkun huumeparantolan yhteystiedot.” Jack katsoi häneen surullisena, yhä pidellen hänen kättään ja se rauhoitti Michaelia. ”En mennyt sinne…Olin…” Jack huokaisi. ”Ajattelin ettei millään ole väliä ilman sinua.”

Michael nielaisi, tunnisti saman tunteen ensimmäisistä päivistä Pariisissa. ”Tein mitä osasin… Tiedäthän?” Jack kohotti kulmaansa surullisena. ”Jatkoin käyttöä ja olin aika pahassa jamassa… Matthew löysi minut.” Hän sanoi. ”Hän on… Taivaan lahja, kirjaimellisesti uskon.”

”Tekeekö hän sinut onnelliseksi?” Michael kysyi, tunsi tietyn haikeuden rinnassaan, vaikka samalla oli jo tiennyt pitkään, että se polku Jackin kanssa oli kuljettu loppuun. Heistä ei enää tulisi pari, mutta Jack kulkisi silti aina hänen sydämessään.

”Tekee, todella… Löysin uskon hänen kanssaan, voitko kuvitella?”  Jack naurahti pehmeästi. ”Sinua rakastan kuitenkin aina”, hän lisäsi ja Michael puristi hänen kättään. ”… Salaisuus on, ettei edes Jumala mene sen edelle.”

Michael naurahti liikuttuneena, kyyneleet silmissään.

”Se on paljon sanottu”, hän kuiskasi.

”Siksi se on salaisuus, meidän välillämme”, Jack hymyili. ”Mutta tapasin miehesi, uskon, että sinullakin on asiat hyvin nyt hänen kanssaan. Ne tulevat olemaan.”

”Olen rikki Jack…” Michael kuiskasi tukahtuneesti. ”Vielä enemmän kuin tavatessamme, kuinka voisin pyytää häntä sietämään sitä?” Hän kysyi.  ”Kuinka voisin…” Hänen äänensä murtui ja Jack nojautui jälleen lähemmäksi silittääkseen hänen hiuksiaan.

”Älä luovuta, Micha.” Jack sanoi tiukan lempeällä äänellä. ”Olet vahva, pääset tämän läpi, vannon sen. Minä olen tässä, tuen sinua koko tämän matkan. Me molemmat olemme vahvoja ja päihitämme ne paskat!” Michael naurahti uudemman kerran. Uskossa tai ei, Jackissa oli silti se tietty sama poika, jonka hän muisti ja tiesi, joka ei välittänyt kielenkäytöstään ja hitto Michael tarvitsi häntä. Hän puristi Jackin kättä tiukasti.

”Olisi pitänyt puhua aikaisemmin…” Michael sanoi tukahtuneesti. ”Olisin voinut estää, ettei se poika…” Hänen äänensä murtui ja Jack toi toisen kätensä sulkien Michaelin käden niiden väliin.

”Älä lähde tuolle ajatuspolulle”, Jack sanoi. ”Syy on yksin Rickyn, yksin niiden hirviöiden, okei?” Jack katsoi häneen tiukasti, samalla katseessa oli se tietty lempeys, jota Michael tarvitsi. ”Me puhumme nyt, sinä ja minä molemmat.”

”Ja kun se on ohi… Menemme Disney landiin…” Michael kuiskasi, hymyillen heikosti kyyneltensä läpi. Hän tiesi, etteivät he oikeasti menisi. Hän ei kestäisi sitä väkijoukkoa, niitä katseita, olihan hänen katoamiskuvaansa levitelty, olisi mahdotonta pysyä anonyyminä.

”Menemme”, Jack nyökytteli. ”Kysyn jos saan sellaisen Hessu puvun, mikä sinä haluat olla?” Hän virnisti. Michael naurahti, pyöräytti silmiään.

”Äh, kai minä sitten olen se Mikki Hiiri… Juhlitaan, että mustakaapu on lukkojen takana, viimein.”

”Niin. Eikä enää pääse pois.” Jack nyökytteli. ”Kaikki järjestyy Micha. Kaikki järjestyy,” Jack vakuutti. Noita sanoja Michael tulisi kuulemaan usein, mutta hänen tarvitsi kuulla se, uudestaan ja uudestaan, jotta kenties jonain päivänä hän voisi uskoa sen.

