6-10 RSS

6. Luku

Jesse:

Oon katsonut sitä koko illan, enkä ymmärrä miksi. Me istutaan ulkona, Joni pitää mua vierelläään, suutelee mun niskaa, hyväilee mun vartaloa. Tiedän, että kun mennään nukkumaan se haluaa mut taas.

Marko istuu Peten sylissä, johon Pete sen kaappasi kymmenen minuuttia aiemmin. Välillä Marko katsoo muhun päin, sitten kääntää katseensa kuin häveten pois. Se on näyttänyt vaivaantuneelta jo pitkän aikaa, jotenkin surulliselta, jotenkin niin nuorelta. Muistutan itseäni, että me ollaan saman ikäisiä. Pete heittää tyhmää läppää. Koskettelee sitä ja nauraa, esittelee sen palkintopoikaystävää, tai se mulle tulee mieleen. Ymmärrän miksi Marko on niin vaivaantunut.

Me syödään ulkona: on kaunis ilma, aurinko on yhä ylhäällä ja lämmittää mukavasti. Salaattia, makkaraa ja leipää. Istun Jonin viereen pitkälle puupenkille syömään ja annan sen välillä syötää mua, kai se tykkää tunkea asioita mun suuhun.

Katson taas Markoa. Se on ottamassa leipää, mutta Pete ottaa sen sen kädestä ja laskee pois.
”Oot syönyt jo tarpeeksi kulta, en halua että susta tulee muodoton läski, et varmaan halua säkään.” Kuulen Peten sanovan sille ja Marko nyökkää alistuneesti. Kurtistan kulmiani. Oon seurannut Markoa ja tiedän ettei se oo syönyt läheskään tarpeeksi. Salaatti tuskin vie sen nälkää, ton ikänen kundi tarvii enemmän ravintoa. Hitto Pete on idiootti. Vilkaisen Antita, se lopettaa myös syömisen. Hitto Pete on idiootti, ajattelen uudestaan.

”Hei kultsi, syöppäs nyt.” Joni kehottaa ja ojentaa mulle sämpylän. Katson sitä ja hymyilen. Onneksi mun mies ei pidä mua nälkäkuurilla.
”Kuulitko mitä Pete sano, hirvee idiootti, kontrolloi Markon syömistä. Toi kundi tarvii enemmän ruokaa.” Kuiskaan Jonille.
”Mitä sä siitä välität? Ei kuulu meille, jokainen huolehtikoon omista asioistaan. Marko on jo iso poika.” Joni kuiskaa takaisin ja viittoo mua syömään sämpyläni. ”Teen sulle kokovartalohieronnan sitten ennen kuin mennään nukkumaan.” Joni lisää sitten ja suutelee mun poskea. Tiedän mihin sen hieronnat aina johtaa. Sille tuntuu olevan mahdotonta käsitellä toisen alastonta vartaloa ilman että se johtais seksiin ja lähinnä aina siihen että sen kalu päätyy mun peppuun. Toi mies rakastaa peppuseksiä, mutta vain niin että saa itse olla toppina.


Aurinko alkaa laskea, värjää taivaan kullalla ja punaisella. Muut alkavat jo mennä sisälle. Katson kuinka Marko kävelee laiturille ja istahtaa yksin sen päähän. Sillä on vaan musta t-paita ja shortsit vaikka ilma alkaa olla jo viileä. ”Tuutko kulta ylös.” Joni kysyy. Katson vielä kerran laiturille.
”Tuun vähän myöhemmin,” Vastaan ja hymyilen sille lempeästi. Joni suutelee mua nopeasti ja katoaa sisälle.

Haen oman takkini, puen pitkähihaisen, käyn keittiössä ja palaan takaisin ulos. Kävelen kohti laituria. Marko kääntyy katsomaan mua, kun tuntee laiturin keinahtavan askelista. Se kääntää nopeasti katseensa takaisin järvelle, kun istun sen viereen.
”Tossa.” Sanon ja ojennan sille yhden vanukkaan, lusikan ja juustosämpylän. Sen silmät kirkastuvat hetkeksi, se näyttää yllättyneeltä.
”Mullekko?” Se kysyy jotenkin häkeltyneenä.
”No en kai mä niitä muuten sulle ojentais.” Vastaan. Se ottaa ne multa varovasti ja hymyilee jotenkin arasti.
”Öh, kiitos.” Näen, että sillä on kylmä, sen vaaleat ihokarvat ovat aavistuksen pystyssä. Otan takkini ja asetan sen sen hartioille hellästi. Saan vielä yllättyneemmän katseen. Oon kieltämättä itsekin hieman yllättynyt omasta käytöksestäni. Vielä aamulla mä vihasin mun vierellä istuvaa blondia ja nyt, en tiedä, oon hämmentynyt ja utelias. Marko näyttää jotenkin niin herkältä juuri nyt ja se herättää jonkin täysin uuden tunteen mussa. Ehkä jonkun suojeluvaiston? Mietin itsekseni.

Katson kun se syö, se miltei ahmii sen sämpylän. Se katsoo muhun vähän nolostuneena.
”Sori, on mulla yleensä paremmat ruokailutavat.” Se selittää.
”Ei mua haittaa.” Vastaan. Marko hymyilee, avaa sen vanukkaan ja alkaa syödä.
”Onko hyvää?” Kysyn.
”On, haluatko maistaa?” Se ojentaa vanukasta lähemmäksi.
”Ei, se on sun makupalanen.” Naurahdan pehmeästi. Se katsoo mua uteliaana ja hymyilee takaisin. Hetken ollaan molemmat hiljaa.


”Penni sun ajatuksista?” Kysyn sitten. Se katsoo mua, naurahtaa hiljaa.
”Eikö sen pitäisi olla sentti sun ajatuksista näin euro aikaan?” Se virnistää, huomaan muutaman vaalean pisaman sen nenän varressa ja jään tuijottamaan sitä.
”Miksi muuttaa vanhaa ja hyväksi todettua?” Virnistän takaisin.
Se katsoo alas käsiään, henkäisee hiljaa.
”Mikä on?” Kysyn hiljaa, mun tekis mieli koskettaa sen olkapäätä, lohduttaa sitä jotenkin.
”Miksi sä oot yhtäkkiä niin kiltti mulle?” Marko kysyy sitten, se katsoo mua suoraan silmiin.
”Um… no mä… Ehkä mä haluan tutustua suhun.” Vastaan hiljaa.
”Sun ei pitäis olla kiltti mulle Jesse, en ansaitse sitä.”
”Miksi sä luulet ettet ansaitse sitä?”
Marko huokaisee syvään, jälleen kerran se tuijottaa kauas horisonttiin.
”Mä oon tehnyt paljon asioita mistä en oo kovin ylpeä, asioita joita… No, jos tietäisit musta kaiken, niin et haluais puhua mulle enää koskaan.” Se sanoo eikä enää katso muhun. Ehkä se pelkää liikaa katsoakseen.
”Ehkä sä vaan kuvittelet että ne asiat on pahoja vaikka ne ei oikeasti oo.” Yritän lohduttaa.
Se hymyilee hieman, kallistaa päätään ja katsoo viimein muhun.


”Mikä muuttu Jesse? Aamulla vielä vihasit mua tai ainakin pidit mua hyvinkin turhanpäiväisenä blondina, jonka koko muu maailma pysähtyy kun se näkee peilin…” Oon avaamassa suutani esittääkseni vastalauseen. Marko nauraa. ”…Älä edes yritä kieltää sitä. En oo tyhmä, tiedän millaisena muu maailma näkee mut ja ehkä…ehkä ne ei oo kovin väärässä.” Hetken hiljaisuus ennen kuin se jatkaa. ”Joten, mikä muuttu? Miksi tää yhtäkkinen ystävällisyys, miksi sä haluat keskustella mun kanssa?”
”Ehkä mä näin tänään sussa täysin uuden puolen, ehkä näin sussa ihmisen, jota syystä tai toisesta yrität niin hemmetin kovasti piilottaa. Ja ehkä mä kiinnostuin, ehkä mä oon ollut täysin väärässä susta.” Vastaan. Tiedostan hämärästi juodun alkoholin vaikuttavan tapaan jolla puhun, asioihin joita puhun. Mutta jokainen sana on tosi.


”Mitä ihmettä, maailmankirjat on mennyt sekaisin! Jesse Åkerlund myöntää ehkä olleensa väärässä?!” Marko nauraa, tuijotan sitä, toinen kulma nostettuna, sen nauru lakkaa.
”Anteeks. Keskusteleminen vakavasti ei oo mun parhaimpia puolia.” Se sanoo sitten. Se vetää mun takkia tiukemmin hartioidensa ympärille ja huomaan sen tutkivan sitä käsillään, pieni hymynkaarre sen huulilla. ”Kukaan ei oo ennen antanut mulle takkia, kun mun on ollut kylmä.” Se sanoo sitten, katsoo mua ja hymyilee. Mutta nytkään se ei voi katsoa mua kovin pitkään laskematta katsettaan jotenkin häpeissään pois.

