Olet yhä sinä.

Kirjoittajan kommentti: Päätin nyt julkaista tämän prologin jo, vaikka ensin ajattelin, että teen sen kun ensimmäinen luku on valmis. Kuten sanoin, tämä tulee olemaan lyhyempi kuin nuo kaksi edellistä ja Venäläisestä ruletista poiketen, suunta on kohti keveämpää. Ja edelleen, olisi mahtavuutta, jos kommentoisitte! Myös jos tämä prologi ei iske, tai joku tökkii, ihan mitä vain! Jos tiedän, että joku tökkii, voin parantaa. Kiitos, jos annatte palautetta! ❤ Lisäilen tän myöhemmin tuonne tarina listaukseen. (Ja päädyin ottamaan innoituksen nimessä Josh Grobanin; ”You’re still you.” kappaleesta.)

Prologi

Hänen hiuksensa eivät vielä koskaan ennen olleet niin pitkät, eikä asia vaivannut häntä niin paljon kuin se olisi joskus. Ne olivat hieman laineikkaat kasvettuaan, ”emo-tukka”, jota hän olisi nuorena vihannut ja jota Misha olisi rakastanut. Kaiketi ne eivät oikeastaan olleet niin kamalat, hän sai hiuksensa jopa pienelle ponihännälle, koska hän oli leikkauttanut ne viimeksi ennen kuin… Se tapahtui.  Kai se oli osa uuden identiteetin hakemista, tällainen Eelis oli, hänellä oli emo hiukset, eikä hän ollut sellainen sosiaalinen perhonen kuin Joni oli ollut. Hän harrasti potkunyrkkeilyä ja hänellä oli tatuointi sormessaan, joka kylläkin harmillisesti herätti uteliaisuutta.

Opiskelut olivat alkaneet ja hän, Eelis, tunsi olonsa häiritsevän epävarmaksi. Hän oli kuvitellut muuttaessaan, että tämä uuden minän rakentaminen olisi helpompaa, kuin miksi se oli osoittautunut. Koska hän ei oikeastaan tiennyt kuka oli. Hän oli tiennyt ennen. Hän oli ollut itsevarma, sellainen, joka ei välittänyt mitä muut ajattelivat, kai se oli osittain vieläkin totta, mutta vain osittain. Ne katseet, ne aiheuttivat epävarmuuden ja hän mietti, mitä he ajattelivat. Mikä oli turhauttavaa! Ja hänen entinen minänsä halusi tuhahtaa dramaattisesti hänen turhauttavuudelleen! Välillä ne entisen minän ominaisuuden puskivat pintaan ja halusivat ravistaa häntä; lakkaa olemasta tuollainen nössö!

Niin, olihan se turhauttavaa. Hän ei oikeastaan tiennyt miten esittää itsensä muille ihmisille, koska oli niin hukassa. Muut vaikuttivat niin normaaleilta ja rennoilta, hakeutuivat helposti toistensa seuraan ja juttelivat kesästään. Kertoivat itsestään. Mitä hän voisi kertoa? Mitä hän halusi kertoa? Kuinka paljon? Mitä Eelis oli tehnyt kesällä? Mitä Eelis oli tehnyt talvella, kun…? Se oli tapahtunut Jonille, ei hänelle. Jollain tasolla hän tiedosti, ettei tämä ollut oikea tapa käsitellä asiaa ja toisella tapaa, hän oli hätäpäissään perunut viime hetkellä tapaamisen sen miehen kanssa, koska ei kuitenkaan halunnut käsitellä sitä enempää.

Se mies oli kuitenkin pian laittanut hänelle tekstiviestin, koska kai se mies arvasi.  ”Se on vaikeaa. Tiedän sen, Eelis. Mutta se auttaa, kun siitä puhuu. Se tekee kipeää, mutta puhumalla, on mahdollista käsitellä se ja elää sen kanssa. Kun olet valmis, olen täällä.” – Kai tuo mies harmillisesti tiesi hänen ajatustensa kulun. Kai siinä oli jotain perää, että saisi ymmärrystä, jota Eelis ei ollut kuitenkaan varma halusiko tai tarvitsiko. Eikö hän kuitenkin ollut keskustellut asiasta jo kyllästymiseen asti terapeuttinsa kanssa? Eikö se riittänyt? – Tavallaan hän tiesi, ettei riittänyt. Hän oli auttamattoman kesken ja hämillään, rikki. Mutta jos keskittyi, tähän uuteen. Kokoaisi sen paskan yhteen huoneeseen ja sulkisi oven, heittäisi avaimen pois. Se paska kuului Jonin elämään, ei hänen.

