38. New Silent

A/N: Betad by Charity ❤️

Chapter 38

Morning dawned; a path of light ran across the room from the cap between the curtains. Michael stared numbly at the source of light, he blinked once, twice, a steady ache consuming his existence. His chest rose and fell, he was alive, but what an odd existence it was.

His hand shackled to the railing of the bed, and he existed only so that the monsters could devour his body a little longer. He existed, waiting for the death they would eventually surrender him to.

The beddings had been changed, it was clean and the stench of the crimes of the previous night no longer violated his nostrils. He wasn’t sure he had slept, he wasn’t sure how much time had passed. He ached all over, but he was alive, the pain reminded him of being alive. And then his stomach growled, reminding him of these simple things that staying alive required.

This was hell, he had been here before, but now it looked and felt different. Ricky delayed his suffering, playing with him for the one last time. One of the men had been the same one who had visited the restaurant a week earlier and asked what portion of fish he recommended.

The man had left him a generous tip and all the while the man had just operated as a scout for Ricky. Michael had thought he would have learned to identify the monsters, but they were too cunning at times.

He didn’t know if he would have enough strength to fight anymore. His mood shifted. The fact that Jean was involved in this, working with Ricky, seemed to crush him. Everything that had been done to him the previous night and earlier…. And Jean… He could never have believed, not even in those weak, dark moments of Jean, in those bursts of violence and jealousy. This revenge planned with Ricky… It felt too cruel and cold. Insensitive. Jean knew what Ricky was!

And Ricky’s words kept repeating in his mind: ‘We also took care of Jean’s ex-boyfriend together.’ It was one of many things he had never learned from Jean’s past. The man had been silent about the details of his youth. Jean rarely talked about his family even though Michael had tried to ask. “They’re not worth remembering,” Jean had always stated when he had tried to ask.

The noise from the door startled him, it creaked open quietly. Michael felt his body tense, were they coming back already?

 Jean stepped in, carrying a breakfast tray. Michael frowned, watching the man quietly as he closed the door behind him. He scanned the room, knowing Ricky, there had to be a camera hidden somewhere.

Jean closed the door behind him, walked to the window, and lowered the tray on the table before he opened the curtains to allow more light into the room. He then turned in Michael’s direction and seemed to startle slightly when their eyes met.

The flash of insecurity was quickly brushed off as Jean approached with determination. He leaned closer to him, “medicine,” he merely whispered before kissing him forcefully and Michael had no way to stop him.

The man forced a pill into his mouth with his tongue and grabbed his throat. The grip wasn’t so tight that it would have felt suffocating yet it scared Michael.

“Just swallow it down…. It will numb the pain,” Jean breathed close to his skin and licked his cheek. The man grinned and got up and went to get the tray from the table. Michael stared at him, still confused, angry, and scared at the same time. However, he decided to swallow the medicine given by Jean, there was that moment of indifference, why should he care if it would kill him?

“I brought you breakfast,” Jean said. Michael laid there naked with nothing to shield his body with. The blanket had fallen to the floor or left there; Jean wasn’t sure. He saw bruises, bruises starting in his arms, thighs, and hips. The handcuff had been set so tight that Michael could barely move. Jean took the blanket from the floor and gently placed it to shield Michael’s nudity.

”So, I’m not dying today… or is that my last meal?” Michael asked with a pained voice that hardly carried. His eyes filled with both fear and hatred, the pain of this horrible awareness of what would wait.

“It’s not the last,” Jean said quietly.

“Do you know how it happens? Will he shoot me, will he use a knife? Or will you all just rape me until I die?” His voice broke at the end, hoarse from all the screaming and… Jean lowered his gaze and felt his eyes watering as he saw them running down Michael’s face.

Jean knew he had no right to cry, he shouldn’t show his emotions. The monster had its firm eyes on his every reaction, he was sure of it.

He needed a drink, oh how he longed for it, just one sip, surely it wasn’t too much to ask?

“I don’t know,” Jean admitted with a sunken voice. He came closer and lowered the tray on the nightstand.

Michael gazed at the steaming teacup, half an orange, chopped apple, croissant, and a glass of orange juice. It felt ludicrous that Jean was offering him such a beautiful breakfast after the ugliness he had been forced to endure the previous night.

Tears still ran slowly from his eyes. Jean had treated him badly, but he could have never imagined anything like this from him. What had been true between them? And that pill Jean had given it wasn’t Ricky’s idea. How had Jean managed to get it past the monster? Why did he now offer relief when he had been the one to help bring him into this hell.

 “Michael, I-” Jean started quietly as he dug the handcuff key Ricky had given him. He loosened his shackles so Michael could sit up to eat if he wanted to. He shook his head and cleared his throat, ”you can sit up if you want.”

Michael turned to his side and moaned, his hand was numb, and sore after a long time in the same position. He rolled awkwardly to his side, closing his eyes for a moment, gritting his teeth as he tried to shift into a more comfortable position.

“Why Jean? Do you hate me so much, that I have to die like this?… When do you and… Ricky? God, I do not understand.”

“It’s not what you think,” Jean said quietly, switching from English to French and Michael looked at him, frowning. He wondered if any of the other monsters spoke French.

