6-7 Menneisyyden aave

6.luku

Olavi katsoi häneen odottavasti, Alexander huokaisi ja auttoi hänet istumaan alas. Mies sytytti uuden tupakan, poltti sitä hetken hiljaa ja Olavi pohti, aikoko mies koskaan kertoa sen mitä hän halusi tietää.

”Kauan aikaa sitten, minä-” Alexander käänsi kasvonsa poikaa kohti ja epäröi. ”Oli sota ja rakastuin ihmiseen johon minun ei olisi pitänyt ja uskon…että minulla oli hänen sydämensä myös. Mutta kuten sanoin, oli sota silloin ja hänet, poika jota rakastin, tapettiin… En ole koskaan tainnut selvitä hänen kuolemastaan ja sinä… muistutat häntä. Näin unta ja kun heräsin, olin yhä hieman pyörällä päästäni ja näin hänet tilallasi. Siksi suutelin sinua”, Alexander sanoi, ei ollut valmis kertomaan koko totuutta pojalle tai ehkä hän ei ollut vain valmis lähtemään?

”Poika?” Olavi kykeni vain sanomaan, hänen mielensä oli pyörällä kysymyksistä, mielikuvista joita miehen tunnustus synnytti.

”Niin, olet ensimmäinen, jolle puhun tästä vuosiin.” Alexander myönsi hymyillen surullisena. ”Pelottaako se sinua?” Hän kysyi.

”Pelottaako minua, että sinä… että olet… sellainen? Että…” Olavi yritti etsiä oikeita sanoja, muttei tiennyt mitä ne olisivat.  Hänen päänsä oli pyörällä eikä hän ollut varma johtuiko se alkoholista vai siitä mitä mies oli tunnustanut. Hän tiesi, että hänen pitäisi tuntea vastenmielisyyttä, mutta jostakin syystä hän ei tuntenut niin. Hänen päätään alkoi särkeä. ”Ei minua pelota… minä vain… En kerro tästä, jos et kerro siskolleni tästä yöstä.”

”Hyvä on”, mies hymyili helpottuneena.

”Nyt minun on…mentävä nukkumaan, tarvitsen unta…” Olavi sanoi, hän tunsi olonsa melko huonoksi, hänen vartalonsa vapisi.

”Anna kun autan”, Alexander tarjoutui ja nousi, ojensi kätensä pojalle.

”Ei tarvitse, pärjään kyllä”, Olavi vakuutti noustessaan vapiseville jaloilleen. Hän oli hämmentynyt kaikesta. Osa hänestä oli iloinen tietäessään miehen salaisuuden ja toinen osa oli pettynyt siitä, että mies oli ajatellut toista joka kerta kun oli katsonut häneen; ja tämä häiritsi häntä eniten.


**^^**^^**^^**^^**^^**^^**
”Haluan mennä sinne”, tyttö kuiskasi.

“Intiaan? Miksi sinne?” Elias hymyili pehmeästi.

“Haluan nähdä elefantit, naiset joiden hiukset ovat mustat ja heidän vaatteensa värikkäät, haluan nähdä papukaijat ja kaiken sen!”

”Siellä on hyvin kuuma ja ilma tuoksuu mausteille… Ehkä jonain päivänä vien sinut sinne.”

”Kun sota on ohi?”

”Niin, kun se on ohi.”

”Minäkin haluan tulla!” Pieni poika mutristi suutaan.

 “Emme tietenkään jättäisi sinua Olavi, kun sota on ohi, otamme Emman mukaan ja lähdemme kaikki neljä.”

”Entä äiti, eikö hän tule?” Poika kysyi.

”Jos hän on kunnossa niin totta kai”, Elias hymyili ja lapset painautuivat hänen kainaloonsa.

”Olisimmepa jo siellä”, tyttö mutisi.

”Voimme tehdä mielikuvitusmatkan sinne juuri nyt, miltä kuulostaa?”

”Joo!”

“Hyvä on, sulkekaa silmänne…”
 

^^^^^^^^^^^^^^^^

Hän huutaa tuskasta ja ääni toistaa itsensä tytön korvissa. Heidän katseensa kohtaavat lyhyen hetken ajan ja veljen silmät ovat täynnä kyyneliä. Hän on aina ollut vahva, aina suojellut heitä, mutta tällä kertaa hän ei voi edes suojella itseään.

