7. Sodan vaietut uhrit

7. Luku

-Muisto-

“En syö tätä! Aino huutaa, kun annan hänelle kulhollisen puuroa.

”Miksi et?” Kysyn voipuneena ja istun alas.

”Haluan jotakin muuta!” Hän vaatii ja katsoo kulhonsa sisältöä, kuin se  olisi jotakin todella vastenmielistä.

”No, sinun on parempi syödä, meillä ei ole muuta.” Sanon ja pakotan itseni pysymään rauhallisena.

”En syö!”

”Sinun täytyy.”

“En!” Hän nyökkää päätään päättäväisesti.

”Se on hyvää ja terveellistä, lakkaa valittamasta ja syö!” Miltei huudan. Aino ottaa puuroa lusikallaan ja tähtää, vavahdan kun puuro köntillinen osuu poskeani vasten ja lähtee valumaan alas.

”Miksi teit noin? Aino!” Huudan, katson häntä tiukasti, hermojani kiristää. He osaavat olla rasittavia kun haluavat, Aino ja Olavi molemmat.

”Olet tyhmä. En syö! Tyhmä Elias, tyhmä, tyhmä, tyhmä! Elias on tyhmä! Na nanaa!” Aino laulaa typerällä sävelmällä saaden pikkuveljemme liittymään lauluunsa.

”Lopetatte molemmat nyt! Olkaa kiltisti ja syökää tai myyn teidät molemmat mustalaisille!” Huudan. Olen väsynyt, nälkäinen ja alan saada tarpeekseni. Usein on hetkiä, jolloin tunnen etten vain jaksa, hetkiä jolloin minun tekisi mieleni vain lähteä ja jättää heidät ja silti sisimmässäni tiedät, etten koskaan voisi tehdä sitä, etten koskaan voisi lähteä, koska huolimatta kaikesta rakastan heitä ja meillä on vain toisemme nyt. Molemmat vaikenevat, katsovat minuun kysyvästi.

”Et myisi,” Aino rohkenee epäillä, katsellen minua varuillaan.

”Myisin, jos ette käyttäydy niin teen sen.” Olavi alkaa itkeä, Aino perässä. Luojan tähden! Tulen hulluksi täällä! Tietävätköhän he keitä mustalaiset edes ovat, mietin hiljaa.

Päätäni alkaa särkeä, haluaisin huutaa, huutaa kunnes joku kuulisi ja lopettaisi tämän! Nousen, kävelen olohuoneeseen, nojaa seinää vasten ja vedän syvään henkeä. Nostan käteni ohimoilleni, suljen silmäni johon väsymyksen kyyneleet kasaantuvat. Ruokaa on vähän, talvi on tuloillaan, enkä ymmärrä miten selviämme siitä, miten selviämme tästä sodasta. Ajattelen kesää, kesiä ennen sotaa, lapsena, kun kaikki oli vielä hyvin, kun isä oli kotona, kun kaikki oli vielä mahdollista. Haluaisin sen ajan takaisin.

Keskityn hengittämään rauhallisesti, sodan täytyy loppua joskus, vielä vähän, jos sinnittelemme vielä vähän. Sodan jälkeen matkustan Tukholmaan tapaamaan Emmaa, päätän. Jaksan taas, hengitykseni rauhoittuu, päänsärky hellittää. On vain uskottava, on uskottava hyvään.

Kun olen rauhoittunut, palaan keittiöön. He katsovat minua hiljaisena, kyyneleet kuivuneina heidän poskilleen. Ei tämä ole helppoa heillekään, muistutan itseäni. Istun takaisin pöydän ääreen.

”Kuvitellaan…” Aloitan ja katson heitä hymyillen. “…Kuvitellaan, että tämä on jotakin todella hyvää. Mikä on lempiruokasi Aino?” Kysyn, hän räpyttelee kyynelisiä silmiään, hymisee miettiessään.

”Mansikka jäätelö,” Hän päättää. Aino on maistanut sitä vain kerran aiemmin ja uneksinut maistavansa sitä uudelleen siitä lähtien.

”Kuulostaa hyvältä, entä sinun Olavi?” Käännyn katsomaan häntä.

”mm, pannukakku ja mansikat.” Hän miltei kuiskaa.

”Hyvä on ja nyt kuvitellaan, että meillä on niitä syötävänä, kuvitellaan, että pöytä on kukkuroillaan herkkuja. Muistellaan miltä ne maistuivat ja suljetaan silmämme…. Mmmm… Mansikka jäätelö…” Aloitan ja tiedän, että he katsovat minua. Tuon lusikan suuhuni ja mumisen mielihyvästä, kuin ruoka suussani olisi pieni pala taivasta. ”Maistuu hyvältä, niin pehmeältä, kermaiselta, mieleeni tulee kesä, jäätelö sulaa suussa.” Jatkan, tiedän kuulostavani idiootilta, luultavasti näytän myös siltä, jos joku ulkopuolinen sattuisi astumaan sisään ja näkemään meidät.


