8-10 Sodan vaietut uhrit

8. Luku

Elias:

En tiedä ajasta, monta päivää on jo kulunut, mutta uskon kyseessä olleen jo viikon, ehkä toisenkin. Huone on aina pimeä, vain tuli kamiinasta tai muutama öljylamppu valaisee yksinäistä vankilaani. En voi muuta kuin odottaa, en voi kuin paeta muistoihin menneestä ja…

…Odottaa häntä, katselen ovea välillä levottomasti ja toivon näkeväni hänet astuvan siitä, ehkä jopa kaipaan häntä kun hän on poissa? Hän puhuu minulle, ainoa ihminen täällä joka puhuu minulle. Jopa nyt kun yritän saavuttaa jonkinlaisen käsityksen ajasta, laskien minuutteja… hetkiä oikeastaan hänen paluuseensa. Odotus tuntuu niin pitkälle, tämä pimeys ja hiljaisuus pelottavat minua, tämä yksinäisyys pelottaa minua. Tunnen kaiken sen nakertavan sisintäni hiljaa kunnes menetän järkeni, ellen ole jo menettänyt sitä. Mitä elämää tämä on? Kuinka kauan joudun olemaan täällä? Kuulen ääniä, unet sekoittuvat todellisuuteen kunnes en enää osaa erottaa niitä toisistaan

 Entä jos he unohtavat minut? Jos hän ei enää tule? Entä jos he jättävät minut kuolemaan tänne; nälkään ja omaan likaani?

On myös nainen, hän tulee luokseni säännöllisesti ja minut viedään huoneeseen jossa minut pestään, huoneeseen jossa voin helpottaa ruumiini toimintoja. Se on yhä nöyryyttävää, koetan olla ajattelematta sitä liikaa, suljen sen mielestäni ja pakenen… Kaksi miestä, jotka kantavat aseita, kumpikaan ei puhu, nainenkaan ei puhu, ei kuten hän puhuu minulle. Kun he tulevat luokseni se tuntuu kuin olisin unessa ja ajoittain mietin josko olenkin jo oikeasti kuollut ja tämä on minun helvettini jossa kärsin ikuisuuden… Kuulen vain naurua… Mutta hän puhuu minulle, joskus hän koskettaa ja kosketus on niin hellä, että olen alkanut janota sitä. Haluan tuntea oloni ihmiseksi, että olen yhä minä ja toisen kosketuksen arvoinen. Onko siinä järkeä? En ole varma.

Odotan pimeydessä ja lopulta hän saapuu. Ovi sulkeutuu hänen perässään ja hän hymyilee. Luulen, että olen jo unohtanut kuinka hymyillä, yritän, mutta se tuntuu vieraalta kasvoillani.

Hän tulee lähemmäksi, puhuu sanoja joita en ymmärrä kunnes lopulta polvistuu vierelleni. Katson ruokaa joka hänellä on mukanaan ja vatsani muistuttaa nälästänsä ääneen. Mies hymyilee ja tuo lusikan lähemmäksi, mutta pudistan päätäni hiljaa.

”Ole kiltti Alexander,” ääneni on käheä, en ole käyttänyt sitä päiviin. Tuon sidotut käteni häntä kohti. ”Mitä voisin tehdä vaikka käteni olisivatkin vapaat?” Kysyn.

Alexander:

Tulen hänen luokseen aina kun vain pystyn, joka yö jos mahdollista. Kun en ole hänen luonaan, ajattelen häntä. Joskus uneksin että hän puhuisi minulle, sillä hän ei ole sitä vielä tehnyt, ei sen aamunjälkeen kun hän rukoili apuani turhaan.

Tunnen vahvaa syyllisyyttä, olen heikko ja itsekäs, en ole tehnyt tarpeeksi. Poika on viaton, hänen ei kuuluisi olla täällä, sota ei oikeuta tätä.

Kyllä, olen tosiaan itsekäs. Hänen läsnäolonsa rauhoittaa minua, puhun asioista joista en voisi puhua muille. Hän ei ymmärrä, mutta kuuntelee ja oloni ei ole niin raskas salaisuuksieni kanssa, voin hengittää vapaammin.

Poika on ollut vankimme 11 päivää ja yönsuussa palaan hänen luokseen. Astuessani huoneeseen huomaan hymyileväni ja yllätyksekseni saan hymyn takaisin; hymy on väsynyt ja heikko, mutta hymy kuitenkin.

”Tiedätkö, olen alkanut odottaa näitä hetkiä kanssasi,” kerron astuessani lähemmäksi.

Polvistun hänen viereensä, kuulen hänen nälkänsä; hymyilen ja tuon lusikan lähemmäksi, mutta poika pudistaa päätään. Poika puhuu ja hänen äänensä on käheä, räpytän silmiäni hämmentyneenä kuullessani vieraat sanat ja oman nimeni.

’”Köysi polttaa ihoasi?”’ Arvaan varovasti, lasken kulhon alas ja otan hänen kätensä omiini, tutkin niitä hetken ennen kuin nostan katseeni hänen vihreisiin silmiinsä. ”Mikä nimesi on?” Kysyn kysymyksen joka on vaivannut mieltäni jo pitkään. ”Olen Alexander, kuka sinä olet?”

Hän on hiljaa ja katselee minua ja juuri kun alan kuvitella ettei hän ymmärrä minua…

”Elias, nimeni on Elias.”

