44. Lapselliset leikit

Joni istui pöydän edessä tutkiskellen asianajajaansa, joka kävi läpi papereitaan. Tuomo Kangas oli 35-vuotias ja näytti ikäistään vanhemmalta, harmaat hiukset miehen ohimoilla ja syvät juonteet otsalla loivat tämän vaikutuksen. Jonin teki mieli suositella hiustenvärjäystä, ehkä antaa Jamin numero, mutta ehkä tämä ei ollut oikea paikka sille. Joni katsoi ympärilleen huoneessa, lakikirjoja hyllyllä, kuvia nykyisistä ja entisistä presidenteistä seinällä, diplomeja… Kaikki hyvin virallista ja… tylsää. Ulkona oli omituinen ilma sinä päivänä, suurin osa taivaasta oli synkeiden pilvien peittämä, enteilivät lähestyvää myrskyä, kuitenkin samalla aurinko paistoi yhä, luoden lämpimän miltei mystisen ja kiehtovan valon ulos sen yhdistyessä synkkyyteen.

Joni rummutti sormiaan polviensa yllä, tunsi hermostuneisuuden kasvavan sisimmässään. Asianajaja selvitti kurkkuaan, korjasi silmälasiensa asentoa ja siirsi katseensa häneen. Hymy nousi miehen kasvoille; pehmeä ja kuitenkin jotenkin vaivaantunut ja Joni tiesi välittömästi, että mitä tahansa mies sanoisi seuraavaksi, ei hän pitäisi sen kuulemisesta.

“Todistusaineisto entistä kumppaniasi vastaan, on melko pitävä. Minulla ei ole epäilystäkään, ettei häntä tuomittaisi ja mitä tulee karkotukseen, olen melko luottavainen myös sen suhteen. Herra Hanratty on ollut täällä työluvan turvin ja tilanteen ollessa mikä on, hänen nykyinen työnantajansa ei ole halukas jatkamaan sopimusta.” Asianajaja huokaisi ja riisui lasinsa asettaen ne pöydälle ja Joni seurasi liikettä varoen, hän aisti huonojen uutisten seuraavan.

“Kuinka pitkän tuomion hän mahtaa saada?” Joni kysyi ja mies oli hetken hiljaa, katsahtaen papereihinsa kuin voisi lukea niistä vastauksen.

”Jos minun on annettava realistisin arvaukseni, sanoisin jotakin kahden ja kolmen vuoden välillä.”

”Kahdesta kolmeen vuoteen?” Joni ei voinut olla toistamatta. “Niin vähän?”

“En halua saada sinun toiveitasi nousemaan, siksi haluan antaa niin realistisen vastauksen kuin voin. Juttu on niin, että olet parantunut melko nopeasti, sinun ruhjeesi eivät vaatineet pitkäaikaista sairaalahoitoa, eikä sinun terveydentilallesi tullut pysyvää haittaa. Hanrattylla ei myöskään ole aiempaa rikosrekisteriä, joten lain silmissä hän on ollut mallikansalainen aina tähän hetkeen asti tietenkin. Sitten on se fakta, että olitte parisuhteessa… Olen pahoillani sanoessani tämän, mutta se luultavasti lyhentää tuomiota. Tietenkin teen parhaani tämän asian suhteen.”

Joni ei ollut varma mitä ajatella, hän oli tuohduksissa ja peloissaan. Hän tiesi kuinka se usein todellisuudessa toimi, ne jotka tuomittiin ensikertalaisina oikeastaan kärsivät vain puolet rangaistuksestaan. Joten jos Chrisille annettaisiin kahdesta kolmeen vuotta, hän voisi olla vapaalla jo puolentoista kuluttua. Ja mitä jos häntä ei sittenkään karkotettaisi? ”Eli suoraan sanottuna…” Joni aloitti käheällä äänellä. ”Koska Chrisillä ei ollut aikaa tappaa minua tai tehdä enemmän vahinkoa, kuten voin vakuuttaa, että hän olisi tehnyt ilman keskeytystä…” Joni nielaisi ja katsoi miestä silmiin. ”Hän kärsii alle kaksi vuotta vankilassa jonka jälkeen hän voi vaikka tulla lopettamaan sen minkä aloitti? Ja minun pitäisi vaan… Mitä minun pitäisi tehdä? Odottaa ja katsoa mitä tapahtuu? Odottaa ja toivoa, että hän unohtaa ja anteeksi antaa minulle sen, että olen syy hänen tuomioonsa?”