Mutta esitykseni toimii Ainoon ja Olaviin, pian he syövät puuronsa miltei huomaamatta loppuun ja kertovat samalla miten hyvältä heidän mieliruokansa maistuvat. Sota-aikana, mielikuvitus on paras lahja minkä voit omistaa.

 

–          Muisto päättyy –


 

On kylmä, niin kovin kylmä, värisen. Ruumiini tuntuu raskaalta, enkä jaksa liikahtaa. Huone on pimeä, kolkko ja kylmä. Vaatteet ylläni, roikkuvat vartaloni suojana kuin säkki, aivan liian isot. Patja on ohut ja kova maata, nilkkani on sidottu yhteen, kädet selkäni takana, köysi hiertää ihoani rikki.

Täällä, missä tahansa olenkin, olen menettänyt ihmisarvoni. Kun saavuin uuteen päämäärääni, minut riistettiin kylmästi mieheltä, joka ainoana täällä osoitti minulle lämpöä, ainoa jonka kosketuksesta tunsin surun, katumuksen, inhimillisyyden.

Lääkäri, jonka luokse minut tuotiin, käsitteli minua kuin olisi käsitellyt eläintä. Vaatteeni riisuttiin, miltei revittiin, he puhuivat, huusivat miltei, en tiennyt mitä he halusivat, mitä he odottivat minulta. Olen astunut helvettiin ja kun he potkivat minut alas, pakottivat peseytymään kylmän suihkun alla, itkin ja huusin lapsekkaasti äitiäni. Tietenkään hän ei voisi kuulla, mutta pelko otti minusta vallan, taannutti minut ja kyvyn ajatella loogisesti ja nytkin maatessani tässä ajattelen vanhempiani, rukoilen mielessäni, että heräisin painajaisesta ja että äiti painaisi minut rintaansa vasten, suutelisi otsaani ja kertoisi, että olen turvassa. Tiedän, ettei niin tapahdu.

Väsymyksen kyyneleet valuvat alas kasvojani, en tiedä miten jaksan tämän. En usko näkeväni enää kotiani tai perhettäni. Mieltäni myllertää viha, katkeruus, pelko ja epätoivo.  Hetkittäin toivon kuolemaa, toisena haluan miltei epätoivoisesti takertua elämään, päästä pois ja palata ajassa taakse.

Mies, joka huolehti minusta aiemmin astuu sisään huoneeseen; polvistuu lattialle eteeni. En tiedä missä olen, olemmeko kaksin? Tällä hetkellä näen ainoastaan hänet. Hänen kasvoillaan lepää alati huolestunut katse, hän koskettaa kasvojani, vavahdan taakse. Ystävä vai vihollinen? Hetken mieleni on hämmentynyt ja epävarma. Voiko häneen luottaa, pettäisikö hän luottamukseni heti sen saatuaan? Ja silti… lämpö… en kestä yksin kylmyyttä ja haluan vain toisen ihmisen kosketuksen, kuinka epätoivoisesti sitä tahdonkaan! Pelkään yksin, pelkään mihin joudun ja nyt… Hän on vieras, vihollinen; olisi hullua luottaa häneen! Se on mitä järkeni sanoo, mutta sydämeni tuntee toista. En näe vihollista hänen silmistään, näen ihmisen, yhtä eksyksissä kuin olen itsekin, osamme ovat vain erilaiset… olen vanki, hän on sotilas… Olisi hullua luottaa häneen… Ääni kuiskaa jälleen mielessäni. Mutta enkö ole jo tilanteessa, joka kaikin tavoin on hullu?

Alexander:

Pahuus jota näen päivittäin, ottaa yhä hullumpia muotoja. Polvistun lattialle pojan viereen, rintaani kivistää. Hyvä Jumala mitä me olemme tehneet? Käteni kurottautuu koskettamaan pojan kasvoja, poskia joille kyyneleet ovat kuivuneet, hän vavahtaa taakse. Tietenkin hän pelkää?

’’’En halua satuttaa sinua,’’’ Kuiskaan hiljaa ja vedän käteni taakse. Huokaan raskaasti, avuttomuuden tunne kiristää rintaani. Tämä on väärin, niin väärin ja minä olen osa sitä tahtomattani! Koska olen heikko…

Pojan vihreät, pelokkaat silmät tutkiskelevat minua tarkkaavaisina, kuin hän koittaisi päättää voiko minuun luottaa lainkaan. Haluaisin osata kertoa hänelle, että minua hänen ei tarvitse pelätä. Haluan auttaa, en vain tiedä miten.

’’’Nimeni on Alexander, mikä on sinun nimesi?’’’ Kysyn lopulta, osoitan itseäni kun lausun oman nimeni, jonka jälkeen osoitan häntä ja katson kysyvästi. Hiljainen ymmärrys välittyy hänen katseestaan.