Hän on alasti, huutaa ja itkee vaikeroiden miesten nauraessa, kun nämä yksi toisensa jälkeen liikkuvat häneen, särkien hänet. Verta, tyttö näkee veren ja hänen veljensä vartalon vapisevan. Nauru, huokailu, huuto ja itku sekoittuneena yhteen. Miehet sattuvat veljeä, raiskaavat hänet…

Aino heräsi säpsähtäen omaan huutonsa, hän haukkoi henkeä ja tuijotti kohti lähintä seinää. Hänen yöpukunsa oli nihkeä hiestä, hiukset liimaantuneet kasvojen sivulle ja hän itki. Oli mahdotonta päästä noista painajaismaisista muistoista, hän ei voinut unohtaa ja ei ollut ketään jolle puhua helpottaakseen oloa. Hän nousi vuoteestaan varoen ja läikytti vettä kasvoilleen ennen kuin liikkui hitaasti ulos huoneestaan kohti nuoremman veljensä huonetta.

Hän avasi oven hiljaa ja näki tämän nukkuvan. Aino epäröi hetken mutta astui kuitenkin peremmälle ja sulki oven jälkeensä. Hän lähestyi sänkyä, hymyili lempeästi ja kumartui koskettamaan Olavin poskea. Hän silitteli vaaleita suortuvia ja lopulta painoi huulensa tämän otsalle. Hän tunsi alkoholin häivähdyksen sieraimissaan.

”Mitä olet oikein ollut tekemässä?” Hän kuiskasi hiljaa ja kurtisti kulmiaan. Mutta katsoessaan pojan unta, sitä kuinka viattomalta tämä näytti nukkuessaan, hän ei saattanut tuntea sitä suuttumusta jonka hänen olisi pitänyt.

Aino nousi ja istui tuolille sängyn viereen, katsoi pikkuveljeään hiljaa. Hän oli huolissaan, pelkäsi joka päivä, että tälle saattaisi sattua jotakin ja siitä lähtien, kun se venäläinen oli muuttanut samaan taloon, oli hänen huolensa vain kasvanut. Hän näki tavan jolla mies katsoi hänen veljeään ja siinä ei ollut mitään viatonta. Mies katsoi Olavia sillä tavoin, hän näki sen miehen silmistä; himon, jota mies yritti parhaimpansa peittää, mutta Aino näki sen, oli herkistynyt sille ja se aiheutti kuvottavan tunteen hänen vatsansa pohjaan. Aino tiesi ettei Emma uskoisi hänen epäilyksiään miehen pahuudesta.

Eniten häntä huoletti kuitenkin Olavin oma kiinnostus miestä kohtaan. Poika oli utelias, mutta tiesikö hän mihin itsensä asetti? Olavi oli kiltti ja herttainen, ehkä joskus hieman liian sinisilmäinen omaksi hyväkseen. Ainolla oli hyvä syy olla huolissaan. Olavista oli tullut hänelle hänen kaikkensa, eikä hän kestäisi jos jotakin tapahtuisi tälle.

Olavi mutisi unissaan ja liikahti alkaen herätä. Poika venytteli käsivarsiaan, haukotteli ja lopulta avasi silmänsä hätkähtäen kun huomasi ettei ollutkaan yksin.

”Huomenta pikkuveli”, Aino hymyili huvittuneena.

”Huomenta”, Olavi mutisi ja veti peiton kulman suunsa eteen.

”Oi, tuo ei auta lainkaan, haistan sen kyllä, olet juonut, etkö?”

”Um…” Olavi räpytti silmiään, näytti nolostuneelta. “Minulla on todella huono olo…” Hän tunnusti.

“Totta kai on, mutta sen pitäisi opettaa sinut olemaan koskemasta siihen kamalaan aineeseen, eikö?”

”Niin…” Olavi myönsi ja sai Ainon hymyilemään.

 “Nyt vain muista se!” Aino sanoi ja nousi. ”Tuon sinulle teetä, voit levätä tänään, annan sinulle anteeksi tämän kerran.”

