8. Vaiti

8.luku

Kun Michael havahtui hereille, oli hän yksin huoneessa, makasi sängyllä sotkuisilla lakanoilla ja joka paikkaa särki. Hän käänsi päätään varoen, kohti ylhäällä olevia kameroita ja tunsi kyyneleet silmissään. Sitä kipua ei voinut verrata mihinkään, hän tunsi vapisevansa kauttaaltaan ja pakotti itsensä nousemaan jaloilleen.

Poika käveli raskain askelin kohti kylpyhuonetta pysähtymättä katsomaan omaa peilikuvaansa. Hän toimi kuin robotti; oli peseydyttävä, toimittava, olla ajattelematta ja silti…

Michael nojasi otsaansa kylmiä kaakeleita vasten, voisiko tästä vapautua? Hän mietti ja vaikka halusi toivoa, että voisi, hän tiesi olevansa ansassa. Miehet tulisivat uudestaan, raiskaisivat hänet uudestaan, hän oli päätynyt jonkin sairaan leikin leikkikaluksi eikä tiennyt näkisikö enää koskaan vapautta. Hän ajatteli vanhempiaan ja Tonya ja puhkesi lohduttomaan itkuun; hän ei ehkä näkisi heitä enää koskaan.

Hetken Michael pysyi liikkumatta suihkun alla, hänen rintansa vavahteli hänen haukkoessaan henkeään kyyneleiden yhä virratessa alas poskia. Hän tarkasteli käsiään, ranteiden iho punotti, käsivarteen oli muodostumassa mustelma. Hän antoi katseensa lipua alemmas vartalollaan ja voihkaisi nähdessään ruhjeensa, reidet tuntuivat helliltä, myös niihin oli muodostumassa mustelmia, sisältä kirveli, poltti miltei eikä Michael tiennyt miten voisi kestää, jos miehet ottaisivat hänet uudestaan.

Michael nieleskeli, katseli ympärilleen, hän ei halunnut uskoa, että hänen elämänsä oli tuonut hänet tänne. Hän sulki silmänsä, tunsi veden suihkuavan ympärillään. Orja, sitäköhän todella oli pakotettu olemaan? Hän oli antanut koko elämänsä miehen käsiin ja nyt katui sitä katkerasti. Hänellä oli niin paljon unelmia ja nyt ne kaikki olivat aikeissa särkyä hänen ympärillään. Mies oli kutsunut häntä huoraksi ja aikoi kouluttaa hänet siihen, ajatus nostatti katkeran ja tuskaisen vaikerruksen. Hän ei halunnut sitä! Hän ei halunnut heidän iljettävää kosketustaan! Hän oli halunnut vain rakkautta ja nyt… Tällaisen jälkeen, vaikka pääsisi pakoon, kuka häntä enää haluaisi?

Hän katui omaa typeryyttään. Kuinka typerä hän oli ollut kuvitellessaan, että nähnyt pohjan silloin, kun koulussa kaikki olivat saaneet tietää! Nyt hän oli pudonnut useamman metrin alas, kuilun pohjalle jonka seinämät olivat liian jyrkät kiivettäviksi yksin. Isoäiti oli ollut oikeassa, olisi pitänyt kuunnella. Miksei hän kuunnellut?

Lopulta hän nousi suihkusta, kuivasi itsensä puhtaalla pyyhkeellä, joka hänelle oli jätetty, ainut suoja millä saattoi peittää alastomuutensa. Hän palasi makuuhuoneeseen, mietti hetken kunnes hitain askelin käveli ovelle ja kokeili sen kahvaa. Olihan hän tiennyt sen olevan lukossa, silti hän tunsi pettymyksen. Oli nälkä, vatsanpohjaa kouraisi ja häntä pyörrytti. Huokaisten raskaasti poika laskeutui istualleen lattialle oven viereen ja katseli haikeana kohti ikkunaa kyyneleet silmissään.

Odotus oli pahinta. Hän ei tiennyt kuinka kauan olisi yksin, ennen kuin joku tulisi, joko tuodakseen ruokaa tai… Michael nielaisi, kosketti sormellaan varpaanpäätään ja antoi katseensa kiertää huoneessa, löytämättä apua. Aika kului ja hän pysyi aloillaan, kuunteli, pelkäsi ja odotti. Lopulta hän kuuli askeleet portaikossa ja valpastui, hänen kehonsa värisi jännityksestä. Klonk, klonk, klonk; askeleet olivat hitaita ehkä jopa hieman hapuilevia?