”Rakastatko sä Peteä?” Kysyn hiljaa. Marko naurahtaa, tuijottaa järveä.
”En.” Kuuluu nopea vastaus, se kääntää katseensa takaisin muhun. ”En rakasta Peteä yhtään sen enempää kuin se rakastaa mua. Tää suhde on molemmille järkevä, sillä on rahaa ja mulla ulkonäköä ja nuoruutta. Me saadaan toisiltamme juuri se mitä halutaan. Rakkaus on järjetön keksintö, rakkaus on satua, ei sitä oo oikeesti olemassa. Mitä nopeammin opit sen, sen parempi. Ennemmin tai myöhemmin Pete jättää mut, mä tuun liian vanhaksi sille ja se haluaa jonkun nuoremman. ” Se sanoo ja sen kyynisyys tuntuu ahdistavalta. Mietin mitä sille on tapahtunut, että siitä on tullut niin kyyninen? Mitä on tapahtunut, että se tuntee tarvetta piilottaa sitä kuka se todella on? Oon nähnyt siitä vilauksen ja tiedän nyt että sen kuoren alla on jokin paljon mutkikkaampi ja syvällisempi ihminen kuin mitä oon antanut sille arvoa.
”En tiedä minkälaista elämää oot elänyt, mutta on aika surullista jos ei usko rakkauteen.”
”Uskotko että Joni rakastaa sua? Rakastatko sä sitä?”
”Rakastan ja kyllä, Joni rakastaa mua.”
Marko pudistaa kevyesti päätään ja näyttää jotenkin entistä surullisemmalta.
”Joni on mun ensimmäinen ja viimeinen. Mä uskon meihin” Lisään. Se katsoo mua hämmästyneenä.
”Uskotko tosiaan tohon?”
”Miksi en uskois? Uskon siihen, että ihminen voi elää elämänsä yhden kumppanin kanssa. Miksi juosta ympäriinsä etsimässä aina jotain uutta, jos on jo löytänyt yhden hyvän ihmisen?”
”Sä oot sulonen Jesse…” Marko huokaa, hiljaisuus seuraa.



”Tunnustus: yläasteella olin mielettömän ihastunut suhun, jo heti seitsemännestä luokasta lähtien.” Marko sanoo lopulta rikkoen hiljaisuuden.
”Ai olit?” Kysyn yllättyneenä. Se nyökkää hitaasti, hymyilee ja puree alahuultaan.
”Sä olit niin mielettömän söpö silloin; pörrönen tukka, isot, uteliaat siniset silmät… No, söpöhän sä oot vieläkin ja sun tukka on ihan yhtä pörrönen. Sama kuin silloin, mutta aikuisemmassa paketissa. Sanoisin että oot nyt enemmän komea kuin söpö.” Marko punastuu hieman, taaskaan se ei uskalla katsoa muhun. Oon niin yllättynyt, että tuskin pystyn sanomaan mitään aluksi.
”Mikset koskaan tullut juttelemaan mulle?” Kysyn lopulta. Se naurahtaa, pudistaa päätään ja katsoo muhun.
”Olisitko sä loksauttanut korvaaskaan, jos olisin tullut sun luokse selittämään jotain? Mehän oltiin ihan eri sarjassa. Sä olit koulun priimaoppilas, hyvät arvosanat, hyvä urheilussa, hyvä kaikessa. Suosittu niin poikien kuin tyttöjenkin keskuudessa ja mä, mä olin se pieni kiusankappale, joka aina joutui hankaluuksiin. Se joka haistatteli opettajille ja käyttäytyi niin huonosti kuin mahdollista. Kyllä mä huomasin, että katoit mua aina vähän nenänvarttas pitkin ja sun takia mä aina halusin parantaa tapani, mutten koskaan ollut tarpeeksi vahva pystyäkseni siihen. Enkä mä koskaan tuu olemaan tarpeeksi vahva, mä pilaan aina kaiken, kaiken tärkeän.” Marko puhuu nopeasti ja sitten se näyttää jotenkin pelästyneeltä.
”Marko, mä…” Aloitan, yritän tarttua sen kädestä, mutta se nousee nopeasti ylös.
”Kiitos takin lainasta.” Se sanoo, riisuu takin harteiltaan ja ojentaa sen nopeasti mulle. Laituri notkuu sen nopeista askelista, se kävelee pihamaan poikki ja katson kuinka se katoaa sisälle.


Nousen hitaasti ylös, juoksutan sormiani hiusteni lävitse, huokaan. Yhtäkkiä oon hämmentyneempi kuin koskaan. Osa musta haluaisi juosta Marko perään, halata sitä, suudella sitä ja sanoa että kaikki on hyvin. Jotenkin musta tuntuu, että se tarvitsis sitä, että joku sanois sille sen. Mikä mua vaivaa? Mä rakastan Jonia…

Vasta kun pääsen terassille, huomaan Antin istumassa siellä, tuolilla, joka on vedettynä ihan lähelle terassin kaidetta. Se katsoo suoraan muhun, polttaa tupakkaa. Luulin, että se oli jo lopettanut polttamisen. Sen katse on niin intensiivinen, että se saa mut värähtämään huomaamattomasti.
”Sulla on ollu kiire ilta.” Se sanoo jotenkin synkästi. Kallistan hieman päätäni, se kuulostaa niin loukkaantuneelta. Lähestyn sitä varoen.
”Mitä sä tarkotat?”
”Et juurikaan oo edes huomannut mun olemassa oloa.” Antti sanoo ja tuijottaa mua yhä. Tiedän heti että se on juonut liikaa. Tyypillinen suomalainen mies: juo liikaa ja sitten murjotetaan mitä käsittämättömimmistä syistä. Istun tuolille sen viereen.
”On ollut outo päivä. Olisit tullut juttelemaan mulle jos kaipasit sitä.” Vastaan, nojaudun taaksepäin tuolilla. Antti sammuttaa röökinsä ja laittaa tumpin vedellä täytettyyn lasikippoon. Suljen silmäni hetkeksi.
”Näin kun juttelit Markon kanssa.” Se sanoo sitten.
”Vai niin.” Vastaan avaamatta silmiäni.
”Ja yhtäkkiäkö Marko on susta mukava?” Se kysyy. Avaan silmäni. Katson sitä ja kurtistan kulmiani, kun nään sen ilmeen. Se on jotenkin kummallisen kiihtyneen olonen.
”Itse asiassa kyllä, Marko on oikeastaan ihan mukava.” Vastaan ja tarkkailen sen reaktiota. Se nostaa kätensä kasvoilleen ja huokaisee syvään, miltei tuskastuneesti. Se katsoo sitten taas muhun.

”Jesse, sä oot mun ystävä, mun paras ystävä ja mä… Mun on oltava rehellinen sulle, on jotain mitä mä oon salannut jo liian pitkään, enkä voi olla hiljaa enää sekuntiakaan kauempaa.” Antti tarttuu mun käsistä, oon liian häkeltynyt reagoidakseni, mä vaan tuijotan sitä, mun kasvot paljastaa mun hämmennyksen. Antti huokaa. Se nostaa toisen kätensä mun poskelle, silittää sitä hellästi peukalollaan.
”Mä rakastan sua Jesse.” Sillä hetkellä mun koko maailma pysähtyy jotenkin epätodellisesti, ei hyvällä tavalla, ei, mä en halunnut kuulla tätä, mitä tahansa, mutta ei tätä. Oon kuin jäässä, en pysty liikkumaan. Antin käsi hyväilee mun kasvoja yhä, se nojautuu lähemmäksi. ”Joni ei oo hyvä sulle…se pettää…ansaitset parempaa… oot kaunis… anna mun rakastaa sua…” Puolet sen sanoista menee ohi mun korvien. Nousen haparoiden ylös, se nousee mun perässä. ”Jesse kuuntele…” Se pysäyttää mut, painaa mut selkä edellä kohti seinää ja sitten se tapahtuu, sen huulet painautuu mun omille, sen paksu, kookkaampi vartalo pitää mut paikoillaan ja se suudelma on märkä, kömpelö, se tunkee kieltään mun suuhun ja mä voin pahoin, voin oikeasti pahoin. Antti on mun ystävä, mun paras ystävä, kuin veli mulle. Voin todella pahoin. Ei tätä, ei, miksi tää tapahtuu. Alkoholi, sen täytyy olla alkoholi. Yritän työntää sen kauemmaksi, lopulta mun on käytettävä kaikki voimani onnistuakseni siinä. Se kompuroi taaksepäin kun tönäisen sitä kovaa.

Se katsoo mua hämmentyneenä, loukkaantuneena, me molemmat hengitetään raskaasti.
”Tää oli virhe Antti, oot juonut liikaa, virhe. Oon Jonin kanssa. Sä oot juonut liikaa, niin sitä se vaan on, juonut liikaa. Aamulla kaikki on taas normaalisti.” Toistan jotenkin paniikissa. Suorastaan ryntään kohti ovea ja syöksyn sisään, ovi sulkeutuu mun perässä.


”Jesse, etkö sä kuullut mitä mä yritin kertoa sulle?! Kuuntele mua! … Helvetti.”

7. Luku

Marko:

Pete makaa sängyllä pelkissä boksereissaan. Se laskee kirjan kädestään, kun astun sisään huoneeseen ja ottaa lukulasit pois silmiltään. Tiedän, että se on odottanut mua ja tiedän että kirja sen kädessä on vain hämäystä, ei se sitä oo lukenut, varmaan tuijottanut samaa sivua pääsemättä yhtäkään riviä pidemmälle.