’”Elias,”’ toistan ja nyökkään, nimi tuntuu sopivalta hänelle. Ryhdyn avaamaa köyttä, nielaisen hermostuneena. ’”Hän haluaa nähdä sinut, luutnanttimme,”’ jatkan ja vilkaisen pojan kasvoja. Aiemmin onnistuin vakuuttamaan miehelle, että poika on ollut sairas, mutta nyt. ”’Toivon, että voisin auttaa sinua, mutta rehellisesti sanottuna minulla ei ole aavistustakaan miten voisin sen tehdä.” Kun olen saanut köyden hänen ranteidensa ympäriltä, asetan kulhon hänen käsiensä väliin. ”Syöhän nyt,” hymyni on heikko, tunnen tietyn painon laskeutuvan rinnalleni raskaana, olen niin avuton…

”Kiitos,” poika kuiskaa ja alkaa syödä varovasti. Hänen kätensä vapisevat.

”’Olen ajatellut, minä-”’ Katson hänen silmiinsä ja näen hänen katsovan takaisin. ’”Haluan auttaa sinua, en vain tiedä vielä miten, sinun täytyy antaa minulle aikaa.”’

Hiljaisuus laskeutuu välillemme ja poika asettautuu makuulle. Hän katsoo minuun kuin odottaen jotakin, mutten tiedä mitä, joten aivan kuten ennen alan puhumaan hänelle päivästäni, elämästä jota vietin ennen, normaaleista arkisista asioista. Kun poika on nukahtanut, ryömin hänen viereensä, lämpö on houkutteleva, kuvitelma kiihottava. Näinä hetkinä, hetkinä ennen unta pystyn huijaamaan itseni kuvittelemaan, että se voisi olla normaalia… että se voisi olla enemmän. Olen itsekäs ja osa minusta haluaa pitää hänet.

**^^**^^**^^**^^***

Elias:

En ymmärrä hänen motiivejaan. Tunnen hänen lämpönsä, kuitenkin osa minusta on yhä epäilevä. Minua pidetään paikassa jossa en halua olla, hän on ainoa turvani ja samalla hän pitää minua vankina ja sidottuna. Mitä minun tulisi ajatella?

Yksin, en vieläkään ole tottunut tähän hiljaisuuteen. Janoan nähdä päivänvalon, edes pilkahduksen siitä… Tämä pimeys ja hiljaisuus tappaa minut hitaasti, tiedän sen. Kun ovi avautuu tiedän jo ettei tulija ole hän. Katson poispäin käsien tavoitellessa minua, kun toinen avaa kädet jalkojeni ympäriltä. He puhuvat mutta kuulen ainoastaan naurua.

 En välitä.

Kävelen kahden miehen välissä, katson lattiaa jalkojeni alla. Jalkojani paleltaa; en ole kenkien arvoinen.

Olen yllättynyt veden ollessa lämmin tutun kylmyyden sijaan, yllättynyt kylpysaippuan makeasta tuoksusta ja naisen hellistä käsistä. Kylmyys ja karheus olisi parempi sillä tämä muutos on hermostuttava, jokainen muutos on hermostuttava, tämä on liian hyvää enkä usko heidän haluavan minulle mitään hyvää joten pelkään mitä seuraa tämän jälkeen. Hiukseni harjataan ,lämmintä öljyä hierotaan iholleni ja se jättää makean tuoksun leijailemaan ylleni, minut puetaan.

He johdattavat minut ulos huoneesta ja epäilykseni saa vahvistuksen. Minua johdatetaan erisuuntaan yksinäisestä, pimeästä vankilastani, käytävää pitkin jota valaisee päivänvalo sen varrella olevista ikkunoista. IKKUNOITA, katson yllättyneenä ja ilahtuneena huomatessani maailman olevan yhä olemassa. Maa on peittynyt valkoiseen, aurinko pilkistää pilvien lomasta ja saa lumen kimmeltämään sen hohteessa. Näky saa minut miltei itkemään, olin jo unohtanut miten kaunista se voikaan olla.

Saavumme oven eteen ja miehet seisahtuvat pidellen minua yhä tiukasti välissään ja tiedän… Tiedän olleeni oikeassa ja sydämeni lyö entistä tiheämmin. Toinen koputtaa oveen ja äänen vastatessa jalkani miltei pettävät altani. Tunnen pyörtyväni, ei tänne, minne tahansa muualle paitsi tänne.

Miehet virnistävät toisilleen nähdessäni pelkoni ja ovi työnnetään auki.

Hän istuu pöydän ääressä, valo ikkunasta hänen takanaan ympäröi hänet, miltei luoden enkelimäisen hehkun hänen ylleen ja jos en olisi niin pelloissani, nauraisin sen ironialle.

Hirviö hymyilee julmasti ja ristii kätensä pöydälle minun vapistessa hänen edessään.  

Hän nousee ja kävelee hitain askelin luoksemme, katse liimattuna vartalooni ja värisen yhä kovemmin, tuskin osaan enää hengittää. Mies tuo kätensä koskettaakseen kasvojani ja koetan paeta kosketusta, hän nauraa. ”Mitä pidit kylvystäsi tänä aamuna?” Hän kysyy, mutten löydä ääntäni vastatakseni. ”Odotan kiitollisuutta, kaikki vankini eivät koe moista ylellisyyttä,” hän jatkaa. Tunnen voimakkaan vihan heräävän.