“Haemme pysyvää lähestymiskieltoa, joka varmasti myönnetään.” Joni kiristi hampaitaan tietäen kuinka laiha lohtu se todellisuudessa oli. Kuka muka voisi varmistaa, että Chris noudattaisi sitä? ”On vielä toinen asia, josta meidän on puhuttava.”

”Lisää huonoja uutisia?” Joni kysyi hymyillen synkästi ja syyllinen ilme miehen kasvoilla kertoi vastauksen. ”Jatka vain…”

”Kuvat joista mainitsit, olen pahoillani, mutta laillisesti ei ole paljoakaan toivoa saada kaikkia kopioita.”

Joni räpytti silmiään, tunsi pahoinvointia ja epäuskoisuutta ja hetken hän oli vailla sanoja. Lintu lensi ikkunalaudalle, hyppelehti edestakaisin katsellessaan sisään, tuntui kuin lintu olisi katsonut suoraan häneen. Lopulta se levitti siipensä ja jatkoi matkaansa. Joni selvitti kurkkuaan ja toi katseensa takaisin asianajajaan. ”Mitä se tarkoittaa?”

”No, se on monimutkaista. Sinulla on toki oikeus kuviin, mutta lain mukaan hän ei ole tehnyt rikosta ottaessaan ne sillä olit jo kahdeksantoista. Emme voi varmistaa, että saisimme kaikki kuvat, hänellä saattaa olla kopioita. Hän voisi yhä levittää kuvat internetiin ilman pelkoa siitä, että jäisi kiinni. Olen todella pahoillani, että joudun kertomaan tämän, mutta on parempi, että tiedät totuuden.”

“Mutta… Ne ovat minun kuviani…” Joni vaikersi. “Minä olen niissä kuvissa, ne ovat minun… Minulla tulisi olla oikeus saada ne takaisin!” Hän oli järkyttynyt, hän tunsi… ”Ne kuuluvat minulle, hänellä ei ole oikeutta…” Joni toisti ja asianajaja näytti vaivaantuneelta, siirsi katseensa takaisin papereihinsa.

“Kuten sanoin… Se on monimutkaista… Olen pahoillani, muttei ole paljoa mitä voisimme tehdä… Näinä päivinä tällaista tapahtuu valitettavan paljon.”

“Pitäisikö sen lohduttaa minua?” Joni kysyi kuivasti. “Että on muitakin?”

Mies oli hiljaa kunnes lopulta kohautti olkiaan. ”Luultavasti ei, mutta…” Joni kiristi hampaitaan, tunsi polttelun silmissään, muttei halunnut itkeä. Se oli niin epäoikeudenmukaista! ”Hän pahoinpiteli minua, yritti kuristaa minut ja…” Hänen äänensä vavahti ja Joni vihasi sitä miten heikolta kuulosti. ”Hän saattaa yhä satuttaa minua niillä kuvilla myöhemmin… Hän teki kaiken sen ja kärsii vain vuoden tai kaksi vankilassa? Ja minä kärsin koko lopun ikäni siitä mitä hän teki minulle. Mikä oikeudenmukaisuus siinä on?”

”Eihän se ole oikeudenmukaista. Voin ainoastaan luvata, että teen parhaani saadakseni oikeutta sinulle.”

