8-9 Menneisyyden aave

8.luku

Olavi makasi sängyllään, kasvot kohti seinää ja peitto nostettuna korkealle, hän kuuli pian lähestyvät askeleet käytävästä ja teeskenteli nukkuvaa. Ovi narahti pehmeästi auki ja hänen raottaessaan silmiään hieman hän pystyi näkemään valon joka tuli sisälle avonaisesta ovesta. Hän tiesi sen olevan Aino ja tunsi tämän huolen; hän aina huolehti, mutta tällä kertaa, ehkä oli syytäkin?

Olavi toivoi, että Aino lähtisi, hän ei voisi kohdata sisartaan nyt. Aino ei saisi tietää mitä oli tapahtunut! Ovi sulkeutui pehmeästi tytön kuiskattua hyvää yötä ja Olavi sulki silmänsä, muutama kyynel valui alas poskia; sattui yhä. Hän vapisi, mitä jos mies ei haluaisikaan nähdä häntä enää sen jälkeen mitä olivat tehneet? Olavi kuunteli ja odotti kunnes talo hiljeni.

Hän nousi varovasti ylös, halusi peseytyä. Käveleminen tuntui jotenkin hankalalta ja sai hänet kiroamaan hiljaa, oli jotenkin siedettävä kipua ja käveltävä normaalisti seuraavana päivänä.

Hän hiipi ulos ja käveli kohti saunarakennusta. Sisällä oli kylmä, mutta vesi kamiinassa oli kuitenkin yhä lämmintä, sillä se oli keitetty aikaisemmin illalla saunaa varten, ennen kuin tanssit olivat alkaneet.

Olavi riisuutui ja alkoi peseytyä. Hän vavahti koskettaessaan alas sinne missä tunsi kuumottavaa kipua; tunsi liukkauden siellä. Hän otti saippuaa ja pesi sen kaiken pois, yhä hämmentyneenä siitä mitä oli tehnyt miehen kanssa. Se oli tuntunut hyvältä loppua kohden, eikä Olavi aiemmin ollut tiennyt sellaisesta tunteesta. Mutta mitä tapahtuisi nyt? Mitä hänen olisi tehtävä?

Hän sulki silmänsä, muisti suudelmat, kuinka hyvältä Alexanderin vartalo oli tuntunut hänen omaansa vasten. Miehen huulet hänen – …Olavi punastui pimeydessä, hymy väreili hänen huulillaan. Hän tunsi kivun yhä sisällään. Toinen mies oli ollut hänen sisällään ja se oli ollut… kivuliasta kyllä, mutta Olavi oli nauttinut tulla pidellyksi sitten, suudelluksi siten. Ehkä se oli väärin, mutta hän halusi lisää.

Poika kuivasi itsensä, pukeutui ja käveli ulos.


**^^**^^**^^**^^**

Alexander ei saanut unta, hän kääntelehti vuoteella ja lopulta antoi periksi yrityksestä. Hän nousi, pukeutui ja käveli ulos tupakalle. Yö oli viileä, mutta kaunis ja hiljainen. Alexander katsoi taivasta; tähtiä ja kuuta, muistellen, katuen ja surren. Hänen äänensä, hänen kosketuksensa, vihreät silmän, hymy kalpeilla huulilla; suru, hyvästit. Niin paljon oli jäänyt sanomatta.

Hän sulki silmänsä ja huomasi ajattelevansa Olavia; tämän sinisiä silmiä, viattomuutta. Tuntui hyvältä pidellä tätä, samalla oudolta, poika oli niin kovin viaton, hänen mielensä niin tahraton. Kaiken kauheuden jälkeen mitä hän oli joutunut todistamaan elämänsä aikana, Olavi tuntui niin kiehtovan puhtaalta. Hän avasi silmänsä, kuuli jotakin ja kääntyi äänen suuntaan. Olavi seisoi muutaman metrin päässä, katsoi häneen epävarmana. Alexander sammutti savukkeensa ja käveli lähemmäksi.

”Hei”, hän sanoi pehmeästi, heidän katseensa kohtasivat.

”Hei”, Olavi kuiskasi ja katsoi alas kenkiinsä.

“Etkö saanut unta?” Mies kysyi.

“Oli peseydyttävä”, Olavi vastasi ja nosti katseensa. Epämukava hiljaisuus, kunnes Alexander astui lähemmäksi ja kosketti pojan kasvoja ja hiuksia.

