7. Kämppikset

Kirjoittajan kommentti: Jes, olen nyt lukenut itse läpi kaikki nämä osat ja ainakin tällä hetkellä on se ajatus, että seuraavista teen vähän joitain muutoksia. Vähän karsin jotain ja toisaalta lisään. Nyt on aika selkeä kuva kuitenkin miten tämä menee ja tavallaan sellainen, että se alkuperäinen ajatus joka kenties on ollut on vähän tarpeeton polku ja tämän ei tarvitse olla mikään maraton tarina. Joten nyt tällä hetkellä luottavainen olo, että saan tämän käärittyä kasaan!

7.luku

Niko ei rehellisesti sanoen kyennyt muistamaan, koska oli viimeksi ollut niin onnellinen, viikonloppu meni ihan liian nopeasti; hän toivoi, että olisi ollut enemmän aikaa vain maata sängyssä Kamilin kanssa, suudellen ja halaillen, harrastaen seksiä… Maanantait olivat niin pitkästyttäviä, hän ajatteli kerätessään koulutavaroitaan, Kamil oli lähtenyt vain puoli tuntia aiemmin ja oli melkein keskipäivä. Niko tajusi, että myöhästyisi pian, mutta ei kyennyt löytämään koulukirjaansa.

Hän piti aina tavaransa järjestyksessä, mutta minne se kirottu kirja oli joutunut? Hän tarkisti vuoteen alta, pöydän alta, hän oli jo tarkistanut laatikoista ja koululaukusta, sitten hän muisti näyttäneensä siitä jotain Kamilille lauantai-iltana ja meni tarkistamaan hänen huoneensa, ja siellä se oli; vuoteen alla. Niko virnisti ja nosti sen ylös.

Juuri silloin ovikello soi, ja ihmeissään siitä, kuka se voisi olla, Niko meni avaamaan oven kirja yhä kädessään. Hän ei olisi ikimaailmassa odottanut sitä, jonka näki. Mies seisoi siinä, pukeutuneena nahkatakkiinsa, aurinkolasit silmillään, vaaleat hiukset valuen kasvoille, vino hymy huulillaan.

”Terve, Niko”, hän sanoi, ja sai Nikon räpyttelemään silmiään monta kertaa ennen kuin hän läimäytti oven kiinni toisen nenän edessä.

Hieman hajamielisesti Niko asteli takaisin huoneeseensa. Oli ilmiselvää, että jossain vaiheessa viikonlopun aikana hän oli mennyt vähän sekaisin, koska näki nyt hallusinaatioita eksästään, joka oli juuri soittanut ovikelloa ja seisoi nyt oven takana. Mikä oli naurettavaa, sillä hän oli Coloradossa, USA:ssa ja Roni oli… jossain muualla!

Ovikello soi jälleen ja Niko kurkisti ulos huoneestaan, katsoi epäluuloisesti ovelle; sitten kuului koputus.

”Niko, voisitko avata oven?”

Paska, Niko kirosi, se todella oli suomea ja se oli HÄNEN äänensä, mokoman kusipään! Silti voimatta vielä täysin uskoa kuulemaansa ja näkemäänsä Niko meni jälleen kerran ovelle. Varovasti hän avasi oven; toinen oli siinä yhä, kaikessa pituudessaan ja… Roni virnisti hänelle. Kukaan muu ei olisi tarpeeksi hölmö käyttämään aurinkolaseja keskellä talvea, Niko ajatteli itsekseen.

”Aioitko päästää minut sisään nyt?” toinen kysyi; Niko halusi käskeä häntä häipymään, hän halusi… ”Kuule, minä tulin koko matkan tänne asti, kärsin aikaerosta, olen istunut lentokoneessa tuntikausia, nukkunut jossain jumalan hylkäämässä hotellissa ja… kaikki sinun vuoksesi.”

Nikon teki mieli nauraa, sen sijaan hän vain tuijotti toista; Roni kohotti aurinkolaseja, hänen jäänsiniset silmänsä kohtasivat Nikon katseen ja hän käytti hyväkseen toisen yllättymistä tullakseen sisään.

”Niko…” hänen kätensä kurottautui koskettamaan Nikon kasvoja, Niko vetäytyi pois.

”Älä koske minuun”, hän sihahti, kaikki haudatut tunteet nousivat pintaan. ”Miksi tulit?”

”Koska kaipasin sinua, koska en saa sinua pois mielestäni… en pysty nukkumaan… minä…”

”Älä valehtele!” Niko huusi vihaisena.

”Minä en valehtele”, Roni sanoi tyynesti, lähestyen häntä, mikä sai Nikon perääntymään.

”Sinä valehtelet aina”, hän syytti, ”sinä jätit minut… sinä vain lähdit! Sinä jätit minut sinne vuoteeseen ja sinä…” Niko polki jalkaansa lattiaan, hän tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä ja yritti parhaansa mukaan olla itkemättä; hän ei halunnut Ronin näkevän tätä… häntä… näin heikkona.

”Niko, olen pahoillani, tiedän että käyttäydyin kuin idiootti…”

Yhä hämmentyneenä Niko meni keittiöön hakemaan lasillisen vettä, Roni seurasi häntä.

”Voitko antaa anteeksi?” hän kysyi, ja kysymys sai Nikon lähes nauramaan katkerasti, hän pudisti päätään, kaatoi itselleen vettä jääkaapista ja joi vähän ennen kuin vastasi.

”Voinko antaa anteeksi? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä teit minulle, vai onko?” hän kysyi katsellen toista. Osa hänestä yhä mietti, oliko tämä itse asiassa pelkkää unta, ei olisi ensimmäinen kerta. ”En tiennyt minne sinä menit!” Hän huusi. ”En tiennyt tulisitko takaisin!” Niko nieleskeli, hän ei ollut valmistautunut tähän, hänellä oli ollut kuukausia aikaa ajatella, mitä olisi sanonut Ronille jos näkisi tämän, mutta nyt toinen oli täällä, ja sanat olivat kadonneet häneltä. ”Miksi… miksi olet täällä?”

”Koska kaipasin sinua, koska halusin puhua kanssasi, halusin kertoa, että olen pahoillani.”

”Pahoillasi?” Niko kysyi voimatta peittää katkeraa sävyä. Hän pudisti päätään. ”Miten löysit minut?”

”Ystäväsi kertoi minulle, Laura… painostin hänet kertomaan.”