”Tämä maa tarvitsee paremmat lait… Uhrit ovat ne jotka maksavat kovan hinnan ja rikolliset pääsevät vähällä.” Joni mutisi jokseenkin alistuneena. Hän katsoi ulos ikkunasta samalla, kun asianajaja jatkoi asioiden selventämistä hänelle. Uhreille oli vain vähän oikeutta ja nyt hän sai olla itse todistamassa sitä. Sillä hetkellä Joni miltei toivoi asuvansa maassa kuten esimerkiksi USA, ainakin siellä rikolliset saivat kunnon tuomioita. Täällä ne olivat vitsi, helvetinmoinen vitsi, sääli kyllä, tämä vitsi ei ollut millään lailla hauska.

 Misha odotti häntä toimiston ulkopuolella, kun Joni tuli ulos. Hetken vaalea mies hymyili hänelle, ennen kuin hymy vaihtui huoleksi nähdessään toisen murheellisen ilmeen. ”Mitä tapahtui?” Misha kysyi ja Joni pudisti ainoastaan päätään kävellessään hänen ohitseen.

”Lähdetään vain”, hän sanoi ja Misha seurasi vilkaisten nopeasti kohti toimistoa, josta Joni oli astunut ulos, hän näki asianajajan oviaukossa katsoen heitä kohden. Joni ei puhunut heidän kävellessä autolle, hän näytti surkealta ja vihaiselta samanaikaisesti, mikä sai Mishan huolen kasvamaan.

“Mitä hän sanoi?” Misha kysyi uudestaan heidän istuttuaan autoon ja odotti ennen kuin käynnistäisi moottorin. Jälleen Joni pudisti päätään, tuijottaen ulos matkustajapuolen ikkunasta.

 “Vie minut kotiin, ole kiltti”, nuorempi mies sanoi viimein vaimealla äänellä, yhä vältellen hänen katsettaan

”Etkö halua tulla meidän luoksemme?” Misha kysyi hämmentyneenä, sillä se oli ollut alkuperäinen suunnitelma.

“En, haluan mennä kotiin…” Joni toisti. “Haluan olla yksin… Olen pahoillani…”

”Mitä asianajajasi sanoi?” Misha painosti, käynnistämättä autoa ja Joni katsoi yhä itsepäisesti ulos ikkunasta pudistaen jälleen päätään. ”Joni”, Misha huokaisi ja toi kätensä nuoremman miehen olkapäälle. ”Ole kiltti ja kerro minulle, käymme läpi tämän yhdessä ja haluan tietää mitä tapahtuu.”

”Koko systeemi kusee…” Joni mutisi haluamatta kertoa Mishalle kuvaongelmasta, jotenkin hän pelkäsi, että vaalea mies jättäisi hänet niiden vuoksi. Hän pelkäsi, että ennen pitkää kuvat tulisivat julki ja… Mishaa hävettäisi olla hänen kanssaan.

”Joni katso minuun”, Misha pyysi. “Ole kiltti.” Joni huokaisi ja käänsi kasvonsa Mishaan, nykyiseen poikaystäväänsä, mikä tuntui yhä oudolle kutsua häntä siksi. Tuntui oudolle, että he olivat onnistuneet pääsemään siihen pisteeseen. Seksiä he eivät kuitenkaan vielä harrastaneet, ei sen yhden epäonnisenkerran jälkeen.

“Hän pääsee luultavasti vapaaksi alle kahdessa vuodessa. Ehkä vain vuodessa”, Joni sanoi lopulta, nyppien farkkujensa kangasta hermostuneena sormillaan ja seuraten liikettä mietteliäänä.

“Miten se on muka mahdollista?”