Aino palasi 5 minuutin kuluttua tuoden kaksi teemukia ja antoi toisen veljelleen, joka nousi vaivalloisesti istumaan. Aino istui takaisin tuolille pidellen teekuppiaan käsiensä välissä. ”On eräs toinen asia, josta haluan puhua kanssasi,” tyttö aloitti. Olavi, joka juuri maistoi teetään varoen, katsoi ylös odottaen tämän jatkavan. ”Se on siitä venäläisestä…” Aino sanoi ja huomasi oudon katseen välähtävän Olavin silmistä, joka kertoi, että hänen huolensa oli oikeutettu.

”En haluaisi sinun viettävän niin paljon aikaa hänen kanssaan. Hänessä on jotain outoa, hän…” Aino epäröi.

”Ehkä se vain johtuu siitä, että hän on venäläinen, ehkä epäilet häntä vain siksi? Olen puhunut hänen kanssaan, Aino, minusta hän on mukava.” Olavi puolusti ja sai sisarensa huokaamaan. Aino tunsi olonsa turhautuneeksi ja nousi, käveli kohti ikkunaa ja takaisin. Olavi seurasi häntä katseellaan, pohti mitä tämän mielessä liikkui. Lopulta Aino seisahtui ja kääntyi katsomaan häneen.

”Haluat uskoa hyvää ihmisistä ja kunnioitan sitä, mutta… Olen huolissani sinusta, olet ainoa perheeni, joka minulla on jäljellä, enkä halua, että…”

”Mitä sinä oikein pelkäät?” Olavi kysyi. “Mitä haittaa siitä voisi olla, että olen hänen ystävänsä?” Aino katsoi poikaa murheellisena, mietti voisiko puhua siitä kamalasta muistosta. Ehkä se tosiaan oli niin järkyttävä, että Olavin mieli oli sulkenut sen tajunnastaan täysin?

”He veivät veljemme…” Aino sanoi lopulta ja Olavi oli hetken hiljaa.

”Jotkut miehet, jotkut sotilaat, mutta Alexander ei ollut yksi heistä.”

”Hän katsoo sinua kuin…” Aino aloitti ja Olavi tunsi olonsa epämukavaksi. “En vain halua, että olet hänen lähellään. Ole kiltti Olavi, vanhempana sisarenasi pyydän sinua olemaan varovainen, lupaa minulle?” Hän aneli ja polvistui lattialle tarrautuen Olavin käteen.

“Lupaan olla varovainen. Et sinä minua menetä, Aino, lupaan sen”, poika sanoi pystymättä lupaamaan, että pysyisi kaukana miehestä. Olavi ei ymmärtänyt miksi mies kiehtoi häntä niin paljon, se mitä Alexander oli tunnustanut, olisi pitänyt järkyttää häntä, mutta se ainoastaan lisäsi hänen uteliaisuuttaan.

**^^**^^**^^**^^**

Olavi huomasi, että mies yritti vältellä häntä sen yön jälkeen, kuitenkin tämä usein yhä vilkuili hänen suuntaansa.

Alexander oli mies, joka ei puhunut paljoa, hän ei nauranut ja hymyili harvoin. Hänen katseessaan oli tietty suru, joka ei koskaan hälvennyt. Emma puhui tälle usein ja joskus sai tämän hymyilemään ja muutaman kerran hymy oli jopa aito. Olavi oli varma, että Emma oli ihastunut mieheen eikä hän ollut ainut nainen kylässä joka olisi. Alexander oli pitkä, tumma ja komea mies, joka totisesti miellytti silmää. Se sai kylän miehet vihaamaan häntä vain enemmän.

Ilkeät kommentit ja nauru, jota Alexander sai osakseen, otettiin vastaan kuin niillä ei olisi lainkaan vaikutusta. Mies tuntui rakentaneen suojamuurin ympärilleen, jonka läpi kukaan ei oikein voinut päästä. Päivien kuluessa, Olavi halusi murtaa tuon seinän entistä enemmän, halusi olla se joka auttaisi miestä löytämään elämänilonsa takaisin. Hän tiesi olevansa pulassa tunteidensa vuoksi, se oli synti, jos joku väärä ihminen saisi tietää, voisi tällaisesta joutua pidätetyksi tai jopa tapetuksi. Kuitenkaan Olavi ei voinut lakata ajattelemasta miestä.