”Oletko kunnossa?” Siniset silmät katsoivat hänen omiinsa ja poika nyökkäsi.

”M-mitä-” Olavi nielaisi. “-Mitä nyt tapahtuu?” Hän uskalsi kysyä viimein. Alexander oli hiljaa hetken, mikä lisäsi pojan hermostuneisuutta.

”Mitä haluaisit tapahtuvan?”

“En ole varma…”

“Jos satutin sinua, olen pahoillani. Hetki vei minut mukanaan, minun ei olisi pitänyt…” Alexander aloitti.

”Ei, minä-… En ole pahoillani, sinunkaan ei pitäisi olla”, poika punastui.

”Olet niin nuori… Olen tarpeeksi vanha olemaan…” Olavi nosti sormensa hänen huulilleen.

”Tiedän mitä tunnen, mitä haluan ja… et sinä niin vanhalta vaikuta,” hän hymyili ja sai Alexanderinkin hymyilemään.  

Katsoen ympärilleen ja näkemättä ketään, Olavi nousi hieman varpailleen ja suuteli miehen poskea. Alexander käänsi päätään ja heidän huulensa kohtasivat, Olavi hymyili suudelmaan.

”Voinko nukkua vieressäsi? Menisin takaisin vuoteeseeni ennen kuin muut heräävät.”

”Toki voit”, Alexander kuiskasi.

**^^**^^**^^**^^**

Ensimmäiset auringon säteet herättivät hänet, Olavi kääntyi ja näki Alexanderin vierellään. Hän hymyili, seurasi miehen rauhallista unta, tyyntä ilmettä tämän kasvoilla eikä voinut vastustaa kiusausta; hän nojautui suutelemaan Alexanderin huulia pehmeästi herättäen tämän.

Alexander avasi silmänsä ja kohtasi pojan katseen, Olavi hymyili ujosti ja nostatti hymyn hänenkin kasvoilleen. Mies toi kätensä koskettaakseen pojan poskea, katsellen tämän kasvoja, tarkkaillen eroja; Olavin nenä oli hieman pienempi, leuan muoto oli eri ja hänen kulmakarvansa… Pieniä eroja, mutta eroja yhtä kaikki jotka tekivät hänestä oman itsensä eikä vain veljensä kopion. Suurin ero oli silmien väri, vaikka muoto oli miltei sama. Alexander tutki pieniä, vaaleita syntymämerkkejä pojan iholla, yksi kauneusmerkki ylähuulen yllä, vasemmalla puolella.

“Miksi katsot minua noin tarkasti?” Olavi kuiskasi.

”Tallennan kuvasi mieleeni”, Alexander vastasi hymyillen ja antoi kätensä lipua pojan alastomalla rinnalla. ”Olet kaunis”, hän kuiskasi ja Olavi punastui.

”Olenko?” Hän mutisi hymyillen hieman.

“Kyllä.”

“Naiset ovat kauniita ja miehet…”

”Miehet voivat olla myös. Komea ja kaunis; olet molempia, älä koskaan epäile ettet olisi.”

”Kiitos… Olet komea myös Alex, hyvin komea”, Olavi kuiskasi hymyillen yhä.

”Kiitos”, Alexander hymyili takaisin ja leikki pojan pehmeillä hiuksilla. Olavi huokaisi, kääntyi vatsalleen ja katsoi ulos. Hetken kuluttua hän käänsi kasvonsa takaisin mieheen.

”Tuntuu oudolle, olla tässä, maata alasti kanssasi, mutta samalla hyvälle. En haluaisi lähteä vuoteestasi.” Alexander oli vaiti ja silitti Olavin selkää. ”Tiedän kuitenkin, että minun täytyy. Aurinko on miltei ylhäällä ja he heräävät pian… Mitähän he tekisivät jos saisivat tietää meistä?”

”Tuskin mitään sinulle, mutta itselleni, no kuka tietää? Ehkä hirttäisivät tai ampuisivat; alaikäisen pojan viettelemisestä, hänen viattomuutensa riistämisestä… Olen aikuinen mies, sinä vielä poikanen.”

“En minä niin nuori ole, näytänkö niin nuorelta?” Olavi kysyi.

 ”Annas kun katson lähemmin”, Alexander katosi peiton alle ja sai Olavin hihittämään hiljaa alkaessaan suudella tämän vartaloa tavalla joka kutitti.