“I don’t even know what I think,” Michael gasped, speaking French now as well, ”you told Ricky where to find me.”

”My weak moment, really weak,” Jean whispered looking irritated.

“He’s watching us. There must be cameras here,” Michael said quietly looking at Jean in disgust.

“Maybe,” Jean sat on the bed and brought his hand to Michael’s thigh, caressing him, and Michael tried in vain to escape the touch. Jean brought his hand to his crotch. ”If there are cameras here, he has to see me bring you this discomfort,” he said and Michael closed his eyes bitterly, ”if you hadn’t started the affair with Samuel, we wouldn’t be in this mess.” Jean continued and grabbed a tight grip on Michael’s hair. ”I would have protected you,” Michael let out a harsh, dry chuckle and spat in Jean’s face.

”That’s for your protection!” he spoke. Jean growled and tucked his hair tighter, before slapping his face with an open palm.

”Do you want my help or not?” he asked, ”do you want to die here, or will you be mine?” Michael narrowed his gaze and breathed excitedly.

“Do you think Ricky would let you go, Jean? No, all of this,“ Michael closed his eyes for a moment, ”he doesn’t care about anyone but himself and is willing to sacrifice anyone if it benefits him in any way,” Michael looked into Jean’s eyes again. ”You’re the scapegoat and he’s going to kill us both, I’m sure.” Jean gritted his teeth.

“Maybe, but the most important thing is that he thinks I think I’ll survive. And I’ll survive if you want to survive with me. I saved you once and I’m ready to save you again, but then you will belong to me.” Michael watched the man quietly, tensely. Jean had to be mad, with a divided personality or something.

Jean wanted to be his savior while at the same time he was the one who had gotten him into this hell.  He had arranged to get him here only so that he could save him again. At the same time, he was placing his own life at risk.

The truth, however, was that there were too many men, and he alone was too weak. Jean’s help would at least provide an opportunity. Michael was silent, his throat tightening. Ricky was a sadist and no matter the way he had planned his murder, it would hardly be quick. “I want to be free, Jean…” Michael whispered hoarsely. “I don’t want to die, not this way…” Death would mean Ricky would win. He couldn’t let that happen.

”Do you promise me we’ll be together again?” Jean asked hopefully. Michael despised the man’s means; love was dead between them if it ever had been breathing in the first place.

 He didn’t know how Jean imagined they would get away, the men held power. Still, at that moment, Michael was ready to seize even that small opportunity.

“Help me,” Michael pleaded, ”I need you, Jean.” It seemed difficult to say, but it was true. He would never forgive Jean for this, but right now the man had to believe he could be compensated for his actions.

Ricky’s games couldn’t go on for long, anymore. Sam knew who the man was, Ricky danced on the edge of the abyss and Michael wondered if the man understood it. For him, though, could it be too late? Oh, how he still thirsted to see the final destruction of the monster. If a man were not stopped, Lord only knew how many more lives he would still devour before his death.

“We, get out of here, together. Trust me,” Jean whispered and planted a new kiss on his lips.

**^^**^^**^^

Sam hadn’t slept. Anxiety about Michael’s fate felt like physical pain in his chest. Sam drooped in front of the kitchen table and drank his fifth cup of tea while staring at his cell phone that was placed on the table in front of him. He hoped the cell phone would ring and he would be notified that Michael had been found. Authorities were now also investigating Ricky’s possible involvement and Sam hoped to be informed that the man was still in his home country. It would only be worse for Michael if Ricky was behind his disappearance.

When his phone suddenly started to ring for an alarm, Sam was startled and almost spilled his tea. He had set it the previous morning, to remind him and Michael to leave early to get Michael’s parents from the airport. With a heavy heart, he turned off the alarm and brought his hand to cover his eyes for a moment. His eyes stung, an uncomfortable feeling in his throat that refused to set. Michael had been expecting this day so much. Now that excitement haunted his consciousness. That sparkle in his eyes, his smile, the soft chord of his laughter when…

“It feels so surreal! I’ll finally get to see them tomorrow! I feel both excited and nervous at the same time!” They had been getting ready to leave for work. Michael had planted a warm, enthusiastic kiss on his cheek that Sam could now feel ghosting against his skin.

How unlucky the timing… Sam thought, swallowing bitterly, his lower lip quivered as the tears forced their way from his eyes. Michael’s parents would be just as excited if not more … He didn’t know how to face them. How would he tell them that Michael had gone missing again? He didn’t know what to say, but there was no time to dwell on it.

Sam got up and forced himself into action. With heavy steps, he walked to the bedroom to change. Michael’s t-shirt and the shorts he had slept in, were left on top of the bed. On the bedside table was a teacup left by Michael the previous morning. There was still a third of tea in the cup, they had left in a hurry. It brought tears in his eyes, and another wave of pain gripping his chest, unlike any pain he had ever experienced. “You have to come back. Come back,” he whispered brokenly.

With a heavy heart, Sam arrived at the airport. People started walking out of the gates. Sam raised a sign against his chest: Mr. & Mrs. Wills. He looked broken and miserable and knew it.