”Mikä ylellisyys se on?” Sähähdän ja tuijotan hänen tiukasti; hän on se syy miksi olen tässä helvetissä. Hän hymyilee, mikään ei vaikuta häneen, hän laskee sormensa huulilleni ja hyväilee niitä. Yritän vetäytyä kauemmaksi.

’”Jättäkää meidät,’” hän puhuu venäjäksi toisille.

’”Oletteko varma, sir?”’ Sanoo toinen ja näen miehen katsovan tähän tuimasti.

”’Totta kai olen!”’

”’Miten haluatte, herra luutnantti.”’

Ovi sulkeutuu miesten perässä ja jäämme kaksin. Tunnen hänet lähelläni, vaikka katson pois aistin hänet lähelläni. ”Olen iloinen nähdessäni, että olet terve,” hän sanoo ja koskettelee yhä kasvojani valheellisella hellyydellä. Pysyn vaiti. ”Volkov kertoi, että olit sairastunut, uskoimme että sinulla saattaisi olla keuhkokuume.”

Volkov… Alexander? Mies kiertelee minua kuin saalistaja avutunta uhriaan. Tunnen hänen kosketuksensa. ”Hän on melko kiintynyt sinuun… Oletko nauttinut hänen kosketuksestaan? Olen varma, että hän on nauttinut sinusta. Volkov on kuitenkin käynyt itsekkääksi, pitää nyt tällaista herkkua itsellään.”

Hän valehteli sanoen että olen sairas? Ja he luulevat, että hän olisi… Mutta hän ei ole, hän ei ole vahingoittanut minua. Mies seisahtuu taakseni, laskee kädet olkapäilleni ja lopulta liu’uttaa paidan yltäni. Värisen kylmyydestä, kyyneleet kohoavat silmiini ja tuijotan turtana ulos ikkunasta; aurinko paistaa.

Hän painaa huulensa iholleni, tuntuu kuin kuolema suutelisi minua, tavallaan se on kai totta.

Hirviö puhuu kosketellessaan minua, kertoo sen mitä olen pohtinut. Mietin ymmärtääkö se edes kuinka paljon tämä tieto lohduttaa minua? Hän on yrittänyt auttaa minua, vaikka vain vähän, hän yritti pitää minut täältä. Vaistoni hänestä oli oikea.

En voi lakata itkemästä kun hän repii vaatteita yltäni ja lopulta pakottaa alas pöytää vasten. Tiedän mitä on tulossa ja jokainen solu ruumiissani pelkää sitä, vihaa sitä.

”Miksi?” Ääneni on käheä ja heikko. “Miksi?” Toistan kun hän potkii jalkani erilleen, kuuma hengitys ihollani.

”Koska voin,” hän nauraa. ”Teen tämän koska pystyn siihen.”

Hän tunketuu sisääni ja huudan. Auringonsäteen lämmittävät ihoani, puhtaan valkea hanki kimmeltää auringossa… lintu… näen linnun, se laskeutuu ikkunalaudalle ulkopuolella ja katsoo sisään katson sitä takaisin. Keskityn lintuun ja kun se lentää pois huijaan itseni ajattelemaan, että voisin seurata sitä.

Voisin seurata, en ole oikeasti täällä…

Mies lyö kipeää takamustani kämmenellään ja unenomaisesta tilastani matkaan todellisuuteen joka on täynnä kipua. Mutten ollut täällä kun se tapahtui, lensin kotiin. Miksi minun oli palattava?

Kurkkuuni koskee ja ymmärrän että minun on täytynyt huutaa koko sen ajan, mutten ollut täällä… sen täytyi olla joku toinen…

Tunen vapisevani kauttaaltaan; hän heittää minulle vaatteeni. “Voit pukeutua,” hän hymyilee mutta hymy ei sovi hänelle. Hirviö joka hymyilee? Ei, ei tuo ole hymy lainkaan.  

Tämä ei ole elämää, mietin pukiessani revittyjä vaatteita ylleni. Katson miestä ja tunnen voimakkaampaa vihaa kuin mitä koskaan aiemmin. ”Oli hauskaa leikkiä sinulla,” hän sanoo ja kävelee pöytänsä taakse. Hän ottaa sikarin ja sytyttää sen. ”Meidän on tehtävä tätä useammin.” Hän sanoo ja nauraa kärsimykselleni.

En sano sanaakaan, mutta hiljaa vannon itselleni että hän tulee maksamaan siitä mitä on minulle tehnyt. Jollakin keinolla tuon hänet pohjalle kanssani.

Ennen kuin miehet palaavat onnistun piilottamaan palan paperia ja kynän vaatteideni alle. Ja kun he johdattelevat minut takaisin vankilaani voin vain odottaa Alexanderin paluuta.

“Tiedän, mitä teit hyväkseni. Kiitos, että yritit.”

Kun annan lapun sinä yönä hänelle, hän kurtistaa kulmiaan yrittäessään turhaan lukea sitä. Kun hän katsoo silmiini, hymyilen hieman. Tiedän, että jotenkin hän löytää kyllä keinon.

9.luku

Alexander:

En voinut pelastaa poikaa häneltä, yritin valehtelemalla Eliaksen olevan sairas, mutta epäonnistuin. Mitä muuta voin tehdä? Hän tulee käyttämään poikaa, ehkä antaa muidenkin tehdä niin, mutta entä kun he ovat saaneet tarpeekseen? Mitä tapahtuu jos joku ulkopuolinen saisi tietää pojasta ja alkaisi kysellä miksi 15-vuotiasta pidetään vankina? Sydämeni tuntuu raskaalta ja mieleni täyttyy syvästä itseinhosta; olen voimaton ja heikko.

