7.Sodan vaietut uhrit.

7. Luku

-Muisto-

“En syö tätä!” Aino huutaa, kun annan hänelle kulhollisen puuroa.

”Miksi et?” Kysyn voipuneena ja istun alas.

”Haluan jotakin muuta!” Hän vaatii ja katsoo kulhonsa sisältöä, kuin se  olisi jotakin todella vastenmielistä.

”No, sinun on parempi syödä, meillä ei ole muuta.” Sanon ja pakotan itseni pysymään rauhallisena.

”En syö!”

”Sinun täytyy.”

“En!” Hän nyökkää päätään päättäväisesti.

”Se on hyvää ja terveellistä, lakkaa valittamasta ja syö!” Miltei huudan. Aino ottaa puuroa lusikallaan ja tähtää, vavahdan kun puuro köntillinen osuu poskeani vasten ja lähtee valumaan alas.

”Miksi teit noin? Aino!” Huudan, katson häntä tiukasti, hermojani kiristää. He osaavat olla rasittavia kun haluavat, Aino ja Olavi molemmat.

”Olet tyhmä. En syö! Tyhmä Elias, tyhmä, tyhmä, tyhmä! Elias on tyhmä! Na nanaa!” Aino laulaa typerällä sävelmällä saaden pikkuveljemme liittymään lauluunsa.

”Lopetatte molemmat nyt! Olkaa kiltisti ja syökää tai myyn teidät molemmat mustalaisille!” Huudan. Olen väsynyt, nälkäinen ja alan saada tarpeekseni. Usein on hetkiä, jolloin tunnen etten vain jaksa, hetkiä jolloin minun tekisi mieleni vain lähteä ja jättää heidät ja silti sisimmässäni tiedät, etten koskaan voisi tehdä sitä, etten koskaan voisi lähteä, koska huolimatta kaikesta rakastan heitä ja meillä on vain toisemme nyt. Molemmat vaikenevat, katsovat minuun kysyvästi.

”Et myisi”, Aino rohkenee epäillä, katsellen minua varuillaan.

”Myisin, jos ette käyttäydy niin teen sen.” Olavi alkaa itkeä, Aino perässä. Luojan tähden! Tulen hulluksi täällä! Tietävätköhän he keitä mustalaiset edes ovat, mietin hiljaa.

Päätäni alkaa särkeä, haluaisin huutaa, huutaa kunnes joku kuulisi ja lopettaisi tämän! Nousen, kävelen olohuoneeseen, nojaa seinää vasten ja vedän syvään henkeä. Nostan käteni ohimoilleni, suljen silmäni johon väsymyksen kyyneleet kasaantuvat. Ruokaa on vähän, talvi on tuloillaan, enkä ymmärrä miten selviämme siitä, miten selviämme tästä sodasta. Ajattelen kesää, kesiä ennen sotaa, lapsena, kun kaikki oli vielä hyvin, kun isä oli kotona, kun kaikki oli vielä mahdollista. Haluaisin sen ajan takaisin.

Keskityn hengittämään rauhallisesti, sodan täytyy loppua joskus, vielä vähän, jos sinnittelemme vielä vähän. Sodan jälkeen matkustan Tukholmaan tapaamaan Emmaa, päätän. Jaksan taas, hengitykseni rauhoittuu, päänsärky hellittää. On vain uskottava, on uskottava hyvään.

Kun olen rauhoittunut, palaan keittiöön. He katsovat minua hiljaisena, kyyneleet kuivuneina heidän poskilleen. Ei tämä ole helppoa heillekään, muistutan itseäni. Istun takaisin pöydän ääreen.

”Kuvitellaan…” Aloitan ja katson heitä hymyillen. “…Kuvitellaan, että tämä on jotakin todella hyvää. Mikä on lempiruokasi Aino?” Kysyn, hän räpyttelee kyynelisiä silmiään, hymisee miettiessään.

”Mansikka jäätelö,” Hän päättää. Aino on maistanut sitä vain kerran aiemmin ja uneksinut maistavansa sitä uudelleen siitä lähtien.

