Evan

Auringonvalo tunki väkisin huoneeseen verhojen raosta, Evan makasi sängyllään ja tuijotti vastakkaista seinää. Hän ei uskonut nukkuneensa koko yönä, muistot tapahtuneesta eivät jättäneet rauhaan eikä kipu jonka hän tunsi kirvelevänä ja sykkivänä sisällään olisi edes sallinut hänen unohtaa. Oli vaikea käsittää sitä mitä oli tapahtunut, hän tunsi palan kurkussaan, kiristyksen rinnassaan eikä tiennyt mistä löytäisi voimia nousta. Ehkä hänen ei tarvinnut, lääkäri oli kirjoittanut sairaslomaa kuumeen vuoksi jonka lopulta oli laittanut alkavan flunssan piikkiin kun ei muutakaan keksinyt.


Evanin koko maailma oli muuttunut yhdessä yössä, hänen elämänsä tuntui särkyneen, kaikki mihin hän uskoi ja mitä hän oli toivonut. Kaikki oli palasina hänen edessään eikä hän tiennyt kuinka saisi itsensä koottua. Vielä perjantaina maailma oli vaikuttanut valoisalta ja värikkäältä, nyt se oli ankea ja harmaa ja kaikki ihmiset… Evan tunsi kyyneleen valuvan alas poskeaan ja hän päästi vapisevan hengähdyksen, vieläkään hän ei tahtonut käsittää sitä. Ajatukset Rickystä puskivat hänen tajuntaansa ja saivat hänet vapisemaan kovemmin. He olivat olleet ystäviä… He olivat olleet ystäviä niin kauan… Mutta kuka Ricky oikeastaan oli? Hän muisti miten he olivat leikkineet yhdessä lapsina, muisti kuinka he olivat pitäneet hauskaa nyt nuoruudessa, Ricky oli kannustanut ja tukenut, ollut niin erilainen kuin moni muu joka oli varttunut varakkuuden keskellä… Se puoli jonka Ricky oli näyttänyt hänelle toissa yönä oli vieras ja kammottava, julma ja sydämetön, kuin paholaisen riivaama. Mitä oli tapahtunut?



Hänen äitinsä oli huolestunut, kävi säännöllisesti hänen huoneessaan mittaamassa kuumeen, murehtimassa sitä ettei ruoka maistunut ja jäi koskemattomana pöydälle. Evan ei olisi halunnut äidin murehtivan, vakuutti heikolla äänellä parantuvansa pian vaikka samalla epäili voisiko koskaan täysin parantua siitä mitä oli tapahtunut.  Lily tuli käymään päivittäin, istui hänen vuoteensa vierellä ja silitti hellästi hänen otsaansa kyseli mitä voisi tehdä hänen hyväkseen.  Evan piteli tytön kättä omassaan, sulki silmänsä ja toivoi voivansa palata ajassa taakse, voivansa unohtaa kaiken. Jos Lily tietäisi totuuden, ei tämä haluaisi enää koskea häneen, kukaan ei haluaisi. Evan myös pahoin pelkäsi ettei mitenkään voisi vältellä Rickyä loputtomiin, pelko joka osoittautui pian todeksi.


Muutamia päiviä ja hän oli jälleen jalkeilla, yritti palata normaaliin arkeen ja löytää siitä parannuksen. Koulua oli vielä muutama viikko jäljellä ennen kesälomaa ja muutamana iltana viikossa sekä viikonloppuisin hän kävi töissä paikallisessa kahvilassa, joka oli erikoistunut pirtelöihin. Hän oli harrastanut uimista myös useamman vuoden ja oli treenannut ahkerasti valmentajansa kanssa heinäkuun lopulla järjestettäviä kisoja varten. Tapahtuneen jälkeen, Evan ei kuitenkaan halunnut enää osallistua harjoituksiin tai kisoihin, sillä ei olisi osannut selittää mustelmia kehossaan saati esiintyä luontevasti vähissä vaatteissa muiden edessä. Hänen valmentajansa oli ymmärrettävästä syystä sekä hämillään että jokseenkin kiukkuinen hänen yhtäkkisestä ilmoituksestaan.  Evan yritti ohjata ajatuksensa opiskeluun ja työntekoon, tehdä itsestään niin kiireisen ettei ehtisi ajatella sitä mitä oli tapahtunut, myös Lily närkästyi nopeasti hänen kiireyteensä. Oli kuitenkin helppo vedota väsymykseen kun Lily alkoi ihmetellä miksi seksi ei enää kiinnostanut häntä samalla tavoin kuin ennen. Kiire oli myös hyvä syy vältellä Rickyn seuraa, se että hän oli paljon muiden seurassa ja vain vähän yksin.