”Lopeta…” Olavi hihitti ja Alexander nosti peiton paljastaen itsensä. Olavi makasi selällään ja Alexander hänen päällään.

“Olet nuori mies, kaunis nuori mies”, Alexander kuiskutteli, he katsoivat toistensa silmiin ja suutelivat.

“Minun pitäisi mennä, en kyllä haluaisi.” Alexander suuteli Olavin huulia vielä kerran ennen kuin kierähti kyljelleen pojan viereen.

”En haluaisi sinun menevän, mutta jos pitäisin sinut täällä, kerjäisin vain kuolemaa.”

”Enkä minä halua sinun kuolevan joten menen.” Vielä yksi suudelma ennen kuin Olavi sai itsensä kammettua vuoteelta ja lähtemään huoneesta. Hän kaipasi miehen kosketusta jo heti oven sulkeuduttua. Tämä ei tulisi olemaan helppoa, siitä ei ollut epäilystäkään.



**^^**^^**^^**^^**

Aino seurasi veljeään katsellaan tämän tullessa aamiaiselle. Hän huomasi hieman kivuliaan ilmeen tämän kasvoilla hänen istuessaan ja hymyn kare, joka nousi vain hetkeä myöhemmin hänen huulilleen. Poika vaikutti olevan täysin omissa maailmoissaan, aivan kuin…Voisiko se olla? Tuo katse… Voisiko se tarkoittaa?

”Hyvä on, kuka se tyttö on?” Aino kysyi saaden veljensä miltei tukehtumaan teehensä.

”Kuka tyttö?”

”Se joka sai tuon höpsön hymyn kasvoillesi ja unelmoivan katseen silmiisi?” Samalla hetkellä Alexander astui huoneeseen, kuullen kysymyksen. Aino katsahti mieheen, joka käänsi katseensa ja otti kahvia itselleen.

”No minä…” Olavi ei ollut varma kuinka vastata.

”Saiko Hanna viimein vangittua sydämesi?” Aino kysyi uteliaana.

”Mielessäni oli muita asioita, ajattelin unta jonka näin… Minä näin unta äidistä, isästä ja Eliaksesta, he vaikuttivat onnellisilta ja se sai minut hymyilemään.” Olavi vastasi, eikä hänen edes tarvinnut valehdella paljoa, hän oli nähnyt unen.

“Huomenta”, Alexander sanoi istuessaan alas.

”Huomenta”, Olavi hymyili. Aino pysyi kuitenkin vaiti ja nousi siivoten astiansa pöydältä.

”Olavi, muista, että menemme kirkkoon pian. Syö aamiaisesi ja pukeudu”, Aino sanoi ja lähti keittiöstä.

”Sisaresi ei todella taida pitää minusta”, Alexander kuiskasi. Olavi nousi ylös.

”Hän ei tunne sinua, jos tuntisi hän ei voisi olla pitämättä sinusta, olit sitten venäläinen tai et.” Hän kuiskasi, kosketti miehen olkapäätä lyhyesti, salassa ennen kuin meni pukeutuakseen pyhävaatteisiinsa.


**^^**^^**^^**^^**^^**

Olavi hiipi miehen huoneeseen seuraavana yönä ja öinä sen jälkeen, hän ei voinut pysyä poissa. Uutta mielihyvää, uutta jännitystä, salaisuus. Olavi rakasti olla Alexanderin syleilyssä, tulla tämän pitelemäksi, tuntea hänen läheisyytensä ja puhua asioista.

”Minun ruotsalainen velipuoleni Anton ja hänen serkkunsa vihaavat minua. Kohtelivat kuin toisen luokan kansalaista; tee sitä, hae tätä Olavi.’ He kutsuivat minua tyhmäksi ja tietämättömäksi suomalaisorvoksi. Saivat minut tuntemaan etten kuulunut sinne… Luulen, että Anton oli mustasukkainen isänsä rakkaudesta, jonka joutui jakamaan minun ja sisareni kanssa.” Olavi kertoi piirtäen pieniä ympyröitä sormellaan miehen rintaa vasten rakastelun jälkeen. ”Olen onnellinen täällä kotona, vaikka ensin tuntui oudolle tulla Tukholmasta, taisin tottua kaupunkielämään. Osaan kirjoittaa paremmin ruotsiksi kuin suomeksi, se saa taas pojat täällä kiusoittelemaan minua. Luulevat, että olen koppava sen vuoksi, että uskon olevani parempi sen vuoksi. En kuitenkaan ole, sydämessäni olen aivan yhtä suomalainen kuin he, vaikka olenkin asunut Ruotsissa suuremman osan elämästäni. Hassua, en tunnu osaavan miellyttää ketään.