”Kuulostaa hyvältä, entä sinun Olavi?” Käännyn katsomaan häntä.

”mm, pannukakku ja mansikat.” Hän miltei kuiskaa.

”Hyvä on ja nyt kuvitellaan, että meillä on niitä syötävänä, kuvitellaan, että pöytä on kukkuroillaan herkkuja. Muistellaan miltä ne maistuivat ja suljetaan silmämme…. Mmmm… Mansikka jäätelö…” Aloitan ja tiedän, että he katsovat minua. Tuon lusikan suuhuni ja mumisen mielihyvästä, kuin ruoka suussani olisi pieni pala taivasta. ”Maistuu hyvältä, niin pehmeältä, kermaiselta, mieleeni tulee kesä, jäätelö sulaa suussa.” Jatkan, tiedän kuulostavani idiootilta, luultavasti näytän myös siltä, jos joku ulkopuolinen sattuisi astumaan sisään ja näkemään meidät.


Mutta esitykseni toimii Ainoon ja Olaviin, pian he syövät puuronsa miltei huomaamatta loppuun ja kertovat samalla miten hyvältä heidän mieliruokansa maistuvat. Sota-aikana, mielikuvitus on paras lahja minkä voit omistaa.

 

–         Muisto päättyy –

Oli aikoja jolloin yllätin itseni toivomalla, että hän kuolisi. Olin itsekäs ja halusin paeta.

Aikoja jolloin heräsin keskellä yötä hänen korvia raastavaan yskintäänsä, oli vain ajan kysymys… Aamuja jolloin pesin veritahroja hänen tyynyltään voimakas punainen valkoista vasten.

Vihasin itseäni ja halusin karkottaa ajatukset pahasta, en kuitenkaan pystynyt estämään niitä.

Halusin elää, mutten halunnut elää jatkuvassa pelossa ollen orja sille. Päivämme olivat jatkuvan pelon kontrolloimia. Yksinäisyys oli pahin, kelle olisin voinut puhua siitä?

Miltei jätin heidän, miltei… Hetken luulin voivani tehdä sen, kävelin nopein askelin pitkin hiekkatietä joka johdatteli pois kylästä. Päivä oli harmaa, tuulinen ja märkä, kiiruhdin poissa tolaltani, uupuneena, en saanut henkeä… Olin kuolemaisillani, siltä se tuntui, olin menettämässä järkeni ja se tappaisi minut. Oli päästävä ulos, pois… Lopulta en kuitenkaan voinut tehdä sitä, kai olin tiennyt sen jo ennen kuin lähdin ja jonkin aikaa, joitakin minuutteja katsoin turtana hiekkatietä edelläni; tietä vapauteen. Mutten voinut, sisaruksistani oli tullut elämäni, ainut keino lähteä oli heidän kanssaan… Palasin, kai he aavistivat mitä miltei olin tehnyt sillä eivät eronneet viereltäni koko loppupäivänä. Kukaan meistä ei sanonut sitä ääneen, mutta luulen, että hekin tunsivat sen.

Ehkä Jumala rankaisee minua synnistäni… Minä miltei lähdin, miltei.

 Seinä on lähes valkoinen.

Räpytän silmiäni, yritän olla tuntematta kylmiä käsiä jotka liikkuvat alastomalla ihollani. Seinä… Lika muodostaa kuvioita; miltei erotan kasvot yhdestä… Huulet liikkuvat kuin puhuakseen, joutsen… Katsoimme ennen pilviä taivaalla, kuvat joita ne muodostivat kiehtoivat minua.

 On kylmä, miksi on niin kylmä? Kuulen heidän puhuvan, mies valkoisessa takissa, nainen… Kuvat seinällä muodostavat pariskuntia jotka tanssivat, suljen silmäni ja näen heidät, kuulen miltei musiikin. Erotan heidän kasvonsa, he nauravat, lämmin kesätuuli… Se miltä kostea ruoho tuntui paljaiden jalkojen alla… vesi, kosketus peilityynelle pinnalle, minua kiehtoi se kuinka kosketus rikkoi sen harmonian.