On yö, kun astun huoneeseen tuoden ruokaa mukanani. Hän näyttää niin heiveröiseltä, kamiinan tuli valaisee hänen enkelimäiset kasvosta ja tunnen oloni niin kovin raskaaksi, kuin askeleeni painaisivat tonnin. Lähestyn ja yritän hymyillä kuitenkin epäonnistuen siinä, aivan kuten epäonnistuin hänen auttamisessaan.

Haluaisin koskettaa häneen ja kertoa kuinka pahoillani olen, mutta mitä hyötyä siitä olisi? Mitä lohtua voisivat sanani tuottaa?

Hän nostaa katseensa minuun, hänen ranteensa ovat sidottu hänen eteensä ja hän kurottautuu antaakseen minulle palan paperia. Otan sen vastaan hämmentyneenä ja avaan taitoksen, tuijotan sanoja joita en ymmärrä, sanoja joita toivoisin osaavani lukea. Huolimatta kuinka yritän viestin tarkoitus jää minulle mysteeriksi. Kurtistan kulmiani, nostan katseeni hänen silmiinsä ja hän hymyilee rohkaisevasti. Kuinka toivonkaan, että puhuisimme samaa kieltä, on niin paljon asioita joita tahtoisin selittää ja kysyä, mutta katsoessani viestiä paperilla uudestaan ymmärrän, että on olemassa keino.


Sydämeni alkaa lyödä kiivaammin, taittelen paperinpalan ja piilotan sen taskuuni. Se saattaa olla vaarallista, mutta on ehkä keino jolla voimme kommunikoida. Hetken katsomme toistemme silmiin, nyökkään päätäni ja hymyilen; lupaan löytää keinon ymmärtääkseni sinua.

”’Toin ruokaa,”’ sanon lopulta ja kuten ennen alan syöttämään häntä ja kuten ennen puhun hänelle; nyt se on vielä ainut mitä voin tehdä. Olen alkanut välittämään pojasta ja tiedän kuinka vaarallista se voi olla.

Lähden ennen aamunkoittoa, lupaan palata niin pian kuin pystyn. Mieleni on levoton, tarkistan, että minulla on yhä hänen viestinsa ja etsin Sergein käsiini. Henkäisen syvään, luotan häneen, haluan luottaa, mutta tiedän silti ottavani riskin, hän voisi halutessaan paljastaa kaiken.

”Sinähän osaat jonkin verran suomea?”’ Kysyn kuiskaten muiden ollessa kauempana, hän katsoo minuun yllättyneenä ja nyökkää.

”Kyllä, miksi kysyt?” Katson vielä kerran ympärilleni ennen kuin annan paperille kirjoitetun viestin ystävälleni.

”Kerro minulle mitä tässä lukee?”

Sergei taittelee paperin auki ja lukee. ”’Hänkö antoi tämän sinulle?”’ Hän kysyy ja nyökkään. ”Alexander, mitä olet oikein tehnyt?” 

”Kerro vain mitä siinä sanotaan”, vaadin tiukalla äänellä. Sergei huokaa ja pudistaa päätään.

”Tiedän mitä teit hyväkseni, kiitos, että yritit.” Hän luo minuun uuden huolestuneen katseen. ”Kerro mitä on tapahtunut?” Pyörittelen sanoja mielessäni ja hymyilen hieman; ensimmäiset sanat häneltä! Mutten ole kiitoksen arvoinen, en ole tehnyt tarpeeksi.

”Ole kiltti, älä kerro kenellekään”, pyydän. ”Lupaatko?”

”Lupaan, jos vain kerrot minulle totuuden.”

“Tämä ei ole oikein ja tiedät sen, hän on vain viaton, nuori poika… En voi kääntää selkääni hänelle.”

“Alexander, toivon, ettet tekisi mitään typerää. Luoja tietää, etten pidä tästä yhtään sen enempää kuin sinä, mutta…” Katseemme kohtaavat; hänen ilmeensä on tiukka ja samalla huolestunut. ”Älä riskeeraa elämääsi hänen vuokseen. Olen huolissani sinusta, olet yhä nuori ja…”

“Tiedän kyllä riskin. Mutten voi elää itseni kanssa jos vain suljen silmäni täältä. Sota on asia erikseen, mutta tuoda nyt viaton lapsi tänne ja satuttaa häntä sillä tavalla on väärin!” Puren hampaitani yhteen ja koetan rauhoittua. ”Sanoit, että sinulla on hänen ikäisensä poika kotona”, aloitan. ”Entä jos, luoja paratkoon, hän olisi tuossa asemassa, entä jos joku tekisi tämän hänelle? Etkö haluaisi, että joku yrittäisi tehdä jotakin, mitä tahansa auttaakseen häntä tai edes helpottaa hänen oloaan?”

Sergei on hetken hiljaa, näen hänen kasvoiltaan kuinka sanani järkyttävät häntä ja lopulta hän nyökkää. ”Hyvä on”, hän vilkaisee ympärillemme. ”Mitä aiot tehdä?”

”En tiedä, en alkuunkaan. Olen hermostunut, toivon, että tietäisin keinon… Nyt, ainoa mitä pyydän, on että kirjoitat viestin puolestani hänelle. Niin että hän tietää minun saaneen selville mitä hän kirjoitti ja… No, minun on harkittava tätä tarkoin. Voitko kuitenkin tehdä sen minulle?”