**^^**^^**

Lopulta hän pääsi kotiin sairaalasta. Tuntui oudolta astua ulkoilmaan, ahdistus tuntui pusertavalla. Se oli kaikkialla lehdissä, uutisissa, kansainvälisesti ja täällä. Ja hänen olisi yksinkertaisesti siedettävä asian saama julkisuus, oli oltava vahva, viimeistellä se minkä hän oli useasti itselleen vannonut ja kaataa hirviö. Sam oli järjestänyt kuljetuksen asunnolleen ja siellä he nyt olivat. Sam ja hänen vanhempansa, Jack oli luvannut tulla käymään myöhemmin. Hän oli jäänyt miehensä kanssa hotelliin kaupunkiin, joksikin aikaa.

Oikeudenkäynti järjestettäisiin Yhdysvalloissa, uhreja oli selvinnyt lisää, kaikki eivät voineet puhua puolestaan, ja osaa ei ollut tunnistettu videoilta, mutta tiedettiin että heitä oli. Uskottiin, että Evan Bristley oli ollut Rickyn ensimmäinen uhri. Epäiltiin, että Ricky oli kytköksissä Sebastian Walshin katoamiseen, vaikka mies ei sitäkään luonnollisesti myöntänyt. Jotenkin Jeanin oli onnistunut yhä pysyä karkuteillä. Asian tuoman julkisuuden kannalta se oli hyvin erikoista ja miehen oli täytynyt valita piilopaikkansa hyvin.

Michael oli uupunut, Jackin kanssa käydyt keskustelut olivat auttaneet, mutta… Miten mikään voisi lopulta auttaa. Kurkkua kiristi ja hän yritti työntää ajatukset oikeudenkäynnistä tajunnastaan. Samalla se oli ainut kiintopiste mitä kohden hänen oli taisteltava. Hänen olisi siedettävä se, käytävä se läpi, varmistettava, että miehet saisivat ansionsa mukaan ja että he eivät koskaan enää kulkisi vapaana. Toisaalta heidän kuvansa olivat kaikkialla jo nyt, jos jokin tuomari mielenhäiriössään vapauttaisi heidät, varmasti olisi ihmisiä, jotka ottaisivat oikeuden omiin käsiinsä. Heidän elämänsä oli joka tapauksessa ohi sellaisena, kun he sen tähän asti tiesivät.

He olivat asunnolla ja Sam auttoi hänet sohvalle istumaan. Hänen olonsa oli yhä heikko, pitäisi levätä, -lääkäri oli ohjeistanut. Välttää isoja liikkeitä, sairauslomaa jatkuisi muutaman kuukauden, mutta kuinka hän senkään jälkeen voisi kuvitella palaavansa töihin? Kuinka hän ikinä voisi toimia tarjoilijana kaupungissa, joka seurasi silmäkovana näitä kammottavia uutisia. Kaikkihan niitä seurasivat, kuinka hän voisi ikinä työskennellä missään.

”Haluatko jotain, teetä ehkä?” Sam tarjosi ja Michael hymyili vaimeasti.

”Kiitos”, hän vastasi vaikkei ollut täysin varma tekikö hänen mielensä teetä tai mitään. Se tuntui kuitenkin joltain normaalilta tilanteessa, jossa ei ollut mitään normaalia. Hänen äitinsä istui hänen viereensä, isä läheiselle nojatuolille. He katselivat häneen huolestuneena tietämättä mitä oikein sanoa. Sam oli kadonnut keittiöön keittämään teetä.

”Puhuin tänään Tonyn kanssa puhelimessa”, hänen äitinsä aloitti varovasti ja Michael tunsi sydämensä hypähtävän. Tuntui oudolta kuulla Tonyn nimi hänen äitinsä huulilta ensimmäistä kertaa vuosiin. Michael toi hämmentyneen katseensa äitiinsä.

”M-miten hän voi?” Michael kysyi ja nielaisi.

”Hyvin”, Evelyn nyökkäsi. ”Hän asuu yhä aika lähellä… Ikävöi sinua.”  Evelyn tarkkaili poikaansa, joka kurtisti kulmiaan. ”Hän kysyi voisiko soittaa sinulle.” Michael tunsi sydämensä kiihkeät lyönnit. Miltä tuntuisi kuulla Tonyn ääni kaikkien niiden vuosien jälkeen? Olisiko se kummallisempaa kuin tavata Jack, -täytyihän sen olla. Tony kuului siihen maailmaan, jossa hän oli ollut… Hän oli nyt niin kovin toisenlainen, toki Tonynkin täytyi olla muuttunut, mutta millaisiksesi?