Äkkiä päälleni suihkuaa kylmää vettä, rääkäisen ja yritän suojata alastonta vartaloani siltä, vapisen ja vaikerran, kylmä… on niin kylmä… Valkoista, valkoista kaikkialla, sekoittuu punaiseen… Äiti, kaipaan oman äitini syleilyyn.

Ääniä, tuntematonta kieltä, veden suihkuaminen lakkaa ja kädet vetävät minut ylös. He kuivaavat ja pukevat minut, vaatteet ovat liian isoja…

Seuraava huone on pimeä, käteni ovat sidottu selkäni taakse ja istun polvillani lattialla, en voi liikkua sillä köysi ranteistani on kiinnitetty sidottuihin nilkkoihini. Ei hyötyä, olen yksin ja odotan kunnes hirviöt tulevat uudestaan luokseni.

En ole varma ajasta, kuuntelen ääniä huoneen ulkopuolelta, odotan. Tutuksi käynyt pelko kuristaa kurkkuani, epätoivon kyyneleet; on niin pimeää. Ajattelen isääni, näen hänen hymyilevät kasvonsa mielessäni ja yritän pitää kiinni siitä kuvasta. Ehkä on mahdollista sulkea mielensä ja paeta, niin että ruumis jää, mutta mieli on jossakin muualla? Jossakin missä ei tunne?

Olen nälkäinen ja väsynyt, luulen oksentavani…

Kaikki on niin epätodellista, avaan silmäni vain todetakseni että pimeys on yhä ympärilläni. Havahdun kaukaiseen, mutta alati lähestyvään askelten kopinaan puisella lattialla. Joku on tulossa… Tämä on kuin unta, painajaista, tämä on liian hirvittävää ollakseen totta! Täällä olen ainoastaan esine niille, jotka minut vangitsivat.

Ovi aukenee narahtaen ja tulijan mukana tulee myös valo. En kuitenkaan katso, en halua nähdä tai tuntea, en enää…

Mies tulee lähemmäksi, puhuu kieltä jota en ymmärrä, mutta hänen äänensä on lempeä, miltei yhtä lempeä kuin… Epäröiden katsahdan ylös; ruskeasilmäinen mies, hän joka piti huolta minusta ja nyt kyseenalaistan hänen motiivinsa. Mies polvistuu vierelleni ja osa minusta haluaa perääntyä, hän hymyilee surullisena mutta rauhoittavasti. Hän kantaa käsissään soppakulhollista ja vatsani murahtaa rukoillen täytettä.

Hän puhuu naurahtaen kevyesti, ottaa lusikan ja tuo sen suuni lähelle. Ehkä se on myrkytetty? Mietin ja katson häneen epäillen. Mies nyökkää ja puhuu jälleen jotakin, tuo lusikan omaan suuhunsa ja maistaa. Hän hymyilee tarjoten lusikkaa jälleen minulle. Vaikka olen yhä epävarma, päätän maistaa keittoa; nälkä ottaa vallan vaistomainen halu selviytyä.

Syön, annan vieraan syöttää minua. Hän on kuitenkin ainut näistä vihollisista, joka on osoittanut jotain ystävällisyyttä minua kohtaan. Kuitenkin, kaikella on aina hintansa, eikö?

Alexander:

Olemme vanhassa koulurakennuksessa, joka on otettu armeijan käyttöön. Kaikesta päätellen tulemme olemaan täällä pidempään. Kävelen kohti huonetta kantaen soppakulhollista, oven edessä seisahdun ja huokaisen. Tiedän mitä minulta odotetaan ja tiedän sen olevan liikaa.

Poika on polvistuneena patjalle; kädet ja jalat sidottuna niin ettei asento voi olla mukava sillä se ei salli juuri ollenkaan liikettä. Lähestyn epäröiden, poika välttelee katsettani. Hänen ylisuuri paitansa putoaa hänen olkapäältään ja paljastaa ihoa. ”’Olet varmasti nälkäinen,” puhun vaikka tiedän ettei hän voi ymmärtää. Polvistun hänen vierelleen ja saan hänen kiinnostuksensa. Kuulen hänen vatsansa murisevan ja vaikka tilanne ei millään tavoin ole naurun arvoinen en voi pidätellä pehmeää naurahdusta, joka pakenee huuliltani.