**^^**^^**^^**^^**

Poika astui kirkkoon ja istui puiselle penkille, hän tuijotti alttarimaalausta ajatuksiinsa hukkuneena.

”Olavi, kuinka mukavaa nähdä sinut täällä”, vanha pappi hymyili hänelle lämpimästi.

”Isä”, Olavi nyökkäsi.

”Vaivaako jokin sinua, poikani?” Mies kysyi ja näki pojan epäröivän, joten istui tämän vierelle.

”Minä-, tunsitko vanhempani?”

”Tunsin, olin heidän vihkipappinsa ja kastoin teidät kaikki kolme lasta”, Hän hymyili. ”He olivat hyviä ihmisiä, en usko, että olen koskaan nähnyt niin rakastunutta pariskuntaa kuin he olivat.” Olavi vilkaisi mieheen.

”En ymmärrä…” Hän aloitti. “Tarkoitan… He olivat hyviä ihmisiä ja hyviä kristittyjä, veljeni oli hyvä kristitty, hyvä veli ja he kaikki kärsivät niin kauhean kohtalon ja…”

”Haluat tietää miksi Jumala salli moisen tapahtuvan heille?”

”Niin.” Olavi nyökkäsi ja pappi huokaisi.

“On vaikeaa välillä ymmärtää Jumalan tahtoa, et ole ainut joka on kysynyt vastaavaa. Saatat epäillä uskoasi, se on tilanteessasi luonnollista, mutta kuitenkin sinun on pidettävä uskosi. Perheesi on nyt paremmassa paikassa, vakuutan sen.” Olavi kurtisti kulmiaan ja oli hetken hiljaa.

”Mutta entä tämä elämä? Huolimatta kuinka hyvä ihminen olet ja yrität miellyttää Jumalaa, se ei riitä.”

”Mitä teemme tässä elämässä vaikuttaa tuonpuoliseen elämään. Saamme palkintomme taivaassa.”

“Mutta kuinka voit tietää onko taivasta olemassa? Entä jos ei ole? Entä jos teet vain pienen virheen ja…? Entä jos tämä on niin hyvää kuin se koskaan tulee olemaan? Pitäisikö ihmisen kärsiä tässä elämässä uskoen, että kun kuolet, niin kaikki on paremmin? Ja miksi jotkut ihmiset saavat elää onnellisina ja rikkaina huolimatta kuinka hyviä tai pahoja ovat? Miksi toisten pitää kärsiä? Se ei ole reilua mielestäni.”

”Kysyt liikaa kysymyksiä, lapsi. Ehdotan, että luet Raamattua, löydät vastauksesi sen sivuilta.”

Pappi jätti hänelle kasan uskonnollista luettavaa, mutta vailla vastausta joka olisi tyydyttänyt Olavin. Hän vieraili äitinsä haudalla ennen kuin palaisi kotiin. Hän asetti kimpun luonnonkukkia haudan vierelle ja juoksutti sormeaan kaiverrettujen kirjaimien yllä. Viivi Elisabeth Lahti s:1.9.1908 k: tammikuu 1943. Olavi istui haudan luona pitkään ja mietti äitiään, sumuisia muistikuviaan hänestä. Hän mietti olisiko hänen äitinsä ylpeä hänestä nyt vai ei. ”Rakastan sinua, äiti.” Hän kuiskasi ennen kuin nousi, katsoi vielä kerran taakseen ennen kuin lähti.


**^^**^^**^^***

Alexander ei ollut lauantaina järjestetyissä tansseissa. Hän ei koskaan osallistunut näihin kokoontumisiin, vaikka Olavi oli kuullut Emman houkuttelevan häntä useasti. Olavi ei voinut syyttää miestä valinnastaan, muut miehet voisivat tehdä hänen olonsa vaikeaksi erityisesti jos olisivat juoneet.

Tanssittuaan muutaman tanssin Hannan kanssa, Olavin onnistui lähteä tämän huomaamatta. Sisarelleen hän sanoi olevansa väsynyt ja kaipaavansa unta, hieman vastahakoisesti Aino antoi hänen lähteä yksin.