Evan oli aina ollut ahkera, työskentelyn hän oli aloittanut jo neljätoistavuotiaana ensin jakamalla lehtiä, sitten auttamalla siivouksessa kahvilassa ja viisitoistavuotiaana hän oli päässyt jo kassatyöskentelyyn. Hän halusi auttaa vanhempiaan, hankkia varoja opiskeluaan varten. Opiskelussaan ja harrastuksessaan hän oli aina ollut tunnollinen, hän tavoitteli stipendiä hyvään kouluun jompaakumpaa polkua pitkin. Hän halusi tulla eläinlääkäriksi tai menestyneeksi uimariksi. Jälkimmäisen unelman hän oli jo haudannut, mutta ensimmäinen tuntui yhä jollain tavoin mahdolliselta ja Evan yritti kaikin tavoin laittaa energiansa ja ajatuksensa sen saavuttamiseen jotta voisi unohtaa ystävänsä teon. Hänestä tulisi eläinlääkäri, Lilystä tulisi hänen vaimonsa ja he muuttaisivat jonnekin kauas, kenties toiseen maahan, kauas Rickystä.


Mutta Ricky ei pysynyt kauaa poissa, Ricky ei sallinut hänen unohtaa tai päästä karkuun otteestaan. Ensimmäisen kerran Ricky alkoi ilmestyä hänen työpaikalleen huomattuaan Evanin muutoin yrittävän vältellä häntä ja Evan ei voinut olla huomaamatta häntä jo heti sillä hetkellä kun Ricky astui liikkeen ovesta. Rickystä huokui itsevarmuus tämän astellessa kahvilan poikki kohti baaritiskiä, vino hymy kasvoillaan, tummat silmät porautuneena häneen. Evan huomasi vapisevansa entisen ystävänsä intensiivisen katseen alla, hän halusi paeta, mutta pakopaikkaa ei ollut. ”Yksi kahvi.” Ricky tilasi, Evan ei vastannut, kaatoi Rickylle kupin ja laski sen hänen eteensä. Hän ei katsonut toisen silmiin sanoessaan hinnan ja Ricky kaivoi setelin taskustaan.


”Pidä loput”, tämä virnisti ja Evan katsoi kahdenkymmenen dollarin seteliä kädessään ensin hämillään ja sitten hermostuneena; hän ei halunnut Rickyn rahoja. Hän löi kahvin hinnan kassaan ja vaihtorahat hän työnsi sotaveteraanien avustuspurkkiin tiskillä.


”Veteraanit kiittävät.” Hän mutisi ja siirtyi palvelemaan uutta asiakasta samalla kun tunsi Rickyn tarkkailevan häntä.


”Ensi lauantaina, töiden jälkeen, tule meille. Vanhempani ovat poissa.” Ricky sanoi asiakkaan mentyä. Evan tunsi sykkeensä nousevan, hermostuneisuus kasvoi ja hän katsoi jokseenkin avuttomana salissa olevia asiakkaita.



”En.” Hän lopulta vastasi, niin uhmakkaana kuin pystyi. ”Ystävyytemme on irtisanottu.” Hän lisäsi hiljaa ja kääntyi järjestämään kuppeja vain saadakseen jotain tehtävää. Ricky naurahti sarkastisesti.



”Voi Evan, ystävyydellä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.” Ricky vastasi ja Evan tunsi kylmät väreet selkäpiitään pitkin. ”Sinä olet minun.”


”Älä luulekaan!” Evan sähähti hiljaa ja kääntyi katsomaan Rickyä. ”On asioita joita rahasi eivät voi ostaa ja minä olen niistä yksi. Olet kuvottava.” Ricky katsoi häntä ja virnisti.


”Älä ole niin varma Evan. ” Ricky sanoi ja nosti kupin huulilleen. Lopulta hän laski tyhjän kupin tiskille. ”Nähdään pian.” Hän sanoi ja poistui tyynenrauhallisena ulos kahvilasta.


Evan ei tiennyt miten saisi tilanteen ratkaistua, hän ei uskonut että voisi kertoa totuutta kellekään, kuka edes uskoisi häntä? Evan ei ollut kuullut kellekään tapahtuneen tällaista, miehiä ei raiskattu, hän ei ollut enne kuullut vastaavasta ja koko juttu oli äärimmäisen nöyryyttävä ja ällöttävä. Evan pohti jos voisi muuttaa, jos vanhemmatkin suostuisivat muuttamaan, mutta millä tekosyyllä? Kun hänen työvuoronsa päättyi sinä iltana kahvilan sulkeuduttua hän tuli parkkipaikalle jonne oli jättänyt autonsa: kuusikymmentäluvun alun vanha Ford, joka oli todella jo nähnyt parhaat päivänsä, mutta se oli paras mihin hänen rahansa olivat riittäneet. Auto ei kuitenkaan käynnistynyt ja bussit olivat jo menneet. Kahvila oli myös jo suljettu ja vanhempi työntekijä oli juuri hetki sitten lähtenyt parkkipaikalta. Evan käveli läheiselle puhelinkioskille aikomuksenaan soittaa kotiin vain todetakseen ettei puhelin toiminut sillä joku oli katkaissut luurin johdon. Evan kirosi; kotiin oli kuuden kilometrin matka ja joko hänen olisi käveltävä tai etsittävä toimiva puhelinkioski. Hän ei ehtinyt kävellä pitkälle kun kuuli auton ajavan hänen takanaan, Evan kääntyi katsomaan ja säikähti nähdessään ajajan olevan Ricky. Jotenkin sillä hetkellä hän tiesi, että Ricky oli sekä hänen autonsa hajoamisen että puhelinkioskin toimimattomuuden syynä. Evan kiiruhti turhaan askeliaan.