“Otan tuon myöntävänä vastauksena,” hymyilen lempeästi ja tuon lusikan lähemmäksi hänen huuliaan. Poika mulkoilee minua epäillen kuin loukkuun jäänyt eläin. ”Kaikki on hyvin, se on vain ruokaa. Mutta ymmärrän, että olet peloissasi,” nyökkään ja päätän maistaa soppaa ensin. ”Näetkö? En yrittäisi myrkyttää sinua, en ole täällä satuttaakseni.” Hymyilen mahdollisimman rauhoittavasti ja tuon lusikan uudelleen hänen huuliensa eteen. Lopulta epäröiden hän maistaa sitä pidellen katseensa tiiviisti minussa kuin tarkkaillen äkillisiä vääriä liikkeitä joita saattaisin tehdä. Jatkan kuitenkin hänen syöttämistään rauhallisena ja toivon voittavani hänen luottamuksensa.

’”Tiedän, että olet yhä nälkäinen, yritän tuoda sinulle jotakin lisää ennen yötä,”’ selitän ja lasken kulhon alas. Huokaan ja katson ympärilleni huonetta. Laudat peittävät ikkunoita, kamiinassa palaa tuli. Katson poikaa uudestaan. ”’He odottavat, että minä…”’ aloitan ja hän katsoo minua varoen, huokaan. ”’Tämä on hullua…”’ Katson hänen kasvojaan, pehmeitä piirteitä, silmiä jotka ovat epäilevät ja kimmeltävät surusta ja tiedosta joka on liian paljon 15-vuotiaalle. ”’Olet hyvin kaunis, ‘” puhun ajatukseni ääneen. ”’Mikä nimesi on?” Kysyn, mutta hän pysyy vaiti, ei hän tietenkään voi ymmärtää.

’”Alexander,’” sanon ja osoitan rintaani. “’Nimeni on Alexander, entä sinun?”’ kysyn ja osoitan häneen, mutta hän kääntää kasvonsa poispäin eikä vastaa.  Nyökkään enemmän itsekseni, hän saattaa ymmärtää, mutta voinko syyttää häntä siitä, että hän valitsee mieluummin hiljaisuuden?

Katson häntä pitkään, haluaisin kertoa hänelle kuinka pahoillani olen, pahoillani siitä mitä hänelle on tehty, etten voi ymmärtää hänen kieltään ja etten voi tehdä mitään auttaakseni. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Yksinäinen kyynel muodostuu hänen silmäkulmaansa ja valuu alas poskea pitkin hänen huulilleen. Hän vavahtaa, hengitys vapisee, poika välttelee yhä katsettani ja katson avuttomana kun lisää kyyneleitä alkaa valua hänen kalpealla pehmeällä ihollaan.  

”’Olen pahoillani,”’ kuinka säälittävää! – Ajattelen, ei hän anteeksipyyntöä tarvitse ja silti se on parasta mitä voin tarjota. Hänen huulensa tiukentuvat ja hän pitää katseensa itsepäisesti lattiassa. Minä ja typerä käteni kurottautuu pyyhkimään kyyneleitä hänen kasvoiltaan jolloin hän hätkähtää, silmät suurina ja vauhkoina; säikky eläin joka ei voi paeta kosketusta.

“’En halua satuttaa sinua,”’ Puhun lempeästi ja toivon rauhoittavani hänet. ”Kaikki on hyvin,”’ jatkan hyväillessäni pehmeää ihoa.

Minu ei tulisi sekaantua… Vedän käteni taakse, näen hämmennyksen ja pelon vihreistä silmistä jotka vangitsevat minut ja… Minun ei tulisi sekaantua… Mitä mahdollisuuksia pojalla on selvitä?