Olavi oli hermostunut astuessaan Alexanderin huoneeseen. Mies ei ollut paikalla, mutta hän oli varma tämän saapuvan pian. Olavi istui sängynlaidalle odottamaan. Hän ei ollut täysin varma, mitä oli tekemässä, mitä tapahtuisi, mutta halusi kuitenkin puhua miehen kanssa.


**^^**^^**^^**^^**

Alexander pesi kasvonsa ja katsoi itseään peilistä. Hän tarkasteli kevyitä juonteita silmiensä alla, silmäkulmissa ja otsalla, hän näytti väsyneeltä ja vanhalta. Hän hymyili laiskasti itselleen, juoksutti sormiaan hiustensa läpi ja huokaisi. Jälleen yksi päivä takana, yksi lisää jonka hän oli selvinnyt. Hän ei juuri ajatellut tulevaisuuttaan paljon, jokainen päivä tuntui edellisen kaltaiselta, ei ollut valoa. Hänellä ei ollut aavistustakaan minne menisi kun työ täällä olisi valmis, eikä oikeastaan juuri välittänyt. Jokainen paikka oli samanlainen ja ihmiset… Hän ajatteli vaaleaa poikaa, Eliaksen veljeä ja hymyili hieman, sitten hän ajatteli Emmaa. Nainen oli ollut niin ystävällinen ja lämmin häntä kohtaan ja Alexander toivoi voivansa jotenkin hyvittää sen kaiken. Toisaalta, kun hän saisi viimein kerrottua totuuden, ystävällisyys varmasti katoaisi sen sileän tien.

Alexander päätti olla ajattelematta sitä, oli aina olemassa seuraava päivä, parempi päivä.

Kun hän tuli huoneeseensa ja näki pojan sängyllään, hänen sydämensä miltei hypähti hänen kurkkuunsa.

”Olen ajatellut”, Olavi aloitti. ”Luulen, että perheeni yllä on jokin kirous. Vanhempani olivat hyviä ihmisiä, he eivät koskaan vahingoittaneet ketään, he kunnioittivat Jumalan sanaa. Äitini synnytti kaksi kuollutta lasta veljeni jälkeen. Sitten oli sota, isä kuoli, äiti sairastui… Hän oli sairaana niin pitkään ja sitten… Veljeni, tiedän, että hän on kuollut, kuten äitini, isäni ja ne kaksi sisarustani joita en koskaan saanut tuntea.  Se ei pääty siihen, isovanhempani ovat kuolleet myös, meillä ei ole ketään jäljellä perheestämme on vain minä ja sisareni.” Olavi siirsi katseensa mieheen.

”En tiedä mitään tuonpuoleisesta, tiedän vain olevani elossa nyt ja minä… Haluan elää nyt, haluan elää ennen kuin kuolen ja jos todella on olemassa kirous… Haluan tuntea, haluan tuntea elämän ennen kuin…” Olavi nousi. ”Et koskaan naura, en ole kuullut sinun nauravan kun olet ollut täällä ja sinun silmäsi… Olet niin hukkuneena suruusi, ettet näe kuinka kaunista voi olla. Olet kuin eksynyt jonnekin pimeään, olet elossa, muttet oikeastaan elä.” Olavi keräsi rohkeutensa ja lähestyi, kunnes seisoi aivan miehen edessä. Hän toi kätensä miehen poskelle ja kosketti hellästi, hänen sormensa liikkuen varovasti Alexanderin huulien yllä ja hän kuuli kuinka tämän hengitys muuttui raskaammaksi. Olavi nousi varpailleen ja painoi huulensa kevyesti miehen huulille.
 
”Haluan, että näytät minulle millaista se on”, Olavi kuiskasi ja kosketti epävarmasti miehen rintaa, liikuttaen sormiaan alemmas.

