Sodan vaietut uhrit

Tarina sijoittuu sota-aikaan 40-luvulle. Mutta tämä on täyttä fiktiota.

Varoitus: Tarina sisältää raiskauksen kuvauksen ja väkivaltaa. 

Ikä luokitus: K-18, kuten muissakin tarinoissani.

copyright ©: Kolgrim –Ei saa levitää tai jakaa ilman kirjoittajan suostumusta-

1. Luku

Oli talvi 1943. Olin 15 -vuotias ja asuin äitini ja kahden nuoremman sisarukseni kanssa maaseudulla. Sisareni Aino oli kuusi ja veljeni Olavi oli neljän. Isämme oli kuollut sodassa, kirje joka kertoi sen, oli saapunut kuusi kuukautta aiemmin.

Äitini oli sairas keuhkokuumeesta. Itse olin liian nuori liittyäkseni armeijaan ja perheeni tarvitsi minua. Ne kovat ajat olivat pakottaneet minut kasvamaan nopeasti. Olin perheen pää, talon mies nyt. Äitini sairaudesta johtuen minulla oli paljon tehtävää ja sain hädin tuskin levähdetyksi. Minun täytyi ruokkia heidät ja pitää talo lämpimänä. Vartaloni oli muuttunut paljon, olin hoikka, mutta kaikki se työnteko oli kasvattanut lihaksiani. Olin alkanut kasvaa pituutta ja saavuttanut jo 170cm pituuden.

Ruokaa ei ollut paljoa jäljellä ja talvi oli hyvin kylmä, elimme jatkuvassa pelossa. Useimmat naapurimme olivat jättäneet kylän, pelossa että venäläiset saavuttaisivat sen pian. Me pelkäsimme myös ja toivoimme että voisimme lähteä, mutta äiti oli liian sairas, jotta häntä voitaisiin siirtää. Tiesin, että jos he tulisivat, minut luultavasti tapettaisiin. He yleensä tappoivat kaikki miespuoliset jotka löysivät, tai niin olin kuullut. Mutten voinut tehdä mitään muuta kuin rukoilla puolestamme.

He olivat olleet täällä jo kerran ja silloin tappaneet suurimman osan karjastamme. Meillä oli ollut onnea ehtiä piiloon ennen kuin meidät huomattiin. Nyt jäljellä on enää muutamia kanoja, olen kiitollinen edes siitä. Jäljelle jääneiden kanojen ja viljan avulla, jonka säästin kesästä, pärjäisimme talven yli. Elleivät he tulisi ja varastaisi meiltä taas.

Aino ja Olavi pelkäsivät, he itkivät ja yrittivät piiloutua talomme nurkkiin, joka kerta kun kuulimme pommitusta jostakin läheltä. Emme tienneet kuinka lähellä he olivat, mutta tiesimme, ettei kotimme ollut enää turvallinen paikka asua. Yritin parhaani lohduttaa heitä, he kyselivät kuolisimmeko me kaikki, kuolisiko äitimme, vaikken osannut vastata heille. Vaikutti siltä että kaikki olivat jo unohtaneet meidät, oma armeijamme eli luultavasti uskossa, että kylämme oli hylätty jo aikapäiviä sitten. Olin niin väsynyt ja nälkäinen kokoajan. Yritin syödä mahdollisimman vähän, jättääkseni enemmän ruokaa perheelleni.

Olin kuullut, että jotkut ruotsalaisperheet auttoivat meitä ottamalla suomalaislapsia koteihinsa sodan ajaksi. Toivoin, että olisin voinut saada Ainon ja Olavin sinne jotenkin, mutta äiti sanoi, että halusi meidän pysyvän yhdessä. Hän oli liian sairas ymmärtääkseen kuinka paha tilanteemme todella oli. Hän oli myös vastahakoinen jättämään kotimme, jonka hän ja isä olivat yhdessä rakentaneet. Joskus äiti unohti sodan kokonaan, mutta ehkä se oli siunaus, tai niin ainakin itse ajattelin. Mutta hän unohti myös, että isä oli kuollut ja kyseli hänestä, suostumatta kuuntelemaan kun yritin kertoa totuuden. Enkä tiennyt miten saada apua meille tai hänelle. Venäläiset voisivat olla missä tahansa ulkona. En ollut valmis kuolemaan.

 
 Päivät kuluivat, aloin väsyä entistä enemmän ja aloin menettää toivoni, että sota loppuisi pian. Yritin parhaani Ainon ja Olavin vuoksi, he tarvitsivat minua, kuten tarvitsi äitinikin. Yritin leikkiä heidän kanssaan, yritin pitää heidät niin iloisena kuin pystyin. Oli väärin, että sota varasti heidän lapsuutensa näin.

*************** 
 

Oli tammikuun loppu, kylmin aika vuodesta. Toin nuoremmat sisareni saunaan. Meidän kaikkien piti peseytyä, tunsin itseni niin likaiseksi ja vihasin sitä tunnetta. Muistin paremmat ajat, jolloin kylämme oli ollut täynnä naurua ja ystävällisiä kasvoja. Emme koskaan olleet rikkaita, mutta tulimme hyvin toimeen ja olimme olleet onnellisia.