Tie oli hiljainen ja pimeä. Ricky ajoi hänen edelleen ja pysäytti autonsa, astui ulos ja avasi pelkääjän puolen oven. ”Tule sisään.” Se ei kuulostanut pyynnöltä, pikemminkin käskyltä. Evan pysähtyi, katsoi ympärilleen, yksi auto kiisi heidän ohitseen.


”Kävelen mieluummin.”  Evan totesi ja Ricky naurahti.


”Kuule, sinun on parempi totella minua, sillä usko pois, voin tehdä elämästäsi hyvin vaikean. Sama koskee perhettäsi.” Ricky tuli lähemmäs. ”Raha tuo valtaa Evan… Kumman sanan uskot painavan enemmän?” Hän kuiskutteli ja kosketti hänen poskeaan saaden Evanin värähtämään. ”Osaan olla aika uskottava… sinähän sen tiedät parhaiten, eikö niin?”

Evan puri hampaitaan yhteen ja katsoi muualle. ”Ei vaatisi edes paljoa ja isäni varmistaisi ettei sinun isäsi saisi enää mistään töitä… Töistä on kadonnut tavaraa, olen nähnyt niitä teidän kotona.” Evan katsoi toiseen silmät leiskuen.


”Valehtelet!” Hän sähähti.


”Valehtelenko?” Ricky kysyi ja kallisti päätään. ”Ehkä isäsi ehti piilottaa tavarat ennen kuin asiaa tutkittaisiin. Niin minä sanoisin. Jos kerrot kellekään totuutta Evan, niin vannon, että keksin paremman tarinan jolla tuhoan maineesi, et saisi kunnon opiskelupaikkaa enää mistään. Sitä paitsi, kukaan ei uskoisi sinua.” Ricky sanoi sen kaiken niin kevyesti, niin vakavalla ilmeellä, että Evan tiesi tämän tarkoittavan sanojaan. ”Ei Rita koskaan varastanut talostamme mitään, en vain pitänyt hänestä.” Rita oli ollut heidän perheensä taloudenhoitaja ja Evan muisti naisen hyvin. Jopa hän oli kuitenkin uskonut, kun Ricky oli kertonut kuinka nainen oli pitkään varastanut heidän rahojaan sekä hänen äitinsä koruja. Miksi hän ei olisi uskonut ystäväänsä, joka kertoi kaiken niin vakuuttavasti? Evan tunsi painon lisääntyvän harteillaan, puristus kasvoi hänen rinnassaan, he olivat olleet ystäviä yli kymmenen vuotta ja koko sen ajan Rickyn oli onnistunut huijaamaan häntä siitä millainen oikeasti oli.


”Tule kyytiin.” Ricky sanoi uudestaan ja piteli auton ovea auki. Evan tunsi olonsa turraksi, hänen mielensä kävi läpi erilaisia vaihtoehtoja, mutta sillä hetkellä mikään ei tuntunut tuovan auttavaa vastausta jolla pääsisi tilanteesta. Hän voisi yrittää käydä Rickyn kimppuun, mutta se olisi äkkipikaistuksissa tehty ja toisi lopulta enemmän hankaluuksia kuin hyötyä. Evan oli tarpeeksi rationaalinen ymmärtääkseen sen. Vailla sanoja, hetkellisesti nöyrtyneenä hän istuutui autoon. Ovi kolahti kiinni, Evan sulki hetkeksi silmänsä toisen pojan kiertäessä auton kuljettajan puolelle voitonriemuinen virne kasvoillaan. Evan tiesi, jo ennen kuin näki ettei suunta ollut hänen kotinsa, tiesi mitä seuraava pysähdys tarkoittaisi ja ajatus kuristi hänen kurkkuaan. Pimeä syrjäinen pysähdyspaikka keskellä ei mitään, Rickyn auton takapenkillä, se tapahtui uudestaan ja radiossa soi Aerosmithin ”Dream On”.