The woman was beautiful; dark brown, naturally curly hair, slim and stylish. The man next to him was tall, bulky, but not fat. In the picture Michael had shown, the man’s hair had been dark brown, almost black, but now it was almost completely gray. Sam wondered if Michael’s disappearance had grayed the man faster.

The couple looked around and Sam knew they were looking around in expectation to see their son at long last. His heart felt heavy to witness that excitement on their features and the knowledge of how it would soon crumble before him.

And indeed, the excitement slowly melted to make way for a worried confusion when they saw him and the sign he was holding. The woman was still looking around for her son, clearly not wanting to see what Sam’s face told.

The man reached for his wife’s hand and pulled her alongside him, gently guiding her towards where Sam stood. The woman still held confusion on her features, but the man already seemed to know that the news he would soon hear would pain him. His features had hardened, the joy Sam had briefly seen in his blue eyes, now replaced with worry.

”Samuel?” The man asked and Sam nodded miserably, he lowered the sign to his side.

“Henry Wills,” the man held out his hand and Sam grabbed it, not immediately finding his voice. The man’s eyes were watery and glimmering. The woman still looked around anxiously.

”Where’s Michael?”

“I’m sorry,” Sam spoke with a hoarse voice, ”he couldn’t make it,” he swallowed. This was not the place to talk.

”Did he have to work after all?” The woman looked at him still not wanting to believe what she already saw in his gaze. Warm-brown eyes, so like Michael’s, were already filled with tears that the woman was desperately trying to fight.

“Maybe we could talk somewhere more private,” Sam suggested quietly.

“No… This can’t happen,” she began to sob, ”tell me that he’s okay!”

People that walked by eyed them curiously. Sam swallowed.

 “Tell me he’s okay! I want to see my son!”

”Shh… Evelyn, calm down,” the man gently pulled his wife into his arms.

”I’m sorry, Michael disappeared last night… Police have already been notified,” Sam’s voice was hollow with grief. This was awful. This was a nightmare. The woman began to cry, moaning as if in physical pain, and Sam felt himself fall deeper into that grim reality. The mother’s creeping grief seemed to drag him further down to the horrible spiral of despair. He didn’t honestly know if Michael would come back.

** ^^ ** ​​^^ **

Henry Wills felt a painful stab in his chest. At that moment, God seemed to mock him. At that moment, his faith faltered, but it was not the first time. During those five years, faith had often faltered but he had managed to come to terms with his God. God tested; however, this test might be one too many for him to get past.

But as Evelyn collapsed, he found the power to put aside his pain for a moment and the feeling that he wanted to throw himself on the ground and give up. He was strong and shared that strength with his wife, who had lost hers. He would refuse to believe that he would never see his son again.

They arrived at Samuel’s apartment. The atmosphere was strange. They were in an apartment where their son had only been a day earlier. In the company of a man whom their son loved and who loved him. The young man was broken, that was obvious. Yet he managed to act sensibly and support himself in a way that Henry appreciated.

They were all silent in the wake of the burst. Sam offered to make tea and they accepted the offer. Five years of longing and now they were so close. Henry looked around, there were a lot of pictures. Grief squeezed his chest. He had wondered if his son would have changed much.

In the picture his wife had grabbed, Michael smiled happily in Samuel’s embrace. The boy had grown up, of course, but he still looked the same as he remembered. Henry’s eyes began to water again.

Tears welled up in Evelyn’s eyes and the woman trembled. She had believed she could finally close her son in her arms, imagined she could apologize and assure her love. Henry put his hand on her shoulder. “Why,” she moaned, ”why…”

Henry pulled her into a securing hug. He could not answer, no words were found.

“He can still be found. Michael will be found soon,” Henry then assured with a whisper, ”he has to be found.”

Police came to visit Sam’s apartment and received confirmation of Sam’s account. Michael was the same boy who had disappeared five years earlier from Plymouth, England.

At the same time, they learned that Richard Larkin had left New York two days earlier. Sam felt that horrible stab in his chest, he now knew Ricky was behind Michael’s disappearance even though it couldn’t be confirmed. They were also told that they had tried to reach Mr. Larkin concerning another disappearance.

It was a meager comfort that the authorities took the situation seriously. Michael’s disappearance five years earlier had been reopened and Ricky’s possible involvement was investigated.

The truth was, that the false front Ricky had created for himself had already started to crack well before Jean contacted him.

Richard Larkin had survived for years, of many crimes, rape, kidnapping, and even murder. It had only been a matter of time before his arrogance would take the best of him and grumble that well-played front, revealing piece by piece all the horrid obscenity behind his surface.

ⒸKolgrim

Chapter 39

Päivitys: Olet yhä sinä

5.luku on viimein julkaistu, kertokaahan kolahtaako vai ei. 🙂

Hahmo kuvat on myös päivitetty, jos ette vielä ehtineet vilkaista niin löytyy täältä. Kaikki ei tällaisia kaipaa, mutta osa ehkä? Onko yhtään sellaisia miten itse kuvittelette kyseiset henkilöt?