”Olet väärässä; miellytät minua”, Alexander kuiskasi ja sai pojan hymyilemään.

”Sitten olen onnellinen”, Olavi kuiskasi, piti pienen tauon ja jatkoi. ”Entä sinä Alex, kerro perheestäsi, ovatko he yhä elossa?”

”Ei, vanhempani ovat kuolleet. Äitini kuoli ollessani kymmenen, isäni kasvatti minut. Hän oli hyvä mies, kiireinen tosin enkä nähnyt häntä kovin usein. Hän on kuollut nyt, kuoli sodassa kuten niin moni muu.”

”Kaipaatko häntä paljon?”

“Ketä? Isääni?”

“Ei, tarkoitin sitä poikaa, jota rakastit, sitä, joka kuoli.” Alexander epäröi hetken ennen kuin vastasi.

”Kyllä, ajoittain. Hän oli nuori kuten sinä, liian nuori kuolemaan siten.”

”Kuinka hän kuoli?” Olavi kysyi katsoen hänen silmiinsä.

“Tuntuu vaikealta puhua siitä, muistaa sitä… Minä… Näin hänen kuolemansa, enkä voinut tehdä mitään pelastaakseni häntä siltä.” Olavi kurottautui suutelemaan hänen huuliaan ja katsoi syvälle hänen silmiinsä.

”Emme koskaan menetä niitä joita rakastamme kokonaan. He ovat yhä täällä; sydämissämme ja muistoissamme. Ajattele sitä hyvää, jonka jaoit hänen kanssaan, älä sitä synkkyyttä jona menetit hänet… Enkä usko, että hän syyttäisi sinua siitä, että olet nyt kanssani. Jos hän rakasti sinua, hän haluaisi sinun jatkavan elämääsi ja olevan onnellinen, hän haluaisi sinun elävän… Muista hänet sydämessäsi ja ainut mitä pyydän, on että säästät vähän tilaa siinä minulle.” Olavi kuiskasi ja suuteli miestä uudelleen.  Alexander katsoi häneen hämmästyneenä ja nosti kätensä hänen poskelleen.

”Et todella taida olla enää lapsi, ethän?” Hän kuiskasi ja Olavi hymyili.

”Sanoinhan etten ole. Minulla on ehkä lapselliset hetkeni, mutta ymmärrän asioita, tiedän asioita. En ole se tietämätön orpo joksi he minua kutsuivat. Ja minulla on tehtävä; tehtävä saada sinut iloitsemaan taas elämästä. Olen päättäväinen, enkä epäonnistu.”

Alexander piteli Olavia yhä lähempänä, haistoi hänen hiuksiaan, jotka tuoksuivat kirpeille omenoille. ”Luulen, että olet jo onnistunut, en ole tuntenut olevani yhtä elossa vuosiin.” Hän kuiskasi.

Chapter 9.

Poika oli niin täynnä elämää ja sen hehkua. Hän oli lämmin, viaton ja rakastava; niin puhdas maailman pahuudesta, jopa nähtyään sen kosketuksen.

”Äitini, tiedän, että hän rakasti meitä koko sydämestään. En muista paljon, mutta muistan millaista oli hänen syleillyssään. Hän yleensä piti hiuksiaan ylhäällä, mutta kun hän laski ne alas, ne valuivat hänen vyötäisilleen kuin pehmeä kultainen heinä. Minusta äiti näytti aivan enkeliltä”, poika oli kertonut eräänä yönä.

Olavi puhui paljon perheestään vaikka muistikin heistä vain vähän. Hän pyysi myös Alexanderia kertomaan omasta perheestään. Mies oli pysynyt vaiti niin pitkään, ollut yksin ajan, joka tuntui eliniältä, että nyt, kun hänellä oli joku jota pidellä ja kertoa asioita, sai hänet muistamaan kauan sitten unohdettuja asioita. Hän ymmärsi, ettei kaiken aina tarvinnut olla kivuliasta, muistolle pystyi myös hymyilemään, muistoille ihmisistä joita oli kauan aikaa sitten menettänyt ja rakastanut.