”Koska… terveydentilaani ei tullut pysyvää haittaa, koska olen elossa ja toimelias… Koska me olimme parisuhteessa… Katsos, ilmeisesti se on vähemmän traumaattista, kun oma kumppanisi pakottaa sinut sen sijaan, että se olisi joku tuntematon…” Joni hymyili synkästi, kohautti olkiaan ja katsoi ulos etuikkunasta. ”Hän saa varmasti lähestymiskiellon kyllä, mutta mitä se kielto tekee? Se ei anna hänelle sähköshokkia, jos hän yrittää tulla lähelleni tai ottaa minuun yhteyttä. Se ei lähetä hälytystä… Se on vain pala paperia…”

Se oli epäreilua, Misha tunsi suuttumusta ja huolta, mutta teki parhaansa rauhoittuakseen, jotta saattoi lohduttaa poikaystäväänsä. ”Tule tänne…” Hän kuiskasi ja kietoi kätensä poikaystävänsä ympärille, eikä Joni taistellut vastaan vaan hyväksyi toisen lohduttavan läheisyyden, laskien päänsä Mishan vahvalle olkapäälle. ”Häntä ei ole tuomittu vielä, he varmasti karkottavat hänet ainakin, enkä anna hänen päästä lähellesi enää koskaan, lupaan sen.” Misha suuteli Joni päälakea ja silitti tämän selkää rauhoittavin liikkein.

”Et voi luvata sellaista…” Joni kuiskasi. “Kukaan ei voi, koska minä en voi elää lopun elämääni lukittuna sisälle pelon vuoksi…” Ja hitaasti Joni suoristautui istuimellaan, huokaisi ja katsoi ulos ennen kuin siirsi katseensa takaisin Mishaan, joka oli hiljaa ja katsoi häneen huolissaan.

Misha tunsi olonsa häiritsevän avuttomaksi tilanteen edessä, hän oli peloissaan ja se sai hänet tuntemaan olonsa heikoksi. Jonista oli tullut niin tärkeä hänelle ja Chris edusti pahaa, jotakin jota hän itse ei voinut hallita tai ymmärtää, mutta joka oli todellinen uhka sille jota hän rakasti. Hän halusi sanoa jotakin lohduttavaa Jonille, tarjota hänelle omaa vahvuuttaan, mutta sillä hetkellä tuntui vaikealle olla vahva. Joni oli oikeassa, edes hän ei voisi vahtia joka askelta, joka hetkeä, maailma oli arvaamaton. Misha oli jo menettänyt vanhempansa ja uuden menetyksen pelko oli suuri, hän ei kestäisi sitä.

Joni aavisti Mishan ahdistuneet ajatukset, ne olivat kirjoitettuna tämän kasvoille. Huoli sai hänet näyttämään jotenkin paljon nuoremmalta ja haavoittuvaiselta. Joni kurottautui ottamaan Mishan käden ja nojautui suutelemaan tätä.

”Olen varma, että Chris karkotetaan ja… Kaikki järjestyy, kuten asioilla on tapana, vai mitä?” Joni hymyili haluten piristää sekä itseään että Mishaa. Samalla tuntui jotenkin hyvälle olla kerrankin jollain tapaa se vahvempi osapuoli. ”Ja ne saattavat järjestää hänelle apuakin”, Joni nyökkäsi. ”Ja Chris alkaa voida paremmin, hän ei ole enää niin katkera ja unohtaa minut, aloittaa uuden elämän.” Joni hymyili puhuessaan, huomaten saavansa lohtua omista sanoistaan, hän halusi uskoa niihin. ”Ei Chris aina ollut paha ja… No me emme vain toimineet hyvin yhdessä ja olen varma, että hänkin ymmärtää sen, sen että minä ja hän, olemme vain myrkkyä toisillemme. Hän löytää jonkun uuden, kunhan on saanut apua, puhunut jollekin joka ymmärtää näitä asioita.”

Misha hymyili varovasti ja Joni antoi hänelle uuden lyhyen suudelman. ”Asiat järjestyvät, vaikka lait täällä olisivatkin syvältä”, hän yritti vitsailla. ”No niin, haetaan sitten sitä ruokaa ja mennään teille.” Joni ei tiennyt mistä hänen äkillinen toivonsa oli syntynyt, mutta halusi pitää siitä kiinni, uskoa, että kaikki järjestyisi ja asiat kääntyisivät parempaan.