En sano sanakaan, kun alan riisumaan vaatteitani ja tiedän, että se katsoo mua. Tunnen itteni jotenkin niin halvaksi. Vihaan itseäni. Ajattelen Jesseä ja vihaan itseäni entistä enemmän. Kun juttelin sen kanssa tänään, kun istuin sen kanssa autossa, tajusin, että kaikki vanhat tunteet mitä oon vaalinut sitä kohtaan on yhä olemassa. Oon kuitenkin onnistunut pilaamaan kaiken niin perusteellisesti, kuin ihminen voi vaan pilata. Jesse oli jo muutenkin niin kaukana mun sarjasta ja sitten menin ja panin sen poikaystävän kanssa. Miksi? En enää edes tiedä, ehkä halusin nähdä mitä Jesse näkee siinä. Ehkä ajattelin että Joni on lähin mitä voin päästä Jesseä. Jos Jesse ei vihannut mua ennen, niin se varmasti vihaa mua, kun kaikki tää paljastuu ja tällaisilla jutuilla on taipumusta paljastua, ennemmin tai myöhemmin. Huokaisen syvään.

”Tuu tänne beibi…” Pete huokaisee sängyltä, kun oon riisuutunut alushousuihini. Katson siihen väsyneenä. Se hieroo kovaa elintään boksereittensa läpi. Mun ei oo koskaan tarvinnut tehdä paljoa saadakseni sen kovaksi, nähtävästi jo pelkkä riisuutuminen riittää.

Vedän tavaramerkki hymyni kasvoilleni. Katson sitä alta kulmieni ja kävelen hitaasti kohti sänkyä. Hitaasti riisun bokserini ja kiipeän sen syliin. Se kietoo toisen kätensä mun vyötärön ympärille ja toisella ottaa kourallisen mun hiuksia kämmenensä sisään ja taivuttaa mun päätä taakse. Tunnen sen huulet kaulallani, sen sykkivän elimen vasten alavatsaani. Se imee mun niskaani ja tiedän että se jättää jäljen. Suljen silmäni ja kuvittelen Jessen sen tilalle. Puren alahuultani ja voihkaisen kun sen kädet tartuu mun pakaroista voimakkaasti. Se nostaa mua, sen kalu hieroo mun pakaroiden väliä.

”Mitä sä haluat Marko?” Se kuiskaa mun korvaan himokkaalla äänellä, ynähdän.

”Haluan…että panet mua.” Huokaisen hiljaa. Se kääntää mut voimakkaasti sängylle vatsalleni ja nousee välittömästi mun päälle. Se hinkkaa vartaloaan mua vasten. Kuulen sen huokauksista, että se haluaa rajua tänään. Se kietoo kätensä mun vyötärön alle, nostaa mun lantiota ja siirryn niin, että oon puoliksi kontillani, mun yläruumis makaa yhä sängyllä. Se läimäsee mun pakaroita kämmenellään ja parkaisen kivusta mahdollisimman hiljaa.

”Uudestaan…” Pyydän hiljaa. Uskon ansaitsevani rangaistuksen ja haluan että muhun sattuu, haluan tuntea kipua, jotta tuntisin jotain muuta kuin tyhjyyttä ja surua.

Saan mitä pyydän, uudestaan ja uudestaan. Tunnen ihoni kuumottavan, nipistelevän, voin vaan kuvitella miten punaisilta mun pakarat näyttää.

Pete ottaa liukasteen ja tekee hätäisen valmistelun. Suljen silmäni tiukasti, puren tyynynreunaa, kun tunnen sen asettuvan taakseni. Se työntää terskanpäänsä mun sisään ja ottaa tiukan otteen mun lantiosta. Kun se työntyy voimalla mun sisään, tunnen kiitollisuutta että älysin purra tyynyä; muuten olisin huutanut ja lujaa.

”Kovempaa.” Kuulen taas pyytäväni. Voin melkein nähdä hymyn Peten kasvoilla. Tuttu, turvallinen kipu ja nautinto valtaa mut. Mutta jostakin syystä se ei täytä mua niin kuin ennen. Tunnen kyyneleet silmissäni, kun pyydän lisää, rajummin ja nopeammin. Mutta mikään ei auta; se tyhjyys on yhä mun sisällä, kipu mun rinnassa. Ja lopulta Pete saa oman orgasminsa, olin tuskin edes huomannut tulleeni jo itse.

Pete rojahtaa sängylle raukeana, itse nousen sängyltä, suuntaan kohti kylpyhuonetta, uskaltamatta katsoa siihen.

”Kulta, mihin oot menossa?”

Pete kysyy väsyneenä.

”Meen pesulle.” Vastaan hiljaa ja poistun.

En tiedä kuinka kauan oon jo seissyt suihkun alla, lämmin vesi hyväilee mun vartaloa ja tunnen itseni väsyneeksi. Nojaudun kylmää kaakeliseinää vasten, hieron kasvojani kaksin käsin. En tiedä miksi mulla on niin outo olo, ajattelen Jesseä, vihaan itseäni ja tuntuu jotenkin vaikealta hengittää. Mun päätä alkaa jyskyttää, mun silmiä polttaa.

”Idiootti, idiootti…lutka… typerä lutka…” Hoen itselleni hiljaa ja lyön muutaman kerran päätäni kaakeleita vasten.

Lopulta saan pakotettua itseni ulos suihkusta, kuivaan itseni. Tunnen kyyneleet silmissäni, mutta pakotan ne pois. Mikä hemmetti mua vaivaa? En pysty palaamaan Peten luokse, joten meen ulos.

Ulkona on jo pimeää, kylmempi kuin aiemmin. Tällä kertaa on ainakin tajunnut ottaa takin mukaani. Ajattelen haikeana Jesseä ja miten paljon paremmalta sen takki tuntui mun hartioillani. Välittömästi mun sisäinen ääneni muistuttaa kuinka typerä oon kun ajattelen sitä. Ei Jesse vois koskaan tykätä musta tavalla jolla haluaisin sen tykkäävän.

”Samanlainen huora kuin äitisi!” Muistan isän huutaneen kännipäissään. Olin ollut neljätoista, kun isä sanoi sen ekan kerran. Olin neljätoista, kun menetin neitsyyteni parhaan kaverini isoveljelle. Olin naiivi ja luulin, että jos antaisin sille mitä se halusi, niin saisin itselleni poikaystävän. Olin väärässä, todella väärässä. Ensimmäinen kertani oli kivulias, kömpelö ja kaikin puolin epämiellyttäväkokemus. En ainoastaan menettänyt neitsyyttäni silloin, menetin myös vanhimman ystäväni.

En ikinä unohda Villen ilmettä, kun se astui isoveljensä huoneeseen ja näki meidät ennen kuin oltiin ehditty pukeutua. Ville ei sen päivänjälkeen oo sanonut mulle sanakaan ja me sentään oltiin samalla luokalla vielä kaksi seuraavaa vuotta. Nykyisin, jos oon nähnyt sen jossain, se saattaa katsoa muhun, muttei koskaan sano mulle mitään. En voi syyttää sitä, mutta kivalta se ei tunnu. Oltiin oltu parhaat ystävät neljävuotiaasta asti.

 Niin ja Villen isoveli; Kalle? No sekin lakkasi soittelemasta, eikä koskaan katsonut muhun päinkään jos satuttiin samaan paikkaan.16-vuotiaana olin kännissä kaupungilla ja törmäsin siihen, olisi taas ollut kovinkin kiinnostunut saamaan persettä, käskin sen painua vittuun. Kalle lässytti mulle jotain, tais se pyytää anteeksikin, sanoi että Ville oli kieltänyt sitä ottamasta yhteyttä muhun. En uskonut sitä silloin, en usko sitä nytkään. Se mitä tapahtui silloin, jätti muhun syvemmät arvet kuin mitä itsekään suostun myöntämään itselleni.

Mun juoppo isäni menetti sekin viimeisen kunnioituksen riekaleensa mua kohtaan, kun kerroin olevani homo. Mielenhäiriöisessä tilassani, neitsyyteni ja ystäväni menettäneenä itkin kotona ja kerroin isälleni kaiken. ”Mitäs meet jakelemaan persettäs muille miehille, sen siitä saa.” Muistan sen sanoneen. Siitä lähtien isä saattoi usein haukkua mua lutkaksi tai huoraksi aina muistaen mainita mun äitini siinä yhteydessä. Se on alkanut myös uskomaan etten oikeasti edes oo sen poika ja se sattuu eniten. Ei isä aina juonut, ei se aina vihannut mua eikä se aina vihannut maailmaa. Muistan hyvin hämärästi ajan jolloin oltiin suhteellisen onnellinen perhe. Mutta sitten tuli lama ja meidän perhe oli yksi niistä joihin se vaikutti eniten. Isä menetti työnsä ja rupesi juomaan. Äiti masentui ja kuihtui silmissä ja lopulta äiti vaan häipy. Se sanoi lähtevänsä kauppaan, vilkutti mulle vielä pihalta ja sitten se oli poissa, en oo kuullut siitä sanaakaan sen jälkeen. Edes mun oma äiti ei rakastanut mua tarpeeksi jäädäkseen.