”Tietysti.” Niko ei vieläkään tiennyt mitä ajatella, ja hän vihasi itseään, koska tunsi itsensä niin turraksi, eikä löytänyt sanoja, jotka olisi pitänyt sanoa toiselle.

”Niko, kaipasin sinua… kun näen sinut nyt… se on niin epätodellista ja…” Roni lähestyi häntä. ”Nyt haluan vain ottaa sinut syliini ja pidellä sinua, enkä päästää koskaan irti.”

”Älä!” Niko pysäytti hänet, kohottaen kätensä. ”Älä edes yritä! Menetit sen oikeuden kauan sitten.”

”Olen pahoillani, rakastan sinua yhä.”

Niko käänsi kasvonsa pois, typerät kyyneleet… hän ei kyennyt pitämään niitä poissa. ”Jos… jos se on totta, niin miksi? Miksi, Roni?” hän kysyi, katsoen toista taas. Roni tuli muutaman askeleen lähemmäs, ajatellen, että ehkä kaikkea ei ollutkaan menetetty.

”Koska minä pelästyin… minä rakastin sinua, näin että sinä rakastit minua ja se alkoi olla vakavaa… puheet yhteen muutosta, äkkiä minusta tuntui, etten pystynyt hengittämään, minusta tuntui, etten voinut pitää vapauttani, en tiennyt mitä tekisin, joten lähdin…”

Jällen Niko huomasi nauravansa katkerasti. ”Jos olisit rakastanut minua, et olisi koskaan satuttanut minua sillä tavalla! Olisit puhunut minulle ja minä olisin ymmärtänyt! Olin vasta yhdeksäntoista silloin! En tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu! Enkä minä sentään halunnut naimisiin kanssasi! Ihminen voi olla vapaa ja silti yhdessä jonkun kanssa!”

”Niko…” Roni tuli hänen luokseen ja veti häntä lähemmäs.

”Älä koske minuun, helvetti!” Niko pyristeli hänen otteessaan, läimäytti lujaa hänen rintaansa.

Se sai toisen irrottamaan otteensa.

”Vihaan sinua!”

”Et vihaa”, toinen pudisteli päätään. Nikon silmät kapenivat. ”Olet vihainen minulle, sinulla on oikeus olla, mutta et vihaa minua”, hän sanoi rauhallisesti, hieroen aristavaa rintaansa. ”Et osaa vihata.”

”Älä ole niin varma. Et tunne minua niin hyvin kuin väität!” Nikon silmät välähtivät vihasta. ”Makasin sinun ystäväsi kanssa”, Niko hymyili kylmästi.

”Mitä?”

”Makasin Mikan kanssa. Hän kutsui minut luokseen, olit lähtenyt kaksi kuukautta aiemmin, ja hän vihdoin kertoi minulle, että olit itse asiassa lähtenyt matkalle, matkustelemaan ja ottamaan kuvia, hän sanoi. Hän tarjosi minulle viiniä, join sen, ja myöhemmin hän vei minut sänkyynsä ja käskin hänen panna minua. Hän teki sen enemmän kuin mielellään, se taisi olla hänen tarkoituksensa koko ajan.”

”Se kusipää!” Roni aloitti.

”En ole niin viaton enää, pitkän aikaa sinä olit ainoa mies minulle, sinä lähdit ja minä muutuin… sinä muutit minut.”

Roni huokasi, haroi hiuksiaan sormillaan ja vain katseli häntä hetken, hiljaa. Hän riisui takkinsa, asetti sen tuolin selkänojalle ja pudisti päätään. ”Olet yhä sinä”, Roni sanoi hitaasti. ”Tunnen sinut, olen todella pahoillani, että aiheutin sinulle sellaista tuskaa, minulle ei ollut oikeutta ja usko minua, olen motannut itseäni siitä hyvästä.”

Hänen raskas tuijotuksensa sai Nikon nieleskelemään. Roni oli aina ollut komea, hänen vahvat käsivartensa, ruskettunut iho, jäänsiniset silmät… hänen äänensä… Ja kun tämä yritti uudelleen lähestyä häntä, Niko huomasi vartalonsa tärisevän, olisi helppoa unohtaa itsensä, antautua menneille tunteille ja muistoille…

”Rakastan sinua. Sinä olet fiksu… hauska… ja nyt… näen, että olet kasvanut, huomaan sen. Vaikka osa on kadonnut, se on yhä siellä, näen sen silmistäsi, se haluaa tulla esiin, se tietty herttaisuus ja viattomuus…” Ronin käsi pyyhkäisi hellästi Nikon kasvoja, ”viattomat uskomukset… rakkaus…” Hetkeksi heidän katseensa kohtasivat, eikä Niko osannut tehdä muuta kuin räpytellä silmiään, hän muisti kaikki aiemmat tunteensa… hän muisti, millaista oli ollut Ronin kanssa… miltä hänen kosketuksensa oli tuntunut. ”Sinulla on niin nätit silmät, en ole koskaan nähnyt samanlaisia, etenkin nyt, ne ovat niin kirkkaan vihreät, ihmeelliset.” Roni mutisi, hymyili pehmeästi kumartuessaan lähemmäs, suudellakseen häntä, ja Niko kykeni vihdoin kiskaisemaan itsensä irti muistoistaan, takaisin todellisuuteen.

”Kehtaatkin!” Niko sihahti vihaisesti, vetäytyen jälleen kauemmas. ”Älä kuvittele, että uskoisin sinua sokeasti! Kyse on aina sinusta, mitä sinä haluat ja tarvitset, luulet voivasi lähteä tuosta vaan ja palata sitten takaisin kuin et olisi koskaan lähtenytkään! No, voit painua helvettiin, Roni!”  

Niko käänsi hänelle selkänsä, ja Roni pudisteli virnistäen päätään. Totta kai hän oli odottanut toisen olevan vihainen, mutta hän oli varma, että saisi aikanaan toisen mielen muuttumaan.

Myöhään iltapäivällä Niko tunsi itsensä lopen uupuneeksi. Kaiken huutamisen, kaiken itkemisen jälkeen, päästettyään kaiken ulos; kivun ja tuskan…

”Niko, ole kiltti”, Roni istui keittiön pöydän ääressä, ja Niko saattoi tuntea hänen tuijotuksensa selässään. Hän otti kattilan keittääkseen teevettä.