Olisivatko hänen hiuksensa yhtä punaiset? Silmät yhtä kirkkaan vihreät, pisamat hänen kasvoillaan… Se teki kipeää, muistaa mitä oli ollut, muistaa se mieltä riivaava ihastus, rakkaus oikeammin, jota hän oli tuntenut ystäväänsä kohtaan. Kuinka viattomia ne haaveet olivat olleet siihen painajaiseen verrattuna mitä oli lopulta joutunut kokemaan. Ja jos… Jos Tony ei olisi suudellut häntä, hän ei olisi luullut, hän ei olisi toivonut… Hän olisi odottanut, ei olisi koskaan mennyt siihen baariin. Isoäiti olisi elossa, hän ei olisi tavannut Rickyä, hän olisi… Olisi mennyt opiskelemaan Lontooseen ja saanut täysin toisenlaisen elämän, kenties hän olisi saattanut tavata Samin jossakin toisaalla ja? Vai olisiko? Michael puri huultaan. Toki, oli täysin epäreilua syyttää Tonya, -oliko? Tony oli särkenyt hänen sydämensä. Kaiken liikkeelle laittanut voima… Ei, hän ei voinut syyttää Tonya, ei kai ollut Tonyn vika, että hän oli ihastunut niin palavasti, ei toki ollut Tonyn vika, että hänen oma naiivi ja äkkipikainen päätöksensä… Olihan hän tajunnut, että Ricky oli järjettömän vanha hänelle ja… Michael tunsi päätään särkevän. Nämä ajatukset… Tämä ristiriita.

”Mm… Ehkä myöhemmin”, hän lopulta vastasi ja kurtisti uudelleen kulmiaan katsoessaan alas käsiinsä. Sam palasi teetarjottimen kanssa ja ojensi hänelle kupin, Michael oli kiitollinen keskeytyksestä. Hänen vanhempansa katselivat niin kummastuneen huolissaan.

”Mitä tahansa teidän välillänne tapahtui, Tony on siitä kovin pahoillaan.” Hänen äitinsä puhui, yhä sillä varuillaan olevalla äänellä, joka häiritsi Michaelia. ”Hän yritti etsiäkin sinua, vietti vuosia merillä.” Michael vilkaisi Samuelia, joka oli istuutunut alas ja vaikutti hieman vaivaantuneelle puheista Tonysta.

”Puhun hänen kanssaan myöhemmin.” Michael vastasi ja nosti kupin huulilleen. ”Voit sanoa hänelle niin, että… puhun, kun olen valmis.” Hän tiesi, että saattoi olla epäreilu, jos Tony tosiaan oli… Mutta… Se oli kipeä paikka hänelle, kipeä ja hämmentävä. Eikä hän halunnut puhua asiasta siinä Samin kuullen, tämä oli Samillekin jo tarpeeksi vaikeaa. Hitto, se oli sitä heille kaikille. Lisäksi, jos Michael oli rehellinen, häntä hävetti ihan suunnattomasti. Hävetti että Tony tiesi miten järkyttävän huonosti hänelle oli käynyt, kun tämä oli aina moittinut hänen äkkipikaisia huonoja päätöksiään, tämä tosiaan vei potin! Ja olihan Tony yrittänyt puhua hänelle, ennen kuin… Michael joi teetään vaiteliaana. Hänen vanhempansa ja Sam yrittivät pitää yllä jonkinlaista keskustelua, josta Michael kuuli hädin tuskin mitään, hänen mielensä oli täynnä, liikaa ja kaikkea ja se uuvutti häntä.

”Haluaisin mennä nukkumaan”, hän lopulta sanoi juotuaan teensä loppuun.

”Totta kai, anna kun autan sinut ylös”, Sam sanoi ja tuli hänen vierelleen. Michael tunsi olonsa pahaksi Samin puolesta. Hitto, tämän täytyi olla niin kaukana mitä Sam oli toivonut. Toki hänen täytyi jo alkaa katumaan sitä, että oli koskaan tullut siihen ravintolaan ja tavannut hänet. Hän oli tuonut aivan järjettömän, kuvottavan sotkun hänen elämäänsä, jossa aiemman ongelmat olivat täytyneet olla enemmänkin sen luontoisia kuten mihin sijoittaa rahansa tai aloittaisiko golfin vai tenniksen harrastuksen, -hän ajatteli synkeänä ottaessaan avun vastaan. Kuinka ilkeä ajatus, Michael! – Pieni ääni hänen mielessään kuiskasi onnistumatta kuitenkaan vaientamaan sitä katkeruuden sekaista tuskaa, jonka hän tunsi rinnassaan.