Ovi raottui, Michael näki vilauksen hontelosta palvelijasta ja ryömi nopeasti ovea lähemmäksi.

”Señor por favor, ayuda me por favour”, hän rukoili espanjaksi miehen laskiessa tarjotinta hämmentyneen oloisena lattialle, Michael tarttui miehen lahkeesta. ”Por favour, ayuda me!” Hän itki.

”Yo estoy apesadumbrado…yo estoy apesadumbrado, que no puedo.” Palvelija sopersi pelokkaana ja potkaisi hädissään, joka sai Michaelin otteen irtoamaan ja mies saattoi lukita oven uudestaan. Michael painoi otsansa ovea vasten ja nyyhkytti. Kukaan ei auttaisi, hän oli yksin eikä tiennyt kuinka vapautua. Hän kuunteli ripeitä askelia portaikossa, mies oli poissa.

Michael katsoi kohti tarjotinta, pyyhki silmäkulmiaan ja ryömi sen luokse. Hän söi hitaasti, hän söi jotta selviäisi. Aika kului, kukaan ei tullut. Pienestä ikkunasta hän katsoi vuorokauden vaihtuvan päivästä yöksi. Hän kiersi huonetta, useimmiten istui tai makasi aloillaan ja odotti, rukoili, katui.

Aika kului, hiljaisuus, oli liian hiljaista, ruokaa ei tullut useaan tuntiin. Michael lopulta haki kirjan kirjahyllystä ja ryhtyi lukemaan, nukahti kirja kädessään. Aamulla hän heräsi siihen, kun joku vasaroi. Hän katsoi kohti ikkunaa, josta avautuva vapaus hiljalleen peittyi lautojen taakse, vieden viimeisenkin keinon saada käsitystä ajankulusta. Oli vaikea hengittää, miltei kuin olisi haudattu elävältä. Tämä oli hänen vankilansa, hänet unohdettaisiin ja hän kuolisi; ajatus oli kammottava. Ehkä hän kuolisi nälkään? Ehkä huoneen ovikin naulattaisiin umpeen? Loputtomia kauhukuvioita, toinen toistaan pahimpia, hetkittäisiä toivon pilkahduksia pelastuksesta. Niiden epätietoisten aikojen aikana, Michael rukoili Jumalaa enemmän kuin koskaan aiemmin, usko tuntui olevan ainut turva mikä oli enää jäljellä.

Lyhytkin aika tuntui ikuisuudelta, kun kaikki keinot sen havaitsemiseen oli riistetty. Nälkä voimistui, levottomuus kasvoi, huone tuntui hetki hetkeltä pienemmältä. Kamerat seurasivat, Michael pohti kuinka monta silmäparia seurasi hänen liikkeitään niiden kautta, olivatko ne myös kylpyhuoneessa? Ahdistus kasvoi, huone oli tukahduttavan tummasävyinen. Hän ravasi edestakaisin, kuin villi eläin joka oli ahdettu liian pieneen häkkiin. Ajoittain hän hakkasi ovea ja huusi, kunnes hänen äänensä kävi käheäksi, kunnes voimat hupenivat ja hän valui lattialle polvilleen. ”Selviät tästä, älä luovuta!” Hän hoki itselleen, tuudittaen itseään, haluten löytää lohtua. Oli selvittävä!

Jos joku olisi kertonut hänelle todellisen ajan, jonka hän oli viettänyt yksin, olisi Michael sanonut heidän valehtelevan sillä sen täytyi olla pidempi.

Ricky tiesi mitä teki, hän laskelmoi, halusi sekoittaa pojan mielen murtaakseen tämän tahtoonsa, niin, että jopa silloin, kun tämä lopulta olisi palkittu tietynlaisin vapauksin; liikkumisella yksin ulkona, olisi tämä liian peloissaan paetakseen. Tämä peli oli uutta jopa Rickylle, mutta hän aikoi onnistua siinä, halusi itselleen orjan jota saattoi käyttää seksuaalisesti kaikin tavoin, kaikin mitä hänen sairas mielensä saattoi vain keksiä huvituksekseen. Olisi ollut helppoa ottaa vain joku kadulta, kuten hänen ystävänsä oli tehnyt, mutta Ricky halusi aina mennä askeleen pidemmälle todistaakseen olevansa parempi. Oli kohtalon oikkua, että hän oli saapunut juuri siihen kaupunkiin, että Michael sattui saapumaan juuri siihen pubiin, että poika muistutti sanoin kuvaamattoman paljon sitä poikaa, joka ensimmäisenä oli saanut tuntea ystävänsä pahuuden, pahuuden, joka oli lopulta koitunut tämän kuolemaksi.