Vasta viimevuosina oon tajunnut miten väärin Kalle teki sillon. Se oli 18-vuotias ja mä vasta neljätoista. Olin masentunut lapsi, jonka kotielämä oli helvettiä. Kalle alko lähentyä mua kun olin vain 11-vuotias. Olin silloin niin kakara etten tajunnut että siinä oli jotain outoa kun mun parhaan kaverin isoveli soitteli mulle niin usein ja että neljä vuotta vanhempi poika halus viettää aikaansa mun kanssa. Muistan ihailleeni Kallea, se oli vanhempi ja kokeneempi. Kun kerroin, että oon ihastunut Jesseen niin se oli hirveen ymmärtäväinen. Sanoi, että sille voin aina kertoa kaiken ja mä kerroin, mutta kun mun suuntautuminen oli nyt selvillä sille; alkoi koskettelu. Olin teinipoika ja mun keho reakoi siihen helposti, olin utelias ja halusin mielihyvää, janosin hellyyttä. Loppujen lopuksi en tiedä tiesinkö itsekkään mitä täsmälleen ottaen halusin. Olin epävarma, kun se halus enemmänkin kuin koskettelua, mutta suostuin lopulta. Ajattelin, että siinä iässä oli jo korkea aika harrastaa seksiä ja surullista kyllä, kuvittelin tosiaan että sillä saisin sen rakkauden.

Kävelen kohti saunaa, haluan vain olla yksin. Kipu mun rinnassa ei suostu jättämään mua rauhaan ja ensimmäistä kertaa vuoteen tajuan itkeväni. Ryntään sisälle saunan pukuhuoneeseen ja paiskaan oven kiinni perässäni. Ravaan hetken edes takaisin, jotenkin epätoivoisena. Haluaisin huutaa tai hakata jotain. Lopulta istahdan kylmälle lattialle selkä seinää vasten ja hautaan kasvoni käsiini. Itken, annan itselleni viimein luvan itkeä. Pelkään hukkuvani, enkä tiedä kuka vois vetää mut ylös. Oon niin helvetin kyllästynyt rooliin jota esitän. Mä vihaan ihmistä, joka musta on tullut. Voin melkein nähdä yksitoistavuotiaan itseni katsomassa mua säälien ja mun tekis mieli pyytää siltä anteeksi.

Havahdun, kun löylyhuoneen ovi avautuu. Katson pelästyneenä ylös.

”Marko?” Jesse kysyy ja katsoo mua huolestuneena.

8. Luku

Jesse:

En voi mennä Jonin luokse nyt, oon liian kiihdyksissä ja liian hämmentynyt. Takaoven kautta pakenen takaisin ulos. Vilkaistuani talon nurkan takaa ettei Anttia näy missään, kävelen kohti saunaa. Arvelen, että se on paras paikka olla yksin tähän aikaa illasta, joka on oikeastaan kääntynyt jo yöksi.  Istun lauteille, nurkkaan, varjojen suojaan. Jos joku sattui avaamaan oven, on hyvä mahdollisuus että jäisin huomaamatta. Joni varmaan jo ihmettelee missä viivyn.
 

Joni… Antti puhui jotain pettämisestä. ”Joni pettää” Se oli sanonut, enkä voi olla miettimättä onko se totta. Ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen saman varoituksen, totuuden tai valheen. Olin seurustellut Jonin kanssa vain muutaman viikon, kun mun ikäiseni kundi tuli baarissa mun luokse Jonin mentyä hakemaan meille juomista. Se kundi katsoi mua päästä varpaisiin ja kysyi kylmällä äänellä, että olinko Jonin uusin valloitus, kun vastasin olevani sen poikaystävä tää vieras vain totesi ottavansa osaa.

 Se oli jo kääntynyt lähteäkseen mutta pysähtyi sitten ja katsoi mua uudestaan.

”Kuuntele.” Se aloitti. ”Vaikutat kaikin puolin ok. kundilta, tee itelles palvelus ja unohda Joni, siitä kundista ei oo muuhun kuin tuottamaan surua. Joni ei koskaan tuu olemaan uskollinen ja jos kuvittelet muuta niin poltat vaan ittes. Se särkee sun sydämen, sano mun sanoneen.” Ja niine hyvineen se oli häipynyt.

Kerrottuani siitä Jonille, se oli vastannut sen olevan mustasukkainen ex, joka kulki ympäriinsä levittämässä tyhjänpäiväisiä juoruja siitä, tavoitteenaan särkeä kaikki Jonin uudet suhteet. Joni sanoi ettei se kundi kestänyt nähdä sitä niin onnellisena toisen kanssa. Tietenkin olin uskonut poikaystävääni ja osa musta haluaisi kiihkeästi uskoa sitä nytkin. Mutta Antti ei oo koskaan valehdellut mulle… Miksi se valehtelisi että Joni pettää mua? ’Koska se rakastaa sua’ Ääni kuiskaa mun mielessä. ’Koska se haluaa sut.’ Se kuiskaa taas ja tunnen voivani pahoin.

Pyyhin suutani paidan hihaani muistaessani kuinka se suuteli mua. Epämiellyttävät kylmät väreet kulkee kehoani pitkin. Muistan miltä sen pehmeä, iso vartalo tuntui omaani vasten ja huomaan ajattelevani, miten epämiellyttävältä vois tuntua maata sen alla alasti. Vavahdan.

’Sä oot niin tekopyhä Jesse, kai tajuat sen? Sanot Antille, että se on ihan söpö ja että sen ei pitäis ajatella niin vähän itsestään ja mitä sä ajattelet siitä nyt? Totuus on ettet voi kuvitella sitä muuna kuin ystävänä, koska se on lihava eikä sen vuoksi että oot aina pitänyt sitä ystävänä. Jos Antti ois lihaksikas ja komea sen suudelma ei olisi ollut vastenmielinen, tiedät sen.’ Ärsyttävä pieni ääni mun sisällä kuiskaa, se ärsyttävä sisäinen ääni joka on yleensä oikeassa.

Yritän vakuutella itselleni että tällä kertaa se on väärässä. En ole pinnallinen, en ole, enhän? Muhun iskee hirvittävä syyllisyys. Ei ole miellyttävä tunne havaita itsessään piirre jota on yrittänyt välttää ja jota on vihannut muissa. Toisaalta haluan yhä niin kiihkeästi uskoa, että ulkonäkö ei merkitse niin paljon. Uskon, haluan uskoa että on mahdollista rakastua johonkuhun, jota aluksi ei pidä viehättävänä. Rakkaus antaa ihmiselle uudet silmät, jotka tekee harmaasta hiirulaisesta loisteliaan linnun, jotka tasoittaa virheitä ja tekee niistä viehättäviä. Kun rakastat jotakuta näet sen aina kauniina sen virheistä huolimatta.

Mutta Antti on aina ollut vain ystävä, kaikki on sen kanssa tasaista. Se ei oo herättänyt mussa mitään voimakasta, ei oo saanut mua kiihtymään tai ihastumaan sen puheilla. Keskustelu ei koskaan yllätä, ei avaa uusia näkymiä tai tuo uusia ajatuksia. En koskaan voisi tuntea sellaisen ihmisen kanssa intohimoa, en pienimmissäkään määrin ja vaikka kaikissa suhteissa alun intohimo laantuu on se aina olemassa ja saattaa yllättäen nousta takaisin. Mutta miksi mietin tätä nyt? Hämmennys valtaa mut taas.

Pettääkö Joni mua? Ja jos pettää niin miksi? Monen kanssa? Ei se vois pettää mua, eihän? ’Kyllä se voi.’ Ääni mun sisällä kuiskaa jälleen. En halua uskoa sitä. Entä jos se pettää mua, koska en ole tarpeeksi? Ehkä en osaa sittenkään tyydyttää sitä täysin, mutta jos en osaa, miksi se haluaisi silti mut niin usein? – Hämmentynyt, niin hämmentynyt.-

Joni on mun ensimmäinen, menetin neitsyyteni sille, tarjokkaita mulla on kyllä aina riittänyt, mutta typerä pikku romantikko mussa aina torjui useimmat. Joni oli sitkeä, se ei antanut periksi. Se sanoi, että olen kiehtova pikku otus, mua nauratti se ja naurattaa yhä. ’Pikku otus’ En nyt mielestäni ole niin pieni, enkä usko että moni muukaan ajattelisi niin, mutta Joni on todella pitkä; 188cm ja mun 175cm pituus sen rinnalla tuntuu kyllä lyhyeltä. 

Kolme kuukautta se jaksoi piirittää mua. ”Saan sut velä mun sänkyyni.” Se sanoi kerran, virnistäen itsevarmana.

”En luottais siihen.” Olin vastannut lähes yhtä suurella itsevarmuudella. Olin kyllä kuullut huhuja ennenkin, huhuja jotka sanoivat että Joni on varsinainen häntäheikki. Mutta sen vastustaminen oli vaikeampaa kuin olin kuvitellut ja ihastuin siihen nopeasti vaikka yritin parhaani olla näyttämättä sitä. Kun me tavattiin ensimmäisen kerran, olin kahdeksantoista, Joni on mua miltei neljä vuotta vanhempi.