Alexander tunsi pojan vartalon lämmön, hänen huulensa ja kosketuksensa. Siitä oli ikuisuus ja hänen kaikki aistinsa olivat herkät, hän tunsi kuumotuksen leviävän ihollaan ja hän halusi, halusi niin kovin tuntea enemmän, koskettaa poikaa, ottaa hänet. Alexander vapisi, hän piti silmänsä kiinni ja koetti epätoivoisesti hallita itseään. Hän ei voisi tehdä tätä, eihän? Oli niin monta syytä miksi ei; poika oli niin nuori, Eliaksen veli ja ymmärsikö tämä edes todella mitä oikein tarjosi?

Alexander tunsi sormien liikkuvan vatsalleen ja tarrasi nopeasti pojan ranteista saaden tämän henkäisemään yllättyneenä.

“Ymmärrätkö mitä oikein pyydät?” Alexander kuiskasi, hänen äänensä jo käheänä himosta ja tarpeesta tyydyttää se. Hän avasi silmänsä ja tuijotti syvän sinisiin silmiin.

”Minä- haluan tätä, haluan tuntea, ole kiltti…” Poika anoi ja jokainen solu Alexanderin ruumiissa halusi toimia. ’Ota hänet, sitähän poika pyytää!’ Ääni hänen mielessään huusi.

7.luku

Alexander hengitti raskaasti, tunsi lämmön lähellään. Hän tunsi alkavansa menettää kosketuksen todellisuuteen. Pehmeät kädet liikkuivat varoen hänen kyljillään, tunnustelivat lihaksia paidan läpi. Hän katsoi alas vaaleita hiuksia; poika oli päätä lyhyempi. Hän seurasi käsien liikettä vartalollaan. Hänen omat kätensä, jotka olivat puristautuneen nyrkkeihin hänen sivuilleen, rentoutuivat hitaasti ja lopulta nousivat koskettamaan pojan käsivartta. Tunne otti mukaansa, kuinka kauan oli kulunut? Kuinka monta vuotta? Hän ei ollut sallinut itselleen tätä niin pitkään ja nyt… Jokin sisällä alkoi herätä. Hän vapisi kauttaaltaan, kosketti pojan reittä ja alaselkää, vain hieman pakaroiden yläpuolelta.

Tunne oli niin tuttu ja samalla kauan aikaa sitten unohdettu. Hänen toinen kätensä kurottautui koskettaakseen pojan poskea; iho oli niin sileä ja lämmin, se lämpö tuntui kiehtovalta. Hänen kätensä otettiin varovasti, kapeat sormet kietoutuivat hänen ranteensa ympärille ja hänen omat sormensa kohtasivat pojan lämpimät vaaleanpunertavat huulet. Siniset silmät katsoivat häneen kuin kysyen, anoen jotakin, tiesikö poika mitä se edes olisi? Silmät olivat täynnä viattomuutta ja lämpöä jota hän oli kaivannut.  Rakkaus, lupauksia… Kuuma hengitys, hänen ihoaan kihelmöi, kuinka kauan siitä oli? Toisen lämpö hehkui häntä vasten ja hän tiesi sen voivan tulla paremmaksi, hän muisti…

Heidän huulensa kohtasivat, se oli pehmeä ja epäröivä suudelma. Alexander kietoi käsivartensa kapeamman vartalon ympärille ja hetken poika tuntui niin hentoiselta hänen käsissään, että hän pelkäsi särkevänsä tämän jos pitelisi liian kovaa tai ehkä se johtui siitä viattomuudesta joka pojasta huokui?

Huone oli pimeä, kuun kelmeä loiste, illan hiljaisuus. Suudelma. Pojan huulet maistuivat makealta, maku oli tuttu ja kuitenkin erilainen. Suudelma voimistui, Alexander piteli vartaloa lähellään ja menetti itsensä voimistuvalle nälälle. Tunteet heräsivät voimalla, unohdetut, kielletyt tunteet; kaikki palasivat kerralla. Hän muisti kuinka hyvälle oli tuntunut pidellä häntä, miten hyvälle oli tuntunut suudella ja rakastella häntä. Hän rakasti ja kaipasi, kaipasi niin kovin.

Poika hänen edessään, se jota hän piteli nyt, tuntui sopivan hänen syleilyynsä täydellisesti; kuin se olisi tarkoitettu näin. Hänen paitansa tippui lattialle Olavin käsien avustamana.