Kun se oli ohitse, Ricky kyyditsi hänet kotiin kuin ei mitään, hymyili ja huikkasi: ”Nähdään pian!” Ja sanat jäivät toistumaan Evanin tajuntaan painajaismaisena rytminä. Vaikka hän kuinka hankasi ihoaan suihkussa, niin kauan kunnes se oli punainen ja ärtynyt, ei se vienyt pois sitä iljettävää epäpuhtauden tuntua. Isäkin lopulta hermostuneena jylisi oven takaa ettei saisi kuluttaa kaikkea lämmintä vettä, sillä vesikin oli arvokasta.


Seuraavana päivänä, hänen tultuaan koulusta hän löysi Rickyn isänsä seurasta olohuoneesta. ”Katso mitä saimme, Evan!” Isä intoili uuden väritelevision edessä, joka tuntui kolmin kerroin isommalta kuin heidän vanhansa, joka oli laskettu lattialle syrjään. ”Sain kuukaudentyöntekijä palkinnon! Ricky toi sen juuri, muuten olisin saanut sen vasta huomenna töissä.” Isä jatkoi painaessaan television päälle ja yrittäessään säädellä antennia. Evan katsoi entistä ystäväänsä, joka virnisti ja Evan tiesi virneen takana välittyvän sanoman; Rickyn uhkaukset eivät olleet leikkiä. Hänen äitinsä ja sisarensa olivat kaupassa ja vain hän ja isä olivat todistamassa television saapumista, Evan epäili ettei ollut mitään palkintoa ja myöhemmin, jos hän ei tekisi niin kuin Ricky tahtoi tämä olisi yksi niistä varastetuista tavaroista. Jotenkin Ricky saisi kaikki muut uskomaan sen.


”No, minun pitää nyt mennä. Nähdään myöhemmin!” Ricky hymyili katsellen Evania.


”Nähdään Ricky, sano isällesi kiitos!” Evanin isä sanoi täysin uuden television lumoissa. Rickyn isä oli kiireinen ja hädin tuskin nähty hahmo töissä tavallisten duunareiden parissa. Evan tiesi että oli epätodennäköistä että televisio nousisi puheeksi sitä kautta ja Ricky tiesi sen myös.


”Minä sanon!” Ricky lupasi ja käveli Evania kohden. ”Pian…” Tämä kuiskasi ohi mennessään ja Evan sulki silmänsä; hän ei tiennyt miten päästä tästä tilanteesta.


Evan ei saanut nukutuksi, jos hän hetkeksi torkahtikin havahtui hän pian hereille nähtyään painajaista Rickystä. Ei ollut ketään jolle hän olisi uskaltanut puhua tapahtuneesta. Kaikesta huolimatta hän yritti jatkaa elämäänsä, yritti keksiä keinon päästä irti, mutta Ricky jatkoi hänen piinaamistaan koko kesäloman. Ricky tiesi milloin hänen vanhempansa eivät olleet kotona ja hyödynsi tilanteen. Edes hänen oma huoneensa ei ollut enää pakopaikka ja tapahtumaa pahensi se, että Evanin pikkusisko Linda oli ollut kotona Rickyn raiskatessa hänet lukitun oven takana. Hikinen kämmen hänen suunsa edessä, varoituksen sanat hänen korvaansa vasten siitä mitä tapahtuisi jos hän huutaisi. Ja Evan kuuli koko sen ajan kuinka Linda lauloi olohuoneessa iloisesti, huusi oven takaa josko he haluaisivat mehua ja Ricky pakotti hänet vastaamaan; ”Myöhemmin!” Ajatukset kuolemasta olivat syntyneet jo aiemmin, mutta voimistuivat erityisesti sen päivän jälkeen.


Toki ihmiset hänen ympärillään alkoivat huomaamaan hänen muuttuneen olemuksensa, hän oli kalpea ja väsynyt, vaitelias. Mutta kun he tivasivat syytä ei Evan osannut vastata. Kun olotila jatkui, hänen äitinsä passitti hänet lääkäriin, halvin mahdollinen jonka tutkimus oli ehkä samanarvoista. Mies kysyi kärsikö hän masennuksesta ja Evan vastasi olkiaan kohauttamalla ja lähti kotiinsa masennuslääkereseptin kera. Lily oli myös huolissaan, ehkä osittain loukkaantunut hänen äkillisestä muutoksesta ja siitä ettei Evan kertonut sille syytä.


Evanin isoveli työskenteli autokorjaamolla ja oli ottanut Evanin auton korjattavakseen työaikansa jälkeen. ”Joku oli katkaissut johdot…” Trevor ilmoitti Evanin tultua noutamaan autoa viikkoa myöhemmin. Hän katsoi pikkuveljeään mietteliäänä, joka ei vaikuttanut yllättyneeltä.