Sinä iltana Joni päätti, että hänen täytyi nähdä Chris, hän uskoi, että oli mahdollista puhua järkevästi tälle, kuten kaksi aikuista. Hän halusi uskoa, että Chris ymmärsi nyt tekonsa vääryyden ja että tämä katui ja… Olisi mahdollista saada kuvat takaisin häneltä. Hän ei aikonut sanoa mitään asiasta Mishalle tai vanhemmilleen, tietoisena, että nämä yrittäisi puhua hänet ulos suunnitelmastaan. Joni oli päättäväinen; hän tapaisi entisensä vankilassa ja selvittäisi asiat niin, että he molemmat voisivat jatkaa eteenpäin.

**^^**^^**^^**

Tiiliseinät olivat maalattu valkoisiksi; lattia oli harmaa ja huonetta halkaisi pitkä pöytä, pöydän jakoi läpinäkyvä muoviseinä, joka erotti vangit vieraista. Chris istui jo omalla puolellaan ja kun heidän katseensa kohtasivat, mies hymyili hänelle. Joni teki parhaansa pysyäkseen jaloillaan, jotka tuntuivat sillä hetkellä kuin hyytelöltä, hän tunsi pahoinvoinnin leviävän vatsanpohjassaan. Itsevarmuus, jonka hän oli tuntenut tehdessään päätöksen tavata Chris, tuntui karisevan tämän edessä.

Hitaasti Joni käveli eteenpäin, muistuttaen itseään ettei Chris voinut tehdä hänelle nyt mitään seinän erottaessa heidät toisistaan ja vartijan pitäessä tilannetta silmällä. Huoneessa ei ollut muita, Joni oli pyytänyt tätä tapaamista ja se oli myönnetty normaalien vierailuaikojen ulkopuolelta.

Hän tunsi olonsa epämukavaksi istuutuessaan alas Chrisiä vastapäätä ja huolimatta seinästä ja vartijasta, hänen entisensä tuntui olevan aivan liian lähellä. Chris nosti puhelimenluurin omalta puoleltaan ja odotti hänen tekevän samoin. Joni vilkaisi konstaapelia kohden vain varmistaakseen, että tämä oli yhä huoneessa ennen kuin teki samoin. Chris hymyili yhä ja se tuntui jokseenkin häiritsevälle, väärälle, miehen kasvoilta loisti miltei toiveikas ilme.

”Hei”, tuttu ääni lausui ja Jonin täytyi pakottaa itsensä säilyttämään katsekontaktin. Hänen sydämensä hakkasi pelokkaana ja hän tunsi vapisevansa aavistuksen, toivoen ettei Chris havaitsisi sitä.

”Hei”, Joni kuiskasi takaisin vaimealla äänellä.

”Olen niin iloinen…” Chris aloitti. “Näytät upealta Joni, et usko miten tervetullut näky oletkaan väsyneille silmilleni.” Chris naurahti vaimeasti ja toi kätensä lähemmäksi läpinäkyvää seinää, koskettamatta sitä. Hän tiesi ettei edes seinän koskettaminen ollut sallittua ja kuitenkin hän janosi tehdä niin. Joni oli niin lähellä ja hän kaipasi koskettaa tätä.

“Olen parantunut”, Joni vastasi kylmästi ja hetken Chris näytti hermostuneelta tai levottomalta, Joni ei ollut varma.

”Olen pahoillani”, Chris sanoi lopulta. “Ihan totta muru… Usko minua, en tarkoittanut satuttaa sinua… Minä vain… Menetin kontrollin, niin ei tapahdu enää, vannon sen.” Joni katsoi alas ja nielaisi. Se, että Chris yhä murutteli häntä… Eikö mies käsittänyt ettei heidän välillään ollut enää toivoa? Toki hän oli tiennyt, että tämä tapaaminen olisi vaikea, mutta se oli sitä enemmän kuin hän oli kuvitellut. Hänen täytyi yrittää käyttäytyä sivistyneesti tosin, jos hän halusi kuvat takaisin Chrisiltä, hänen täytyi niellä viha ja pelko, olla niin ystävällinen kuin tässä tilanteessa oli inhimillisesti mahdollista. Joni pakotti itsensä nostamaan katseensa.