”Äitini oli viisas, kaunis nainen. Hän halusi enemmän lapsia, mutta olin ainut jonka he saivat. Hän rakasti minua, hemmotteli minua. Olimme rikkaita kerran, asuimme hienossa talossa Moskovassa ja minulla oli kaikki mitä vain saatoin pyytää. Lapsena olin onnellinen, kunnes äitini kuoli. Isä muuttui sen jälkeen, uskon äidin kuoleman murtaneen hänen sydämensä, hän ei koskaan mennyt uudestaan naimisiin.” Sanottuaan sen, Alexander ymmärsi kuinka samanlainen oli isänsä kanssa; he olivat miltei päätyneet samoin; oli ollut lähellä että Alexander olisi kieltänyt uuden rakkauden itseltään isänsä tavoin.

Mutta nyt? Joka kerta kun hän katsoi Olaviin, hän tunsi lämpöä, rauhaa ja hän janosi pidellä poikaa syleilyssään, kun tämä ei ollut lähellä, janosi koskettaa tätä kun he olivat samassa huoneessa ja samalla hän pelkäsi päivää jona Olavi vietäisiin häneltä. Mikään hyvä ei kestänyt ikuisuutta, sen oli elämä opettanut hänelle hyvin.

Salaisia tapaamisia, varastettuja suudelmia ja hetkiä. Tuijottaen kuuta öisin ulkona metsässä, toistensa syleilyssä. Yöt olivat ainoita hetkiä joina he saattoivat olla niin lähekkäin; ulkona salaisessa tapaamispaikassaan yön varjojen kätkeminä tai vierashuoneessa, jossa Alexander nukkui.

Poika oli lahjakas taiteilija, hän oli näyttänyt Alexanderille töitään ja puhunut unelmistaan; Pariisiin menemisestä, kielen opettelemisesta ja maalaamisesta siellä, tulla todelliseksi taiteilijaksi.

”Kun kesä päättyy, haluan lähteä mukaasi…” Olavi sanoi eräänä yönä, kun he makasivat sylikkäin puunvarjossa järven rannalla. ”Ottovanhempani haluavat minun palaavan Tukholmaan, mutta haluan tulla mukaasi. En halua mennä takaisin sinne.” Alexander oli hetken hiljaa.

”Minne menisimme?” Hän kysyi äänellä, joka ei ollut kuiskausta kuuluvampi.

”Minne tahansa, Moskovaan, kotiisi jos tahdot.”

”En vie sinua sinne”, Alexander sanoi tiukasti.

”Miksi?”

”En vain voi”, mies vastasi, halusi kertoa oikean syyn, muttei löytänyt oikeita sanoja. Oli ihmisiä, jotka yrittivät jäljittää häntä, ihmisiä jotka saattaisivat satuttaa Olavia. Se oli hänen suurin pelkonsa, että hän löytäisi hänet, että hän löytäisi Olavin.

”Voisimme mennä Pariisiin, jos olen rehellinen, sinne menisin mieluummin.”

”Entä siskosi?” Alexander kysyi ja Olavi vaikeni hetkeksi.

”En tiedä… en haluaisi jättää häntä, en ole varma pystyisinkö edes, mutta minä-” poika loi häneen hermostuneen katseen. ”En haluaisi jättää sinuakaan ja… sinä olet se jota rakastan, seuraisin sinua minne tahansa.” Oli ollut vaikeaa sanoa niin, tunnustaa rakkautensa ja pelätä mitä mies vastaisi, hänen ensirakkautensa, ihminen, joka oli ollut hänen sisällään, lähempänä kuin kukaan koskaan. Alexander kosketti hänen kasvojaan, painoi suudelman hänen otsalleen ja huulilleen, hymyili.

”Mitä ihmiset ajattelisivat, jos näkisivät sinut kanssani?” Hän kysyi ja Olavi laski katseensa. Hän tunsi pettymystä siitä, ettei mies ollut vastannut hänen tunteisiinsa.

”Kai he ajattelisivat sinun olevan isäni”, Olavi yritti vitsailla, mutta hänen naurunsa oli heikko. Alexander pudisti päätään huvittuneena.

”Pidät minua siis vanhana?” Hän kysyi ja Olavi hymyili hieman pudistaen päätään.

”En”, hän vastasi ja katsoi ylös.