”Tiedätkö kuka sen olisi voinut tehdä?” Trevor kysyi ja Evan kohautti olkiaan.


”Ilkivaltaa varmaan…” Evan vastasi vaimeasti. ”Joillakin nuorilla on ollut tylsää…”


”Niin kai.” Trevor nyökkäsi. ”No, nyt se kuitenkin pelittää…” Hän sanoi ja ojensi pikkuveljelleen avaimet. ”Oletko varma ettet ole missään vaikeuksissa?” Hän kysyi ja Evan hymähti.


”Missä vaikeuksissa minä olisin?” Hän kysyi muka huolettomasti muttei kuitenkaan vaikuttanut siltä.


”Äiti kertoi, että lopetit uimisen?”


”En vain jaksanut enää…Töitä ja opiskelua, jostain oli luovuttava.” Evan vastasi. Trevor nyökkäsi vaikka piti veljensä päätöstä outona ja yhtäkkisenä etenkin kesäloman aikana jolloin Evanilla olisi pitänyt olla enemmän aikaa myös harrastukselleen. ”Minun on nyt mentävä töihin, kiitos Trevor.” Ellei tämä sitten ollut tosiaan täyttänyt työvuoroilla kaikkea vapaa-aikaansa; Trevor pohti.


”Ei kestä, nähdään sunnuntaina!”


”Nähdään…”


**^^**^^**


Evanin uimavalmentaja pyysi häntä käymään luonaan joitakin päiviä ennen kisoja, kai yrittääkseen vielä kerran ylipuhua hänet osallistumaan. Evan meni miehen luokse, josta oli vuosien saatossa tullut enemmänkin kuin pelkkä valmentaja,  Derek oli kolmekymppinen saksalaista syntyperää oleva mies, joka oli toiminut nuorten uimavalmentajana jo liki kymmenen vuotta. Hän oli jämäkkä, mutta reilu, osasi kannustaa oikealla tavalla, tarpeeksi rento tullakseen hyvin juttuun nuorempien kanssa. Evan piti miestä enemmän ystävänä kuin valmentajana.


”Miksi halusit lopettaa treenaamisen?” Derek kysyi suoraan. He istuivat miehen olohuoneessa juomassa kahvia.

”On vain niin kiire… ” Evan kohautti olkiaan. ”Tuntuu kuin revittäisiin joka suuntaan ja…” Evan huokaisi väsyneenä. Hänen silmänalusensa olivat tummuneet, uupumus oli läpinäkyvää.


”Ja?” Derek kysyi kallistaen päätään. ”Evan, tunnen sinut tarpeeksi hyvin ja tiedän kuinka intohimoisesti suhtauduit uintiin, tarvitsen paremman syyn kuin kiire sille miksi lopetat kuin seinään.” Mies katsoi häntä vakavana, nojautuneena eteenpäin, seinäkello tikitti äänekkäästi sivummalla ja hermostutti Evania entisestään. Hän hieroi käsiään yhteen tuijotti niitä välttääkseen Derekin katseen, lopulta Evan kohautti olkiaan avuttomasti.


”Miksei se riitä? Ehkä en ole tarpeeksi hyvä…”


”Vielä kuukausi sitten olit toista mieltä.” Derek huomautti. ”Mitä sinulle on tapahtunut?” Hän kysyi. ”Voit puhua minulle. Vannon että mitä tahansa se on, mitä tahansa kerrot, se ei lähde tästä huoneesta jos niin haluat.” Evan vääntelehti hermostuneena ja Derek tiesi että kyse oli jostakin vakavasta. Pojan silmät kostuivat, mikä tuntui nolottavan tätä entisestään. Lopulta Evan  veti vapisevan hengähdyksen.


”Oletko koskaan joutunut jonkun sinulle läheisen pettämäksi?” Evan kysyi hiljaa.



”Mitä tarkoitat?” Derek kysyi. ”Liittyykö tämä tyttöystävääsi?”


”Ei. Ei todellakaan.” Evan katseli ikkunaa kohti. ”Luulet tuntevasi jonkun ja sitten… Kaikki muuttuu eikä sitä voi korjata millään.”



”Onko joku satuttanut sinua?” Derek kysyi, Evan vilkaisi häneen nopeasti.


”Minun on nyt mentävä. Kaikki on hyvin, minulla ei ole enää vain aikaa uimiselle… tai kiinnostusta. Olen pahoillani. ” Evan nousi, nappasi reppunsa ja kiiruhti ovelle. Derek seurasi poikaa.