Markosta ja Jessestä löysin myös omat, olin tylsistynyt yksi päivä enkä saanut kirjoitetuksikaan, joten… 😅 Ne voin lisätä myöhemmin, jos kiinnostaa?

Foolish games/Lapselliset leikit, character pictures

This is for you who enjoy seeing what characters might look like. I altered ”Misha’s” hair and eye color to make him more like what I see him. (but I do not have such great programs for it so…) Also adjusted ”Joni’s” eye color. I admit his character is the most difficult for me to find because well I’ve described him so eye-catching, you know 😉 But this guy’s face stayed with me, so I thought, okay, good enough, you’re ”hired,” at least for now. 😅

I do not own these pictures, these are random guys found from the internet, for them I’d like to say, thank you and I’m sorry for borrowing your pictures 😅

And ”Jami’s” hair and eye color have also been altered. Ivo and Chis got to stay as they were, heh.

What do you think? Would love to know!

update; Joni&Misha

New chapter is up; You’re still you chapter 2. Would love to hear your thoughts!

I’m sorry it took so long, I’ve been busy editing and real life.

Now I hope our Eastern border will remain calm so I can keep on writing 😂 I read that some American news article, claimed that people near the east border here are panicking and restoring food and checking where the nearest bomb shelters are, I’m sure that there’s always some who are, but most are laid back I assure you. (I checked the bomb shelter issue when the whole thing started 😅) Anyway, there’s lots of dark humor and joking, and exchanging memes about Putin and their war. The Kremlin group is crazy.

I expect some shit from them, but they’re just digging their own grave. Let us hope this war will end soon and that the Russians would find a better and more sane leader…. 🇺🇦❤️💪

Huhtikuun terveisiä

Pahoittelen muutamien viikon hiljaisuutta. Olen päivittänyt Rakkautta ja särkyneitä sydämiä tarinaa, voit lukea sen tästä linkistä; 39.luku.

Tämän luvun jälkeen luvassa on enää yksi tai korkeintaan kaksi lukua kyseiseen tarinaan. Ajatuksena on jokseenkin helpottavaa, saada tuo piakoin käärittyä kasaan.

Nyt olen muokkaillut tarinoita enimmäkseen Englanniksi ja lukenut paljon, joka selittää hiljaisuutta. Muutokset olen tehnyt ”Foolish games tarinaan” Wattpadissa, niiden uudistettujen lukujen siirto tänne on vielä kesken ja sitten sama muokkaus pitäisi tehdä Lapsellisiin. Ne ovat toistaiseksi hyvin pieniä muutoksia ja olen suunnitellut muutamaa isompaa, mutta nyt näitä tarinoita on vähän liikaa työstettäväksi samaan aikaan. 🙈

Vannon, että pian keskityn Jonin ja Mishan uusimpiin käänteisiin. Ja mitä Kamiliin ja Nikoon tulee: odotan inspistä. Myönnettäköön, että nyt on vähän liian monta rautaa tulessa.

Kommentoikaa, reagoikaa jos haluatte piristää päivääni ja ruokkia kirjoitusinspistä ☺️.

Mukavaa vappua kaikille!

You’re still you; Chapter 1

An update available for Joni’s and Misha’s story; Chapter 1

Betad by Charity ❤️

Would love to hear your thoughts on it, I know I keep asking though I rarely get a response, but maybe one day? 😅

You can leave feedback here or at the end of the chapter 😉 So far this story is only published here and later on Wattpad, where I’ve managed to move edited chapters of ”Foolish games” and now moving ”So just pull the trigger” -There’s really been quite horrid amount of spelling and grammar errors, so I am quite touched that you who are still here, have managed to overlook them. Thank you for that!

Perjantai kuulumisia

Kuten varmasti moni jo huomasi, 4.luku on julkaistu ”Olet yhä sinä tarinaan.” Havahduin kuitenkin keskellä yötä ajatukseen, että hetkinen, nyt sinä kyllä sekoilit aikaeroissa ihan huolella! 😅 (Syytän korona eristäytymistäni.)

Tuossa aiemmin julkaisemassa versiossa laiton aikaeron nurinkurin, mutta nyt se on korjattu. Huvittavinta on, että kun aloitin kirjoitusprosessia, muistin ja vielä tarkistin, että kyllä; Lontoo -2 tuntia. Mutta en tiedä, väsyneet aivoni sitten käänsivät sen päinvastoin.🙄 – Kertokaa, jos törmäätte hulluuksiin teksteissäni!🙈

On hassua mitä 6 päivää eristyksissä tekee ihmiselle. Tänä aamuna hieman arastellen jo hiippailin yläkerroksissa miettien, että onkohan tämä nyt sopivaa ja en kai levittele nyt mitään viruksia enää? Nyt huomaan taas istuvani täällä kellarissa koneeni kanssa, kun totuin olemaan täällä.