Evan, hänen nuorena kuollut ystävänsä kummitteli Rickyn mielessä usein, ei koska olisi tuntenut katumusta tekojaan kohtaan, hänen mielensä oli liian synkkä siihen, vaan koska tämä oli ollut ensimmäinen jota kohtaan oli tuntenut sitä pakottavaa himoa. Evan oli riistänyt oman henkensä, mutta hän oli tehnyt sen näkemättä toista vaihtoehtoa vapautua lapsuuden ystävänsä mielipuolisuudelta. Ricky oli pitänyt tekoa typeränä, ainut mitä hän oikeastaan katui, oli se, ettei saanut leikkiä Evanin kanssa pidempään. Poika oli ollut kaunis, lapsesta asti ja nyt… Michael muistutti häntä niin monin tavoin, Rickyllä oli aina ollut silmää kauneudelle ja tällä kertaa hän halusi pitää kauniin, nuoren lelunsa pidempään.

Hän katseli kuvaruudun kautta uhriaan kyllästymättä, virnuillen itsekseen, kun poika yritti turhaan anoa apua vähäjärkiseltä palvelijalta. Lopulta hän käski ystävänsä laudoittaa ikkuna umpeen saadakseen pojan vankilasta tukahduttavamman. George totteli kuten aina, sillä Ricky ei ollut sellainen ihminen jota uskalsi uhmata, kun oli oppinut tuntemaan hänet. George oli usein ajatellut, ettei Rickyllä tuntunut olevan lainkaan omatuntoa ja nyt hän ajatteli niin entistä vahvemmin. Hän ei sanoisi sitä ääneen, mutta hän oli alkanut tuntea sääliä vangittua nuorukaista kohtaan. Pojan hätkähdyttävä kauneus vaikutti Georgeen eri tavoin kuin se vaikutti Rickyyn, siinä missä Ricky halusi nähdä lisää kyyneliä, oli George alkanut pohtia miltä tuntuisi saada tämä hymyilemään, olla se ihminen joka toisi hieman lohtua. Ricky menisi suunniltaan, jos tietäisi hänen ajatuksensa ja niinpä mies pysyi niistä vaiti.

Pidettyään vankiaan epätietoisuudessa ja vähällä ruualla muutaman päivän, Ricky lopulta päätti mennä tämän luokse. Hän hymyili astuessaan sisään huoneeseen ja katsoi pojan liikahtavan hädissään vuoteella. Haparoiden Michael nousi ja perääntyi huoneen nurkkaan.

”Älä koske minuun!” Poika vaikersi vapisten kovemmin miehen lähestyessä. ”En jaksa! Haluan vapaaksi! Päästä minut vapaaksi!” Tämä huudahteli ja sai Rickyn virneen kasvamaan.

”Se ei ole vaihtoehto, kultaseni.” Hän sanoi ja tuli lähemmäksi, poika nyyhkytti ja vaikersi, oli ajettuna nurkkaan. Ricky painautui tätä vasten ja nuuhkaisi nuoren kaulaa. ”Tuoksut huumaavalle”, hän kuiskasi ja riisti pyyhkeen pojan yltä, kourien tätä kaikkialta, ahmien tämän ihoa huulillaan. Poika vikisi Rickyn kääntäessä hänet rajusti ympäri, levittäessään hätäisesti liukastetta ja lopulta painautuessaan väkisin tämän sisään. Hän painoi hikisen kämmenensä pojan suun eteen, työnsi lopulta sormiaan tämän suuhun ja varoitti puremasta samalla kun työntyi tähän voimalla uudestaan ja uudestaan. Poika oli kuitenkin liian hädissään tapahtuvasta pystyäkseen ajattelemaan järjellä ja puri kuin purikin sormia suussaan haluten vaistonvaraisesti vapautua hyökkääjän otteesta. Ricky karjahti raivosta, iski nuorukaisen otsan seinää vasten ja jatkoi väkivaltaista tekoaan.