”Evan, odota….” Hän pyysi, mutta tämä ei kuunnellut, avasi oven ja kiiruhti autolleen huikaten vielä kerran pahoittelunsa. Derek seisoi hämillään asuntonsa ovella, samaan aikaan kun Evan lähti hänen kumppaninsa ajoi pihaan ja sivummalla Derek pisti merkille toisen auton joka lähti seuraamaan Evania. Hän ehti juuri ja juuri tunnistaa kuljettajan Rickyksi, jonka tiesi Evanin ystäväksi ja joka oli ollut usein seuraamassa tämän harjoituksia. Derek aavisti, että mikä tahansa Evanilla oli vinossa, se liittyi Rickyyn. Hän uskoi voivansa selvitellä asiaa myöhemmin.


”Oliko tuo Evan?” Hänen kumppaninsa Chad kysyi kävellessään häntä kohti. Derek nyökkäsi.



”Hän todella aikoo lopettaa uinnin.” Hän sanoi ja päästi toisen miehen edellään sisälle ennen kuin sulki oven ja tervehti tätä suudelmalla. He yrittivät pitää matalaa profiilia suhteensa osalta, sillä molemmat tiesivät ettei sitä hyväksyttäisi ja pahimmassa tapauksessa Derek saattaisi menettää työnsä, jos hänen valmennettaviensa vanhemmat saisivat selville.


**^^**^^**

 


”Jos minulle tapahtuisi jotain, Matt, lupaatko pitää Lilystä huolta?” Evan kysyi eräänä päivänä vieraillessaan ystävänsä luona.

”Mitä ihmettä sinulle tapahtuisi?” Toinen poika kysyi hieman epäuskoisen naurahduksen säestämänä ja Evan yritti hymyillä kohauttaessaan harteitaan.


”En tiedä, jotain voi aina tapahtua… jos tapahtuisi… Lupaatko?”


Matt kurtisti kulmiaan. ”Onpa sinusta tullut synkkä viime aikoina, pohdit kummallisia… Onko kaikki hyvin?”


”On…” Evan vakuutti, joskaan ei onnistunut kuulostamaan kovin uskottavalta. ”Olen kai lukenut liikaa uutisia viime aikoina ja…” Hän kohautti jälleen olkiaan. ”Kaikki on hyvin.”


Matt katseli häntä hetken mietteliäänä. ”Lohduttaako sinua sitten jos vastaan kyllä?” Hän kysyi ja Evan hymyili ja nyökkäsi, Lily oli tullut aina hyvin juttuun Matin kanssa ja hän uskoi, että jos Lily ei olisi seurustellut hänen kanssaan olisi tyttö saattanut kiinnostua Matista


”Lily on minulle tärkeintä koko maailmassa.” Evan tunnusti. Matt naurahti ja löi häntä leikkisästi olalle.


”Romanttinen hölmö…” Hän vitsaili tietämättömänä niistä synkistä ajatuksista jotka risteilivät hänen ystävänsä ajatuksissa.


*^*^**^**

”Ajattelin, jos hakisin Dubliniin opiskelemaan.” Evan sanoi eräänä iltana Lilylle koulun alettua kesälomien jälkeen, yrittäessään vielä löytää toisen ratkaisun voimistuville ajatuksille kuolemasta.


”Miksi?” Lily kysyi jokseenkin närkästyneenä. ”Entä minä?”


”Ajattelin, jos muuttaisit kanssani?” Evan ehdotti hiljaa. Hän oli tullut Lilyn luokse ja he loikoilivat tytön sängyllä. ”Minulla asuu täti ja serkkuja siellä, alkuun voisimme varmasti asua heidän luonaan, kunnes löytäisimme oman asunnon.”


”Minä olen Kalifornian tyttö, en voi sietää sadetta. Irlannissahan sataa lähes koko vuoden.” Lily hämmästeli.  ”Täällä on parempi.” Hän lisäsi, suukotti Evanin poskea ja katsahti suljettua ovea kohti ennen kuin toi kätensä pojan rinnalle vihjailevasti. ”Voisin lukita oven…” Hän kuiskutteli. He eivät olleet harrastaneet seksiä yli kahteen kuukauteen ja tilanne alkoi ahdistaa Lilyä. Evan värähti, tarttui hänen käteensä ja siirsi sen rinnaltaan ennen kuin hivuttautui istumaan.



”Ei nyt Lily.” Evan sanoi ja tyttö katsoi häneen loukkaantuneena.

”Mikä sinua vaivaa nykyisin?” Lily tiuskaisi. ”Loukkaannuitko siitä etten halua muuttaa Dubliniin kanssasi? Vai etkö vain halua minua enää?”


”Lily…” Evan vaikersi ja katsoi tyttöä surullisin silmin. ”Kyse ei ole siitä…”



”Mistä sitten?!” Lily nousi vuoteelta. ”Mikä sinua vaivaa? Olet muuttunut! Onko sinulla joku toinen?”



”Ei… Ei ole ketään toista… Rakastan vain sinua, tiedät sen.” Evan tunsi kyyneleet silmissään.