Tämä oli kyllä ihan mielenkiintoinen kokemus. Erikoinen loma, koska minun oireet oli tosi lieviä jo alun alkaen, ja pari päivää olen voinut jo aika hyvin, mutta päätettiin pelata varman päälle, kun jouduin joka tapauksessa tyhjentää työkalenterini. Muu perhe säästyi koronalta! Mieheni toi säännöllisesti ruuat tarjottimella maskin kanssa ja minulla oli täällä oma elokuvateatteri läppärini lisäksi. Lapsille hän välillä huuteli ”Ei saa mennä kellariin, äiti on kipeä!” Tuli vähän ruttoinen olo…. Välillä itse kävin portailla etäisyyden päästä vilkuttelemassa lapsille ja tiedustelemassa heidän päivästään. Tämä oli ihan mukavaa, palvelu pelasi, ai että. Mieheni harmillisesti kuitenkin totesi, ettei mene läpi, jos kerran kuukaudessa sairastun koronaan🤔 😂

Mutta kertokaa toimiiko korjaukset, kivaa viikonloppua! 🙂

Tony (Vaiti)

Terveisiä edelleen täältä kellari karanteenista, jossa vointi on jo aika hyvä, mutta pelataan varman päälle 😅 (muu perhe välttynyt tähän asti.)

Olen kirjoittanut, enimmäkseen kääntänyt ja lukenut muiden kirjoittajien wattpad tarinoita, mutta myös suomeksi on tullut tekstiä ja ”Olet yhä sinä” 4.luku edistyy, kenties saan sen tällä viikolla jo julkaistua.

Päätin julkaista artikkeleihin raakileen Tonyn näkökulmasta, tämä on eräänlainen väliluku, joten se voi nyt aluksi tulla tähän 🙂 Olkaa hyvä ja mielipiteet/ajatukset erittäin tervetulleita! Tuntuuko turhalta tms.?

********

Tony:

Ne muistot kulkivat loputtomana virtana hänen tajunnassaan. Kesäyöt olivat raikkaita ja niillä nummilla tunne oli kuin ketään muuta ei olisi maailmassa. He ratsastivat, Michael oli siinä parempi, hän seurasi. Toisen ylväs muoto hevosen selässä piinasi nyt hänen uniaan. ”Minun puolestani voitaisiin luopua autoista kokonaan, eikö tämä ole parasta ikinä Tony?” Michael oli hymyillyt ja he ratsastivat lähelle kallionkielekettä katsellen kauas merelle.

”Oi mutta kyllä sinä autoja pian kaipaisit!” Tony vakuutti, hänen takamustaan jo jomotti, toki auton kyydissä oli miellyttävämpää istua.

”Kaipaisinko?” Michael oli kääntänyt päätään ja katsonut häneen. ”Kaipaisinko todella? Ajatelle, mikä vapaus, jos voisi olla vain näin!”

Vapaus. Heidän ystävyytensä. Se oli ollut kummallinen symbioosi. Ja se oli tuntunut… Se oli tuntunut luonnolliselta aina siihen asti, kun oli hätkähtänyt niihin ajatuksiin, kun aikuisuuden kynnys oli hiipinyt lapsuuden ja nuoruuden sekaan, hetkenä, jona oli kaikkia niitä ja ei vielä täysin mitään. Muutos, jossa leikin raja hämärtyi.

Lapsina, he olivat leikkineet sotaa, toinen oli vihollinen ja toinen jahdannut. Tai he olivat samaa heimoa ja paenneet näkymätöntä vihollista. Ja viimeinen kesä Irlannissa, lapsuuden leikit olivat jo kauan jääneet.

”Muistatko?” Michael oli kuiskannut. Ketään ei ollut missään ja he olivat juoneet yhdessä, salassa hankittuja juomia.

”Osaatko vielä leikkiä?” Michael oli pohtinut. ”Saisitko minut vielä kiinni?” – Saisiko hän?

Tony oli saanut. Michael oli maannut hänen allaan, hymyillyt. ”Sait minut. Sinä voitit.” Michael oli kuiskannut ja se oli ensimmäinen kerta, kun Tony olisi halunnut suudella ystäväänsä. Ensimmäinen kerta kun hän oli ajatellut sitä, mutta hän oli kieltänyt ajatuksen yhtä nopeasti kuin se oli syntynyt. He olivat nousseet, molemmat kai yhtä hämillään, Tony tiesi sen nyt, mutta siitä ei puhuttu. Katse, Michaelin silmissä, jonka tarkoituksen hän vasta myöhemmin ymmärsi.

Ja se suudelma Michaelin huoneessa… Kuinka se olikaan piinannut hänen ajatuksiaan! Se hetki siellä pihalla, kun Michael oli… Kun… Michael oli sanonut ääneen sen mitä he molemmat olivat ajatelleet, mutta Tony ei ollut valmis myöntämään sitä. Se oli kieroutunutta, väärin! – Toki sen täytyi olla väärin?

 ”Olette kuin eri näköiset kaksoset kiinni toisissanne”, hänen veljensä William oli joskus nauranut. ”Siellä missä Michael on ei Tony ole kaukana!” Niin… he olivat aina olleet yhdessä, tehneet kaiken yhdessä, ei siinä ollut järkeä. Niissä tunteissa ei ollut järkeä, olla nyt homo, mutta että vielä ystävän kanssa, jota muut kiusoittelivat veljeksi! Ei, ei Michael koskaan ollut veli… Hän oli… Sielunkumppani? –Hänen humaltunut mielensä oli kerran ehdottanut ja Tony oli kiireesti työntänyt ajatuksen syrjään.