Michael oli pyörällä päästään, olisi kaatunut jos ote ei olisi ollut niin tiukka, se tapahtui ja lopulta se oli ohi jättäen kuvottavan kivun jälkeensä. Hän kaatui polvilleen lattialle ja kuuli pian miehen askelien kantautuvan pois huoneesta, ovi kolahti kiinni tämän perässä ja Michael oli yksin.

Päätä särki, hän kaatui käsiensä varaan ja tunsi vartalonsa vavahtelevan kuvotuksesta ja kivusta. Hän tunsi reisiään pitkin valuvan nesteen ja miltei oksensi, mutta mitään ei kuitenkaan tullut ulos. Kylmähiki väreili hänen ihollaan ja Michael puristi silmänsä tiukasti kiinni, pakotti itsensä olemaan ajattelematta tapahtunutta, yritti pakottaa sen ulos tajunnastaan. Lopulta, useiden minuuttien kuluttua hän sai kammettua itsensä jaloilleen ja pakottamaan itsensä kylpyhuoneeseen peseytyäkseen.

 Kaikki oli utuista. Kuinka monta päivää oli jo kulunut? Michael pohti pestessään itseään. Hän aisti veden vartalollaan, nojautui heikosti seinää vasten ja rukoili jälleen mielessään. Hän yritti keskittyä, keskitti ajatukset uskoonsa. Hänet oli kasvatettu uskonnollisessa kodissa, eivät vanhemmat liian tiukkoja olleet, mutta usko oli ollut läsnä. Hänen oma uskonsa ei kuitenkaan perustunut niin paljon Raamattuun, jonka hän katsoi olevan ainoastaan ihmisten kirjoittamaa ja jonka sanoma oli saattanut vääristyä useiden käännösten jälkeen. Aika oli myös tehnyt tehtävänsä, oli otettava huomioon miten maailma oli sen alkuajoista muuttunut. Jumala johon Michael uskoi, oli anteeksi antava ja suvaitseva, hän ei voinut uskoa, Jumalan tuomitsevan rakkautta oli se sitten mitä tahansa. Tämä oli paha paikka, tämän Jumala tuomitsisi ja nyt Michael saattoi vain toivoa, että hänen rukoustaan kuultaisi useiden muiden joukosta.

Michael havahtui kun kylpyhuoneen ovi avautui ja käänsi katseensa Rickyn virnuileviin kasvoihin, hän parkaisi. Miksi jo nyt? Mieshän oli vasta vähän aikaa sitten lähtenyt! ”Älä! En jaksa! En jaksa!” Michael huusi perääntyen kylpyammeessa. Mies hymyili ja tuli lähemmäksi, sulki vesihanan ja otti pyyhkeen, jonka kietoi hänen ympärilleen ennen kuin nosti ylös altaasta. Michael kiemurteli ja vaikersi miehen kantaessa hänet takaisin vuoteelle, lakanat oli vaihdettu, sängynpäädyissä oli kahleet. Ricky ei sanonut mitään, pakotti hänet selälleen makaamaan ja kiinnitti hänen ranteensa nahkaremmeihin, jotka sitoivat hänet aloilleen. Michael koetti potkia, jolloin Ricky löi avokämmenellä hänen poskeaan ja tarrasi kurkusta.

”Yksikin potku vielä niin saat tuntea sen nahoissasi!” Mies karjui. ”Pysytkö aloillasi nyt?” Hän kysyi tiukentaen otettaan ja Michael sai vaivoin nyökättyä. ”Hyvä”, Ricky hymyili ja otti mustan huivin esiin jonka sitoi Michaelin silmien peitoksi. ”Tulen myöhemmin”, mies sanoi sitten ja Michael tunsi tämä nousevan sängyltä, kuuli askeleiden johtavan ovelle ja pian se jo pamahti kiinni tämän perässä.

Käsivarsiin koski, asento oli epämukava ja huivi hämärsi ajantajun entisestään. Michael nyyhkytti vapisten, aika jonka hän vietti sidottuna sängylle näkemättä mitään tuntui ikuisuudelta. Hänen oli nälkä ja jano, hän jaksoi rukoilla ihmettä, joka pelastaisi hänet ja joka ei kuitenkaan saapunut.