”En voi”, hän toisti samat sanat, joita oli käyttänyt jo niin monta kertaa yhden päivän aikana. Hän kuuli Ronin nousevan ylös ja tulevan hänen taakseen, kietovan kätensä hänen ympärilleen.

”Rakastan sinua”, Roni kuiskasi, ja sanat tekivät Nikon yhtä aikaa hämmentyneeksi ja väsyneeksi; sen täytyi olla valetta.

”Ei”, Niko pudisti päätään.

”Rakastan sinua”, Roni toisti, käänsi hänet väkisin ympäri ja pakotti katsomaan häntä. ”Haluan sinut, Niko! Haluan sinua niin kovasti, etkö tunne sitä?” hän toi suunsa toisen huulille, ja Niko yritti heikosti vastustella. Se osa hänestä, joka oli rakastanut Ronia ja rakasti yhä, se osa, joka oli odottanut häntä kuukausia toivoen, että jonain päivänä hän tulisi takaisin, halusi antautua ja olla hänen. Mutta toinen osa, joka oli kasvamassa edellisen yli, tiesi missä hänen sydämensä todella oli ja se oli Kamilin luona, ja se sai hänet haluamaan Ronin pois kimpustaan enemmän kuin hän halusi tämän suudelmaa. Mutta Roni oli isompi ja vahvempi, hän nosti helposti Nikon, kantoi hänet keittiön pöydälle ja laski alas, jatkaen suudelmaa.

”Olen kaivannut sinua, haluan sinua… Sinä olet paras kaikista… en lähde enää koskaan… haluan viedä sinut takaisin kotiin.” Roni mutisi hänen ihoaan vasten, hänen kiihottumisensa kävi selväksi hänen painautuessaan lähemmäs. ”Anna minulle anteeksi, Nikolas, olin todella hölmö, kun jätin sinut, mutta olen täällä nyt… ole kiltti… rakas…”

Jotain puuttui suudelmista; jotain mitä oli ollut niissä ei ollut enää. Niko vei kätensä Ronin harteille.

”Ei”, hän huohotti, mutta Roni vangitsi jälleen nopeasti hänen huulensa, ilmeisen itsepäisenä aikeessaan vakuuttaa Niko siitä, että tämä oli sitä, mitä hän halusi ja tarvitsi… Mutta Nikon ajatukset olivat nyt Kamilin luona ja tämä tuntui väärältä. Aivan kuin hän olisi pettänyt, eikä hän halunnut sitä, mutta oli myös vaikeaa työntää Roni pois, kun hän muisti, kun osa hänestä yhä halusi… Se oli enemmän kuin hämmentävää.

**^^**^^**

Maanantain koulupäivä oli vihdoin ohi Kamilin osalta, ja hän saattoi mennä kotiin muutamien ostosten kanssa valmistamaan Nikolle ateriaa seuraavaksi päiväksi; huomenna olisi helvetillinen tiistai, päivä jonka hän kirosi, sillä se oli niin pitkä ja täynnä koulua ja työtä.

Avatessaan oven ja riisuessaan kenkänsä ja takkinsa hän huomasi keittiöstä tulevan valoa. Ehkä Niko oli juomassa teetä? Ehkä hän istui piirtämässä jotain? Tai syömässä jälleen kurkkuja? Hän virnisti viimeiselle ajatukselle; hän saisi pian tietää. Hänen jalkansa eivät aiheuttaneet paljon melua lattialla ja päästyään sisään hänen kohtaamansa näky sai hänet melkein pudottamaan ostoskassin; Niko istui pöydällä ja joku tyyppi suuteli häntä kuin viimeistä päivää! Hänen silmänsä siristyivät; kaksi ääntä kirkui hänen päässään, ensimmäinen vaati häntä paiskaamaan tuon tyypin kauas Nikosta, tällä EI OLLUT OIKEUTTA! Toinen, hieman varovaisempi ja hiljaisempi ääni käski häntä pysymään rauhallisena, koska sama miten hän tarkasteli tilannetta, ei näyttänyt siltä kuin Nikoa olisi pakotettu…

Hän veti syvään henkeä, hän ei halunnut alkaa huutaa Nikolle, eikä myöskään tuntea, ettei tällä ollut oikeutta, he eivät olleet tehneet mitään lupauksia… Mutta hän ei voinut sanoa, etteikö se olisi sattunut, sillä se sattui. Kuka tuo tyyppi oli? Tuntui oudolta, että Niko olisi tuonut tuon tyypin heidän asuntoonsa jotta… Kamil pudisteli päätään, toiset eivät vieläkään huomanneet häntä ja hänen täytyi tehdä jotain… eikä se jotain voinut olla huutamista, eikä raivoamista eikä turpaan antamista tuolle tyypille. Hän yksinkertaisesti selvitti kurkkuaan ja odotti mitä tapahtuisi.

Ääni sai Nikon sydämen hypähtämään ja Ronin vihdoin vetäytymään pois, ja nähtyään Kamilin katselevan heitä Niko oli varma, että oli pulassa, koska hän tiesi, miten pahalta tämän täytyi näyttää.

”Kamil”, hän huohotti, hän halusi sanoa jotain, mikä korjaisi tämän tilanteen, hän yritti tulkita katseen toisen silmissä. Hän vaistosi hienoisen loukkaantumisen niissä, mutta muuten Kamilia ei ollut lainkaan helppoa lukea. Oliko tämä vihainen? Niko ei osannut sanoa. Hän halusi nousta pöydältä, mutta Ronin isompi vartalo esti häntä, eikä toinen näyttänyt aikovankaan liikkua.

”Voimmeko auttaa jotenkin?” Roni vain kysyi Nikon yrittäessä työntää häntä olkapäästä saadakseen hänet tajuamaan, että halusi ylös.

”Joo, voit auttaa päästämällä Nikon menemään, pöytää ei ole tarkoitettu istumiseen”, Kamil kääntyi pois, kiehuen sisäisesti ja estääkseen itseään murhaamasta tyyppiä niille jalansijoille hän alkoi purkaa ostoksia kassista ja laittaa niitä jääkaappiin, mitään sanomatta.

Roni antoi vihdoin hänen liikkua ja Niko liukui pöydältä lattialle; hän tunsi jännityksen ja kävi selväksi, että Kamil oli vihainen. Se oli juuri hänen tapaistaan, hän yritti kätkeä sen, hän ei näyttänyt helposti tunteitaan, mutta olisi ollut typerää Nikolta luulla, ettei toinen ollut lainkaan vihainen tai myöskään loukkaantunut.