”Elias…” Hän kuiskaa, heikolla, väsyneellä äänellä. Nyökkään, hymyilen varovasti.

’’’Pidän nimestäsi,’’’ Kuiskaan, vaikka tiedän ettei hän ymmärrä sanojani. Voimakas surun tunne tuntuu äkkiä raskaana rinnassani. Kuinka avuttomia olemmekaan tässä julmassa pelissä, jota kutsutaan sodaksi.

Olemme hylätyn kyläkoulun yhdessä luokkahuoneessa, koko koulu on otettu armeijan käyttöön.

’’Nälkä?’’’ Tiedustelen viimein ja osoitan ruokaa jonka olen tuonut mukanani. Hän tuijottaa hiljaisena keittokulhoa ja sitten minua. ’’’Sinun täytyy olla,’’’ Totean. Otan paremman asennon lattialla ja kulhon käteeni. Katson poikaa, hänen kätensä ja nilkkansa ovat sidotut, haluaisin avata köydet, mutta samalla asettaisin itseni vaikeuksiin. Itsekäs haluni selvitä on vielä liian vahva ottaakseni riskejä.

’’’Autan sinua,’’’ sanon, kun tuon varovasti käteni tukeakseni hänen päätään. Poika vavahtaa hieman, mutta lopulta sallii tämän kosketuksen ja kun lopulta tuon lusikan hänen huuliensa lähelle, hän maistaa siitä epävarmasti. Epäröinti murenee pian nälän alla, hymyilen heikosti syöttäessäni häntä ja tarkkailen pojan piirteitä lähemmin. Hän on kaunis, niin kaunis, että käteni miltei vapisevat kun katson ja syötän häntä näin.



Kun kulho on tyhjä, kiedon viltin hänen ympärilleen ja katson kuinka väsyneet silmät painuvat hitaasti kiinni. Nousen, saappaideni askeleet kaikuvat kolkkoina miltei tyhjässä huoneessa, lisään lisää puita kamiinaan, jotta lämpö pysyisi huoneessa. Luutnantti on määrännyt minut pitämään huolta nuoresta vangistamme ja olen ottanut tehtävän ilman vastalauseita. Joku toinen voisi käyttää tätä asemaa väärin.

 Istun pojan vierelle, mieleni tekisi sytyttää tupakka, mutta hillitsen itseni. Mitä he haluavat? Mitä he aikovat tälle… lapselle? Katson pojan nukkuvaa muotoa, ei, et sinä ole enää lapsi, mutta et aikuinenkaan. Mitä he tekevät on väärin ja… Katseeni keskittyy pojan huuliin, täyteläiset, houkuttelevat, mieleeni muistuu alastoman vartalon yksityiskohdat… Alexander! Miltei huudan itselleni. Nousen ylös kävelen toiselle puolelle huonetta kunnes käännyn katsomaan poikaa uudemman kerran.

Paholainen, sen täytyy olla paholainen, joka kuiskuttelee korvaani nyt. Se olisi helppoa, vain suudelma? Kosketus? Lämpö? Kukaan ei saisi tietää, se säilyisi salaisuutena. Kiroan tämän äänen. Ei, et tee minusta heidän kaltaistaan! En ole hirviö, en käytä tuota viatonta poikaa omien halujeni tyydyttämiseen.

Haluan auttaa häntä, jos hän jää…hän kuolee. Päätäni jomottaa ja janoan savuketta yhä enemmän. Jos… Mitä voin tehdä auttaakseni? Karata? Veisin hänet omiensa luokse ja … joutuisin itse vangituksi? Tapetuksi? Kuuntelisivatko he selityksiä?

Värisen kylmästä, huokaan ja liikun miltei varoen nukkuvan pojan vierelle. Laskeudun makuulle, etsien lämpöä jonka hänen vartalonsa tuottaa. Käsilläni on vaikeuksia pidättäytyä koskettamasta häntä, luoja auttakoon, minä haluan tätä poikaa! En ole koskaan aiemmin ollut toisen miehen kanssa, halunnut kyllä, mutta näinä aikoina siitä on viisaampi vaieta. Hänen tuoksunsa leijailee houkuttelevana sieraimiini. Hänen ihonsa; sileä ja pehmeä koskettaa? Huulet, täydelliset huulet; suorastaan kutsuvat suudelmaa. Kamiinan pehmeä valo, valaisee hänen kasvonsa; kaunis. Suljen silmäni, en toimi halujeni myötä, en voi vain ottaa häntä, kuten muut ovat tehneet. Vain jos hän… jos hän sallisi kosketukseni… vain sitten ottaisin hänet…Mutta tiedän, miten heikko mahdollisuus on, että sellainen päivä koskaan koittaisi. Minun täytyy päästä eroon tästä halusta!

Web published: My Secret Shore

© KOLGRIM 

Jatka lukuun 8