“Tämä on hullua”, Sergei huomauttaa ja huokaa raskaasti. ”Hyvä on, kirjoitan puolestasi, kerro vain mitä haluat sanoa.”


**^^**^^**^^**^^**^^**^^**

Elias:

Mietin mikä päivä nyt on, kuinka pitkään on mennyt? Makaan kyljelläni ohuella patjalla, suljen silmäni ja ajattelen kotia. Mitä antaisinkaan siitä että pääsisin takaisin kotiin, mitä antaisin voidakseni muuttaa asioita, voidakseni syleillä sisaruksiani ja Emmaa.

Uneksin lämpimästä kesäpäivästä, unessani hän on lähelläni, makaa vierelläni ja voin miltei tuntea hänen kätensä omassani. Voin miltei kuvitella miltä hänen pehmeä kosketuksensa tuntuisi ihollani, Emma suutelisi otsaani ja sanoisi kaiken olevan hyvin.


Uneksin elämästä jonka halusimme, elämästä jonka luulimme saavamme. Oli niin yksinkertaista silloin haaveilla, tulevaisuus tuntui niin kaukaiselta ja kuitenkin saavutettavalta, ennen sotaa ja ennen kaikkea. Naivilla lapsenuskolla luulimme saavamme unelmat tosiksi. Emma sanoi haluavansa paljon lapsia, ainakin viisi ja heidän kanssaan kiipeilisimme puihin, juoksisimme niityillä ja jopa työnteko tuntuisi leikiltä. Meillä olisi eläimiä, lehmiä, kanoja ehkä koira. Elämä olisi ollut yksinkertaista, onnellista, lupasimme toisillemme, ettemme koskaan todella kasvaisi aikuisiksi. Vanhempina olisimme olleet rentoja ja rakastavia, olisimme leikkineet lastemme kanssa. Raha ei olisi ollut olennaista niin kauan kuin meillä olisi ollut ruokaa syödäksemme, katto päämme päällä ja rakkautemme. Olisin rakentanut talon meille, viljellyt maata ja käynyt kalassa tyttärieni ja poikieni kanssa.

Unelma oli kaunis, tulevaisuus olisi ollut kaunis, mutta tiedän, ettei se enää ole saavutettavissa. Oli kuitenkin hyvä unelmoida.

Tunnen kipua rinnassani ja kyyneleet silmissäni, tunnen tukehtuvani ja haluaisin huutaa ääneen, mutta kykenen tuottamaan vain tukahtuneen vaikerruksen. Tunnen olevani niin yksin, unelmani ovat särkyneet rinnalleni ja tiedän, etten voi selvitä tästä. Avaan silmäni ja räpyttelen pimeydessä, osa minusta toivoi näkeväni Emman tai sisarukseni, mutta ympärilläni ei ole kuin loputon pimeys ja tyhjyys! Haluan itkeä ja huutaa, haluan päästä tästä epätietoisesta tuskasta! Kuinka kauan aikaa minulla enää on?

Itken, kunnes kyyneleitä ei ole enää jäljellä, kunnes päätäni kivistää. Kaipaan hellää kosketusta, kaipaan lämmintä syliä, sitä että joku vain pitelisi minua hellästi ja kertoisi kaiken kääntyvän hyväksi. Haluan tuntea jotakin muuta kuin tätä kipua!

Kuinka kauan? Kysyn ja katson ympärilleni pimeydessä, katseeni hakeutuu kamiinaan, tulenkajoon sen ritilöiden välistä. Valojen ja varjojen leikki, miksi luulin olevan pilkkopimeää? Miten en nähnyt tulen kajoa aiemmin?


Saappaista kantautuva kaiku puisella lattialla, lähestyvät askeleet. Jokainen heistä kuulostaa erilaiselta ja olen jo oppinut tunnistamaan askeleiden äänistä Alexanderin. Tunnen kummallisen rauhallisuuden laskeutuvan sisälleni nyt kun tiedän hänen tulevan. Kyyneleet ovat jo kuivuneet iholleni, räpytän silmiäni väsyneenä. Oven lukko kääntyy auki ja ovi narahtaa; jonkun tulisi öljytä saranat. Hänen askeleensa tulevat yhä lähemmäksi, olen liian väsynyt nostaakseni päätäni.
 

Hän polvistuu vierelleni, hänen huolestunut äänensä kuiskaa jotakin pehmeästi ennen kuin hän koskettaa kasvojani hellästi kädellään, pyyhkien viimeisetkin kyyneleet poskiltani. Katson häneen, hymyilen väsyneenä ja hän ojentaa minulle kirjeen. Uteliaana katson taitettua paperin palaa kunnes löydän voimaa liikkuakseni ja tutkiakseni sitä lähemmin; suomea!

”Puhuin ystävälleni, hän on hyvä mies ja osaa kieltäsi. Hän auttoi minua kirjoittamaan tämän käännettyään viestisi minulle. Ensinäkin, en voi sanoin kuvata kuinka pahoillani olen, minua painaa se mitä tiedän ja mitä olen nähnyt heidän tekevän sinulle. Jos tietäisin miten auttaa sinua, jos on jokin keino, tartun siihen. En hyväksy tovereideni tai luutnanttimme tekemisiä. Sinun ei kuuluisi olla täällä, olet viaton. Yritän, mutta sinun on annettava minulle aikaa. En hylkää sinua, lupaan sen.”

