Epilogi

”Jos jotain ei voi peittää, korosta sitä.” Joni muisti jonkun joskus sanoneen. Arpea ei voinut peittää ja se oli sormessa, jota moni usein hienovaraisesti vilkuili, nähdäkseen olitko varattu.

Ja se herätti kiinnostusta, mutta kukaan ei kehdannut kysyä. Se jälki teki hänen olostaan epävarman ja heikon, muistutti siitä kauheudesta, joka oli särkenyt hänet ja hänen olisi löydettävä vahvuus jatkaa, luoda nahkansa, luoda itsensä.

Eelis Sairola ei ollut uhri, hän ajatteli istuessaan tatuointistudiossa ja kiristäessään hampaitaan kestääkseen kivun, joka syntyi tatuointineulan hakatessa hänen sormeaan. Se kipu ei loppujen lopuksi tuntunut niin paljon, hän oli kokenut paljon pahempaa. ”Kestät paremmin kuin moni, tämän ollessa ensimmäinen tatuointisi”, nainen katsahti häneen hymyillen.

Naisella oli pitkät mustat hiukset, joissa oli violetteja ja punaisia raitoja; lisäkkeitä todennäköisesti, lävistetty nenä ja erilaisia tatuointeja kasvoissaan ja käsivarsissaan. Joni arveli, että vaatteet kätkivät lisää alleen. ”Näihin jää kyllä helposti koukkuun, varo vaan.” Nainen lisäsi, viimeistellessään työtään.

”Uskon, että tämä jää ainoaksi.” Joni vastasi tasaisesti.

”Niinhän moni aluksi sanoo”, nainen virnisti ja Joni hymyili tälle hieman. Hän ei ollut koskaan aiemmin harkinnut tatuointia, eikä uskonut ottavansa niitä lisää, ellei keksisi hyvää syytä sille. Hän arvosti, ettei nainen ollut sen enempää kysellyt, mistä hän oli saanut arven.  Nainen ymmärsi, ettei tarina sen taustalla ollut mieluisaa kerrottavaa ja että sen vuoksi hän halusi toisenlaisen muistutuksen tilalle, jotain mikä kuvastaisi voimaa jättää kipeä asia taakse.

Joni oli valinnut paikan huolella, lukenut arvosteluja ja katsonut kuvia töistä. Nainen oli arvostettu ja ollut alalla useammat vuoden. Hän sattui saamaan peruutusajan pitkältä jonotuslistalta. Naisella oli varaa valita asiakkaansa ja ilmeisesti jokin hänessä oli miellyttänyt tatuoijaa, päästäkseen jonon ohi.

”Noin, valmista tuli, mitä pidät?”  Joni nosti kättään ja katsoi vasempaan nimettömään tatuoitua miekkaa, jonka terä kohdistui sormenpäätä kohti ja arven kohdalla, miekan terän päällä, oli kreikkalainen voiman symboli. Se oli taidokkaasti tehty, mustaa, hopean harmaata, häivähdys sinistä.

”Se on parempi, kuin uskalsin ajatella. Kiitos.” Joni sanoi, katsellen yhä sormeaan. Hänen olonsa oli parempi, se ei pyyhkinyt tapahtunutta, mutta nyt jälki siitä, oli hänen itsensä päättämä. Yksi askel lisää, muuttunutta elämää kohtaan.

Kun hän oli ollut teini-ikäinen, hän oli usein haaveillut muutosta, johonkin kansainväliseen kaupunkiin. Hän oli miettinyt, kuinka asuisi yksin, tekisi mallin töitä ja viikonloppuisin hän kävisi erilaisissa juhlissa. Hän tutuisi uusiin ihmisiin, kenties pääsisi tekemään myös näyttelijän töitä, hänestä tulisi kuuluisa. Hän näyttäisi kaikille, jotka olivat koskaan epäilleet häntä.

Hän oli kuvitellut istuvansa trendikkäissä kahviloissa ystäviensä kanssa, tapailevansa jotain järjettömän komeaa miestä, jonka kanssa he välillä viettäisivät pidennettyjä lomaviikonloppuja, eri ulkomaan kohteissa. Kaikki olisi kepeää ja onnellista, huoletonta. Välillä hän kävisi kotonaan tai hänen perheensä tulisi käymään hänen luonaan. Ja joskus, kun hän olisi seikkaillut tarpeeksi, hän palaisi Suomeen.

Mutta elämä harvoin meni niin kuin suunnitteli. Tätä hän ei kuitenkaan koskaan osannut kuvitella. Tätä hän ei koskaan halunnut ja menetysten määrä oli suuri.

Hän asui yksin ja tämä uusi elämä, oli loppujen lopuksi vain risainen ja teipattu versio niistä haaveiden palasista, joita hänellä oli ollut. Eikä niin risaisena voinut olla toisen, oli ensin opittava tämä risainen versio itsestään, korjata se ja tehdä ehjempi, hyväksyä ettei voisi koskaan olla täysin ennallaan.