Hän ei ollut valmis, se oli tullut liian äkkiä, liian varhain. Kun muut olivat ihmetelleet, miksi Michael oli lähtenyt kotiinsa niin äkisti niistä juhlista, oli se hämmennys mölähtänyt hänen suustaan. ”Sanoi, että on rakastunut minuun”, Tony muisti naurahtaneensa ja muut pojat näyttivät enemmän tai vähemmän järkyttyneiltä. Epäuskoisilta aluksi.

Täh?” Tom oli kysynyt. ”Rakastunut sinuun, mitä hittoa?”

”En minä tiedä, halusi suudella…” Hän oli ottanut hörpyn ja kuuli moitteen mielessään. ’Minä suutelin Michaelia. Minä tein sen aloitteen…’ Ja Michael oli vastannut siihen, innokkaasti ja se oli tuntunut…. Se oli tuntunut oudolta… hyvältä, liian hyvältä…hän oli tuntenut halua ja se järkytti kaikista eniten.

”Hyi helvetti. Hah. Michael on homo! Vittu Michael on homo!” Tom oli vaikuttanut jotenkin kummallisen riemastuneelta. Eikä Tom ollut tuhlannut aikaa levittää tietoa. Samaan aikaan Tony oli vasta yrittänyt sisäistää asiaa. Hän ei voinut olla kiinnostunut ystävästään, hän ei ollut homo! Se oli iljettävää. Sen täytyi olla iljettävää. Ja niin, ensimmäistä kertaa elämässään hän ei puolustanut ystäväänsä, ensimmäistä kertaa hän oli seurannut tilanteen eskaloitumista hiljaa vieressä. Hän valitsi helpoimman tien.

Michael oli vahvempi, hän oli ajatellut. Michael otti sen järjettömän paskan vastaan hänen petoksensa kylkiäisenä. Ja joka kerta, kun hän muisteli sitä syksyä ja päiviä ja viikkoja hänen petoksensa jälkeen, ennen Michaelin katoamista, Tony vihasi itseään.

Jos olisi aikakone… Hän oli myöhästynyt vain päivän, vain yhden päivän. Ja vaikka hän ei sinäkään päivänä ollut vielä täysin valmis myöntämään rakkauttaan, hän oli ollut valmis asettumaan Michaelin tueksi.

Joitain päiviä katoamisen jälkeen Evelyn oli antanut hänen olla itsekseen Michaelin huoneessa. He kaikki olivat sekaisin huolesta ja yrittivät ymmärtää mitä oli käynyt. Tonya piinasi se katse Michaelin silmissä, niinä viimeisinä päivinä ja se heidän toistaiseksi viimeiseksi jäänyt keskustelunsa tai riitansa oikeammin!

Hän oli seissyt avuttomana ystävänsä huoneessa tietämättä mitä haki sieltä. Jonkinlaista selitystä, vihjettä, jotakin joka kertoisi missä Michael oli? Hänen sielunsa huusi ja sydän… Hän tunsi puristuksen, kuin joku olisi pidellyt sydäntä kämmentensä välissä ja puristanut niin lujaa, että tuntui kuin särkyisi pirstaleiksi. Se oli epätodellista, kuin kävelisi unessa, josta ei voinut herätä ja… Michael tulisi takaisin, pakkohan hänen oli? Ja seistessään siinä huoneessa, hänellä oli jatkuvasti tunne, että pian Michael tulisi ovesta. Hän odotti askelia portaissa, halusi kuulla ne niin kiihkeästi, että säpsähti toiveikkaana kuullessaan kuvitellut narahdukset.

Mutta Michael ei tullut. Hän otti mukaansa ystävänsä hupparin kaapista, suunnittelematta asiaa, se oli vain jotain mitä hän teki ja havahtui viimein omasta huoneestaan. Hän istui sängylleen, katsoi paitaa sylissään ja nosti sen kasvoilleen; Michaelin tuoksu…. Ja se oli ensimmäinen kerta, kun Tony todella itki. Se oli järkyttävää huuto itkua, sellaista, jota hän oli kuvitellut, etteivät miehet tekisi ja koko sen ajan hänen takaraivossaan jyskytti: ”Tule takaisin, tule takaisin…” Tony olisi antanut mitä tahansa saadakseen ystävänsä viereensä. Hänen äitinsä oli käynyt ovella, mutta antoi hänen itkeä pahimman yli ennen kuin tuli istumaan hänen viereensä ja veti itseään vasten. Äiti ei sanonut aluksi mitään, antoi hänen itkeä rintaansa vasten ja sillä hetkellä Tony ei ollut jaksanut edes hävetä sitä järjetöntä kaipausta.

Häntä piinasi se katse, jolla Michael oli katsonut häntä. Häntä piinasi se tuska, jonka oli aiheuttanut ja häntä piinasi, että oli ajanut Michaelin jonkun saamarin perverssin kynsiin. Se oli sietämätöntä.