“Kuinka olet voinut?” Hän kysyi varovasti. “Näytät… väsyneeltä.” Chris todella näytti melko kalpealta, hänen hailakan sinisissä silmissään oli miltei aavemainen katse, tummat silmänaluset puhuivat unen vähyyden puolesta. Kun Chris naurahti, yrittäen olla kenties keveän ystävällinen, se kuulosti vain puistattavalle Jonista.

“On vaikea nukkua täällä”, Chris vastasi ja hymyili väsyneesti. ”On outoa… yksinäistä ja… kylmä…” Hän piti pienen tauon. ”Ei ole juuri muuta tekemistä kuin… No, ajatella sinua. Joni, minä todella kaipaan sinua. Olin typerys, haen kyllä apua, vannon sen… Me voimme mennä yhdessä pariterapiaan. Se muuttuu paremmaksi, lupaan sen. Ja… annan anteeksi, että toimitit minut tänne, sanotaan vain että välimme ovat tasan, eikö niin kulta? Voimme aloittaa puhtaalta pöydältä.” Joni näki Chrisin tuovan kättään lähemmäksi, sormenpäät miltei koskettaen seinää heidän välillään, selvästi taistellen sen kanssa ettei voinut tavoittaa häntä, ettei saanut edes koskettaa lasia.  

Joni kirosi hiljaa ja katsoi pois päin. Chris todella kuvitteli, että heillä voisi yhä olla yhteinen tulevaisuus.

”Puhu minulle, rakas”, Chris kehotti. Joni nielaisi; hänen vatsaansa käänsi, tuntui surrealistiselle olla siinä.

“Tiedän, että olet pahoillasi, mutta…” Joni aloitti empien, ymmärtäen kuinka voimakas hänen pelkonsa Chrisiä kohtaan oli, vaikka heidän välillään oli lasiseinä ja vartija samassa huoneessa, hänestä silti tuntui, että voisi pyörtyä silkasta pelosta. ”Olen kuullut sinun sanovan noin ennenkin, enkä voi…” Hän pudisti päätään ja puraisi kevyesti huultaan. ”Ei ole takaisin paluuta”, hän pakotti itsensä sanomaan totuudenmukaisesti ennen kuin katsoi ylös nähdäkseen Chrisin reaktion. Miehen ilme oli selvästi synkistynyt; ilme jonka Joni oli nähnyt kymmeniä kertoja aiemmin ja mikä ei koskaan tiennyt hyvää. Joni tunsi toivonsa hiipuvan, hän tiesi jo ennen kuin kysyi, ettei Chris antaisi kuvia helpolla, silti hänen oli ainakin yritettävä. ”Voit kyllä parantua Chris, tiedän, että voit, muttet minun kanssani. Emme ole sopivia toisillemme”, hän yritti järkeillä.

“Voin parantua vain sinun kanssasi, tarvitsen sinua Joni. Ole kiltti, anna minulle uusi mahdollisuus; se voi yhä olla kuten ennen. Olimme onnellisia kerran, muistatko?”