”Kamil…” hän aloitti epävarmasti. Hän melkein toivoi, että Kamil mieluummin huutaisi kuin olisi näin hiljaa. ”Se ei ole sitä, miltä näytti”, hän kuiskasi, seisoen lähellä ystäväänsä, mutta koskettamatta tätä, varmana siitä, että se ei olisi sitä, mitä Kamil juuri nyt tarvitsisi.

”Niko”, Roni sanoi seisten nyt keittiön ovella. ”Mennään sun huoneeseen, jutellaan lisää.”

Niko päätti olla välittämättä hänestä, hän oli enemmän keskittynyt saamaan jonkinlaisen reaktion Kamililta.

Ja Kamil kääntyi, hänen silmänsä kapenivat hieman hänen kuullessaan vieraan puheen, ilmeisesti suomea.

”Mitä se sitten on?” hän kysyi tyynesti. ”Minusta se näytti erittäin intiimiltä suudelmalta”, hän kuiskasi.

Niko vilkaisi Ronia, joka yhä odotti hänen seuraavan, näyttäen kärsimättömältä, käsivarret ristittyinä rinnalle. Niko toivoi, ettei hän olisi ikinä ilmaantunut, hän ainoastaan monimutkaisti asiat, jotka olivat olleet hyvin, asiat jotka tekivät hänet onnelliseksi.

”En odottanut häntä, en kutsunut häntä, hän vain tuli tänne ja…”

”Kuka hän on?” Kamil kysyi, nyt hieman rauhallisemmin, vain vähän. ”Miksi hän tuli tänne?” Sitten hän vilkaisi uutta tulokasta ja päätti, että tämä ei ollut sellainen keskustelu, joka käytäisiin vieraiden edessä. Hän tarttui Nikoa kädestä ja vei hänet ulos keittiöstä mutisten tyypille: ”Tullaan kohta takaisin.”

Eteisessä hän kuiskasi taas: ”Mitä… mitä hän tekee täällä?”

Niko katui nyt, ettei ollut kertonut Ronista aiemmin, se olisi saattanut tehdä tämän helpommaksi. ”Hän on… oli poikaystäväni…” Niko nielaisi. Oli, hän päätti korostaa. ”Ja hän… en tiedä… se on niin hämmentävää.” Hän huokasi, turhautuneena kaikesta. ”Olen todella pahoillani, että jouduit näkemään tuon.”

Nikon käden kosketus oli nyt jo niin luonnollista, ettei Kamil edes reagoinut siihen. ”Mitä sinä aiot…” epäröinti Nikon äänessä sai Kamilin tajuamaan, ettei toinen ollut vielä päässyt yli entisestään. Pitäisikö hänen väistyä ja antaa Nikon palata sen luo, joka – ilmeisesti – oli tärkeä hänelle? ”Mitä sinä aiot tehdä? Hänen suhteensa?”

”Hän viipyy täällä… en tiedä… Hän asuu jossain hotellissa ja hän sanoi, että haluaa nähdä minut, se on ollut monimutkaista… en tiedä mitä tekisin”, hän sanoi rehellisesti. Hän halusi Ronin lähtevän ja samaan aikaan hän halusi vastauksia saadakseen heidän suhteensa viimein päätökseen. ”Haluan vain vastauksia”, hän sanoi Kamilille.

”Vastauksia”, Kamil mutisi. Millaisia vastauksia? ”Eli meneekö hän hotelliin vai jääkö hän – jostain syystä – tänne?” Hän katsoi Nikoa jälleen kerran. Ajatukset hänen päässään olivat käyneet niin hämmentäviksi, että ensimmäistä kertaa elämässään hän halusi vain unohtaa kaiken. Heidän asunnossaan ei ollut sohvaa, joten jos tyyppi jäisi, hänen täytyisi joko nukkua lattialla tai…

”Hän haluaa jäädä tänne, mutta olen yrittänyt sanoa hänelle, ettei hän voi… Käskin häntä menemään takaisin hotelliin…” Niko alkoi hieroa Kamilin käsivartta. ”Kamil, minä… Tämä kaikki on… Olen todella pahoillani hänestä, en tiennyt.”

”Mikä hänen nimensä on? Ehkä minä voin puhua hänelle. Hän ymmärtää englantia, eikö?” Kamil hieroi ohimoitaan ja räpytteli.

”Kyllä, hän ymmärtää…” Niko nyökkäsi. ”Hänen nimensä on Roni.”

”Roni?” Kamil siristi jälleen silmiään. ”Se ’ihan vähän humalainen’ Roni?” hän kysyi, kurtistaen kulmiaan. Se känninen idiootti, joka soitti perjantaina?

Niko veti kätensä pois, ymmärtämättä. ”Mistä sinä puhut?” hän kurtisti kulmiaan.   

”Yksi idiootti vain soitti sinulle perjantaina ja… vastasin puhelimeen, koska hän oli melko sinnikäs… ja hän oli kännissä, hölisi jotain kullasta ja siitä, että sinä olet homo ja…” Kamil kurtisti kulmiaan. ”En kertonut sinulle, koska luulin että se oli joku… Mattin kaltainen, joka vain halusi…”

”Ai”, Niko aloitti. ”Se on-” Niko ei voinut olla ajattelematta, että se oli suloista, Kamil oli halunnut suojella häntä, säästää häntä, ettei hänen tarvitsisi… ”Siitä on jo kuukausia, en todellakaan odottanut, että hän… yrittäisi takaisin elämääni.”

”Joten-” Jotenkin Kamil tunsi itsensä rauhallisemmaksi nyt, aivan kuin jotain olisi nostettu hänen harteiltaan. Pelko siitä, että Niko saattaisi haluta… Mutta hän oli sanonut, ettei ollut odottanut Ronia, ja että siitä oli kuukausia aikaa. ”Jääkö hän tänne? Vai meneekö takaisin hotelliin?”

”Hän sanoi… että hotelli on hirveä ja… kysyi, voisiko… jäädä tänne”, Niko melkein kuiskasi, häntä hävetti, että hän oli aiheuttanut kaiken tämän vaivan Kamilille. Ja samalla, kuten Roni sanoi, tämä oli matkustanut valtameren poikki hänen takiaan ja vaikka hän halusi olla kylmä ja piittaamaton, hän ei löytänyt sellaista itsestään. ”Ehkä… vain tämä yö?”