”Kyllähän minä taidan olla, voisin olla isäsi ikäerollamme, mutta heti kun avaisimme suumme, olisi selvää ettemme ole samaa verta. Emme myöskään näytä lainkaan toisiltamme, emmehän?” Alexander virnisti.

”Olet oikeassa. Näytät ihan venäläiseltä… Tiesin sinun olevan heti kun näin sinut, jo ennen kuin kuulin sinun puhuvan… Ja sinä katsoit minua, tuijotit jopa!”

”Niinkö? Olen pahoillani, taisin todella tuijottaa”, Alexander hymyili.

“Se johtui siitä, että näytän häneltä, eikö niin?” Olavi kysyi.

“Minä-“

“Ei, älä sano mitään, ymmärrä kyllä.”

”Olavi, minun on kerrottava sinulle jotakin”, Alexander sanoi ja Olavi vilkaisi häneen, puristi hänen kättään.

”Älä huoli, voimme puhua siitä myöhemmin. Rakastit häntä ja on vaikea unohtaa, minä ymmärrän. Voimme puhua siitä myöhemmin.”


**^^**^^**^^**^^**^^**

Saunan kuumuus, hiki helmeili heidän alastomilla ihoillaan, kosketus, joka sai kuumuuden nousemaan entisestään. Olavi kiemurteli Alexanderin sylissä ja he suutelivat, pitelivät toisiaan.

”Sisaresi ei pitäisi tästä; että olen kanssasi täällä”, Alexander sanoi pidellessään tätä lujemmin.

”Hänen ei tarvitse tietää kaikkea, sitä paitsi on täysin normaalia, että kaksi miestä käy saunassa yhdessä.”

”Ei aivan tällä tavalla, uskon”, Alexander huokaisi ja suuteli hänen niskaansa.

”Niin, ei aivan näin… Mutta he eivät tiedä mitä menettävät”, Olavi naurahti. He suutelivat uudestaan ja Olavi tunsi vanhemman miehen erektion itseään vasten ja hymyili.

”On liian kuuma”, Alexander kuiskasi lopulta.

”Niin, ei ehkä paras paikka tälle…” Olavi myönsi vaikka silti he jatkoivat suudelmia. Molempien ihot olivat kuumat ja liukkaat, kuumuus ja himo teki ilman vaikeaksi hengittää.

”Tule huoneeseeni tänä yönä”, Alexander pyysi huohottaen.

”Mikään ei pitäisi minua poissa”, Olavi kuiskasi. ”Haluan sinua sisääni niin paljon, että sattuu”, hän jatkoi keinuttaen lantiotaan miestä vastaan, tuntien tämän elimen jäykistyvän entisestään.

”En usko, että minun tarvitsee edes vastata tuohon, kehoni puhuu puolestaan”, Alexander naurahti ja Olavi hymyili tälle, painoi suudelman tämän huulille.

”Vain muutama tunti, luuletko voivasi odottaa?”

”Jos minun täytyy, odottaisin vaikka ikuisuuden, mutta toivon, ettei siinä mene niin pitkään.”

”Ei mene”, Olavi lupasi ja painaessaan huulensa uudelleen miehen huulia vasten saunan ovi avautui ja sai hänen sydämensä miltei hypähtämään kurkkuun. Olavi nousi Alexanderin sylistä hieman hoipertaen ja katsoi ovelle nähden Emman pojan Eliaksen. Poika työnsi peukalon suuhunsa ja imi sitä katsellen heitä hämmentyneenä.

“Elias”, Olavi henkäisi, yrittäen rauhoittua. Lapsi kurtisti kulmiaan ja kallisti päätään selvästi hämmentyneenä siitä mitä ajatella. ”Alexander ja minä…”

”Te suutelitte”, poika totesi ja Olavi tunsi suupieliensä nykivän yrittäessään hymyillä. Hän nousi lattialle ja vilkaisi Alexanderiin, joka näytti yhtä säikähtäneeltä kuin mitä hän tunsi. Olavi johdatti lapsen pukuhuoneeseen ja kietoi pyyhkeen vyötäisilleen.

”Elias, kuuntele…Emme me oikeastaan suudelleet, me vain… katsos kun…” Olavi ei oikeastaan tiennyt mitä sanoa. Miten selittää tämä kolmevuotiaalle? ”Minä ja Alexander olemme hyvin läheisiä ystäviä ja minä-”

”Teitte lapsia?” Poika kysyi viattomasti ja Olavi avasi suunsa hämmentyneenä, kunnes ymmärsi nauraa.