 Joni tunsi silmiään kirvelevän, hän oli vaarallisen lähellä itkeä, eikä halunnut suoda miehelle sitä tyydytystä nähdä hänen kyyneliään. ”En unohda”, hän kuiskasi käheällä äänellä. ”Se ei kuitenkaan enää koskaan voisi olla kuten alussa. En voi luottaa sinuun, aivan kuten sinäkään et voi oikeastaan luottaa minuun, niinhän?” Niin vaikeaa kuin se olikin, Joni teki parhaansa pitääkseen katsekontaktin. ”Meidän on mentävä eteenpäin, niin on parasta ja toivon, että paranet, toivon, että sinusta tulee onnellinen ja tiedän, että se on mahdollista… ilman minua.” Chris mulkoili häntä vihaisesti, puhumatta ja Joni veti syvää henkeä. ”Jos koskaan välitit minusta, annat kuvat takaisin jotka otit.” Hän sanoi viimein ja kiristi hampaitaan, yrittäen vaikuttaa rauhallisemmalta kuin miksi olonsa tunsi. Hetkeen Chris ei sanonut sanaakaan, tutkiskeli häntä ilmeettömästi kunnes hänen huulensa nousivat virneeseen.

“Se on siis syy miksi tulit tänne?” Mies kysyi ja nauroi käheästi hetken ennen kuin piti tauon ja tuijotti häntä intensiivisesti. ”Peru syytöksesi minua vastaan”, Chris vastasi yhä virnistäen.

”Anteeksi?” Ei, etteikö Joni olisi kuullut oikein, se ei vain ollut mitä hän odotti eikä hän nyt tiennyt miten reagoida.

”Kuulit kyllä muru, peru syytöksesi jotta pääsen ulos tästä helvetin paikasta. Sitten voimme käydä kunnollisen keskustelun ja annan sinulle ne kuvat.”

”Chris… se ei ole niin yksinkertaista…” Joni pudisti päätään.

”Miksei olisi?” Mies kysyi rauhallisena. “Se on vaihtokauppa, minä annan sinulle jotakin ja vastineeksi sinä annat minulle jotakin. Muutoin…” Chris kohautti olkiaan. ”No, ovathan ne hyviä kuvia, saattaisin tuntea houkutusta myydä ne, saattaisin saada hyvät rahatkin niistä, vai mitä luulet? Ja jos minut tuomitaan, niin vapautukseni jälkeen, mikä muuten saattaa asianajajani mukaan tapahtua jo vuodessa, jos suostun yhteistyöhön ja tunnustan, joka tapauksessa, luulen tarvitsevani rahaa täältä ulos pääsyn jälkeen.”

Chris kiristi häntä yhä, jopa kaltereiden takaa hän saattoi löytää keinon jolla saada hänet kontrolliinsa ja tekemään niin kuin halusi. Joni pudisti päätään, hän tunsi epätoivon kertyvän ja hän oli vailla sanoja tai keinoja joilla käsitellä sekavia tunteitaan.

“Paneskeletko sen ryssän kanssa?” Chris kysyi tiukasti, eikä Joni saattanut katsoa hänen kasvojaan. Tuntui vaikealta hengittää, hän oli poissa tolaltaan ja peloissaan. ”Taidat antaa persettäsi hänelle, etkö vain?” Chris jatkoi äänensävy yhä tiukentuen.

”Ei ole sinun asiasi mitä teen, ei enää!” Joni kivahti hengittäen nopeasti, vilkaisten entistään, joka kumma kyllä; hymyili.

“Tuo taitaa vastata kysymykseeni”, Chris sanoi näyttäen järjettömän huvittuneelta. ”No, kuuntelehan nyt minua, kultaseni. Ainoa keino millä saat ne kuvat takaisin, joita niin epätoivoisesti halajat, on peruuttaa naurettavat syytöksesi. Sinä hommaat minut ulos täältä ja sitten voimme käydä huolellisen keskustelun suhteestamme, kahden.”

”Huolellisen keskustelun?” Joni kysyi katkeraan sävyyn. “Vai huolellisen selkäsaunan?”

“Olen valmis antamaan sinulle anteeksi, kuten sanoin. Heivaat vai sen hel-… Sen ryssän ja me voimme aloittaa puhtaalta alustalta.” Joni pudisti päätään epäuskoisena, tuijottaen Chrisiä joka jatkoi jokseenkin puistattavaa hymyään. ”Minusta meidän pitäisi muuttaa Kanadaan yhdessä sen jälkeen kun hommaat minut vapaaksi. En halua, että tapaat sitä miestä enää ja olen varma, että voit jatkaa opintojasi Kanadassa, tai löytää työn, ehkä jopa mallin töitä.”