”Ja missä hän aikoo nukkua? Kylpyammeessa?” Kamil löysi heti syyn olla antamatta hänen jäädä tänne; punainen hälytysmerkki ulisi hänen päässään pelkästä ajatuksesta, että toinen jäisi. ”Meillä on vain kaksi sänkyä…” No, eipä sillä, että hänen vuodettaan olisi käytetty paljoakaan viime aikoina…

”Voisin nukkua sinun huoneessasi?” Niko ehdotti varovasti. ”Hän saattaisi tajuta vihjeen, jos…” Nikosta tuntui pahalta, hän tiesi pyytävänsä paljon Kamililta, tämä oli juuri nähnyt hänen ja Ronin suutelevan ja nyt hän pyysi, että Kamil antaisi tämän jäädä, syistä, joita hänkään ei aivan ymmärtänyt.

Hetken Kamil ajatteli asiaa ja Niko tuntui olevan oikeassa; se osoittaisi Ronille, että tämä oli kolmas pyörä astuessaan hänen ja Nikon väliin. Ehkä – kuten Niko sanoi – hän tajuaisi vihjeen?

”No… olkoon, minun vuoteeni on tarpeeksi iso meille molemmille”, hän nyökkäsi.

”Kiitos”, Niko hymyili, nojautui lähemmäs ja antoi pienen, epäröivän suukon Kamilin huulille, epävarmana siitä, olisiko se tervetullut. ”Nyt, juodaanko teetä? Ja kerron hänelle uutiset.”

”Okei, tee kuulostaa… hyvältä”, Kamil vastasi, hänen äänensä oli väsynyt ja hän seurasi Nikoa keittiöön, missä heidän odottamaton ja eikä niin toivottu vieraansa odotti.

Roni hymyili Nikolle nähdessään tämän. ”No?” hän kysyi.

”Voit jäädä, mutta vain toistaiseksi”, Niko vastasi ja jatkoi aiemmin keskeytynyttä teen valmistusta. Hänestä tuntui epämukavalta, että Roni ja Kamil olivat molemmat samassa huoneessa.

Roni nousi ylös, siirsi katseensa Nikosta toiseen poikaan, melkein yhtä pitkään kuin hän itse, mutta ei ihan. Hän vaistosi kilpailijan ja oli utelias, hän katseli toista, aivan kuin arvioiden mahdollisuuksiaan häntä vastaan. Tummaverikkö oli söpö älykkäällä tavalla. Hyvä on, Ronin täytyi myöntää, että tämä oli itse asiassa melko komea. Mutta silti, turhamainen kun oli, hän piti itseään komeampana, ja mitä Nikoon tuli, hän tiesi tämän heikot kohdat, hän oli tuntenut Nikon kauemmin, tämä oli ollut hänen ensin ja… Ensimmäinen oli aina se, jota ei voinut koskaan unohtaa, eikö niin?

”Minun pitää varmaan esitellä itseni, Roni Jenssen”, hän ojensi kätensä. ”Sinunko kanssasi puhuin puhelimessa aiemmin?” Hän virnisti.

Kamil epäröi puristaa hänen kättään, tuntien vaistomaista… vihaa? Ei, ei se ollut sitä, se oli jotain heikompaa, mutta vihan kaltaista; ihan sama kuinka mukavasti tyyppi nyt käyttäytyi, Kamil ei kyennyt hymyilemään ja teeskentelemään, ettei ollut nähnyt toisen suutelevan Nikoa. Pitäen ilmeensä vakavana ja katsoen suoraan hänen silmiinsä – ja tarkoituksella sivuuttaen hänen ojennetun kätensä – hän vastasi toisen kysymykseen:

”Joo, minä vastasin puhelimeen. En odottanut, että sinä yhtäkkiä… ilmaantuisit ovellemme.”

Roni laski kätensä alas ja nyökkäsi, hän oli hieman huvittunut saatuaan varmistuksen, että kyllä; kilpailu todella oli käynnissä. Ja hän arvasi, että tämä oli se, mitä myös Niko oli yrittänyt kertoa hänelle aiemmin. Kun Niko meni hänen ohitseen hakemaan teekuppeja, hän antoi kätensä koskettaa tämän takamusta, ja kun Niko katsoi häntä laajennein silmin ja jotakuinkin vihaisesti, hän vain virnisti.

”No, minä vain tajusin, kuinka kovasti kaipasin Nikolasia… Oli pakko nähdä hänet.”

”Tajuathan, ettei ole kovin kohteliasta kouria jonkun persettä, etenkään ilman lupaa”, Kamil huomautti, toivoen, että Niko sanoisi jotain samankaltaista.

Se kaikki tuntui Nikosta epämukavalta, Roni oli idiootti, kähmivä idiootti, eikä hänen tarvinnut tehdä sitä Kamilin edessä, jos ollenkaan!

”En halua, että kosket minuun tuolla tavalla; muistaakseni sanoin sen selvästi aiemmin”, Niko vahvisti, laittaen teekupit valmiiksi molemmille; teetä sitruunan kanssa Kamilille ja maitoa ja sokeria Ronille ja… sitruunateetä myös hänelle itselleen, hän todella piti teestä nyt enemmän sillä tavoin.

”Anteeksi, Niko”, Roni vastasi, olematta todella pahoillaan. Hän otti teekupin ja hymyili entiselle poikakaverilleen.

Kamil tunsi olevansa oudosti iloinen, että Niko oli kieltänyt Ronia tekemästä sitä. ”Kiitos”, hän sanoi, kun Niko ojensi hänelle teen.

”No, missä minä nukun?” Roni kysyi sitten, katsellen Nikoa. ”Sinun vieressäsi?” Hän virnisti, tietäen, että se ärsyttäisi heitä molempia. Kamilin hymy totta tosiaan hävisi hetkeksi.

”Sinä nukut Nikon huoneessa, Niko nukkuu minun kanssani.”

”Joo, minä nukun Kamilin kanssa”, Niko vahvisti nyökäten, hän halusi osoittaa Ronille, että hän itse asiassa oli siirtynyt eteenpäin, että hän saattoi siirtyä eteenpäin, ettei hänen maailmansa ollut loppunut päivänä, jona tämä lähti.