Lopulta hän kuuli askeleet, ovi avautui ja sulkeutui, tulija lähestyi vuodetta, side hänen silmiltään nostettiin. Ricky toi kätensä hänen kasvoilleen silitellen hellästi, pyyhkien kyyneleitä sormillaan.

”Pyydä, että saat miellyttää minua suullasi.” Mies käski, Michael vaikersi, sulki silmänsä ja pudisti päätään.

”En ikinä!”

”Etkö?”

”Vihaan sinua,” Michael sähähti heikosti. ”Olet hullu!” Ricky hymyili tähän. ”Haluan vapaaksi!”

”No kultaseni, saat lisää miettimisaikaa.” Mies sanoi ja kietoi huivin takaisin hänen silmiensä ympärille.

”Haluan pois! Päästä minut pois!” Michael huusi kuullessaan askeleiden kantautuvan poispäin huoneesta. ”En jaksa! Ole kiltti!” Hän vaikersi, mutta ovi kolahti uudestaan kiinni.

Poika haukkoi henkeään, kiskoi hyödyttömästi siteitään, paniikki levisi ja tuntui kuin ei olisi saanut henkeä. ’Kuolen, minä kuolen tänne’, hän ajatteli, itki, valitti ja huusi. Kukaan ei tullut. Oli nälkä, väsytti, minuutit kuluivat, tunnit kuluivat. Vartaloa kivisti, Michael makasi liikkumatta, tätäkö se olisi? Kuinka kauan hän joutuisi maata kahlittuna tähän sänkyyn? Hän halusi päästä vessaan, tilanne oli nöyryyttävä. ”Kestät tämän, kestät kyllä. Vielä vähän,” hän kuiskasi itselleen, toivoen, että luottaisi sanoihin paremmin, kun ne puhuisi ääneen. ”Et murru, kestät kyllä.” Hän hoki hiljaa kunnes tunsi hengityksensä tasaantuvan.

Askeleet lähestyivät jälleen, Michael vaikeni ja veti syvää henkeä. Hän tiesi mitä mies halusi ja tiesi, että mies ei epäröisi jättää häntä tähän vaikka koko vuorokaudeksi jos ei saisi haluamaansa vastausta. Askeltein kaiun käydessä yhä lähemmäksi Michael valmistautui nöyrtymään, ei ollut keinoa voittaa tätä, oli vain keino vähentää kärsimystä, oli päätettävä selvitä keinolla millä hyvänsä.

Ovi avautui, mies lähestyi, patja painui miehen alla ja hetken päästä side poistettiin hänen silmiltään. ”No, miten on Michael? Joko annat suusi parempaan käyttöön?”

Poika tuijotti miestä inhoten. ”Pääsenkö sitten irti?” Hän kysyi voipuneena.

”Jos teet työsi niin pääset”, Ricky nyökkäsi.

”Hyvä on”, Michael kuiskasi.

”Hyvä poika”, mies kehui kurottautuessaan avaamaan remmit ja kumartui sitten suutelemaan hänen vastahakoisia huulia.

”Saanko ensin käydä vessassa?” Michael kysyi kohtaloonsa alistuneeseen sävyyn.

”Ole hyvä”, Ricky hymyili ylimielisesti ja Michael tunsi puistatuksen kulkevan ruumiissaan ahatellessaan edessä olevaa. Hän nousi vaivalloisesti, jalat miltei pettivät alta, mutta hän pakotti itsensä hoipertelemaan kohti kylpyhuonetta, tuntien miehen polttavan katseen selässään. ”Älä viivyttele.” Mies komensi Michaelin sulkiessa kylpyhuoneenoven perässään.

Kun Michael palasi huoneeseen, mies istui yhä sängyllä, tummat silmät tarkkailen häntä tiiviisti. ”Tule lähemmäksi.” Hän käski ja Michael pakotti itsensä liikkumaan, jokainen askel tuntui raskaalta.. ”Polvistu eteeni.” Ricky antoi uuden komennon ja jälleen Michael pakotti itsensä tottelemaan.