Joni ei tosiaan antanut periksi. Ensimmäisenä iltana kun tavattiin, se olisi jo mielellään raahannut mut kotiinsa, mutta tein sille selväksi että mulla ei ollut aikomustakaan liittyä sen muiden lutkien joukkoon. Joni oli nauranut, mutten antanut sen hämmentää itseäni.

Siihen aikaan kävin baarissa miltei joka viikonloppu, jos vain pystyin, vaikka läheskään aina en edes juonut mitään. Hauskaa voi pitää ilman viinaakin.

Joka tapauksessa; Joni oli aina siellä kun mäkin olin ja aina se yritti. Lopulta se sai selville kahvilan jossa olin töissä ja ilmesty sinne. Aina tilatessaan kahvia se jaksoi samalla kinuta mun puhelinnumeroa. Kieltäydyin aina, kunnes lopulta mun työkaveri Mari päätti omasta mielestään tehdä mulle palveluksen ja antoi mun kännykkänumeron sille ilman mun lupaa. Joni soitti samana iltana. Suostuin treffeille sen kanssa ja painotin, että mitään muuta se ei saisi vaikka se tarjoaisikin illallisen. En tiedä miten pystyin pysymään niin lujana niin pitkään vaikka todellisuudessa himoitsinkin sitä ihan mielettömästi.

En tiedä kuinka montaa torjuin yrityksen viedä meidän suhde peremmälle, mutta Joni ei silti antanut periksi. ”Mitä sä oikein odotat?” Se kysyi multa kerran. ”Avioliittoako?” Se nauroi perään ja loukkaannuin siitä hieman vaikka en näyttänyt sitäkään.

”Odotan ihmistä, joka haluaa mut myös sen jälkeen.” Kerroin sille ja se oli katsonut mua oudosti ja sitten sanaakaan sanomatta suudellut mua pitkään ja kiihkeästi.

 ”Mä voin luvata Jesse, että saatuani sut kerran sun tulee olemaan vielä vaikeampi päästä musta eroon vaikka haluaisitkin. Ja mä lupaan myös, että tuut nauttimaan siitä niin paljon, ettet säkään enää halua eroon musta.” Se oli kuiskannut mun korvaan ja olin vain jotenkin avuttomana nyökytellyt päätäni sen syleilyssä. ”Vien sut nyt makuuhuoneeseen.” Se oli kuiskannut sitten, enkä ollut enää löytänyt voimaa tai halua vastustella sitä.

Kaikki mun alun epäilykset ja pelot unohtui kun alettiin seurustelemaan. Yli vuoden oon elänyt siinä uskossa, että Joni on parantanut tapansa, jos huhut mitä siitä liikku oli edes koskaan totta. Ja nyt epäilys nostaa ruman päänsä, alan ajattelemaan ja muistelemaan tarkemmin koko sitä aikaa jonka ollaan oltu yhdessä. Fakta numero yksi; Joni rakastaa seksiä. Fakta numero kaksi; se haluaisi sitä mielellään useamman kerran päivässä jos voisi vain saada ja fakta numero kolme; mun libido ei koskaan yllä sen kanssa samalle tasolle, en yksinkertaisesti jaksa enkä usko että mun kehonikaan jaksaisi sitä määrää jota Joni himoaa.

Oonko ollut sokea ja naiivi kuvitellessani, että rakkaus voisi parantaa sen? Kuvittelinko liikaa itsestäni, kun oon ajatellut riittäväni sille? Vai tekeekö nää epäilykset musta hölmön ja huonon poikaystävän? Jos ei voi luottaa omaan kumppaniinsa niin mihin se suhde joutuu? Mille se perustuu? Ja jos kaikki mun uudesti syntyneet pelot on tosia, miten mun tulisi toimia? Voiko sellaista antaa anteesi? Kuuluisiko mun antaa anteeksi? Oonko typerä jos kuvittelen voivani saada suhteen, jossa molemmat osapuolet on uskollisia? Ehkä elän vain haaveessa… Miksi mietin asioita, joista mulla ei oo vielä edes varmuutta? Kysyn kysymyksiä itseltäni, joihin en pysty vastata. En voi tuomita Jonia tai olla tuomitsematta ennen kuin saan lisää faktoja, ainut joka epäilyn nosti, oli mun humalaisen ystävän epäselvä soperrus ja saattoihan olla että ymmärsin kuitenkin väärin?

Suljen silmäni hetkeksi ja nojaan päätäni vasten seinää. Mun hiljainen mietiskely keskeytyy kun saunan ovi aukeaa ja paiskautuu kiinni, kuulen kuinka joku ravaa pesuhuoneessa, tuskastunut voihkaisu ja askeleet loppuvat. Kuuntelen hiljaa ja pian kuulen hiljaista itkua. Hitaasti nousen ylös.

Avaan oven ja kohtaan lattialla istuvan Markon yllättyneen katseen, näen heti, että se on itkenyt.

”Marko?” Kysyn huolestuneena ja astun lähemmäksi, polvistun lattialle sen eteen. ”Mikä on?” Kysyn pehmeällä äänellä ja täysin suunnittelematta mun käteni nousee sen poskelle, pyyhkien hellästi kyyneliä pois. Se näyttää hämmentyneeltä ja pelokkaalta katsoessaan mua, sen vihreät silmät kimaltelee miltei turkoosin kirkkaina. En oo koskaan nähnyt samanvärisiä silmiä ennen, yhtä kirkkaan vihreitä. Sen posket punertuu mun katseen alla ja kuin häveten se kääntää kasvonsa, nieleskelee, yrittää taistella suruaan ja kyyneliään vastaan.

”Hei, ei sun tarvii hävetä, kaikki on hyvin… Marko… katso muhun, puhu mulle?” Kuiskaan ja se kääntää katseensa arastellen muhun. lopulta se murtuu mun edessäni, itkee ja nopeasti vedän sen syleilyyni, kiedon käteni hellästi ja samalla tiukasti sen ympärille. Tunnen sen kädet ympärilläni, se puristaa mun paitaani sen kämmeniensä sisään ja itkee. Kaikki mun omat huoleni on unohdettu nyt ja haluan vain lohduttaa vaaleaa, kaunista kundia mun syleilyssä. Silitän varovasti sen pehmeitä hiuksia.

”Anna anteeksi, anna anteeksi…” Marko kuiskaa käheällä äänellä ja nostaa katseensa takaisin muhun. Sen kasvot lähellä omiani, meidän nenät miltei koskettaa toisiaan. Katon sitä ja mun hengitys tuntuu salpautuvan. Meidän silmät on kuin lukittuneet toisiinsa, kykenemättä katsomaan muualle ja hitaasti meidän huulet kohtaa ja menetän kaiken kyvyn ajatella. Suutelen sitä, suolaisten kyynelten maku huulillani, Markon kieli leikkien omani kanssa, huokaan, antaudun ja pieneksi hetkeksi unohdan kaiken todellisen.

9. Luku

Marko:

Vedän Jesseä yhä kiihkeämmin lähelleni, hetki josta oon uneksinut jo pitkään on nyt tässä, enkä haluaisi päästää siitä irti enää koskaan. Se suutelee mua takasin ja voisin miltei hyppiä ilmaan hetkellisestä onnentunteesta. Mun sydän pamppailee nopeaan, hengitys kiihtyy ja käy työläämmäksi, janoan lisää. Jesse tukee mun päätä takaa, sormeilee mun hiuksia, sen käsi valuu alemmas mun selkää, tunnen itseni äkkiä kömpelöksi, yritän vaihtaa asentoa, mutta se on vaikeaa.

 Lopulta, haparoiden Jesse on se joka vetäytyy kauemmaksi, mun kädet puristaa sen paitaa yhä nyrkkeihin, hämmentyneisyys sen katseessa saa mut lopulta päästämään irti.

”Tää oli virhe, sori, unohdetaan toi.” Jesse sanoo hengästyneenä ja nousee ylös. Katson sitä katkerana.

”Älä yritä väittää ettet pitänyt siitä.” Mun kieli puhuu ennen kuin ehdin estää itseäni. Se katsoo mua, sen huulet raottuu, etsii sanoja.

”Mä… En tienny mitä teen, sori…” Se kuiskaa, katson sen huulia jotka on yhä punaiset ja aavistuksen turvonneet suudelman jälkeen. ”Mun pitää mennä.” Se sanoo sitten hajamielisen oloisena ja kääntyy pois.  Haluaisin huutaa sen takasin, haluaisin sanoa jotain millä se ymmärtäis, mutta kaikki sanat juuttuu kiinni mun kurkkuun ja jään typeränä katsomaan sen perään. Istun hiljaa paikoillani, hengitän syvään ja suljen silmäni. Onko millään enää väliä? Tunnen itseni loputtoman väsyneeksi. Lopulta nousen ylös ja kävelen hitaasti ulos. Näen Jonin joka katsoo suoraan  muhun ja lähestyy, suljen oven takanani.

”Ootko nähnyt Jesseä?” Se kysyy ja hymyilee mulle.