Roni nyökkäsi, hän ei pitänyt siitä, mutta hän ei myöskään voinut asialle mitään. Hän halusi Nikon kotiin kanssaan, melkein varmana, että se onnistuisi, kunhan hän vain saisi mahdollisimman paljon aikaa kahdestaan hänen kanssaan.

Hetken Kamil saattoi nähdä Ronin kasvoilla happaman ilmeen, minkä hän tunnisti kateudeksi. Samalla hän kamppaili ollakseen virnistämättä voitonriemuisesti; se oli ensimmäinen kerta kun hän tunsi olonsa hyväksi jostain kotiin palattuaan.

Niko istui Kamilin viereen; katsellessaan toisia hänelle kävi selväksi, että he eivät ikinä voisi kutsua toisiaan ystäviksi. ”Onko joku nälkäinen?” hän kysyi, haluten rikkoa raskaan jännityksen, joka tuntui laskeutuneen huoneeseen. ”Jogurttia? Tuota, kurkkuja? Hm… voileipiä?” hän kysyi.

Roni alkoi nauraa. ”Mitä? Onko sinulla yhä pakkomielle kurkkuihin ja sinappiin?” hän kysyi saaden Nikon punastumaan.

”Se on hyvää”, hän mutisi, kukaan ei tuntunut ymmärtävän hänen lempiherkkuaan.

”Toootta kai se on”, Roni virnisti ja nojautui pörröttämään Nikon hiuksia, joita tämä heti yritti korjata.

”Älä sotke”, Niko kurtisti kulmiaan, mutta Roni yhä vain virnisti hänelle.

Kamil siristi silmiään. Hyvä on, Roni siis tiesi Nikon pakkomielteestä kurkkuihin? Mitä sitten, tiesihän hänkin. Ja hän saattoi lyödä vetoa, ettei tämä tiennyt, mitä hän tiesi… Hetken hän mietti asiaa; mitä merkitystä sillä oli, tiesikö hän asioita Nikosta vai ei? Hän päätti puolustaa Nikoa Ronin typeriltä huomautuksilta.

”No, ei kurkuissa ole mitään vikaa, ja ne maistuvat hyviltä hunajan kanssa…”

Niko katsoi Kamilia, hymyillen iloisesti. ”Niin maistuvat!” Hän nyökkäsi. ”Huomaatko? En minä ole omituinen”, hän huomautti Ronille. Sitten hän meni jääkaapille, otti kaksi pientä kurkkua, pesi ja kuori ne, antoi toisen kysymättä Kamilille ja alkoi kastaa omaansa hunajaan. ”En anna sinulle, koska olet tuollainen hegepelle, etkä ymmärrä hyvän päälle”, hän sanoi Ronille ennen kuin vei kurkun nautiskellen suuhunsa, imi hunajan siitä ja kastoi sitä uudestaan hunajaan.

”Hegepelle?” Roni toisti huvittuneesti, hänen katseensa oli kiinnittynyt Nikon huuliin, hän mietti, oliko toisella aavistustakaan niistä mielikuvista, joita tämä sai aikaan imemällä kurkkua tuolla tavalla.

”Niin, se on kivempi versio idiootille.”

Kamil räpytteli silmiään hämmentyneesti, hän ei ymmärtänyt, mitä sanottiin, mutta hän huomasi miten Roni katseli Nikoa kun tämä… söi. Hetken Kamil tunsi halua käskeä Nikoa lopettamaan tuon saakelin kurkun imemisen ja mieluummin puraisemaan palan siitä, mutta hän ei voinut ja katsellessaan kuinka keskittynyt Niko oli vain nuolemaan makeaa katsomatta kumpaankaan heistä, hänelle kävi selväksi, että tämä teki sen enemmänkin alitajuisesti ja peittääkseen hermostumisensa kuin tietoisesti esiintyäkseen heille. Kamil kastoi myös oman kurkkunsa hunajaan ja puraisi palan. Okei, hän oli syönyt outoa ruokaa, eikä tämä itse asiassa ollut niin paha.

Niko huomasi Ronin tuijottavan häntä ja tajusi vasta sitten, mitä oli tehnyt, hän oli vihainen halulle Ronin silmissä. Hän katsoi suoraan takaisin häneen ja puraisi ison palan vihanneksesta. Ha! Sama takuulla tapahtuisi Ronin penikselle, jos tämä ikinä uskaltaisi yrittää… Hän huomasi toisen kasvojen kalpenevan hieman ja hymyili tyytyväisenä.

”No…” Kamil aloitti, näytös ei ollut mennyt häneltäkään ohi, ja se melkein sai hänet nauramaan, mutta hänen onnistui hillitä itsensä. ”Miten sinun päiväsi sujui?” hän kysyi katsellen Nikoa, tuntui oudolta jutella hänelle kun Roni oli täällä; aivan kuin tämä olisi muuri hänen ja Nikon välillä.

”Minun päiväni?” Niko vilkaisi Ronia. ”Se oli… tuota… erilainen”, hän päätti ja katsoi takaisin Kamiliin. ”Entä sinun? Millaista oli koulussa?” hän kysyi vuorostaan yrittäen olla välittämättä eksästään.

”Joten, te kaksi olette – mitä? Seurusteletteko? Asutte yhdessä ja…” Roni keskeytti ja siemaisi teetään.

Kamil antoi Ronille melko kylmän katseen; ei kuulunut hänelle, mitä he kaksi olivat. Pieni ääni hänen sisällään vaati häntä kuitenkin miettimään kysymystä. Mitä he olivat? Kämppiksiä? Ystäviä? Rakastavaisia? Mitään lupauksia ei ollut tehty… Mitä he olivat? Hän kiemurteli hieman tuolillaan, vilkaisten Nikoa epävarmasti.

”Me olemme… yhdessä…”  

Niko olisi halunnut vastata, että Kamil oli hänen uusi poikakaverinsa, mutta ei ollut varma, oliko hänellä oikeutta kutsua toista siksi, loppujen lopuksi he eivät olleet oikeastaan puhuneet siitä. Hän oli helpottunut kun Kamil vihdoin vastasi ja hän hymyili.

”Kyllä, me olemme yhdessä”, hän vahvisti.

”Ymmärrän”, Roni vastasi hitaasti, eikä Kamil voinut olla katsomatta häntä jälleen voitonriemuisesti, eikä hän tiennyt, miksi hänelle oli niin tärkeää, että Niko oli samaa mieltä hänen kanssaan. Eikä hän myöskään ymmärtänyt, miksi hän oli äkkiä niin… iloinen, että Niko oli yhtä mieltä. He olivat ystäviä, eikö? Ystävät olivat tyytyväisiä yhdessä… Vai oliko hän… Kamil haukotteli äkkiä.