Mutta hän ei osannut olla itsevarma, kuten olisi halunnut. Muiden miesten katseet ahdistivat erityisesti ja nyt hän oli aivan liian tietoinen niistä. Siinä opiskeluryhmässäkin oli eräs, James, brittiläinen ilmeisesti, joka kenties saattoi olla ihan mukavakin tyyppi ja joskus hän olisi pitänyt tätä komeana ja kaiketi mies sitä olikin. Mutta nyt, ehdottomasti kategoriassa; ei ikinä! Pitkä, lihaksikas, tumma, vaaleat silmät, joiden väristä hän ei osannut sanoa sen enempää, koska yritti olla katsomatta, mies muistutti liikaa… hän ei halunnut ajatella. Naiset katsoivat myös, sillä tavalla, uteliaina, kuiskutellen keskenään. Ja hän ei ollut varma, miten Eeliksen tulisi suhtautua siihen. Hän ei halunnut sanoa olevansa homo, hän ei halunnut, että James saisi mitään ajatuksia mahdollisuuksista, hän ei halunnut olla mitään ja halusi kuitenkin ja kaipasi sitä mukavuutta, miten olla itsensä kanssa.  

Joten vastoin miten Joni olisi tehnyt, hän istui hiljaa ja itsekseen, kuunteli musiikkia ja yritti syventyä opiskeluun tuijottamalla muistiinpanojaan, tai lukemalla jotain kirjaa taoilla. Ennen hän olisi somettanut enemmän, näprännyt kännykkää, mutta kännykkä ja netti oli jotenkin ahdistavia. Eelis ei ollut somessa.

Mutta ei hänen oikeastaan annettu vetäytyä itsekseen. Aivan kuten hänen läheisensä kotona, eivät antaneet hänen täysin kadota uuteen identiteettiinsä, joka oikeastaan oli aika hatara. Hänen uusi nimensä esimerkiksi, oli myönnettävä, ettei hän ollut tottunut siihen niin hyvin kuin olisi halunnut. Opettaja oli sanonut sen; ”Eelis Sairola?” Hän oli tuijottanut mietteliäänä papereita edessään, kunnes hänen vierustoverinsa, Sarah, oli töytäissyt varovasti hänen käsivarttaan ja hän oli katsonut ensin hämmentyneenä naista ja sitten opettajaa, joka katseli hänen suuntaansa kysyvänä, toinen kulma kohotettuna ja hän oli suoristautunut.

”Täällä.” Hän sanoi ja selvitti kurkkuaan, ahdistuneena, että nyt useimmat tuijottivat häntä.

 Eelis ei katsonut heitä, tuijotti eteensä, jonnekin opettajan ohi ja vastasi hänelle esitettyyn kysymykseen, kiitollisena, kun huomio siirtyi seuraavaan. Mutta samalla Sarah yhä tuijotti häneen uteliaana ja se kieltämättä hermostutti. Sarah oli yksi niistä, jotka eivät antaneet hänen vetäytyä ja teki parhaansa kaivellakseen esiin sitä, joka hän oikeasti oli. Sarah oli istunut hänen viereensä silloin ensimmäisenä päivänä, mikä tavallaan oli hyvä, koska Eelis oli huomannut, että James oli ollut aikeissa tehdä saman. Niinpä hän oli hyväksynyt naisen seuran. Ja Sarah oli tarpeeksi puhelias heidän molempien puolesta, tuntumatta olevan kovinkaan moksiskaan hänen hyvin suomalaisesta vetäytyvyydestään; käytös mikä Jonia olisi ottanut suuresti pannuun.