”Sinulla on kumma tapa osoittaa se…” Lily totesi. ”Kerro nyt mikä sinun on?” Hän kysyi rauhallisemmalla äänellä.


”En tiedä…” Evan ähkäisi. ”Huono olo kai…” Hän toi kätensä otsalleen ja sulki hetkeksi silmänsä. Lilyn katse muuttui huolestuneeksi.  ”Anteeksi, Lil…” Tyttö istui takaisin hänen vierelleen ja toi kätensä hänen hiuksilleen.


”Sinun pitäisi mennä lääkäriin.” Hän totesi.


”Olen jo käynyt”, Evan vastasi, laski kätensä ja katsoi Lilyä; häntä inhotti nähdä tyttö niin huolestuneena. ”Ja olen kunnossa… väsynyt vain…”


”Teet liikaa töitä.”



”Ehkä”, Evan myönsi.



”Höllentäisit vähän… jooko, minun vuokseni?” Lily aneli ja Evan hymyili väsyneenä.



”Älä ole huolissasi.”


”Jos sinä haluat muuttaa…” Lily aloitti. ”Eikö joku lämpimämpi paikka kävisi?”


”Australia?” Evan ehdotti, vaikka tiesi ettei heillä kummallakaan olisi varaa matkustaa niin kauas etenkin kun kumpikaan ei tuntenut ketään Australiasta. Mutta ehdotus sai Lilyn hymyilemään.


”Nyt puhut jo asiaa.” Lily virnisti ja painoi suudelman hänen otsalleen.


”Minun on nyt mentävä… Jutellaan myöhemmin.” Evan sanoi vaimeasti, koitti hymyillä ja nousi ylös sängyltä ennen kuin kumartui suudellakseen Lilyn poskea. ”Rakastan sinua.” Hän kuiskasi.


”Minäkin sinua.” Lily vastasi ilman pienintäkään aavistusta, että se oli viimeinen kerta kun hän enää näkisi poikaystäväänsä.


**^^**^^**

Seuraavana päivänä, kun Evan oli valmistautumassa kouluun Ricky tuli uudestaan hänen luokseen. Evanin pahaa aavistamaton äiti päästi Rickyn sisään lähtiessään töihin, kertoi Evanin olevan huoneessaan.


Vasta oven avautuessa ja sulkeutuessa Rickyn perässä tämän astuttua huoneeseen Evan havahtui tämän läsnäoloon. Hyvin pian hän myös ymmärsi olevansa talossa yksin entisen ystävänsä kanssa. Ricky kävi yhä häikäilemättömämmäksi, itsevarmemmaksi, käytti uusia keinoja nöyryyttää. Samalla hän mursi Evanin viimeiset toivonrippeet siitä, että voisi päästä tästä eroon vain muuttamalla toisaalle. ”Minne tahansa menet Evan, löydän sinut aina.” Ricky kuiskasi lähtiessään.


Kipu ja nöyryytys sai Evanin voimaan pahoin, vessassa käyminenkin oli tuskallista eikä hän tiennyt kuinka pahasti oli loukkaantunut. Hän pelkäsi, oli vailla vastauksia mitä tehdä ja Ricky oli uhannut tulla uudemman kerran jo samalla viikolla. Evan ei nukkunut, hän teeskenteli joka päivä perheelleen kaiken olevan kunnossa ja lähtevänsä normaalisti kouluun vaikka jäikin kotiin lukiten ovet, tarkastaen ikkunat vainoharhaisena ja hermostuneena. Hän tunsi kehonsa olevan sairas, olo oli jatkuvasti huono eikä hän kehdannut puhua asiasta sillä se vaatisi selityksen jota hän ei voinut antaa.  


Olisi vain päivien kysymys kunnes koulusta soitettaisiin. Evanin isä säilytti asetta työhuoneessaan, se oli lukitussa kaapissa, mutta isä oli näyttänyt hänelle avaimen sijainnin vain muutamaa kuukautta aikaisemmin koska ajatteli Evanin olevan tarpeeksi vanha ja halusi tämän voivan puolustaa taloa ja perhettä jos itse ei olisi paikalla. Evan ei tiennyt mitä isä tarkalleen ottaen pelkäsi, tuskin ryövärit olisi niinkään kiinnostuneita heidän vaatimattomasta omaisuudestaan.


Nyt hän kuitenkin löysi itsensä tutkimasta asetta muutamaan otteeseen päätöksen vielä muhiessa hänen päässään. Lopulta se tuntui ainoalta ratkaisulta hänen uupuneelle olemukselleen. Kuolema toisi rauhan, päättäisi kaiken. Samalla päätös oli raskas ja sai hänet itkemään. Mielessään hän rukoili anteeksiantoa Jumalalta ja perheeltään.