Oli myöhäistä enää kääntyä takaisin. Hän oli maistanut kiellettyä hedelmää ja se maistui juuri niin makealle kuin hän oli uskonut, tai ehkä jopa makeammalle. Oli helppoa nostaa poika ylös, helppoa kantaa tämä hänen sängylleen ja asettaa sille makaamaan. Alexander liikkui tämän ylle, nosti paidan helmaa ylös ja suuteli vatsaa ja hänen napaansa. Hän kohotti paitaa yhä ylemmäs ja riisui sen kokonaan pojan avustuksella.

Hän liikutti käsiään pojan alastomalla rinnalla, sormien kiertäessä nännien ympärillä. Pojan kaulalla kimalsi kultainen risti, kuin muistuttaen tämän viattomuudesta, Alexander tunsi tämän sydämen tiheän sykkeen. Vartalon lämpö, hiljainen huokaus pojan huulilta hänen suudellessaan tämän ihoa, liikkuen alemmas.

Vyönsoljen kilahdus, kankaan kahinaa, koskematon kauneus hänen edessään alastomana. Pojan kädet liikkuvat epävarmoina, haluten peittää elimensä, tuntien olonsa niin paljaaksi, tietämättä mitä odottaa, mitä tulisi tapahtumaan. Hellästi hänen kätensä ohjattiin syrjään ja poika tunsi kuuman hengityksen peniksellään, joka kasvoi innostuksesta veren virratessa vauhdilla alas. Hän ei ollut koskaan tuntenut vastaavaa, iho tuntui niin kuumalta, poskia poltteli.

Huulet ottivat hänen pituutensa suun lämpöön ja Olavi vapisi, ei ollut varma kuinka kauan voisi kestää tätä, ei ollut varma halusiko sen loppuvan vai jatkuvan, mielihyvä oli niin voimakasta, että siitä tuli miltei kivuliasta. Hän tiesi ettei voisi millään kestää pitkään. ’Tämä on niin väärin’, ääni kuiskasi hänen mielessään. ’Tuhma poika ‘, se lisäsi. Hän tunsi hien nousevan otsalleen ja haukkoi henkeään.

Äkkiä pistävä kipu liikkui hänen lävitseen sormen tunkeutuessa sisään. Olavi kiemurteli, tunne oli niin outo, eikä hän ollut varma pitäisikö siltä paeta vai ei. Mies piteli häntä aloillaan ja imi voimakkaammin, lopulta se tunne oli liikaa ja ähkäisten yllättyneenä hän saavutti orgasminsa

Alexander nuoli pojan puhtaaksi, kuunteli hänen hengitystään samalla kun työnsi sormeaan ulos ja sisään hänen sisällään. Hän kurottautui ottamaan kosteusvoidetta ja valmisti pojan sillä. Jos poika olisi pyytänyt häntä lopettamaan nyt, hän tiesi, että se olisi vaikeaa ja hän saattoi vain toivoa, ettei kieltoa kuuluisi. Hän avasi omat housunsa hitaasti ja veti jäykistyneen elimensä esiin ennen kuin työnsi Olavin jalat erilleen ja liikkui niiden väliin. Poika vaikersi hänen yrittäessään työntyä sisään, se ei ollut helppoa, oli puskettava kovempaa. Poika huudahti hiljaa kun lihakset viimein antoivat periksi voimakkaalle työnnölle.

Olavi ei ollut tuntenut vastaavaa kipua aiemmin, hän vapisi miehen alla ja itki hiljaa, kynnet painautuivat ihoa vasten. Hänen huulensa vapisivat pidätellessään nyyhkytystä. Mies ei liikkunut, makasi siinä kovettunut penis hänen sisällään.

Alexander katsoi pojan kasvoja, näki kivun hänen kasvoiltaan ja suuteli ihoa pehmeästi. ”Shh, kaikki on hyvin, kipu lakkaa pian, lupaan.” Hän kuiskasi. ”Avaa silmäsi”, hän pyysi hellästi ja hitaasti siniset silmät värähtivät auki. Alexander alkoi liikkua hitaasti tämän sisällä painaen helliä suudelmia hänen otsalleen, poskille ja huulille. Hän tunsi huippunsa lähestyvän, oli kulunut jo niin kauan viime kerrasta.