Sarah oli Irlannista ja Eelistä miellytti hänen puhetapansa. Ensi kertaa hänen mieleensä oli tullut, kuinka oli kerran vitsaillut Mishalle, että he voisivat muuttaa Irlantiin, perustaa pubin ja kasvattaa perunoita, kai hän oli osittain jopa ollut tosissaan, huolimatta suunnitelman epäloogisuudesta. Muisto tuntui nyt katkeran suloiselta ja kivisti rintaa. Ajatukset siitä mitä oli ollut, mitä olisi voinut olla ja mitä ei enää ollut. Joni oli vitsaillut Mishalle, hänen syleilyssään ja Misha oli rakastanut Jonia ….

 Sarah oli usein jo kutsunut hänet oluelle koulupäivän päätteeksi, Irlantilaiseen pubiin, koska ne olivat kuulemma parhaita ja Joni olisi varmasti ollut samaa mieltä ja lähtenyt, ainakin silloin ennen, mutta Eeliksellä oli aina ollut joku tekosyy. ”No joku päivä saan sinut houkuteltua!” Sarah oli julistanut kepeästi ja Eelis oli tarjonnut pienen hymyn.

Hän treenasi melko ahkerasti. Se mitä Jonille oli käynyt, ei kävisi hänelle. Ei ikinä enää! Mutta silti… Liian usein, se yritti puskea hänen tajuntaansa, hän havahtui unestaan aseen laukaukset korvissaan. Tai oltuaan painettuna sänkyä vasten, pystymättä liikkumaan, miehen raskas, himokas hengitys niskassaan, vyön solki kilahti ja hän heräsi hiestä märkänä.

Välillä hän näki Chrisin jäätävän siniset silmät porautuen hänen omiinsa, hetki ennen kuin…

Niinpä hän treenasi, opiskeli ja rakensi elämäänsä uudestaan. Hän oli jo hakenut töitä ja saanutkin sen melko helposti eräältä kuntosalilta. Eljaksen kirjoittamat ylistävät suosituksen olivat varmasti auttaneet. Kaikki siis vaikutti yksinkertaiselta, mutta ei ollut. Kaikkia siltoja ei voinut polttaa, eikä hän oikeastaan halunnut, eikä hänen läheisensä antaneet. He sitkeästi sammuttelivat alkavia tulipaloja ja tulivat sillan yli hänen luokseen.

Dima oli jo ilmoittanut tulevansa Lontooseen syyslomallaan. Hänen perheensä olivat käyneet jo muutamana viikonloppuna, asuneet hotellissa, eivätkä hänen sisaruksensa osanneet kutsua häntä muulla nimellä kuin Joni, kai he olivat aluksi yrittäneet, hänen isänsäkin oli, mutta lopulta… Äh, Eelis voisi kestää sen, Joni saisi olla olemassa pieninä hetkinä, vaikka se oli hiton hämmentävää. Ei sen puoliin, Dimallekin kuulemma oli vaikeaa alkaa kutsumaan häntä eri nimellä, hän sanoi, että yrittäisi. Ivokin oli jatkuvasti yhteydessä, lähetteli hänelle viestejä ja soitteli.

He eivät antaneet hänen erkaantua ja aloittaa täysin puhtaaksi pyyhityltä pöydältä. Kuinka turhauttavaa, ettei hänelle annettu täyttä mahdollisuutta olla trendikkäästi traumatisoitunut. – Hän välillä tuhahteli itsekseen. Vain Misha oli kunnioittanut hänen toivettaan, olla pitämättä yhteyttä ainakin hetkeen, kunnes… Ei hän oikeastaan tiennyt mitä halusi. Tai tiesi, hän olisi halunnut sen elämän, jonka hänen olisi pitänyt saada. Mutta tämä. Hitto, kaikki oli vaikeaa. Hän ei yksinkertaisesti tiennyt kuka hän enää oli.