Lopulta päätöksen ollessa valmis, hän tunsi jonkin asteisen rauhan laskeutuvan sisälleen.

Jokin osa hänessä halusi uskoa, että Ricky kokisi tekojensa seuraukset hänen ratkaisunsa päätteeksi, tuntisi syyllisyyden taakaan koko lopun ikänsä. Hän oli soittanut Rickylle aiemmin ja pyytänyt tätä tulemaan käymään puolenpäivän jälkeen, jotta Ricky olisi se joka löytäisi hänen ruumiinsa. Evan kirjoitti jäähyväisensä ensin perheelleen ja sitten Lilylle, sanat tulivat paperille vapisten, hän tiesi tuskan jonka jättäisi jälkeensä.



”Rakkaat vanhemmat.



Antakaa minulle anteeksi. En enää löydä muuta ratkaisua, muuta keinoa paeta. Uskokaa, että yritin. Ei ole mitään sellaista mitä olisitte voineet tehdä tai sanoa toisin, minulle olitte aina parhaimmat vanhemmat! Se joka ajoi minut ratkaisuuni ei löydy perheemme sisältä, mutta läheltä minua.


Olen säästänyt rahaa, jos niistä hautajaisten jälkeen jää jotain yli, toivon että säästätte ne Lindan opiskeluun. Älkää tuhlatko hautajaisiini. Pidättehän myös Lilystä huolta? Hän tulee tarvitsemaan tukeanne. Rakastan teitä, anteeksi etten jaksanut.


-Evan-


Kirjoitettuaan kirjeen, hän taitteli sen pöydälleen ja otti uuden palan paperia.


”Rakas Lily”, hän kirjoitti alkuun päättäväisesti, mutta huokaisi ja sulki silmänsä. Hänen kätensä vapisi, kyyneleet kerääntyivät hänen silmiinsä, ja hetken oli sumeaa. ”Nämä ovat vaikeimmat sanat jotka olen koskaan joutunut kirjoittamaan. Sanat joita en olisi uskonut joutuvani kirjoittamaan.” Evan puraisi huultaan, pyyhkäisi kyyneleet silmäkulmastaan. ”En vain näe enää muuta keinoa löytää rauha. Myönnän, että minua pelottaa ja samalla olen kuitenkin päätökseni tehnyt.  Älä koskaan epäile rakkauttani, olet ollut minulle kaikki se mitä koskaan olisin rakkaudelta osannut toivoa. Olet huomannut jonkin muuttuneen ja syy ei ole sinussa tai perheessäni, se on minua lähellä enkä pääse pakoon. Jotakin niin hirvittävää etten  tälläkään hetkellä osaa kirjoittaa sanoin, se särki minut, eikä sille tule loppua…

Tiedän, että tulee vielä päivä, kun löydät jonkun toisen. Tapaat miehen joka on arvoisesi ja joka rakastaa sinua yhtä paljon kuin olen itse rakastanut. Haluan, että olet onnellinen Lily! Rakas Lily… Anna minulle anteeksi etten ollut vahvempi. Jos taivas on olemassa ja jos Jumala antaa minulle anteeksi tekoni, odotan sinua siellä. Elä elämäsi ja ole onnellinen, naura ja rakasta! Muistele välillä aikoja kun olimme onnellisia, mutta älä jää niihin kiinni, lupaathan?

Ikuisesti sinua rakastaen,

 Evan”


Hän sulki kirjeen ja kirjoitti Lilyn nimen sen päälle ja viimeisenä lyhyen viestin Rickylle ennen kuin katsoi viimeisen kerran ulos ikkunastaan; aurinko paistoi ja Evan hymyili haikeana. Hitaasti hän sulki verhot, tarttui aseeseen ja kävi istumaan sängylleen. Hänen kurkkuaan kuristi ja hän nieleskeli muutaman kerran. Hän antoi katseensa kiertää huonettaan, hymyili surullisena sisarensa Lindan piirtämälle kuvalle koko perheestä ennen kuin laski katseensa aseeseen kädessään ja tarkisti sen viimeisen kerran. ”Hyvä Jumala, anna minulle anteeksi. En tiedä mitä muuta tehdä.” Evan kuiskasi. Pian se olisi ohi, hän ei luultavasti ehtisi edes tuntea kipua. Evan nosti aseen ohimolleen, veti vielä muutaman kerran syvää henkeä. Ricky tulisi pian, aikaa ei ollut. Hänen sormensa asettui liipaisimelle, Evan puristi silmänsä kiinni, ei ollut aikaa. Hän painoi lopulta liipaisinta ja hiljainen, lohdullinen pimeys sulki hänet syleilyynsä.         Julkaistu 22.3.2015

            My Secret Shore
            © KOLGRIM

Guestbook

 My Secret Shore HOME