”Näin sen hetki sitten ulkona, se tais mennä jo sisälle.” Vastaan väsyneenä. Joni kävelee portaat ylös, nojaudun ovea vasten, se katsoo ympärilleen. Sen toinen käsi ottaa tukea seinästä mun kasvojen viereltä ja toinen laskeutuu mun vyötärölle. Sen katse kohtaa mun omani. ”Mitä sä haluut?” Kysyn hieman ärtyneenä vaikka tiedän kyllä vastauksen.

”Mitäköhän?” Se nostaa toista kulmaansa ja sen käsi valuu alemmas, tunnen kevyen puristuksen takamuksellani. ”Näytät hemmetin syötävältä just nyt.” Se kuiskaa mun korvaan ja näykkäisee mun korvanlehteä. ”Miten ois pikaset? Huomenna on jo kotiin lähtö, seuraavasta tilaisuudesta ei oo tietoa.” Katson sitä typertyneenä, kunnes lopulta työnnän sen kauemmaksi.

”Joni.” Aloitan rauhallisesti, katson sitä. ”Mee sun poikaystävän luokse, se varmaan odottaa sua jo.”

”Mitä tää nyt on? Eilen kävit ihan kuumana muhun, oikein kerjäsit sitä ja nyt kehotat mua menemään Jessen luokse?” Joni näyttää hämmästyneeltä, sen suurta egoa on loukattu. Katson sen ohitse ja hymyilen väsyneesti ajatuksilleni.

”Jesse on hyvä kundi, lopeta pelleily ja ehkä onnistut pitämään sen. Tosin se ansaitsee parempaa, parempaa kuin mitä kumpikaan meistä on. Ehkä joku päivä Jessekin tajuaa sen.” Vastaan lopulta ja silmäillen sitä. Ääni ja mun sanat kuulostaa jotenkin vierailta jopa mulle itsellenikin; kuka olisi uskonut, että multakin löytyisi vielä selkärankaa? Käännyn lähteäkseni, mutta Joni tarrautuu mun käsivarresta.

”Nytkö sä oot kehittänyt jonkin moraalin? Uskomatonta paskaa…” Joni ivaa, se on hetken hiljaa, sitten se virnistää. ”Kyllä sä tuut vielä joku päivä ryömien takas, kerjäämään, että antaisin sitä sulle. Sä oot sellanen Marko, mä tiedän sen. Äh, mutta oot oikeassa, mun pitäis mennä Jessen luokse ja mä meenkin. Muista vaan että se on turha sitten tulla kerjämään multa enää toiste.” Joni tuhahtaa ja lähtee kohti mökkiä. Voisin  melkein nauraa, mutta en naura, jotenkin oon vaan liian väsynyt siihen.

Istun alas portaille ja tuijotan tummaa taivasta. Miksi Jesse on ton idiootin kanssa? Kysyn itseltäni. Miksi se ois mun kanssa?  Kysyn perään; samanlainen idioottipellehän mäkin oon. Hymyilen  ajatuksilleni hajamielisesti, katkerana ja surullisena. Katson Peten, mun poikaystävän, omistamaa luksusmökkiä edessäni ja mietin taloa johon me palattaisiin huomenna, kaikkea sitä ylellisyyttä, kaikkea sitä tyhjänpäiväisyyttä jolle on myynyt koko elämäni, joka on jo jonkin aikaa ollut mun elämäni ainut tyydytys seksin lisäksi, joka on ollut ainut päämäärä, jonka oon kyennyt saavuttamaan. Istuessani tässä ja nyt, tajuan että loppujen lopuksi mulla ei oo mitään muuta kuin onnellisuuden kulissi. Tää on kaikki Peten, ei mun, eikä koskaan tuu olemaan mun. Ja mä oon Petelle vain jotakin väliaikaista, vaihe sen elämässä, jokin päivä tää meidän suhde päättyy ja mitä mulle jää siitä käteen? Kasa vaatteita ja lahjoja joita se on mulle ostanut? Muistaakohan se edes mua kymmenen vuoden päästä? Mä muistan sen, mutta miksi? Koska sain elää ylellisesti kerran, mutta en koska olisin rakastanut sitä. Ehkä olisi jo aika lähteä, jatkaa matkaa? Pelkään, että jos jään vielä pitkäksi aikaa, on palaaminen entiseen entistä vaikeampaa. Mun täytyy tehdä elämälleni jotain, hankkia työpaikka, tai opiskella; tehdä jotain aitoa. Muuten musta tulee samanlainen kuin isästä; tyhjänpäiväinen vätys jonka elämä on omistettu viinalle. Pelkkä ajatus kylmää mua.

Ehkä joskus, jos viimein ottaisin itseäni niskasta kiinni, musta vois tulla jotain? Jotain muuta kuin tyhjänpäiväinen lutka; jotain jolla ois muutakin tarjottavaa kuin seksi? Tiedän kyllä mikä mun maine on ja mitä musta puhutaan, piirit on pienet ja itsepähän polkuni valitsin. Mulla ei oo oikeastaan edes ystäviä, mulla on mun juoppo isä, joka vihaa mua ja sitten mulla on Pete, mutta kuinka kauan enää? Jopa Pete pitää mua aivottomana blondina. Hymähdän ajatuksissani ja kylmetän itseni ennen kuin alan itkeä, puristan hampaani yhteen, työnnän ahdistuksen väkisin mielestäni. Tarraudun epätoivoisesti kuoreen, jonka oon kehittänyt suojaksi, vedän kasvoilleni naamion, en pysty vielä muuhun. En saa paljastaa itseäni liikaa, musertuisin muuten. Nousen ylös ja kävelen kohti mökkiä, palatakseni Peten vierelle. Palatakseni vielä hetkeksi.

Jesse:

Kuulin kaiken; kaiken. Sanat pyörii mun mielessä. Mielikuva Jonista, kun se kumartuu ja näykkäisee Markon korvanlehteä, sanat jotka se sano, sanat jotka Marko sano. Mun päässä jyskyttää ja mun suu on kuiva. En edes tajua miten oon päässyt ylös makuuhuoneeseen, mutta kuitenkin oon siellä. Mua oksettaa, pitäisikö oksentaa? Meen vessaan, tuijotan hetken vessanpönttöä, kylmähiki väreilee mun otsalla. Hoipertelen, kostutan kasvojani vedellä, uudestaan ja uudestaan, kunnes hankaan jo ihoani punaiseksi, lopetan. Katson itseäni peilistä, silmissä sumenee, mun päätä jyskyttää yhä kovemmin, olo on kiihtynyt, rauhaton, hermostunut. En saa henkeä kunnolla. Suutelin Markoa; kuumotus on yhä mun huulillani, menin ulos saunasta olin jo lähteä, mutta pysähdyin, epäröin, halusin palata takaisin; Halusin palata takaisin! Miksi? Miksi? Mun on pakko istua alas, se suudelma, mä halusin sitä, helvetti. Joni, lopetin, luulin pettäväni suudelmalla!

Olin jo melkein palaamassa, mutta siten näin Jonin ja piilouduin, en oikein edes tiedä miksi. Joni ja Marko… voin pahoin, hieron ohimoitani, mun kädet vapisee, mä vapisen.

Antti oli oikeassa! Mutta Marko, miksi… Kai mä tiesin sen, mitä mä oikein oletin? näinhän mä miten Joni katsoi sitä.

Kun palaan huoneeseen Joni on jo siellä, makaa sängyllä ja nousee istumaan kun näkee mut. Hämmennyn, tunnun repeilevän erisuuntiin sisälläni, enkä tiedä mitä tehdä, mitä sanoa, miten käyttäytyä. Ei ole valmista kaavaa, pitäisi olla. Oon vihainen, surullinen, hämmentynyt ja peloissani, mua pyörryttää. Räpyttelen silmiäni, en halua ajatella, mun päätä särkee ja Joni hymyilee, se sanoo jotain ja nousee ylös. En ymmärrä mitä se selittää. Se koskee muhun ja kavahdan. Astun taaksepäin, en pysty puhumaan, en nyt, en vielä, en edes tiedä mitä tunnen, mitä mun pitäisi tuntea. En pysty edes itkemään, en pysty huutamaan; jotenkin aina luulin että tekisin jommankumman, mutta nyt en pysty edes puhumaan. Huomenna, ehkä huomenna? Ehkä herään ja kaikki on ollut unta, tää on unta? En halua käsitellä tätä, se sattuisi, se sattuu jo nyt, mutta tuntuu vielä usvaiselta, selittämättömältä, kummalliselta. Pudistelen päätäni, kuin ravistellakseni pois jonkin näkymättömän, mutta se ei lähde, se ei suostu lähtemään.

Riisuudun mekaanisesti t-paitaan ja boksereihini, en pysty katsomaan sitä, en halua nähdä enkä kuulla mitään, haluan unohtaa. Huomenna, ei tänään, haluan nukkua. Pystynkö nukkumaan? En vastaa Jonille mitään, kun käyn lopulta makuulle ja kiedon peiton ympärilleni korkealle, haluaisin kätkeytyä kokonaan sen suojiin ja muuttua näkymättömäksi. Se koskettaa mua ja suutelee mun niskaa. ”Älä.” Mun ääni kuulostaa kummalliselta ja heikolta, en haluaisi olla heikko. Liikahdan korostaakseni heikolla äänellä sanottua sanaa. Suljen silmäni, Joni ei sano mitään, mutta tunnen sen painon sängyllä mun selkäni takana. Haluan unohtaa. Voin miltei tuntea sen mietteliään ja hämmentyneen katseen selässäni, voin miltei tuntea sen halun koskettaa mua ja sanomattomat kysymykset välillämme. Huomenna. En halua huomisen koittavan.