**^^**^^**

Elämästä oli tullut raskasta. Menetyksen ainoa hopeareunus oli se tietoisuus, ettei Joni oikeasti ollut kuollut. Hän oli ja eli ja se oli tärkeintä. Silti, selviytyminen menetyksestä oli helvetin vaikeaa. Rintaa kaihersi ja hän jatkuvasti vertasi vuoden päiviä siihen, mitä edellisvuotena oli ollut ja tuntui välillä käsittämättömältä kuinka erilaista, kaikki oli ollut silloin. He olivat muuttaneet yhteen ja menneet kihloihin ja… Chrisin vapautuminen vankilasta oli kuin alkavan sairauden diagnosointi, joka oli päättynyt… Hitto. Se oli helvetin epäreilua. Itse sairaus oli kenties kitketty ja kuopattu, mutta se oli jättänyt valtavan tuhon.

Misha ei oikein tiennyt, kuinka Joni kuvitteli hänen jatkavan elämäänsä. Miten Joni kuvitteli, että hän voisi vain kohauttaa olkiaan, tavata jonkun toisen ja rakastua. Miten Joni kuvitteli, että hän kykenisi yhtään sen normaalimpaan kuin Jonikaan, sen jälkeen mitä oli tapahtunut.

Hän ei koskaan pääsisi yli, siitä kammottavasta tunteesta, kun oli saanut tietää Chrisin ja Akin siepanneen Jonin. Hän heräsi yhä niihin painajaisiin, siihen mieltä riivaavaan pelkoon, että Joni oikeasti tapettaisiin. Mutta Joni ei ollut kuollut. – Hän muistutti itseään kerta toisensa jälkeen. Joni oli vain helvetin hämillään. Hän oli itse sitä myös.

Hän asui Ivon ja Jamin kanssa. Ja tunnelma, se oli… Ei mikään ollut niin kuin ennen. Ivo ei ollut oma hilpeä, rento itsensä ja Jami, no ei tämäkään täysin omaitsensä ollut. Kaikki se mitä oli käynyt, kummitteli yhä taustalla. Misha tiesi Ivon ja Diman pitävän säännölisesti yhteyttä Joniin, hän itse oli nöyrtynyt antamaan kakaralle sen tilan, jota tämä oli tarvinnut.

 Jonin oli kuitenkin turha kuvitella, että hän jatkaisi elämäänsä jollakin muulla tavalla kuin… selviämällä päivästä toiseen. Hänestä tuntui, kuin olisi jonkinlaisessa kummallisessa välitilassa, elämän odotushuoneessa. Hän toimi, kävi töissä, söi, nukkui, näki ystäviään, joskin harvemmin kuin normaalisti. Hän oli ja hän kaipasi sitä, millaista oli ollut ennen.

Syksy hiipi kohti talvea, hän tiedosti sen, katseli, kuinka lehdet putoilivat, tuntien olonsa turraksi. Ja välillä, hän havahtui turtuneesta tilastaan, kun Jami tai Ivo naurahti, häiritsevän keveästi, kuin aika olisi sulanut ja kulkenut taakse siihen, kun kaikki oli ollut jokseenkin normaalisti. Ja hän havahtui siihen, kuinka ulkopuoliseksi koki itsensä siitä normaalista.  Hänen ei kuulunut olla täällä. Hän täyttäisi liian pian 27, ja hänen ei pitäisi asua veljensä ja tämän kumppanin kanssa. He tuntuivat säikähtävän, joka kerta kun hän katsoi synkeänä heidän normaalia keskusteluaan tai kun he naurahtivat jollekin asialle, niin kuin ihmisten kuului tehdä. Ei hän tarkoittanut säikäyttää, toki heidän kaikkien olisi jatkettava elämäänsä. Joni ei ollut kuollut, -hän muistutti itseään tuhannen kerran. Hän eli ja oli ja selvisi tai ainakin yritti. Ihmiset selvisivät myös konkreettisesta menetyksestä, rakkaan läheisen oikeasta kuolemasta. Ihmiset selvisivät. Hän selviäisi ja hän… Misha kurtisti kulmiaan mietteissään. Ei hän voinut jatkaa tätä näin. Hitto!