Häntä heikotti, vartaloa särki yhä kaikkialta eikä hän ollut syönyt sitten edellisaamun. ”Suutele sitä.” Ricky käski, Michael katsahti ylös epävarmana halusiko mies hänen avaavan housut ensin vai ei, muuten käsky ei ollut lainkaan epäselvä sillä hän oli polvillaan miehen reisien välissä. ”Tee se!” Ricky tiuskaisi, toi käden hänen takaraivolleen ja painoi hänen päänsä housujensa etumusta vasten.

Michael puristi silmänsä kiinni, mies ähki ja hieroi itseään hänen kasvojaan vasten, kunnes lopulta avasi housunsa. ”Pistä parastasi, ime, jos uskallat edes näykkäistä hampaillasi, niin vannon että kärsit ja tulet olemaan sidottuna koko viikon!”

Michael ei epäillyt, ettei uhkaus olisi todellinen. Hän nöyrtyi ja yritti parhaansa miellyttää miestä. Se oli kammottavaa, mies repi hänen hiuksiaan, pakotti elimensä syvälle hänen nieluunsa saaden hänen kakomaan ja yskimään, uskomaan että tukehtuisi. Oli vaikea hengittää, leukaa särki, kurkkuun koski, kuola valui alas suupieliä, kyyneleet virtasivat alas kasvoja. Mies ähisi, puhui rivouksia jotka tekivät kaikesta vain entistä epämiellyttävämpää. Tätäkö se tulisi olemaan? Michael pohti tuntien inhon itseään kohtaan nousevan.

Karjaisu, suolainen iljettävä maku täytti hänen suunsa arvaamatta ja Michael panikoitui hetkeksi, olisi halunnut oksentaa tai sylkäistä, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nielaista. Kun Ricky irrotti otteensa, Michael hoippui taaksepäin, ryömi hieman kauemmaksi ja oksensi. Hänen vartalonsa vavahteli, hiki sai hiukset tarrautumaan otsalle. Nieluun koski, kaikkialle koski ja hän halusi vain herätä. Tämän täytyi olla liian kammottavaa ollakseen totta.

”Helvetti!” Mies karjaisi, tarrasi hänen hiuksistaan ja raahasi kohti kylpyhuonetta. Michael kompuroi. ”Saatana! Sinä opit vielä olla oksentamatta!” Ricky nosti hänet kovakouraisesti kylpyammeeseen. ”Pese itsesi, sitten saat pestä sotkun jonka aiheutit!” Michael itki ja valitti, vikisi kylmänveden suihkutessa arvaamatta hänen ylleen.  Mies virnisti julmasti, sulki lopulta hanan.”Nouse, ota tuosta ämpäri ja rätti.” Hän osoitti. Michael yritti nousta, päätä särki eikä hän voinut lakata itkemästä. ”Säälittävää…” Ricky huokaisi. ”Liikettä nyt!” Hän potkaisi pojan kumoon kun tämä ei toiminut tarpeeksi nopeasti. ”Nouse!” Hän käski.

Michael kiristi hampaitaan, pakotti itsensä unohtamaan kivun hetkeksi ja toimimaan ennen kuin mies suuttuisi enemmän. Hän vapisi kauttaaltaan, täytti ämpärin vedellä ja kulki haparoiden takaisin makuuhuoneeseen missä kumartui siivoamaan oman oksennuksensa lattialta. Oli nöyryyttävää olla siinä puolustuskyvyttömässä asemassa. Alasti, niiden julmien tekojen jälkeen, siivoamassa sotkua hänen raiskaajansa ja vapaudenriistäjänsä tarkkaillessa vieressä, miehen jonka käytön oli muuttunut kuin sormia napsauttaen.

”Hyvä, voit viedä ämpärin takaisin kylpyhuoneeseen ja pestä se”, mies sanoi lopulta, nyt jo rauhallisempaan sävyyn. Michael totteli, ei nähnyt muita vaihtoehtoja.

”Tule tänne”, Ricky sanoi Michaelin palattua huoneeseen. Mies osoitti kohti sängynvieressä olevaa nurkkaa. ”Polvistu.” Hän käski Michaelin tultua osoitetulle paikalle, hän nieleskeli kyyneleitään hiljaisena. Mies kaatoi pöydälle tuodusta vesikannusta lasillisen vettä jonka sitten ojensi pojalle. ”Juo”, hän sanoi ja Michael toi lasin helpottuneena huulilleen, hän kurkkunsa oli karhea ja arka, huutamisesta, väkivallasta ja oksentamisesta. Kun hän oli juonut lasin tyhjäksi, Ricky otti sen kovakouraisesti takaisin.