Chrisin täytyi olla sekaisin, jossakin matkanvarrella hän oli menettänyt järkensä täysin, jos nyt todella kuvitteli, että hän voisi hyväksyä nämä ehdot. ”Olet sekaisin”, Joni henkäisi lopulta, kun vaikutti siltä, että Chris oli täysin tosissaan.

”Haluat kuvat takaisin ja tiedät ehtoni, älä käytä liikaa aikaa miettimiseen.” Chris puhui rauhallisella äänellä ja nojautui hieman eteenpäin. ”Sinä kuulut minulle, Joni.. Ja me tulemme olemaan taas yhdessä”, hän kuiskasi matalalla äänellä. “On helpompaa jos ymmärrät sen nyt, etkä vasta myöhemmin… Myöhemmin en enää välttämättä ole niin anteeksiantava.”  Joni tunsi alkavansa vapista näkyvästi siitä kuinka tuohduksissaan hän oli.

”Sinäkö antaisit minulle anteeksi? Sen jälkeen mitä SINÄ teit minulle?” Joni pudisti päätään. “Se on ohitse Chris, me olemme ohitse! Voin pahoin lähelläsi!” Joni sähähti. “Et voi enää kiristää minua, emmekä enää koskaan tule olemaan yhdessä!”

Chris kavensi katsettaan, mutta hymyili yhä. ”Minulla on yhä ne kuvat muruseni, älä unohda sitä. Ja ei, se ei ole ohitse. Saan sinut vielä takaisin.”

”Onko tuo uhkaus?” Joni kysyi tiukasti.

”Ei kultaseni, se on lupaus”, Chris hymyili ja kallisti päätään. ”No, sinulla taitaa olla ajateltavaa siinä miten haluat hoitaa tämän, älä käytä liikaa aikaa, kärsivällisyydelläni on rajansa. ”

Joni halusi pois, hän ei keksinyt ainuttakaan järkevää vastausta ja alkoi epäillä ettei sellaista edes ollut. Chris oli järjen ulkopuolella, Jonin mieliala kieppui suuttumuksen, pelon ja turhautuneisuuden välissä ja tuntui vaikealta hengittää. Chris ei päästäisi hänestä irti ja halusi raahata mukanaan omaan hulluuteensa. ”En ole sinun, Chris! Ymmärrä se!” Joni henkäisi särkyneellä äänellä. “Se on loppu”, hän lisäsi ja laski puhelimen vapisevin käsin.

Chris katsoi kun Joni nousi ennen kuin laski oman luurinsa. Nuorempi mies oli selvästi stressaantunut ja poissa tolaltaan ja Chris seurasi tätä katseellaan Jonin kiiruhtaessa huoneen poikki koti ovea ja vartijaa.  Chris hymyili Jonin vilkaistessa häntä nopeasti ovelta eikä kanadalainen voinut vastustaa kiusausta iskeä silmäänsä ja lähettää lentosuudelman, mikä sai nuorukaisen entistä hermostuneemmaksi. Tummat silmät olivat kostuneet kyyneleistä tämän astuessa ulos ovesta ja jotenkin sen näkeminen sai Chrisin tuntemaan sairasta mielihyvää. Hän jatkoi hymyilemistä, kun vartija tuli hakemaan hänet takaisin selliinsä hän tunsi ensi kertaa päiväkausiin, että asiat järjestyisivät parhaimmin päin hänelle. Hän piteli kortteja kädessään ja Joni tulisi anellen takaisin, hänen täytyi tulla.

Web published: My Secret Shore 5.tammikuuta, 2012

© KOLGRIM 

Jatka lukuun 45
My Secret Shore HOME