Ajatukseni häiritsevät minua, nousen ja katson poispäin. Tiedän mitä he odottavat minulta…

Katson poikaa uudestaan; hän on niin avuton ja hento, niin nuori… Hän katsoo minuun silmät yhä kimmeltäen surusta ja kivusta, uteliaisuudesta ja ehkä jopa toivosta?

”’En voi auttaa sinua!”’ Huudahdan miltei turhautuneena. “’En voi,”’ lisään rauhallisemmin. ”’Olen jo liian sekaantunut tähän, en voi auttaa sinua vaikka haluan. Jos autan sinua niin asetan itseni vaaraan. Minut on aikeissa ylentää, ymmärrätkö? Minun on tarkoitus mennä naimisiin sodan päätyttyä, perin suuren omaisuuden isältäni. Jos autan sinua, se maksaa minulle tuon kaiken ja enmmän, se maksaa minulle koko elämäni!” Yritän selittää, ehkä vakuuttaakseni itseni.

”’He odottavat, että otan sinut… tulin tänne jotta..” Henkäisen syvään. ”’Ottamaan nautintoa sinusta. Mutta minä,”’ Poika, jonka silmät ovat yhä täynnä kyyneliä kallistaa päätään kuunnellessaan minua. Miltei onnistun puijaamaan itseäni, että hän ymmärtäisi sanojani, toivoisin hänen ymmärtävän. ”’En halua satuttaa sinua, et ansaitse sitä, toivon… Jos olen rehellinen, en tiedä mitä tehdä.”’ Huokaan. ”’Valehtelisin jos väittäisin etten halua koskettaa sinua, koska haluan sitä… Sinä olet… olet niin kaunis.”’ Hän tarkkailee minua yhä, siirtää painoaan hieman. ”’Sinun on epämukava olla… tietenkin… Kuinka typerää minulta, ehkä voin sentään auttaa sinua siinä.”’ Lähestyn hitaasti ja polvistun uudelleen hänen viereensä. Kun kurottaudun koskemaan häntä, hän vaikertaa ja koettaa perääntyä. ”’En satuta sinua, lupaan…”’ Kerron rauhallisesti ryhtyessäni avaamaan köysiä; olisihan minun tehtävä tämä muutenkin jos tekisin sen mitä minun pitäisi.

”’Sattuuko sinuun?”’ En oikeastaan tiedä miksi jatkan puhumista hänelle, ehkä se rauhoittaa minua? Rauhoittaa syyllisyyttä jota tunnen? “’Minä lupaan yrittää tehdä olosi ainakin mukavammaksi. Tiedän, ettei se ole paljon, mutta…” Vilkaisen hänen kasvojaan nopeasti samalla kun vapautan hänen kätensä. Hyväilen ranteiden ihoa hellästi ennen kuin siirryn avaamaan köyden nilkkojen ympäriltä. Poika vaikuttaa liian heikolta edes ajatellakseen pakenemista ja saatan käsitellä häntä helposti; hän vapisee mutta pysyy aloillaan, tarkkailee.

”’Olen pahoillani, että joudun sitomaan sinut uudelleen, toivon että olosi on kuitenkin miellyttävämpi,”’ Selitän tuodessani hänen ranteensa hänen eteensä ja sitoessani ne löysemmin kuin aiemmin, jonka jälkeen sidon hänen nilkkansa. ”’Nyt voit käydä makuulle, jos tahdot.”’ Hymyilen hieman ja huomaan hänen katsovan minuun nyt uteliaammin enemmän kuin peläten.

”’Minun tulisi mennä nyt, mutta… Tulen takaisin ennen yötä, tuon sinulle lisää ruokaa. Ehkä onnistun saamaan sinulle myös leipää.”’ Nousen ylös hitaasti. ”’Minä todella olen pahoillani,”’ sanon vielä kerran ennen kuin lähden.

Tiedän, etten voi kääntää selkääni nyt ja ongelmia seuraa varmasti. Mutta mitä voin tehdä? Minulla ei ole aavistustakaan.

Web published: My Secret Shore

© KOLGRIM 

Jatka lukuun 8

My Secret Shore HOME