”Lapsia? Ei, Elias, ei… Kaksi miestä eivät voi tehdä lapsia. Me olemme vain ystäviä; minä ja Alexander. Ja… on salaisuus, vain meille miehille. Sinun ei pidä kertoa äidillesi tai Aino tädille, tai kenellekään. Tämä on vain meidän kolmen salaisuus, jooko?”

”Um, okei”, lapsi nyökkäsi. ”Äiti käski hakea teidät syömään.”

”Hyvä on, kerro hänelle, että tulemme heti kun olemme peseytyneet.”

”Okei”, poika sanoi ja juoksi sitten takaisin talolle.

Olavi henkäisi syvään ennen kuin palasi saunaan.

”Luuletko, että hän kertoo?” Alexander kysyi.

“Toivon tosiaan, että ei… Uskon, ettei hän kerro.” Olavi vastasi ja toivoi olevansa oikeassa, hän tiesi millaisessa pulassa he olisivat jos totuus tulisi ilmi.

**^^**^^**^^**^^**^^**

Illallinen sujui hiljaisessa tunnelmassa. Ajoittain joku yritti aloittaa keskustelua, enimmäkseen Emma, joka lopulta luovutti yrittämästä ja uppoutui omiin ajatuksiinsa.

Kymmeneltä illalla Olavi sanoi menevänsä vuoteeseen. Hän vilkaisi Alexanderiin nopeasti ja mies nyökkäsi hänelle, niin ettei kukaan toinen pannut sitä merkille.  Aino meni huoneeseensa hieman veljeään myöhemmin jättäen Alexanderin kahden Emman kanssa.

Oli alkanut sataa vettä, he sytyttivät muutamia kynttilöitä. Alexander yritti lukea kirjaa jonka oli tuonut mukaansa kotoa, kirjaa jonka oli lukenut jo kymmeniä kertoja sillä jokin siinä muistutti Eliaksesta. Joskus hän pelkäsi unohtavansa tämän, eikä hän halunnut unohtaa. Hän tunsi syyllisyyttä tunteistaan Olavia kohtaan, jotenkin peläten, että Elias saattaisi kuvitella hänen rakastavan häntä vähemmän nyt siitä syystä, vaikka samalla hän tiesi kuinka typerää oli ajatella niin. Elias oli kuollut, Olavi oli elossa ja eikö hänen tulisi keskittyä siihen mikä oli nyt, eikä siihen mikä oli jo menetetty? Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

”Löysin muutamia valokuvia”, nainen sanoi juuri kun Alexander oli ollut aikeissa mennä vuoteeseen. Hän toi katseensa naiseen. Emma näytti yksinäiseltä, se näkyi hänen silmistään ja kuului äänestä. Naisen koko olemus huokui yksinäisyyttä.

”Kuvia?” Hän kysyi ja astui lähemmäksi.

”Niin,” Emma hymyili hieman vailla iloa. ”Istuisitko alas kanssani? Kaipaisin seuraa.” Hän pyysi ja Alexander katsoi kelloaan; 23:00. Hän olisi halunnut mennä vuoteeseensa ja odottaa Olavia vierelleen, mutta kuuli naisen äänestä kuinka tämä tarvitsi jotakuta joka kuuntelisi ja niinpä hän jäi.

“Tiedän, että hän on kuollut ja tiedän, että minun pitäisi ehkä surra mieheni kuolemaa enemmän kuin hänen. Kahden lapsen rakkaus on niin kovin viatonta, puhtainta mitä koskaan olen saanut kokea.” Emma ojensi yhden kuvan miehelle. ”Tässä on Elias ja minä kuuden vanhana”, nainen miltei kuiskasi ja Alexander tarkkaili mustavalkoista kuvaa käsissään. Vaaleahiuksinen poika ja tyttö istuivat puutarhassa viltin päällä ja molemmat hymyilivät. Nainen ojensi toisen kuvan eikä hänen tarvinnut sanoa kenestä se oli; Elias noin kymmenen vanhana vanhempiensa seurassa; mies oli komea, nainen oli kaunis ja raskaana ja piteli syleilyssään pientä tyttöä. Elias hymyili leveästi, isän kasvoilla oli vakava ilme.