Huhut kiersivät kylää. Osa uskoi Michaelin valinneen kadota ja valinneen ettei ottanut perheeseensä yhteyttä. Ensimmäinen osa oli osittain totta, Michael oli valinnut lähteä. Mutta kaikki, jotka tunsivat Michaelin hyvin eivät uskoneet hetkeäkään, että tämä olisi valinnut pitkittynyttä hiljaisuutta. Jotain pahaa oli tapahtunut. Viranomaiset tuntuivat uskovan teorian myös, sillä jäljet oli peitelty niin tehokkaasti. Pariisiin saapumisen jälkeen Michaelista ei tuntunut olevan ainuttakaan havaintoa. Ja se, että miehestä, jonka kanssa hänet oli nähty, ei oikein saatu kaivettua mitään muuta kuin erilaisia tekaistuja henkilöllisyyksiä.

Tomin suhtautuminen oli ollut lapsellista ja sydämetöntä. Hän ruokki huhuja mielellään, naureskeli Michaelin varmaan nauttivan vanhojen pervojen patjana olemisesta. Tony oli tiennyt, että Tom oli kadehtinut Michaelia, tämän ulkonäköä ja huomiota, jota Michael oli saanut. Se miten paljon Tom puhui Michaelista ja tämän homoudesta, perverssien käsissä, tuntui kuitenkin olevan loppupeleissä jotain muuta. Se tunteeton kylmä tapa, jolla Tom oli muille puhunut asiasta, sai Tonyn eräänä iltapäivänä menettämään hermonsa.

He olivat ajautuneet sanaharkkaan ja Tony oli piessyt Tomin koulun pihalla. sillä seurauksella, että Tom oli joutunut sairaalaan tikattavaksi ja hän oli joutunut muutamaksi viikoksi erotetuksi koulusta. Mutta Tom oli osallistunut tappeluun yhtä lailla, yllyttäen Tonya ja ihmiset olivat myötämielisiä Tonyn hermojen menetystä kohtaan; uskottiin että hänen parhaan ystävänsä katoaminen oli iso tekijä. Tom ei lopulta kehdannut nostaa syytteitä.

Tony oli rikki. Hän ei lopulta halunnut palata kouluun. Michaelia ei ollut löytynyt, kuukaudet kuluivat eikä tästä kuulunut pihahdustakaan. Jotain pahaa oli tapahtunut. Se suru tuli aalloittain ja tuntui puristavan rintaa, niin että ajoittain tuntui mahdottomalta hengittää ja selvitä.

Kun Tony täytti kahdeksantoista seuraavan vuoden maaliskuussa, ajatus lähteä merille ja etsiä ystäväänsä voimistui. Hänen äitinsä yritti puhua järkeä, vihjasi Michaelin todennäköisesti olevan jo kuollut. Se nostatti ainoastaan raivon ja päättäväisyyden. Michael ei ollut kuollut ja hän etsisi tämän, hän ei koskaan lopettaisi etsimästä, hän ei koskaan lopettaisi toivomasta.

Hän haki töihin rahtialukselle ja pääsi, paljolti hänen setänsä suositusten ansiosta. Hän vietti lähes kolme vuotta maailmalla, työskennellen eri aluksilla ja aina vapaa hetkinään eri satamissa hän kiesi, hän etsi, ystävänsä kuva mukanaan, välillä näyttäen sitä ihmisille, joita tapasi, ymmärtäen kuinka epätoivoista hänen etsintänsä oli.

Hänen ensimmäinen kokemuksensa miehen kanssa… Rostockin satamakaupunki, hän oli juonut… ajatukset Michaelista piinasivat päivin ja öin… Hän oli vaeltanut sinne homo clubille ja se nuorukainen… hetken hän oli ajatellut, halunnut sen niin kiihkeästi olevan… Ja hän lähestyi, kosketti toisen olkapäätä ja tämä kääntyi. Utelias hymy toisen nuoren miehen kasvoilla, joka ei ollut Michael… Hän ei ollut Michael… Tony halusi tämän olevan… Halusi niin kovasti ja sinä yönä, tuo nuori mies antoi hänen uppoutua kuvitelmaansa, antoi hänen kutsua itseään sillä nimellä… Motellihuone lähellä sitä klubia. ”Älä käänny…” Tony rukoili painautuessaan toisen selkää vasten, hamuten lämmintä ihoa tämän niskassa huulillaan, sipaisten ruskeita hiuksia pehmeästi sormillaan. Hän halusi niin kovasti. Michael. Toinen mies huokaisi halukkaana, kun Tony kosketti tätä, mutta he eivät puhuneet. Mielessään Tony oli Michaelin kanssa ja kirosi niitä hetkiä omissa toimissaan, jotka olivat vieneet hänen ystävänsä… Jos hän olisi vain… He olisivat voineet… Kesäyöt Irlannissa, nummilla Skotlannissa… Salassa, suojassa… He olisivat voineet… Jos hän olisi myöntänyt ja uskaltanut…

Hän oli saanut mahdollisuuden ja antanut sen lipua sormiensa välistä, hän olisi voinut… Sinä yönä hän harrasti seksiä toisen miehen kanssa ja se oli… Se oli tyydyttävää, hyvää, mutta… Se ei ollut Michael ja se piinasi häntä vain entisestään. Hän oli antanut sielunkumppaninsa lipua sormiensa välistä jonnekin kammottavaan todellisuuteen, kun he olisivat voineet… Luoja! Mitä hän olikaan menettänyt!