Hänellä oli ollut se järjettömän komea mies, he olivat rakastaneet ja asuneet yhdessä, heidän piti tulla tänne yhdessä. Hän olisi opiskellut, hänen kihlattunsa olisi käynyt töissä. He olisivat yhdessä tutustuneet uusiin ihmisiin, viettäneet laiskoja sunnuntai päiviä yhdessä sängyssä, käytyään trendikkäissä ravintoloissa lauantai-iltaisin, tai ehkä elokuvissa, kävelleet puistoissa, harrastaneet erilaisia asioita.

Se olisi ollut Jonin elämä, mutta se elämä oli särjetty. Eelis Sairola oli eri ihminen, uusi versio, joka oli kuitenkin vielä kovin keskeneräinen. Joni Lehto oli ollut itsevarma, suorapuheinen ja eloisa.

Eelis, oli hiljainen ja varautunut, jota ahdisti ihmisten viipyilevät katseet. Itsevarma komeus, oli muuttunut mysteeriseksi ja Eelis vangitsi katseet siinä missä Jonikin, vaikka ei olisi halunnut niitä.

Oli käynyt selväksi, heidän viimeksi tavattuaan, ettei Misha ollut vielä valmis rakentamaan ystävyyttä hänen uuden versionsa kanssa. Misha elätteli toivetta, että he voisivat jatkaa yhdessä, mutta he olivat jo kerran aiemmin joutuneet rakentamaan suhteensa murtuneelle pohjalle ja nyt se murtuma oli jo haljennut, tehden uudelleen rakentamisesta entistä vaikeampaa. Lopulta hän oli ehdottanut miehelle, että pitäisivät taukoa yhteydenpidosta sen aikaa, kunnes Mishan olisi onnistunut päästää irti Jonista. Siihen tarvittiin aikaa. Sen ei tarvinnut olla hyvästit, sen ei tarvinnut olla lopullista (sisimmässään hän toivoi, että se olisi), mutta hänen olisi samalla hyväksyttävä, että Misha saattaisi jatkaa matkaansa, ennen kuin hän olisi valmis.

Hänellä oli Pauliinan antama käyntikortti. ”Et ole ainoa, jolle on sattunut vastaavaa, usko pois. Voisi tehdä hyvää puhua sellaiselle, joka ymmärtää ajatuksiasi, koska on läpikäynyt samoja.” Nainen oli sanonut heidän viimeisellä tapaamisellaan. ”Tämä mies tarjoaa Lontoossa vertaistukea muille miehille, jotka ovat kokeneet seksuaalista väkivaltaa, ota häneen yhteyttä, jooko?” Ja nyt, Eelis tuijotti korttia mietteliäänä.

Metrossa, matkalla kotiin kaupungilta, yksi mies oli tuijottanut häntä pitkään hieman etäältä ja Eelis oli pian alkanut pohtimaan, oliko tämä voinut nähdä ne kuvat ja yhdistää hänet niihin, vaikka hän ei enää ollut se henkilö. Ahdistus oli kasvanut, kun mies oli hitaasti lähestynyt käytävää pitkin ja Eelis oli jonkinasteisessa paniikissa päättänyt jäädä metrosta heti seuraavalla asemalla. Oli mennyt aikaa, kunnes hän rauhoittunut kylliksi. Mies ei ollut seurannut häntä ja oli mahdollista, että hän oli vain kuvitellut tuijotuksen suuntautuvan häneen.

Siksi nyt, hän pyöritteli korttia sormiensa välissä, kunnes lopulta otti kännykkänsä ja näppäili numerot. Puhelin tyyttäsi muutaman kerran.

”Jackin tuki. – Michael Harris puhelimessa”, Miehen ääni oli pehmeä ja miellyttävän kuuloinen ja hän oli hetken hiljaa.

”Um. Hei. Olen Eelis… Sain numerosi Pauliina Pelkoselta… Olen vasta muuttanut tänne, minä-”

”Hei Eelis, kiva, että soitit. Haluaisitko tavata, niin voidaan jutella paremmin? Minusta se on aina helpompaa kasvotusten.”

Eelis oli hetken hiljaa. ”Milloin sinulle kävisi ja missä?”

Eelis Sairola rakentuisi hiljalleen, mutta hän tarvitsisi apua siihen, jotta pystyisi jättämään Jonin kokeman trauman taakseen.

-Loppu-

Kirjoittajan kommentti; Okei no niin, en ole varma mitä reaktioita tämä herättää. Varmasti moni toivoi erilaista loppua ja oikeastaan tämä ei kuitenkaan ole loppu! Ajatuksena siis 3. kirja tälle sarjalle, joka kyllä tulee olemaan lyhyempi, kuin edelliset. Ja ei paniikkia, Misha tulee olemaan siinä yhtälailla! Olisi ihan super kiva kuulla, teidän ajatuksia, myös jos olette ihan että BUU! Ei jatkoon! 👎😅 Ylivoimaisesti turhauttavinta kirjoittajana on, ettei saa minkäänlaista reaktiota. Tuossa alla on nuo peukutkin ☺️

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s