”Luoja, tämä oli pitkä päivä, olen väsynyt ja huomenna…” No, Niko tiesi ihan hyvin, miten kiire hänellä oli tiistaisin.

”Tiedätkö, minäkin olen melko väsynyt, joten meillä on nukkumaanmenoaika. Roni, vaihdan vain puhtaat lakanat sänkyyni, joten voit mennä nukkumaan myös. Tai voit käyttää tietokonettani, jos haluat.”

”Ei minua haittaa nukkua sinun lakanoissasi, Niko. Kun olen ollut sinun sisälläsi kerran tai useammin, ei samoissa lakanoissa nukkuminen ole mikään ongelma.”

Niko ei voinut uskoa, että tuo kusipää oli sanonut sen! Hän oli järkyttynyt ja sanaton ja tunsi vahvan punan nousevan kasvoilleen.

”Se oli kauan aikaa sitten”, Kamil vastasi kylmästi. ”Eikä ole kovin ystävällistä nolata majoittajaansa, joka antaa sinun nukkua sängyssään, vaikka sinun pitäisi nukkua lattialla.”

”Olen pahoillani, Niko, todella. En aina ajattele asioita kunnolla ennen kuin sanon ne ja sinun… ystäväsi on oikeassa… En aikonut nolata sinua. Olen anteeksipyynnön velkaa molemmille”, Roni kuulosti vilpittömältä.

”Ei se mitään”, Niko mutisi. ”Vaihdan silti lakanat”, hän jatkoi, nousten ylös. Mutta hän oli yhä vihainen Ronille, varmana siitä, että tämän tarkoitus oli ollut nolata hänet ja myös Kamil. ”Me ollaan pantu Kamilin kanssa sillä sängyllä ja niissä lakanoissa, olen aika varma, että haluat minun vaihtavan ne. Itse asiassa, me pantiin juuri tänä aamuna”, Niko päätti kertoa hänelle suomeksi, hymyillen nähdessään mustasukkaisen ilmeen Ronin kasvoilla. ”Kamil on paras rakastajani koskaan ja sillä on isompi kuin sinulla!” hän päätti lisätä, ja se sai Ronin leuan loksahtamaan järkytyksestä, aivan kuten hän oli odottanutkin. Hän kääntyi ja hyräili tyytyväisenä itsekseen syöksyessään huoneesta.

Kamil mietti, mitä Niko oli mahtanut sanoa Ronille, todella uteliaana tietämään. Mitä ikinä se olikin ollut, ei näyttänyt siltä, että Roni olisi pitänyt siitä. Tämä selvitti kurkkuaan.

”Arvostan tätä todella, Kamil”, Roni katseli häntä oudosti, alas hänen… Roni nosti nopeasti katseensa takaisin ylös. ”Että saan olla yön täällä, se on todella ystävällistä…”

Kamil kohotti kulmiaan ja nyökkäsi. Hän ei pitänyt Ronista, sama mitä tämä tekisi, hän ei pitäisi tästä, eikä hänen mielipidettään ollut helppo muuttaa. Eikä Kamil aikonut myöskään jättää häntä yksin Nikon kanssa, joten hän seurasi Nikoa tämän huoneeseen, jäädäkseen sinne kunnes tämä saisi lakanat vaihdettua.

Roni istui kirjoituspöydän ääreen, nyt ärtyneenä, Nikon sanat toistuivat hänen mielessään, se ei voinut olla totta! Ei vain voinut!

”No, Kamil, mitä sinä opiskelet?” hän kysyi, haluten nyt todella löytää vikoja toisesta.

”Taloustiedettä”, Kamil sanoi huolettomasti. ”Entä mitä sinä teet?” Jos toinen tekisi ylipäänsä jotain, tämä ei voisi matkustaa tänne ja niin nopeasti, Kamil ajatteli itsekseen.

”Olen freelancer valokuvaaja”, Roni virnisti, ajatellen, että se oli todellakin kiinnostavampaa kuin jotkut typerät taloustiedeopinnot. ”Se on hyvin vapauttavaa, menen minne haluan, teen mitä haluan, tapaan erilaisia ihmisiä, näen erilaisia paikkoja.” Hän jatkoi Nikon katselemista, hän oli yhä varmempi, että tämä vain kiusasi häntä, halusi satuttaa häntä koska hän oli satuttanut tätä ensin. ”Muistatko sen päivän, jona tapasimme, Niko?” hän kysyi.

”Kyllä, muistan”, Niko vastasi yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa pitkästyneeltä.

”Se oli toukokuun alkua, Nikon syntymäpäivä, suloinen seitsemästoista”, Roni jatkoi hymyillen, unelmoivalla äänellään. ”Hän oli ulkona juhlimassa, eräässä paikassa meren rannalla, missä… no, nimellä ei ole väliä. Joka tapauksessa, olin ottamassa kuvia ja näin hänet; hän käveli pitkin rantaviivaa, hymyillen, yksin sillä hetkellä, hänen ystävänsä olivat hieman kauempana. Ja muistan katselleeni häntä; oli se tietty hetki, ilta, auringon viimeinen valo sai ilman hänen ympärillään hehkumaan, ja kirkas kullan säihke hänen hiuksissaan… Hänen huulillaan oli rauhallinen hymy ja minusta hän näytti enkeliltä, joka oli pudonnut taivaasta, en voinut olla ottamatta kuvaa sellaisesta näystä.” Roni huokasi unelmoivasti. ”Hän näki minut, tuli minun luokseni ja… no, loppu on historiaa… Kannan sitä kuvaa mukanani kaikkialle, minne menen, se on yksi kauneimmista kuvista, mitä olen ikinä ottanut. Se on taidetta, hän on taidetta.”

’Miksi sitten jätit hänet, herra Taide?’ Kamil kysyi ajatuksissaan, mutta pysyi hiljaa. ”Hmmm…” Hän huomasi, että Niko oli saanut lakanat vaihdettua. ”Olen varma, että olet melko väsynyt ja niin mekin olemme, joten…” hän antoi äänensä vaimentua.