Käteni vapisevat ja uudet kyyneleet kohoavat silmiini; toivoa… hän on antanut minulle toivoa, niin pienen liekin mutta se oli kaikki mitä tarvitsin! Katson häneen, kurottaudun häntä kohden, käteni tarraavat hänen univormustaan ja lasken pääni hänen rinnalleen kuullakseni hänen sydämensä sykkeen; ihminen, ystävä…

”Kiitos, kiitos”, toistan uudestaan ja uudestaan. Lopulta tunnen hänen kätensä kietoutuvan ympärilleni, halaten minua lähemmäksi, käsi silittää hiuksiani hellästi itkiessäni hänen rintaansa vasten. Kiitos kun annoit minulle toivoa ja valoa, haluan vain turvaa, haluan tuntea lämpöä ja olevani elossa! Sen pienen hetken ajan pitelen toivetta ja uskoa, että minun on mahdollista elää.

10.osa

Hän oli ainoa toivoni; ainoa lämpö tässä paikassa jossa saatoin ainoastaan odottaa kylmyyttä ja kipua.

Alexanderista oli tullut lohtuni, tuntui helpommalta hengittää kun hän oli lähellä ja vain hänen äänensä sointu saattoi lieventää jatkuvia painajaisiani ja pelkojani. Jatkoimme kirjeiden vaihtamista joita odotin ja luin ilolla. Tutustuin hänen maailmaansa, hänen ajatuksiinsa ja häneen samalla kun vastavuoroisesti kerroin hänelle siitä maailmasta jonka itse tunsin ennen. Kai muodostimme jonkinlaisen siteen välillemme, kaksi yksinäistä jotka löysivät läheisyyden toisistaan, se oli niin outoa.

Hän oli yksi heistä, muttei heidän kaltaisensa hirviö. Tunsin hänen lämpönsä, näin sen, hengitin sitä. Aloin nähdä hänet uhrina itseni tavoin, uhrina tälle järjettömälle sodalle jossa oli vain kaksi vaihtoehtoa; taistele ja tapa tai tule tapetuksi itse. Tunsin hänen surunsa, toisenlaisen elämänjanon, vapauden ja ehkä jopa rakkauden kaipuun.

Tiesin kai jo ennen kuin hän kirjoitti siitä. Tiesin tavasta jolla hän katsoi minua ja siitä millä tavoin hän kosketti; hellästi mutta epäröiden… En uskonut hänen satuttavan minua, en nähnyt sitä puolta hänessä. Alexander oli hermostunut ojentaessaan kirjeen, siinä ei kerrottu sitä avoimesti, moni muu ei ehkä olisi onnistunut lukemaan rivien välistä ilman epäilystä aiemmin, mutta se oli kirjoitettu tarpeeksi selvästi jotta itse ymmärsin. Hänen katseensa vahvisti sen ja muistan katsoneeni häntä hetken tarkasti ja pohdiskellen. En edelleenkään voinut nähdä häntä syntisenä halujensa vuoksi, hänen olemuksensa oli liian lämmin ja hellä, eikä hän ollut satuttanut minua. Yksinäinen nuori mies, joka halusi rakkautta yhtä palavasti kuin kuka tahansa toinen, hän ei vain löytäisi sitä vaimosta.

Hänen läsnäolonsa tuntui hyvälle ja se mitä hän tunnusti, ei saanut minua vetäytymään taakse. Halusin yhä olla hänen syleilyssään ja tuntea hänen hellyytensä; olin kai tottunut häneen ja tullut uteliaaksi. En pelännyt hänen lähellään, en uskonut hänen pakottavan minua mihinkään eikä hän koskaan sitä tehnyt. Se mitä tapahtui, tapahtui koska en tuntenut tarvetta estää häntä.

 En osaa sanoa kauan aikaa oli kulunut väliemme lähennettyä. Se oli oudon hiljainen yö ja kuten monesti aiemmin olin käpertyneenä hänen kainaloonsa, jossa tunsin oloni kummallisen turvalliseksi ja lämpimäksi. Hän silitteli hiuksiani, katsoi liekkejä hiljaa, vieno alkoholin tuoksahdus hänen hengityksessään. Hänen sormensa siirtyivät hitaasti hyväilemään niskaani ja hän painoi hellän suudelman päälaelleni.  Katsahdin ylös ja kohtasin hänen mietteliään katseensa, kunnes Alexander toi kätensä leualleni ja katsoi syvälle silmiini. Nielaisin, mutten liikkunut taakse hänen huuliensa kohdatessaan omani.

 Alexander suuteli minua, hellästi, pehmeästi ja tunsin oloni hämmentyneeksi, mutten tuntenut epämukavuutta ja annoin suudelman jatkua.

Kuten sanoin, olin aistinut hänen halunsa usein, mutta se ei ollut samankaltaista kuin hirviöiden. Se oli jotenkin pehmeää. Tunsin hänen vapisevan kun hän kosketti poskeani ja laski otsansa omaani vasten, hänen silmänsä olivat kiinni ja hän kuiskasi jotakin; minun ei oikeastaan tarvinnut ymmärtää hänen kieltään ymmärtääkseni häntä. Alexanderin kasvot paljastivat tunteen; hänen sormensa tarrasivat ylisuurta paitaani hänen yrittäessään taistella haluansa vastaan; anteeksianto, hän halusi anteeksiantoni.