Sam auttoi hänet makuulle sänkyyn, kun oli ensin auttanut häntä keventämään vaatetustaan ja riisumaan kenkänsä. Michael oli kiitollinen, ettei Sam ollut mitenkään pystynyt lukemaan hänen typeriä, epäreiluja ajatuksiaan tämän peitellessä hänet hellästi. Michael tunsi kyyneleet silmissään, se yhtäkkinen tuska puski pintaan voimakkaana ja Sam katsoi häneen huolestuneena hänen puhjetessaan kyyneliin.

”Hei kaikki on hyvin”, Sam sanoi lempeästi, yhä niin kovin huolestuneena. Mutta eihän mikään ollut hyvin, kuinka voisi olla?

”Mikään ei ole hyvin, Sam…” Michael sopersi ja Sam silitteli avuttomana hänen hiuksiaan, tietämättä miten ihmeessä voisi lohduttaa.

”Kaikki järjestyy vielä”, hän lupasi. ”Usko pois, pääsemme yli tästä, lupaan sen. Rakastan sinua.”

”En ansaitse sitä…” Michael sanoi murtuneella äänellä. ”Ei sinun pitäisi olla kanssani…”

”Nyt lopetat tuon!” San sanoi tuohtuneena. ”Me selviämme,” hän lisäsi. ”Tarvitset lepoa ja kun heräät, niin syödään jotain. Teen vaikka voileipiä tai tilaan jotain ravintolasta, mitä haluaisit?” Samin ääni oli niin lempeä, hän pyyhki kyyneleitä Michaelin kasvoilta peukalollaan, vaikka samalla Michael huomasi kyyneleiden kimmeltävän tämän omissa silmissä, Sam yritti niin kovasti.

”En tiedä… ei ole väliä…” Michael vastasi. ”Olen niin väsynyt.”

”Tilaan jotain”, Sam sai sanottua. ”Nuku vain…” Hän lisäsi ja silitteli Michaelin hiuksia rauhoittavasti, kunnes tämän silmät hiljalleen painuivat kiinni. Sam kääntyi ja näki Evelynin ovensuussa, nainen näytti huolestuneelta, osittain levottomalta, Sam yritti hymyillä tälle rohkaisevasti. Hän halusi uskoa kaiken muuttuvan vielä paremmaksi, vaikka pieni ääni hänen mielessään epäilikin.

**^^**^^**

Ricky oli vihainen ja turhautunut, nurkkaan ajettu. Hän oli tietoinen kuinka vaikea hänen olisi luikerrella tästä pinteestä, muttei silti ollut valmis myöntämään sitä. Hän ei ollut häviäjä, ei koskaan ollut! Hän oli päässyt sairaalasta ja kun lääkäri oli varmistanut hänen kuntonsa olevan riittävä, hän päätyi koneeseen ja takaisin Yhdysvaltoihin, kentältä suora kuljetus lukkojen taakse. Sama kohtalo kuin hänen ystävillään. Hänen vaimonsa ei ollut aikaillut avioeron hakemisessa, tieto oli välitetty tämän asianajan kautta. Ei sillä ollut merkitystä, Ricky ei välittänyt naisesta, avioero oli yhdentekevä muun rinnalla.

Syytöslista oli karua luettavaa, jonka edessä parhainkin asianajaja oli melko voimaton. Ricky tuijotti miestä kylmästi, katseella, jonka edessä hänen asianajajansa tunsi levottomuutta. ”Sinun on parasta yrittää parhaasi, tiedä, että jos epäonnistut kerron kaikki salaisuutesi epäröimättä.” Ricky hymyili miehelle, jonka kämmenet hikosivat.