”M-miksi teet tämän?” Michael kysyi itkuisena, kohottaen katseensa mieheen, joka hymyili hänen kysymykselleen katsoen alas häneen, seisoen aivan hänen edessään.

”Koska nautin siitä”, mies vastasi miltei huvittuneena.

”V-vanhempani etsivät minut…” Michael kuiskasi vapisten. ”He löytävät minut…” Tähän mies nauroi.

”Miksi heitä kiinnostaisi?” Ricky kysyi. ”Ovat vain iloisia päästessään sinusta”, hän hymyili ja tarttui kovakouraisesti pojan leuasta, tuoden tämän katseen itseensä. ”Sitä paitsi, olen peittänyt jälkesi hyvin. Michael Wills on kadonnut ja sinä kultaseni, olet nyt veljenpoikani.”

”Olet sairas!” Michael henkäisi ja mies ainoastaan virnuili tähän, silitteli hänen kasvojaan.

”Sinulle on helpompaa hyväksyä kohtalosi kultaseni, kuulut minulle nyt.” Mies siirsi kätensä hänen kaulalleen ja Michael värisi sormien sivellessä hänen ihoaan. ”Elämäsi on minun, olisi sääli jos onnettomuus sattuisi… Mutta joskus niitä sattuu, joskus, kun minua ei totella, kun minua vastaan kapinoidaan, menetän hermoni täysin. Et halua nähdä sitä, kultaseni, joten kuuntele tarkoin; teet niin kuin sanon, kun olen tyytyväinen, sinut palkitaan, kun teet huonosti sinua rangaistaan. Jos haluat päästä pois tästä huoneesta, jos haluat päästä New Yorkiin ja saada liikkumatilaa sinun täytyy läpäistä tämä testi. Minä päätän milloin olet valmis. Voit jo nyt luopua kuvitelmista, että pääsisit koskaan vapaaksi, helpointa on, että alistut. Tunnen paljon ihmisiä, minulla on paljon kontakteja, jos niskuroit, jos yrität karata; sinut otetaan kiinni ja tuodaan aina lopulta luokseni.”

Michael ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä, hän tunsi olonsa avuttomaksi ja kaipasi kotiaan. Hän katsoi hetken miehen synkkiin silmiin nähden vain julmuutta niistä. Mies oli vahva ja kokenut, Michael oli liian hämillään tietääkseen mikä enää oli totta. Ehkä vanhemmat eivät kaivanneet häntä? Epäilys jäyti hänen mieltään. Ketä hänellä todella oli jäljellä kotona, kun ainut ihminen joka oli hyväksynyt hänet täysin, oli kuollut. Mitä väliä millään enää oli? Voisi yhtä hyvin kuolla? – Silti tuo ajatus pelotti, kuolema pelotti ja jäljellä oli jääräpäinen halu elää, jääräpäinen pilkahdus toivoa, että jos vain sinnittelisi, niin ennen pitkää hän voisi herätä tästä kamalasta unesta.

”Testi alkaa.” Ricky sanoi ja nosti kätensä teinin poskelle, jonka katse oli laskeutunut alas lattiaan, murheelliset ruskeat silmät yhä täynnä kyyneliä. ”Pysy tässä kohdassa polvillasi kunnes tulen takaisin, jos onnistut, saat ruokaa, jos epäonnistut niin et. Kamerat tallentavat kaiken.” Ricky virnisti, laski kätensä kohdatessaan hämmentyneen ja anovan katseen, tämä oli aikeissa sanoa jotain, mutta Ricky nosti kätensä merkiksi hiljaisuudelle. ”Kuinka kovasti tahdot syödä?” Hän kysyi, naurahti ja käveli kohti ovea.