Epäröiden, haluten lohduttaa miestä, joka oli ollut niin hyvä minulle, nojauduin lähemmäksi ja suutelin hänen huuliaan hellästi. Annoin hetken viedä minut mukanaan, minulla ei ollut enää muuta menetettävää kuin hänen seuransa… En halunnut nähdä Alexanderia niin surullisena, olin utelias, halusin tuntea lämpöä ja olevani elossa… Tekoni yllätti hänet, hänen silmänsä avautuivat ja katsoivat omiini, hänen kätensä hyväili kasvojani ja hiuksiani ennen kuin hän suuteli minua uudestaan pidempää tällä kertaa ja vaistomaisesti omat huuleni raottuivat antaen hänelle pääsyn sisään. Hänen kielensä tuntui niin pehmeälle omaani vasten; outoa muttei epämiellyttävää. 

Vastasin suudelmaan varoen ja hiljalleen suudelmamme voimistui, silti en missään kohdassa tuntenut oloani pakotetuksi tai uhatuksi. Värisin hänen syleilyssään Alexanderin vetäessä minua lähemmäksi ja lähemmäksi vartaloaan kunnes istuin hänen sylissään. Hänen kätensä liikkuivat selälläni, hyväillen ja tunnistellen, niin pehmeinä. Moni olisi sanonut minun menettäneen järkeni, mutta sinä yönä ja sinä hetkenä tunsin oloni turvalliseksi ja rakastetuksi. Ehkä olinkin hullu?

Hän laski minut alas patjalle, hänen kätensä yhä vapisivat riisuessaan minua. Hänen silmissään paloi hermostunut, epävarma mutta samalla halukas ja katse ja halusin hänen saavan minut. Halusin antaa itseni hänelle ja sillä oliko se hullua tai ei, ei ollut enää merkitystä.

 Hänen ihonsa omaani vasten tuntui niin pehmeältä ja lämpimältä. Kuuntelin hänen raskasta hengitystään, tunsin hänen kiihottumisensa ja silti outoa kyllä minua ei inhottanut tilanteessa mikään. Olin kyllä hermostunut mutten halunnut estää häntä. Pehmeässä kellertävässä valossa annoin katseeni laskeutua hänen vartalollaan; hänen lihastensa muoto samettisen ihon alla, Alexander oli kaunis enkä koskaan aiemmin ollut ajatellut toisesta miehestä samoin. Hän tarkkaili kasvojani varoen samalla kun riisui loput vaatteeni. Hymyilin hänelle, halusin kertoa, etten vastustellut.

Alexander nojautui eteenpäin ja painoi hellän, höyhenmäisen suudelman poskelleni, hänen sormenpäänsä liikkuivat vartaloani pitkin, kiersivät nännejäni ennen kuin vaelsivat alemmas. Hän kosketti pehmeää elintäni ja katseli sitä tarkoin jolloin tunsin vienoa häpeää, nolostumiseni voimistui Alexanderin nojautuessa suutelemaan sitä. Vapisin, hänen suudelmansa sai koko kehoni kihelmöimään mielihyvästä ja tunne vain voimistui hänen rohkeutensa kasvaessa; hänen kielensä liikkui elimeni vartta pitkin ja tunsin veren pakkautuvan voimalla alas pullistaen suonia ja saaden penikseni kasvamaan ja kovenemaan. En saattanut katsoa hänen kasvojaan, nolostutti liikaa ja kuitenkin Alexander vain rohkaistui. Hän otti pituuteni kokonaan suuhunsa; kostea kuuma tunne… Käteni kurottautui hitaasti hänen hiuksiinsa; miltei halusin hänen lopettavan; tunne oli niin uusi ja outo, mutta uskomattoman hyvä, jotakin mitä en ollut kokenut toisen kanssa ennen… Alexander tarttui käteeni ja puristi hellästi kuin rauhoitellen samalla kun jatkoi ja hyväili toisella kädellään kiveksiäni ennen kuin toi sormensa Anustani vasten; huokaisin mutten protestoinut.

 Hetkeksi hän vapautti elimeni suunsa hyväilystä ja kuiskasi jotakin, hän hymyili kostuttaessaan kätensä syljellään ennen kuin jatkoi hyväilyäni. Hänen kätensä olivat hellät, ensimmäinen sormi ja lopulta toinen ja koko sen ajan hän kiinnitti huomiota vuotavalle elimelleni saaden minut vaikertamaan hiljaa mielihyvästä. Hämmennys, nolostuminen ja mielihyvä sekoittuivat sisälläni. En ollut varma mitä olin tekemässä ja samalla en halunnut miettiä sitä tarkemmin.

 Ennen pitkää vartalomme yhdistyivät hitaasti, se tuntui erilaiselle, hieman kivuliaalta mutta erilaiselta ja vähemmän kipeältä kuin aiemmin. Alexander oli hellä eikä kiiruhtanut, täyttäessään minut täysin hän pysähtyi, tunsin hänen sydämensä sykkeen rintaani vasten, jokaisen henkäyksen jonka hän otti. Suutelimme, vartaloni hiljalleen sopeutui, kipu oli enää väreilevää ja vähäistä hänen alkaessa liikkua sisälläni ja pian, hänen tarttuessa elimeeni ja hyväillessä sitä työntöjensä rytmissä, unohdin kivun täysin. Hänen huulensa hyväilivät vartaloani joka puolelta, pehmeät kuiskaukset vieraalla kielellä saivat minut hetkeksi unohtamaan ympäröivän maailman jolta olin niin kovin halunnut paeta.