10. Luku

Joni:

Kun herään, en löydä Jesseä mun viereltä. Haukottelen, venyttelen jäseniäni ja katson ympärilleni. Ovi aukenee ja Jesse astuu sisään, se ei edes katso muhun päinkään, vaan pakkaa tavaroitaan totisen näköisenä.

”Huomenta kultsi.” Sanon ja tarkkailen sitä, Jesse ei vastaa, katsoo muhun kylmästi ja jatkaa pakkaamista. Sillä on yllään keltainen Sverige t-paita, jonka se osti keväällä Tukholmasta, kun oli käymässä siellä sukulaistensa luona. Se haluaa selvästi ärsyttää mua, mä vihaan tota paitaa ja se tietää sen.

”Äh, miksi sulla on toi karmee paita? Ota se pliis pois.”  Nousen istumaan sängyllä.

”Hyväilen mun sisäistä ruotsalaistani. En tasan aio vaihtaa paitaani, mä pidän tästä.” Se tuhahtaa ja sulkee laukkunsa. Se siirtyy peilin eteen katsomaan itseään, pörröttää hiuksiaan vahalla.

Nousen ylös, vedän farkut jalkaani. Kävelen sen taakse ja painaudun kiinni sen selkään. Jesse työntää mut tylysti pois.

”Okei, mitä mä oon nyt tehnyt?” Kysyn, en ymmärrä mikä sitä vaivaa. Se vilkaisee mua nopeasti, sen sinisissä silmissä välähtää jotakin mitä en heti tunnista. Se kääntää kasvonsa, näen sen leukalihasten jännittyvän.

”Pidä kiirettä pakkaamisen kanssa, haluun lähtee niin pian kun mahdollista… Vien omat tavarani jo autoon.” Se välttää mun kysymyksen kokonaan, ottaa laukkunsa ja lähtee huoneesta. Ovi sulkeutuu sen perässä.

Oon saanut omat tavarani kasaan ja raahaan niitä alakertaan. Kun tuun ulos näen Jessen seisomassa laiturilla, se tuijottaa jonnekin horisonttiin ja se on kietonut kätensä ympärilleen. Heitän laukkuni takakonttiin, suljen sen ja kävelen kohti laituria, pysähdyn kuitenkin rantaan. En tiedä mikä sillä on, mutta jokin selvästi painaa sen mieltä. Mun sisintäni kouristaa. Mulle tulee on sellanen ikävä tunne, että kaikki on aikeissa kaatua.

”Jesse, oon valmis, lähetäänkö?” Huudan lopulta. Se kääntyy, totinen ilme sen kasvoilla on jotenkin hätkähdyttävä, en pidä siitä, haluan mun iloisen, hymyilevän poikaystävän takaisin.

Pysäytän sen, kun se on aikeissa kävellä mun ohi autolle.

”Hei kulta, hymyile vähän.” Kosketan sen kasvoja, suutelen sen poskea, se näyttää vaivaantuneelta. Suutelen sitä, mutta se seisoo vain jähmettyneenä paikoillaan eikä vastaa suudelmaan.

”Lähdetään.” Se sanoo ja kävelee pois. Marko kävelee sitä vastaan, katsoo Jesseä jotenkin kysyvän näköisenä ja pysähtyy. Kuulen sen tervehtivän, Jesse vilkaisee sitä, mutta jatkaa sen ohi sanomatta sanaakaan. Muut tuntuvat saavan saman jäisen kohtelun; mikä ei oo lainkaan Jessen tapaista. Huokaan ja toivon, että se palautuu omaksi itsekseen kunhan päästään kotiin.

”Et sitten hyvästelly edes Anttia? Onko Antin kanssa sattunu jotain kun oot tollanen?” Kysyn, kun käynnistän auton ja ajan pois mökin pihasta.

”Mä en nyt jaksa puhuu.” Jesse huokaisee ja tuijottaa ulos ikkunasta. Hitto mua ärsyttää kun en tiiä, että mitä sen päässä liikkuu. Tän on pakko johtua Antista vakuutan itselleni, ällö Antti on kähminy sitä tai jotain, siks se ei halua että kosken siihen; hitto mä hakkaan sen jätkän jos se on totta.

Jesse:

Oon väsynyt, en saanut nukkuttua silmänräpäystäkään. Mun pää on täynnä mielikuvia Jonista ja Markosta suutelemasta, kuvitelmista siitä miten Joni panee Markoa, muistikuva Antista, kun se suuteli mua eilen ja mun suudelma Markon kanssa. Haluaisin huutaa, itkeä ja silti pysyn vaiti, en uskalla puhua koska pelkään murtuvani. Pelkään, että räjähdän, en halua että Joni koskettaa mua ja osa musta haluaa sen kosketusta. Haluan että se sulkisi mut syliinsä ja sanoisi että oon vain nähnyt unta. Mutta tiedän ettei se oo mahdollista, tiedän mitä näin, tiedän mitä kuulin. Onneksi mun ei tarvitse ajaa, tässä mielentilassa ajaisin vain kolarin. Haluan kotiin, mutta onko se enää mun koti? Haluan pakata tavarani ja häipyä, haluan paeta. ’Helvetti Joni, helvetin munapää!’ Haluaisin huutaa, haluan itkeä, mutta ei vielä, ei nyt.

Kaivan hansikaslokerosta oman cd:ni ja sanaakaan sanomatta pistän sen soimaan; kovalle. Joni ärähtää ja hiljentää musiikkia, mä käännän takaisin.

”Hitto, onko meijän pakko kuunnella tota ruotsalaista paskaa?” Joni kysyy ja vilkaisee mua. Katson siihen vihaisena takaisin. ”Mä en oikeesti jaksa, ajaja päättää.” Se sanoo sitten ja ottaa cd:n pois.

”Ruotsalaista paskaa vai?! Ehkä sä et sitte jaksa muakaan, niinkö? Vaan kyllä oon sänkyyn kelvannu vaikka oonkin puoli ruotsalainen! Hiton kusipää, mulkku!” Räjähdän sille. Se katsoo muhun häkeltyneenä. Oon kyllästynyt Jonin asenteeseen; välillä tuntuu kuin se, että mun isä on ruotsalainen, olisi joku suurikin rikos.

”Rakas, ota nyt ihan rauhassa, en kai mä nyt sitä tarkoittanut. Ei sun sukulaissuhteet mua häiritse, hei oikeesti…” Joni puhuu katsoen tietä edellään, se koskettaa mun reittä hellästi, läppäisen sen kättä ja nostaa sen pois. ”Mikä sulla on kulta? En mä oikeesti tarkottanut sitä niin, mun pikkunen, mun rakas ruotsisuomalainen.” Se lepertää. ”Saat kuunnella ihan mitä haluat.” Se lupaa sitten, hengitän kiihtyneenä, pato on nyt avattu, enkä tiedä miten tyrehdyttäisin alkavan tulvan.

”Älä lässytä Joni, mä en jaksa enää kuunnella tota sun paskaa!” Huudan.

”Mikä vittu sulla nyt oikeesti on?!” Joni kiihtyy myös.

”Mikä vittu mulla on, mikä mulla on! Sun pitäis tietää helvetin hyvin mikä mulla on!” Tuijotan sitä, Joni on hiljaa, kuin miettien mitä sanoa. ”Mä tiedän Joni.” Sanon sitten rauhallisemmin, mutta yhä kylmällä äänellä.

”Tiedät?”  Kuulen sen nielaisevan, suljen silmäni.

”Tiedän Markosta.” Vastaan, mun olo on outo ja epätodellinen, sanat muodostuvat mun huulilta, enkä oikein tiedä miten päin olla. Syntyy hiljaisuus, painostava hiljaisuus, jännite, jonka voisi leikata veitsellä. Muun liikenteen ääni, Jonin hengitys, mun sydämeni syke, päässäni humisee, sitä alkaa särkeä. ”Kun me päästään kotiin, mä pakkaan tavarani ja lähden.” Kuulen itseni puhuvan.

”Jesse…” Jonin ääni on käheä, se puristaa rattia ja sen rystyset on valkoiset. Me ajetaan moottoritiellä, kaikista epäsopivin paikka kertoa sun kumppanille, että suhde on ohi, mun mieli on kuitenkin liian utuinen käsittääkseni sitä kunnolla, pato on jo rikki ja vesi alkaa hiljalleen tulvia yhä kovemmin. ”Sä et voi…Kulta, rakas, puhutaan tästä, puhutaan kotona, jooko? Puhutaan.” Se anoo, kuulostaa hätääntyneeltä, kuin pieneltä lapselta. Tunnen kipristyksen rinnassani yhä kovempana, pelkään murtuvani, kyyneleet polttaa mun silmäkulmia, mutten haluaisi itkeä, jos itken niin en saa patoa pidettyä enää millään kasassa. Nyökkään, Joni näkee sen ja hyväksyy sen vastaukseksi. Me molemmat ollaan hiljaa koko loppumatka, kumpikaan ei uskalla puhua, koska pelkää liikaa sanoja.