Mies käänsi hänet vatsalleen ja työntyi uudestaan hänen sisälleen, tällä kertaa kipu tuntui hiljalleen laskevan. Ja äkkiä Olavi tunsi nautintoa kun mies tuntui hierovan jotakin kohtaa hänen sisällään, Olavi huokaisi. Mies nosti hänet syliinsä liikuttaen häntä. Olavi kuunteli miehen huokailua ja murahduksia, tuntui oudolle ja hyvälle samaan aikaan. Alexander vaikersi mielihyvästä kun saavutti orgasminsa, pidellen poikaa tiukasti.

He molemmat yrittivät tasata hengitystään, Alexander laski Olavin makuulle, vetäytyi ulos hänestä mahdollisimman hellästi ja kävi makuulle hänen viereensä.

Olavi tunsi siemennesteen valuvan reisiään pitkin, tuntui yhä siltä kuin hänen sisällään olisi ollut jotakin ja hän ei ollut varma mitä heidän välillään oli juuri tapahtunut. Häneen sattui eikä hän uskonut voivansa liikkua. Sydän löi tiheään, äkkiä hän tunsi olonsa pelokkaaksi, viluiseksi ja yksinäiseksi, ei tiennyt mitä nyt kävisi. Kun hän oli kävellyt huoneeseen, hän oli halunnut… halunnut jotakin tietämättä oikeastaan mitä se oli. Ja nyt hän makasi miehen vierellä, joka hetkeä aiemmin oli ollut hänen sisällään.

Hän tunsi Alexanderin liikkuvan sängyllä ja kääntyvän kyljelleen, koskettaen varoen hänen kasvojaan, hiuksiaan, miltei rakastavasti ja hellästi, epävarmasti. Olavi käänsi kasvonsa mieheen, hänen silmänsä kimmelsivät yhä kyynelistä.

”Se oli ensimmäinen kertasi”, Alexander puhui, ei oikeastaan kysynyt, ennemminkin totesi ja Olavi pystyi vain nyökkäämään. ”Toivon, etten satuttanut sinua paljon?” Olavi pudisti päätään. ”Onko sinun kylmä?” Alexander kysyi. “Tule tänne”, hän veti Olavin lähelleen ja nosti peiton heidän molempien ylle.

Olavi halusi kysyä jotakin, halusi kysyä mitä tapahtuisi, muttei löytänyt voimaa äänelleen. Hän tunsi olonsa lämpimäksi nyt miehen syleilyssä peiton alla, kuunteli hänen hengitystään ja sydämen sykettä. Olavi halusi pysyä siinä koko yön, toivoi, että voisi.

Liian pian hän kuuli muiden äänet kun nämä olivat palaamassa. ”Minun on mentävä”, hän kuiskasi ja nousi, etsi vaatteensa pukeutuakseen ja yritti olla välittämättä kivusta. Hän tunsi Alexanderin katseen selässään.

”Hyvää yötä”, hän kuiskasi ja livahti ulos huoneesta tarkistettuaan ettei kukaan näkisi häntä.”Hyvää yötä”, Alexander kuiskasi katsellen pojan perään. Hän huokaisi oven sulkeuduttua, tuijotti kattoa ja toi kätensä otsalleen. Hän tunsi yhä Olavin tuoksun ympärillään, maistoi hänet huulillaan, tunsi hänen kosketuksensa. Hän hymyili hieman, mutta hymy vaihtui pian huoleksi. Hän oli vienyt Olavin poikuuden, viattomuuden, maannut tämä kanssa. Hän tiesi tämän johtavan vaikeuksiin ja kirosi itsensä, kirosi halutessaan tuntea Olavin lämmön uudestaan lähellään. Ja kun hänen ajatuksensa vaelsivat Eliakseen, tunsi Alexander syyllisyyttä, kuin olisi pettänyt tämän täysin. Hän tunsi olonsa hämmentyneemmäksi kuin koskaan. Miksi elämän täytyi aina olla niin monimutkaista?

Web published:  8. toukokuuta 2010 My Secret Shore

© KOLGRIM 2010-2011

Jatka lukuun 8

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s