Hän rakasti sitä kakaraa ja Joni oli elossa! Eelis tai miksi tahansa Joni nyt itseään kutsui. Misha ymmärsi nimen muutoksen. Se oli ne saamarin kuvat… ja… kai niitä saattoi vieläkin pyöriä jossain, epämääräisillä sivuilla, epämääräisillä ihmisillä… Mutta ennen pitkää se unohtuisi… Vastaavia kuvia oli lukuisista muistakin… Toki oli sellaisia kateellisia, pahan suovia ihmisiä, jotka saattoivat mehustella asialla. Se pieni, mutta sangen kärkäs osa ihmisistä, jotka… nauttivat tuottaa toisille pahaa mieltä. Suurin osa kuitenkin unohti eikä edes olisi noteerannut asiaa… Se ei varmasti lohduttanut Jonia. Misha ymmärsi sen.

Hän rakasti Jonia. Se ei muuttuisi ja niin kauan kuin Joni oli maan päällä, ei Misha mitenkään voinut suoda edes mahdollisuutta toiselle. Joni tai Eelis, nimellä ei ollut väliä. Hän antoi aikaa, hän antoi tilaa, muttei aikonut luovuttaa. Ennen pitkää hän kurottautuisi varovasti Jonia kohti. Hänen sydämessään he olivat yhä kihloissa ja Misha uskoi, että syvällä sisimmässään, se Joni, jonka hän tiesi ja tunsi ei myöskään ollut luopunut hänestä. Kaikkea paskaa saattoi tapahtua, mutta ihmiset selvisivät ja mukautuisivat ja muuttuisivat jossakin määrin. Mutta se sisin, se olennainen minuus, säilyi. Siihen Misha uskoi. Joni ei ollut kuollut, eikä kadonnut, hän oli eksynyt ja peloissaan ja Misha, vaikka hän piti etäisyyttä, ei ollut luovuttanut löytääkseen hänet ja tuodakseen takaisin. Hän oli tarkoittanut mitä oli kerran vannonut Jonille; Rakastan sinua aina, tuli mitä tuli. Ja hitto vie, sen hän vielä todistaisi sille itsepäiselle kakaralle!

P.S: Tuossa alhaalla on kommentointi kenttä 😉 Mä yritän nyt kaikkeni aktivoida teitä 😅

4 vastausta artikkeliin “Olet yhä sinä.

  1. Prologi oli oikeastaan sellainen kuin pitikin, johdatteleva, jätti auki tien erilaisiin mahdollisuuksiin.

    Hyvä, jos tämä 3.kirja olisi vähän kevyempi, vähän iloisempi lukea. Kahden muun kirjan tapahtumat ovat olleet raskaita lukea, järkyttäviä suorastaan! Itse ainakin eläydyin lukemaani vähän liikaakin, tulivat jopa uniini saakka.

    Ja hyvä kun laitoit Eeliksen sinne Lontooseen, nyt hän saa rauhassa miettiä omaa elämäänsä, samoin kuin Misha. Teki sydämelle hyvää, kun kirjoitit Mishan halusta odottaa toista, eikä juosta toisten miesten perässä!

    Aika on hyvä parantaja, samoin Eeliksen kohdalla hyvä terapeutti. Ikävät asiat alkavat haalistua, kun uusia asioita, uusia ihmisiä tulee elämään. Ehkä Eelis havahtuu huomaamaan kuinka hyvä hänellä oli olla Mishan kanssa, turvallista. Joskus asiat näkee kauempaa paremmin.

    Odotan mielenkiinnolla, millaisia polkuja laitat miehet kulkemaan. Toivottavasti he löytävät toisensa ja osaavat taas rakastaa. Koska kuitenkin sitä rakkautta miesten välillä on!

    Pitkä vuodatus, mutta tällaisia mietteitä oli Anitalla!

    Tykkää

    1. Kiitos Anita! On ihanaa lukea tällaisia mietteitä! Ja hyvä että prologin alku tuntui hyvältä! 🙂 Sekin tuntuu hyvältä kuulla, että on onnistunut kirjoittamaan niin, että kirjoitukseen voi eläytyä vaikka tosiaan hyvin raskaita tapahtumia ovat olleet, etenkin tuon ruletin viimeisimmät luvut. Sen tosiaan voin kuitenkin luvata, että mitään vastaavaa järkyttävyyttä ei tässä kolmannessa enää tapahdu, korkeintaan raapaistaan vähän niitä aiempia haavoja, jotta ne voidaan sitten parantaa huolellisemmin ja oppia taas elämään.

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Anita Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s