Alexander tunsi tunteidenryöpyn kulkevan lävitseen katsellessaan kasvoja joita oli ikävöinyt niin monta vuotta. Poika kuvassa oli nuori, tulevaisuuden kauhut vielä vieraita, tulevaisuus oli varmasti näyttänyt huolettomalta, se huokui pojan kasvoilta ja tämän äidin kasvoilta. Nuori nainen jolla oli kaikki mitä oli osannut toivoa; kaunis onnellinen perhe, turvattu tulevaisuus, tai niin tämä ehkä oli ajatellut.

 Oli vaikea pysyä neutraalina ja lohduttaa naista, joka suri menetettyä rakkautta, elämää jota hän kaipasi aivan yhtä kiihkeästi. Ja hän halusi kertoa naiselle, halusi saada sen rinnaltaan jossa se painoi raskaana. Mutta kaikki oli nyt mutkistunut; Alexanderin ei ollut tarkoitus rakastua Olaviin, ei ollut odottanut löytävänsä rauhaa, jota oli etsinyt, tästä paikasta. Ja kuitenkin hän tiesi, että päivä jona hänen olisi viimein kerrottava totuus, läheni. Tieto satuttaisi Olavia, hämmentäisi tätä ja Alexander pelkäsi, ettei poika voisi antaa hänelle anteeksi.

Lohdutettuaan Emmaa jonkin aikaa, nainen oli viimein valmis käymään maaten ja Alexander jäi yksin ahdistavien muistojensa kanssa ja valokuvien ensirakkaudestaan. Hän tunsi syyllisyyttä, hän ei enää nähnyt unia Eliaksesta ja tämä oli aiemmin vieraillut niissä miltei joka yö. ”Sinä varmasti vihaisit minua nyt,” hän kuiskasi pimeyteen ja katseli pojan kuvaa tarkasti. ”Olin oikeassa hymystäsi…” Hän jatkoi ja sipaisi peukalollaan pojan kasvoja kuvassa. ”Ei rakkauteni ole sammunut sinua kohtaan, niin ei voisi koskaan käydä, toivon että tiedät.”

Oli jo jälkeen puolenyön, kun Alexander viimein kävi makuulle vuoteelleen. Ovi avautui pehmeästi ja Alexander hymyili kuullessaan Olavin paljaiden jalkojen tassutuksen huoneen poikki hänen vierelleen. Poika käpertyi hänen rintaansa vasten.

”Nukuttaa…” Olavi mutisi. “Mutten saanut unta ilman sinua”, hän jatkoi ja Alexander suuteli tämän otsaa silitellen hellästi hänen selkäänsä. ”Olen pahoillani, että olen niin väsynyt, olisin kyllä halunnut…” Alexander hyssytteli rakastaan.

”Nuku vain Olavi, meillä on aikaa myöhemminkin”, mies vakuutteli. Poika nukahti nopeasti eikä Alexander voinut olla hymyilemättä tätä katsoessaan. ”Kyllä minä sinua rakastan, Olavi”, hän kuiskasi, vaikka tiesikin pojan jo nukkuvan.

Sinä yönä nukahdettuaan, Alexander palasi siihen vanhaan koulurakennukseen, siihen huoneeseen; oli hämärää, kamiinassa paloi tuli, vanha ohut patja oli lattialla. Hän katsoi ympärilleen ja näki Eliaksen ikkunan edessä. Elias hymyili lempeästi, huone tuntui kirkastuvan.

”Elias”, Alexander kuiskasi ja vihreäsilmäinen poika jatkoi hymyilemistä. ”Olen pahoillani”, Alexander lisäsi ja kuitenkin Elias vain hymyili vaitonaisena pitkään.

”Hyvästi Sascha, on aika.” Elias lopulta kuiskasi ja astui lähemmäs, kosketti miltei, mutta vain miltei. ”Pidä hänestä hyvää huolta”, oli viimeisin mitä poika sanoi ennen kuin Alexander heräsi.

Mies katsoi nukkuvaa nuorukaista vierellään ja kietoi käsivartensa tämän ympärille pitääkseen lähempänä ja tunteakseen tämän lämmön. Hän pelkäsi menettävänsä Olavin, kuten oli menettänyt Eliaksen ja sitä hän ei voisi millään kestää.

Web published:  13. kesäkuuta 2010 My Secret Shore

© KOLGRIM 2010-2011

Jatka lukuun 10

My Secret Shore HOME