Kodin tuttu tuoksu täyttää mun sieraimeni heti kun astun sisään, ennen se tuoksu tuntui niin turvalliselta, se merkitsi lämpöä ja rakkautta ja nyt se on kuin viilto sydämeen, koska kaikki mitä se edusti on poissa ja rikottu. Asunto johon astun, ei ole enää koti. Rakkaus on valhetta. Kuuluu kolahdus, kun tiputan laukkuni eteisenlattialle, se saa odottaa siinä, kunnes oon saanut pakattua muut laukkuni. En mitenkään saa kaikkea kerralla.

”Jesse…” Joni kävelee mun selkäni taakse, koskettaa mua epätoivoisena, kun yritän pakata mun tavaroitani kasaan. Käännyn katsomaan sitä.

”Älä koske muhun! Se on ohi, meidän suhde on ohi!” Huudan.

”Ei, ei se oo, ei sen tarvii olla. Mä rakastan sua Jesse. Puhutaan.” Joni sanoo ja katsoo mua anoen.

”Sä petit mua! Mökillä, kun mä olin siellä! Miten sä voit?!” Kyyneleet alkaa valua alas, mun kädet vapisee. ”Kuinka monta Joni?! Kuinka monta niitä on?!”

”Rauhotu kulta.” Joni yrittää, peräännyn siitä.

 ”Mä en oo sun kultasi enää! Mä näin mitä eilen tapahtu, mä näin ja mä kuulin! Sä et voi kieltää sitä. Kuinka monta? Kuinka monen kundin kanssa sä oot mua pettänyt?”

”Marko, vaan Marko. Mä kadun sitä, se oli virhe eikä Marko merkitse mulle mitään, vaan sä merkitset, vaan sä Jesse. Mä rakastan sua ihan helvetisti. Anna mulle anteeks.” Joni anelee. Katson sitä, hengitän vaivalloisesti ja vapisen yhä kovemmin. Joni koittaa halata mua, työnnän sen jälleen pois.

”Mä annoin sulle kaikkeni ja sä lupasit mulle Joni! Sä lupasit, mutta sä petit mut silti, sä särjet mut!” Käännyn, alan pakata laukkujani. Kuljen edestakaisin, Joni mun perässä, seuraa mua kuin koiranpentu.

”Mä oon idiootti Jesse, mä myönnän sen, mut mä tarviin sua! Sä et voi lähteä, mä tarviin sua!” Se kuulostaa hätääntyneeltä.

”Pitäiskö mun uskoa että se on jäänyt vaan Markoon? Pitäiskö mun vaan luottaa siihen? Miten mä voisin enää?” Pysähdyn hetkeksi, vedän henkeä. Joni seisoo muutaman metrin päässä, sen silmät on kostuneet myös ja hetken mun tekis mieli mennä sen luokse ja halata sitä, mutta kiellän itseäni, muistutan itseäni sen kusipäisyydestä. Mua tässä on loukattu, ei sitä, sen kyyneleet on vain esitystä.

”Mä vakuutan sulle, mä anelen vaikka polvillani, teen mitä vaan jos annat mulle anteeksi.”

”Käytitkö edes kortsua?” Kysyn ja ilme sen kasvoilla kertoo vastauksen. ”Ei helvetti Joni! Miten sä voit olla noin nuija?! Sä panet vieraan kanssa paljaalla ja sitten ryömit mun viereen!…” Oon hetken hiljaa, Joni puree alahuultaan, näyttää syylliseltä. Äkkiä tajuan kaiken kirkkaana. ”Ei helvetti, sä tosiaan teit sen?! Panit Markoa perjantai-iltana ja lauantaiaamuna mua?! Miten sä voit! Senkin paska!” Alan itkeä yhä holtittomammin. Joni yrittää tulla lähemmäksi, halata, hakkaan sen rintaa nyrkeilläni ja huudan. ”Senkin paskiainen! Mä en voi uskoa sua!…” Joni perääntyy. ”Tajuatko sä ees mitä oot voinut tehdä?! Jos mulla on nyt joku tauti niin…” Mun päätä särkee, itken, sitten alan nauramaan hysteerisesti. ”Helvetin loistavaa! Tää on niin helvetin loistavaa, säästelin itseäni ja minkä takia?! Että voin ottaa sun kaltaisen nilkin poikaystäväkseni, jolle mun neitsyys ei nähtävästi merkinnyt hevonpaskaakaan ja nyt…” Nieleskelen, haron hiuksiani. ”Mitä vitun väliä on enää millään! Mun tuurilla mulla varmaan on just joku HIVi nyt.” Nauran. ”Se ois niin vitun täydellistä.” En oo varmaan eläessäni lausunut yhtä monta kirosanaa kuin tän yhden aamupäivän aikana

Sullon vaatteita laukkuuni ja pudistelen päätäni. Kuvittelen mielessäni miten kerron vanhemmilleni, että mulla ois HIV. Näen jo oman hautakiven mielessäni. Mulla on aina ollut tapana suurennella asioita; mm. 12-vuotiaana olin varma, että olin saanut sairastunut hirvittävään syöpään, kun löysin ison kyhmyn kaulastani. Kävi ilmi, että se kyhmy oli tosiasiassa turvonnut rauhanen, joka johtui mononugleosista eli tuttavallisemmin sanottuna; pusutaudista. En siis kuollut, en vain pystynyt puhumaan kunnolla kahteen viikkoon. Nyt oon kuitenkin lähes yhtä vakuuttunut, että yksi pelottavimmista viruksista on tarttunut muhun, koska mun poikaystävä ei oo osannut pitää housujaan jalassa.

”Ei Markolla oo tauteja.” Joni sanoo hiljaa.

”Ja mistä sä tiedät sen? Näyttikö se sulle jonkun todistuksen? Ja mistä vitusta mä voin tietää keiden muiden kanssa oot hässinyt.” Sähähdän. Joni ei näytä keksivän mitään sanottavaa, se vain tuijottaa mua epätoivoisena.

”Tuun hakemaan loput tavarani myöhemmin.” Sanon lopulta ja lähden kohti ulko-ovea laukkujani raahaten. Joni seuraa mua.

”Jesse kiltti, jää mun luokse, mä tarviin sua. Mä rakastan sua. Sä oot ainut joka voi pelastaa mut, sä oot ainut joka voi tehdä musta paremman miehen.” Se rukoilee, tarrautuen mun käsivarresta, vilkaisen sen kasvoihin, jotka näyttää sillä hetkellä nuoremmilta kuin mitä se todellisuudessa on.

”Ei oo enää mitään sanottavaa Joni, kaikki on jo pilalla.” Mun ääneni murtuu. ”Mä halusin ihmisen johon voin luottaa, halusin jonkun joka olisi vain mun.” Sanon hiljaisella äänellä. En pysty katsomaan Jonia enää, mutta tiedän että se kuuntelee tarkasti jokaisen sanan. ”Mä en pysty jakamaan ihmistä jota rakastan muiden kanssa… Etsi joku, joka hyväksyy avoimensuhteen, niitä miehiä on paljon. Mä en vaan pysty sellaseen. Toivon vaan…” Huokaan, puristan silmäni kiinni.  ”Ehkä oon ollut liian naiivi, ehkä oli jo aika herätä todelliseen maailmaan.” Avaan ulko-oven. ”Tuun hakemaan loput tavarani joku päivä.” Mun ääni on väsynyt ja alistunut. Joni sanoo vielä jotain, mutten enää kuuntele, mitä se enää voisi sanoa? Mikään ei kuitenkaan enää muuta sitä mitä tapahtui.

 Kuulen kolahduksen, kun vedän oven takanani kiinni, porraskäytävä kaikuu mun yksinäisistä askelista, lähden, jätän taakseni unelman, jätän taakseni ensirakkauden. Tilaan taksin, en välitä uteliaista  katseista, joita itkeneet kasvoni herättää, en jaksa välittää. Kaikki on ohi, merkityksetöntä sillä hetkellä, mun sydän on särkynyt ja tallottu maahan muun roskan tavoin. Istun alas taksin pehmeälle takapenkille ja pyyhin kyyneleeni pois, jotenkin sitä pitää vain jatkaa. Ihmisille on sattunut paljon pahempiakin asioita ja silti jotkut vain jaksaa kulkea eteenpäin, yritän muistuttaa itseäni, jotten vajoaisi säälimään itseäni. Silti on vaikea katsoa omaa tuskaa pidemmälle, sillä hetkellä vain se on todellista, vain se merkitsee. Ja pelottavinta kaikessa on, että osa musta on melkein pettyneempi Markon takia kuin Jonin! Voisin miltei nauraa; missä vaiheessa mun elämä alkoi muistuttaa huonoa saippuasarjaa? Hautaan kasvoni käsiini, haluaisin huutaa, itkeä ja nauraa samanaikaisesti. Hillitsen itseni, oon väsynyt ja rikki, yksinäinen raunio; raunio jonka pitäisi nyt huolehtia testeihin menemisestä särjetyn sydämen lisäksi.

Jatka lukuun 11

(c) Kolgrim