Niko muisti sen illan paremmin kuin hyvin, se oli yksi sellainen päivä, kuin kaunis uni, ja Roni puhui siitä kuin se olisi merkinnyt paljon hänellekin, mitä hän oli alkanut epäillä sen jälkeen, kun Roni oli lähtenyt. Mutta hän sai sen myös kuulostamaan niin… sokeriselta… ja Nikon oli vaikea uskoa sanaakaan toisen puheesta.

”Tuon sinulle yhden niistä kuvista, Kamil, olen varma, että rakastat sitä. Olkoon se minun kiitokseni vieraanvaraisuudesta.”

”Olen varma, että se on hieno”, Kamil piti yhä äänensä tarkoituksellisen merkityksettömänä. ”Hyvää yötä”, hän tarttui Nikon käteen ja veti hänet ulos huoneesta ja omaan huoneeseensa. Kun he vihdoin ehtivät sinne, hän istui vuoteelle.

”En voi sietää häntä”, hän myönsi rehellisesti Nikolle. Ja mielessään hän lisäsi: ’Miten saatoit edes suudella häntä? On selvää, että hän on epärehellinen, tuo taidehöpinä, tuo… käytös, ja nolot huomautukset.’

”En voi sanoa olevani yllättynyt”, Niko sanoi, riisuen t-paitaansa. ”Hän on…” Niko yritti löytää sanat, jotka tuntuisivat hyvältä. ”Olin tosi nuori ja lapsellinen kun tapasin hänet, joten oli helpompaa uskoa hänen sanansa. Hänellä on hetkensä, hän osaa olla aika hurmaava… Luulenpa, että ollakseni rehellinen, ihastuin ensin hänen ulkonäköönsä.”

Kamil nyökkäsi ja alkoi riisuutua. ”Mitä sanoit hänelle keittiössä?” hän kysyi hankkiuduttuaan eroon paidastaan.

Niko punastui hieman. ”En voinut sille mitään…” hän kertoi Kamilille hieman ujosti. ”…sanoin hänelle… että olimme naineet siinä sängyssä, juuri tänä aamuna ja…” hän punastui yhä enemmän, hän ei ollut varma siitä, mitä Kamil ajattelisi. ”Kerroin hänelle, että sinä olet paras rakastaja, mitä minulla on koskaan ollut ja että…” Hän puri huultaan. ”…sinulla on… isompi… ja… se on totta, tarkoitin sitä… Toivottavasti et ole vihainen minulle…” hän mutisi.

Kamil punastui myös, hänellä ei ollut aavistustakaan… hän ei voinut sanoa, etteikö se olisi tehnyt hyvää hänen egolleen, etteikö se olisi tuntunut itse asiassa mahtavalta, mutta se sai hänet myös nolostumaan hieman. ”Ei, en ole vihainen, en todellakaan”, hän virnisti, tuntien yhä olevansa punainen kasvoiltaan.

Niko hymyili, tuli lähemmäs ja istui hänen syliinsä. ”Olet suloinen kun punastut”, hän kuiskasi.

Se sai Kamilin punastumaan enemmän, hän selvitti kurkkuaan. ”Sinä olet myös”, hän nyökkäsi, ja Niko nojautui lähemmäs suudellakseen häntä poskelle; ainakin hän tiesi kuinka saada hänet tuntemaan olonsa paremmaksi.

”Olen väsynyt, Niko, mennään vain nukkumaan, huomenna on helvetillinen tiistai… ja tiedän, että hän on ystäväsi, mutta…” Kamil puri hammastaan, muistellen jälleen suudelmaa. ”Toivon, että hän menee takaisin sinne, mistä tulikin.” Hän kosketti Nikon poskea pehmeästi.

”Olen pahoillani tästä, toivon myös, että hän lähtee pian, olen varma, että hän lähtee”, Niko kuiskasi. ”Hieron jalkojasi huomenna pitkän päivän jälkeen, miltä kuulostaa?”

”Yritätkö lahjoa minua?” Kamil virnisti hieman. ”Se toimii”, hän sanoi suudellessaan – ensimmäistä kertaa tänä iltana – Nikoa huulille.

”Olen iloinen”, Niko hymyili, tuntien kuin jotain painavaa olisi nostettu hänen harteiltaan, hän hieroi Kamilin selkää hitaasti ennen kuin nousi hänen sylistään.

”Ja nyt, herra Kettunen, aika mennä nukkumaan”, Kamil nousi puoliksi vitsaillen noustessaan ottamaan petivaatteet ja järjestäessään ne vuoteelle. ”Sinun jälkeesi”, hän osoitti. Niko riisui nopeasti farkkunsa ja hyppäsi vuoteeseen, odottaen Kamilin seuraavan häntä. Sitten hän asetti peiton heidän molempien päälle ja suuteli toista poskelle.

”Hyvää yötä, Kamil, nuku hyvin”, hän kuiskasi yrittäen parhaansa mukaan unohtaa eksänsä viereisessä huoneessa.

”Hyvää yötä, Niko”, Kamil kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, se tuntui oikealta, pitää Nikoa lähellään tällä tavoin. Hän todella toivoi, että Roni olisi lähtenyt huomisiltaan mennessä, jotta kaikki voisi palata normaaliksi.

8.luku

Jälkikommetti: Ihan hauska lukea tätä nyt, vuosien jälkeen, kun olin jo vähän unohtanut yksityiskohtia ja tulee nuoruuden jutut mieleen. Tää roolipeli kirjoittaminen on muuten ihan hauska tapa kirjoittaa, mutta enpä sitäkään ole enää vuosiin tehnyt, enkä usko, että tulee enää tehtyä. (Vaikka en nyt kuitenkaan ripusta ikuista lukkoa tälle vaihtoehdolle.)

Näihin vähän laittaa joitain pieniä palasia itsestään, ripauksia vain, sinne tänne. Itseni on kerran hyvin nuorena jätetty tuolleen, että hävitään kuin pieru saharaan (ghoustaukseksi sitä kai kutsutaan) ja palataan yht’äkkiä ja odottamatta takaisin haisemaan, kun olet jo luullut käsitelleesi asian. Itse aikoinaan osasin viheltää pelin poikki jämäkämmin kuin Niko, toisaalta se oli helpompaa, kun tyyppi ei näin konkreettisesti ilmaantunut oven taakse. Mutta on muuten ihan hemmetin vittumainen tapa jättää joku. Nyt tekisi mieli kirjoittaa tää Ronin hahmo ulos nopeammin, on aika raskas, mutta katsotaan. 😂