”Vankilatuomiota tuskin voi välttää mitenkään”, toinen mies nielaisi hermostuneena ja nuolaisi huuliaan katsoessaan papereitaan. Hän tunsi jo nyt, kuinka hänen elämänsä alkoi hajota palasiksi, pian sirpaleet tulisivat alas voimalla ja luoja… Hänen vaimonsa ja tyttärensä… Ei… Ei hän tällaista ollut halunnut. Hän oli vain… Poika, nuori mies, jonka sieppauksesta Ricky ja muut olivat jääneet kiinni. Harry muisti tuon pojan, muisti elävästi, mutta tämä tuskin muisti häntä. Silloin kahdeksantoistavuotias poika oli istunut pökertyneen näköisenä sängyllä, tuijottelut jonnekin kaukaisuuteen. Poika oli ollut henkeäsalpaava ja hän oli janonnut, kuinka hän oli janonnut…

”Mitä olet antanut hänelle?” Hän muisti kysyneensä hermostuneena ja Ricky oli virnistänyt katsellen häntä, kun Harry oli tullut pojan viereen ja koskettanut hänen hiuksiaan vapisevin käsin, poika oli katsonut häneen, mutta oli selvää, ettei tämä oikein ymmärtänyt tilannetta.

”Ei sillä ole väliä, eihän.” Ricky oli kallistanut päätään. ”Hän on käytettävissäsi, ole hyvä, Harry.” Hän oli jatkanut ja jättänyt heidät kahden, koska sitä Harry oli pyytänyt.

 Poika ei ollut laittanut vastaan, kun hän oli epäröiden ja vapisevin, himokkain käsin alkanut riisumaan tätä. Illuusio myöntyväisestä kumppanista, joka oli todellisuudessa niin huumattu, ettei ymmärtänyt todellisuudesta mitään ja Harry oli saattanut toteuttaa fantasioitaan. Hän oli ollut niin hellä kuin osasi, palvonut nuorukaisen upeaa vartaloa käsillään ja suullaan, tyydyttänyt omat fantasiansa, jotta saattoi taas jatkaa kuten oli aina jatkanut. Näitä kertoja Michaelin kanssa oli ollut muutamia, ja niiden jälkeen hän oli pidättäytynyt pitkään suorittamasta perversioitaan, tyytynyt kuvitelmiin. Nyt nuo hetket, saattoivat rikkoa kaiken, todennäköisesti rikkoisivat, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta, että Ricky välttäisi vankilan. Todistajia oli ilmaantunut useampi ja rikokset mistä miestä syytettiin, olivat kammottavampia kuin mitä Harry olisi ikinä osannut kuvitella.

”Vaimosi sisarenpoika?” Harry kysyi vapisevalla äänellä. ”Tapoitko hänet?” Hän kysyi ja Ricky katseli häntä ylimielisen kylmällä katseella.

”Ruumista ei ole löytynyt, eihän?” Ricky hymyili ja Harrya kuvotti, miten tyynesti mies puhui. Hän toivoi, ettei koskaan olisi ottanut sitä tilaisuutta Michaelin kanssa vastaan, sillä nyt, epäilemättä Ricky veisi hänet mukanaan tuhoon. Ricky ei ollut vastannut kysymykseen, mutta Harry tiesi mikä vastaus olisi ja se aiheutti inhon väristykset hänen kehossaan. ”Siitä Walshin pojasta, he eivät myöskään tule löytämään jälkiä.” Ricky lisäsi ja risti kätensä pöydälle. Harry nyökkäsi hiljaa, todellisuudessa, se ettei miestä kenties voisi yhdistää katoamisiin ja todennäköisiin murhiin, tuskin pelastaisi häntä tuomiolta. Harry nielaisi, hän oli mahdottoman tehtävän edessä ja hän tiesi, että hänen oli myönnettävä kammottava totuus hänen perheelleen, sillä aikaa ei voinut kääntää taakse, eikä tehtyä saanut tekemättömäksi.

43.luku

ⒸKolgrim

Kommentti: Jos pidätte niin painakaa peukkua, kritiikkiä ja ajatuksia otan mielelläni vastaan!

4 vastausta artikkeliin “42.Vaiti

  1. Kiitos hurjasti uudesta luvusta!! Oon odottanut niin kovin juuri vaitiin uutta lukua. Ihanaa että Jack löysi Michaelin, tuli itselleni itku sitä kohtaa lukiessa.
    Janoan jo lisää, mutta yritän odottaa kärsivällisesti. 😆❤️

    Tykkää

  2. Toivottavasti todellakin Mr.Corona käy vain pikavisiitillä ja paranet pian! Mielenkiintoinen luku, onneksi joku on telkien takana….

    Tykkää

  3. Kiitos Maria! ❤️ Näyttää olevan todella lievä korona, kiitos rokotteiden oletan. Kellari eristys kuitenkin jatkuu ja toistaiseksi muu perhe on pysynyt terveenä 😁

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle Maria Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s