Ovi kolahti miehen perässä. Michaelia pyörrytti, nälkä kouristi vatsanpohjaa ja polvet olivat arat jo valmiiksi. Hän puristi silmänsä kiinni, miksi tämä tapahtui hänelle? Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän? Ristiriitaiset ajatukset velloivat hänen mielessään, toinen puoli yllytti kapinointiin vihasi alistua tälle kohtelulle sillä se ei ollut oikein! Toinen puoli, joka muistutti, että hän oli alikynnessä, kehotti jaksamaan ja noudattamaan käskyä; rangaistus olisi ankarampi epäonnistumisesta tai kapinoinnista. Michael puri huultaan, hengitti syvään ja laski numeroita mielessään yrittäen rauhoittua ja saada itsensä ajattelemaan niin kylmän loogisesti kuin mahdollista; paniikille ei saanut antaa valtaa sillä se sai toimimaan typerästi.

Hän punnitsi miehen lupausta päästä New Yorkiin jos selviäisi testistä. ’Rauhoitu Michael, ajattele, ihan rauhassa nyt.’ Hän hoki mielessään, pakottaen itsensä unohtamaan hetkeksi kivun ja sen kauheuden mitä oli jo kokenut. Hän keskittyi hengittämään ja ajattelemaan isoäitiään ja tämän rakkautta, joka antoi voimaa. ’Vaikka annan nyt periksi, voi se olla vain näennäistä. Taistelemalla fyysisesti, en voi voittaa. Mitä tuo hirviö haluaa? Hän haluaa että murrun, haluaa rikkoa minut, tehdä minusta tahdottoman.’ Michael keskittyi, puri hampaitaan yhteen ja keskittyi vain ja ainoastaan ajattelemaan tilannetta niin ulkopuolisesti kuin kykeni. ’Voin antaa hänen tehdä niin, tai voin yrittää voittaa antamalla hänen uskoa voittaneensa. Se on ainut keino selvitä. Hän on jo ottanut ruumiini, mutta mieltäni hän ei koskaan saa!’ Tästä ajatuksesta hän tunsi saavansa uskomattomaa voimaa ja miltei hymyili. Hetken hänen olonsa oli kummallisen seesteinen. ’Et koskaan saa mieltäni, et koskaan saa sieluani.’ Hän hoki itselleen, valaakseen vahvan pohjan päätökselleen. ’On päätettävä selviytyä, toinen vaihtoehto on kuolla.’

Ja kun mies viimein palasi, oli Michael yhä paikalla johon hänet oli komennettu, polvillaan kuten oli käsketty mikä sai Rickyn hymyilemään tyytyväisenä omasta vallastaan. Michael avasi silmänsä ja katsoi vangitsijaansa, katsoi tarjotinta jolla oli ruokaa, anoen ja toiveikkaana. ”Olen yllättynyt,” mies sanoi astuen lähemmäksi. ”Onnistuit, joten saat palkintosi.” Hän lisäsi ja laski tarjottimen pöydälle. ”Nouse.”  Michael henkäisi, hän ei tiennyt kuinka kauan olisi enää jaksanut, hänen jalkansa olivat jäykät, nipistelevät eivätkä tuntuneet tottelevan. Ähkäisten Michael nojautui käsiensä varaan, laski katseensa.

”E-en pysty”, hän vaikersi, laski päätään entisestään miettien hetken. ”O-olen pahoillani”, hän lisäsi alistuneesti, ääni väristen mikä oli osittain laskelmoitua. Mies oli hiljaa, Michael ei uskaltanut katsoa tähän, hän pelasi omasta selviytymisestään, pelasi peliä miehen kanssa jolla oli paremmat kortit kädessään ja häviämisen riski oli suuri. Sanaakaan sanomatta mies astui hänen luokseen ja nosti lattialta, ote ei ollut hellä sen enempää kuin väkivaltainen, se oli luja ja määrätietoinen. Mies ohjasi hänet istumaan tuoliin pöydän ääreen ja veti toisen tuolin itselleen.

”Syö.” Ääni komensi kylmästi ja vaikkei Michael vieläkään uskaltanut katsoa miehen kasvoihin, tarttuessaan haarukkaan hän tiesi onnistuneensa ensimmäisessä siirrossaan ja hiljaa mielessään onnitteli itseään ja kehotti jatkamaan. Oli päätettävä selviytyä, keinolla millä hyvänsä. Hänen mielensä ja sydämensä koskemattomuus olivat vielä suojeltavissa ja niistä Michael aikoi pitää kiinni kaikin voimin.

9.luku 

         Julkaistu 6.7.2010

            My Secret Shore© KOLGRIM

Kommentoinnit vieraskirjaan kiitos 🙂

Guestbook

My Secret Shore HOME