 Värähdykset, lämpö, tunsin varpaitani kipristävän hassusti ja pian mielihyvä kulkeutui kehoani pitkin, saaden minut äännähtämään siitä intensiivisestä nautinnosta jollaista en ollut ennen kokenut. Alexander piteli minua, kuulin hänen huokauksensa, tunsin hänen lihastensa jännittyvän hänen saavuttaessaan orgasminsa vain hetkeä itseäni myöhemmin.  

 Kuuntelin tulen ratinaa kamiinassa, hänen huulensa kulkivat yhä pehmeästi kostealla ihollani ja äkkiä pelkäsin hetkeä kun hän vetäytyisi minusta. Halusin pidellä häntä lähelläni kauemmin, tuntui kuin voisin piiloutua pahalta hänen vahvemman vartalonsa alle. Mutta kuitenkin tiesin hirviöiden palaavan ennemmin tai myöhemmin ja edes Alexander ei olisi tarpeeksi vahva pitämään heitä poissa, pelkäsin miten minun kävisi.

Olin hämmentynyt maatessamme siinä vieretysten, vartalomme ollessa yhä kietoutuneena toisiinsa. Ulkona tuuli, kuuntelin hänen hengitystään, Alexander lepuutti päätään hetken rinnallani ja hänen pitkät silmäripsensä kutittelivat ihoani. Lopulta hän kohotti päätään ja hymyili pehmeästi tavalla joka sai minut vastaamaan. Uusi hellä kosketus huulillani ja hitaasti hän vetäytyi sisältäni kuitenkin pian vetäen minut vartaloaan vasten ja kietoen viltin ympärillemme. Pitelin kiinni ja piilotin kasvoni hänen rintaansa vasten, en halunnut aamunkoittavan sillä se veisi Alexanderin luotani.

**^^**^^**^^**^^

Alexander:

 Tiesin olevani vaikeuksissa, en ollut suunnitellut sitä tapahtuvan ja maatessani siinä hänen vierellään olin enemmän peloissani kuin koskaan. Välitin hänestä, jopa rakastin… Hän oli ensimmäinen miespuolinen, jonka kanssa olin maannut ja olin häkeltynyt ja myyty hänen lämmöstään, ihon pehmeydestä ja hänen vartalonsa muodosta, kaikesta siitä mitä Elias oli. Silittelin hänen hiuksiaan pehmeästi ja katselin häneen kyllästymättä, tunsin helpotusta siitä, että Elias tuntui haluavan jäädä lähelleni; että olin onnistunut tuottamaan hänelle mielihyvää.

Ja nyt en halunnut enää päästää irti, en halunnut heidän saavan Eliastani. Halusin piilottaa rakkauteni kohteen, pelastaa hänet pahalta… Jos olisi ollut mahdollisuus piiloutua hänen kanssaan, olisin hypännyt siihen tilaisuuteen.

Sinä yönä, en usko nukkuneeni silmällistäkään. Katselin häntä varoen kuin yrittäen ikuistaa jokaisen yksityiskohdan mieleeni ja jokaisella hetkellä tiesin haluavani entistä enemmän saattaa hänet turvaan omiensa pariin. Olin valmis riskeeraamaan oman elämäni hänen puolestaan ja mitään niin voimakasta en ollut tuntenut aiemmin. Ehkä olin typerä nuorimies, joka oli rakastunut poikaan joka ei ehkä voisi tuntea samanlaista rakkautta takaisin. Hän oli niin hauras siinä rintaani vasten; äkkiä hänestä oli tullut ainoa, jolla oli merkitystä maailmalleni. Tiesin, että jos en tekisi jotain, niin ennen pitkää Elias tapettaisiin, heidän olisi pakko hävittää likaiset jälkensä ja Eliaksen vapauttaminen ei kuuluisi siihen suunnitelmaan.  

Miten olisin voinut antaa sen tapahtua sen jälkeen mitä Elias oli antanut minun tuntea? Sen jälkeen mitä olimme jakaneet?

 Aamunkoitto tavoitti meidät liian pian. Suutelin nukkuvaa nuorukaista saaden hänet havahtumaan hereille. Elias räpytti silmiään ja hetken kuluttua hymyili tavalla joka olisi voinut sulattaa kovimmankin sydämen ja sillä hetkellä tiesin päätökseni olevan oikea.

 “’Autan sinut vapauteen, ole kärsivällinen, malta vielä hetki”, kuiskasin ennen kuin kumarruin varastamaan uuden suudelman. Hänen suuret vihreät silmänsä katsoivat minuun uteliaina kuin yrittäen lukea katseestani sen mitä hänelle kerroin. Hän oli niin suloinen ja suru valtasi mieleni ajatellessani, että pelastaakseni hänet minun oli erottava hänestä kokonaan; se oli ainut vaihtoehto.

 “’Rakastan sinua”,’ kuiskasin samalla kun siivosin jäljet rakastelustamme iholtamme. En usko, että olisin rohjennut kertoa tunteitani jos Elias olisi voinut ymmärtää puhettani. Hän hymyili ja ennen kuin lähdin, hän halasi minua tiukasti ja painoi suudelman poskelleni.

Kyllä, päätökseni oli oikea.

© KOLGRIM 

Jatka lukuun 11

My Secret Shore HOME

© KOLGRIM