Hän oli alkanut jo menettää toivoaan siitä, että Michael koskaan löytyisi ja vaikka hän löytyisi… Olisi epätodennäköistä, että he voisivat saada sitä mitä olisivat saaneet, jos…

Ei Tony vieläkään ollut valmis myöntämään ääneen sitä, että hän oli … tai hän ei ollut… ei kokonaan hetero…  Hän tapaili naisia, ei niistä koskaan tullut mitään syvempää… He olivat jopa yrittäneet Jennyn kanssa, silloin alussa, he molemmat… He kaipasivat. He jakoivat rakkauden Michaeliin ja se tuska, jonka he tunsivat, oli yhteinen. Tony oli tullut kesäksi kotiin, ajatteli, että ehkä oli aika jättää etsinnät, hyväksyä ja löytää toinen tie ja sitten…

Elokuussa, lähes viisi vuotta Michaelin katoamisen jälkeen, tämän vanhemmat olivat viimein kuulleet pojastaan! Kun Evelyn oli soittanut hänelle, kyynelehtien liikutuksesta oli Tony tuntenut… Se oli kummallinen tunne sekoitus ylitsepursuavaa helpotusta ja onnea ja samalla mieltä puristavaa jännitystä ja epäuskoa. Hän oli kaikki ne vuodet miettinyt mitä tekisi ja sanoisi, kun kohtaisi Michaelin ja nyt kaikki se… Mitä ihmettä hän voisi sanoa? Evelyn ei ollut vielä tiennyt enempää missä Michael oli, mutta sen että tällä oli joku… Joten kaikki ne haaveet, että he voisivat… että hän myöntäisi ja Michael haluaisi… Se oli hieman lannistavaa, se oli myönnettävä.

Ja sitten se viesti… ”Michael on kadonnut, epäillään että siepattu.” Se oli tullut Michaelin isältä, mies lupasi olla yhteydessä, kun tietäisi lisää. Piinaava vuorokausi ja tieto, että Michael oli tuotu sairaalaan pahasti haavoittuneena. Uutiset asiasta seurasivat pian ja Tony tuijotti tietoja järkyttyneenä. Olihan hän aina tiennyt, että … Mutta tämä… Tämä oli pahempaa kuin hän olisi halunnut uskoa. Se lamaannutti hänet, syyllisyyden tuska laskeutui raskaana hänen harteilleen. Michael oli lähtenyt sen hirviön mukaan vain koska hän… Ja mikään mitä hän oli kuvitellut sanovansa Michaelille, ei tuntunut oikealta enää.

Evelyn päivitti uutisia Michaelin tilasta, hän toipui, fyysisesti hän oli toipumassa hyvin. ”Hän on aikuistunut, mutta näyttää niin samalta…hän…” Evelynin ääni murtui usein heidän puhuessaan, niin murtui hänen omansakin. Tämä oli mielettömän raskasta. Lopulta Tonyn pyöriteltyä asiaa mielessään pitkään, uskoen olevansa valmis puhumaan ystävälleen niin ettei hänen äänensä murtuisi ja sanat eivät katoaisi häneltä, hän pyysi Evelyniltä jos voisi puhua Michaelin kanssa. Evelyn lupasi kysyä. Myöhemmin nainen soitti hänelle. Hänen äänensä kuulosti pahoittelevalta. ”Olen pahoillani Tony, hän ei ole vielä valmis. Hän lupasi puhua kanssasi myöhemmin, kun on valmis.”

Tonyn ei auttanut muuta kuin odottaa. Hän oli odottanut jo viisi vuotta, hän odottaisi lisää. Michael oli hänen paras ystävänsä, hänen sielunkumppaninsa, mikään ei muuttaisi sitä.

Vaiti, uusi luku

Terveisiä koronaeristyksestä! Kyllä, nyt se viimein iski, sain eilen positiivisen tuloksen., Oireet ainakin toistaiseksi hyvin lieviä, kuin tavallinen flunssa, mutta päätettiin että eristäydyn talomme kellariin ja toivotaan ettei muut perheestä sairastu. Kirjoittamisen kannalta tämä on lottovoitto, josta kukaan ei maksa! 😂 Koko ensiviikon asiakkaat piti perua, joten siltä kannalta melko ikävää, mutta koetan suhtautua tähän kirjoitusvapaana, joka toki jatkuu vain sillä ehdolla, että lapset pysyvät terveenä.

Sain tänään kirjoitettua luvun 42 Vaiti tarinaan. Tästä olen tosi hyvilläni, kun tunsin pitkään olevani jumissa tässä kohtaa tämän uuden version kanssa, nyt uskon että edistyy taas helpommin. Mahtavaa, jos jaksatte kommentoida, kaikki epäkohdatkin kuulen mielelläni sillä haluan tehdä tästä parhaan mahdollisen, te voitte auttaa siinä antamalla lukijan näkökulman. ❤️