Muistin isäni ja hänen naurunsa. Muistan hänen lähtevän sotaan, viimeiset sanat jotka hän sanoi minulle käytyään täällä viimeisen kerran. Muistan miltä tuntui saada tarpeeksi ruokaa syödäkseen, miltä ruoka oli maistunut. Aloimme kaikki kyllästyä yksitoikkoiseen ruokaan, joka ei maistunut miltään. Aina sitä samaa: puuroa ja leipää, joskus oli kananmunia ja kuivattua lihaa. Ei tehnyt hyvää muistella asioita, jotka joskus olivat olleet. Mikään ei kuitenkaan koskaan palaisi ennalleen.

Aino nauroi leikkiessään vedellä eikä minulla ollut sydäntä sanoa, että meidän pitäisi kuluttaa vettä varovaisemmin. Hän oli onnellinen nyt, hänen hymynsä sai minut hymyilemään ja pian Olavi liittyi hauskanpitoomme, nauroimme kaikki.

Pesin heidän hiuksensa, vaikka he eivät pitäneet siitä. Lapset eivät koskaan pidä. Yritin olla varovainen, ettei shampoota menisi heidän silmiinsä. Sitten pesin itseni, vartaloni ja hiukseni. Katsoin kuinka lika irtautui vartalostani, paljastaen ihoni maitomaisen sävyn. Tuntui hyvältä olla puhdas taas. Saunan kuumuus iholla tuntui hyvältä myös, kun oli palellut niin pitkään. 
 
  
Menimme sisälle taloon. Harjasin Ainon hiukset, hän aina piti siitä. Nostin hänet ylös katsomaan itseään peilistä.

”Katso nyt meitä; niin puhtaita, että voisimme mennä tapaamaan presidenttiä.” Sanon heille ja he molemmat nauroivat. Tuntui oudolta nähdä itseni peilistä, oli kulunut pitkä aika siitä kun olin viimeksi katsonut. Vaaleat hiukseni loistivat ja ihollani oli terve väri. Oli outoa nähdä itsenä näyttävän niin terveeltä. Olin odottanut pahempaa.

 
 Aurinko alkoi laskea. Menin ulos pilkkoakseni lisää puita. Sitten kuulin jotain metsästä, pysähdyin. Luulin kuulevani jonkun puhuvan, mutta kielellä jota en ymmärtänyt. Se oli venäjää, tunnistin pian, kun kuulin äänen uudestaan. Olivatko he nähneet minut? Mietin ja aloin panikoida. Otin muutamia puunpalasia syliini ja lähdin juoksemaan sisälle. Lukitsin oven tietäen, että jos he halusivat sisälle, niin yksinkertainen lukko ei riittäisi pitämään heitä poissa.

”Elias, mikä sinun on?” Aino kysyi katsoen minua huolissaan. Hengitin nopeasti ja nojauduin ovea vasten. Joskus Aino vaikutti niin paljon vanhemmalta, kuin mitä todella oli. Kävelin peremmälle sisään ja asetin puut lattialle kamiinan viereen.

Katsoin häntä, enkä tiennyt mitä minun tulisi tehdä. Kävelin sitten heidän luokseen.

”Tulkaa tänne, molemmat.” Sanoin heille ja yritin hymyillä. Kävelin heidän kanssaan keittiöön, heidän pienet kätensä omissani. ”Leikitään pientä leikkiä, teidän pitää mennä alas tänne ja olla niin hiljaa kuin pystytte. Se joka on kaikista hiljempaa saa palkinnon.” Sanoin, pakottaen hymyn. Olavi näytti innostuneelta. Avasin luukun keittiön lattian alla olevaan pieneen kellariin. ”Muistakaa, että mitä tahansa kuulette, teidän on pysyttävä täällä ja oltava hyvin hiljaa.” Sanoin heille.

”Mikä se palkinto on?!” Olavi kysyi innoissaan.

”Olen säilyttänyt pientä palaa suklaata, voittaja saa sen. Nyt meidän täytyy kiirehtiä.” Autoin Olavin ensin alas ja sitten Ainon, joka ei tuntunut uskovan minua. ”Pidä huolta pikkuveljestämme. Pyydän sinua tekemään tämän, olet jo iso tyttö.” Kuiskasin hänelle, aistittuani että hän oli aikeissa kysyä lisää. Hän katsoi minua, ymmärrys välittyen enkelimäisistä kasvoista. Aino nyökkäsi varoen.

”Ole varovainen Elias, rakastan sinua.” Hän kuiskasi takaisin.

”Minäkin rakastan teitä kahta.” Kerroin hänelle. Asetin etusormeni huulilleni muistuttaakseni hiljaisuudesta. Hymyilin pikkuveljelleni, jolla ei ollut aavistustakaan todellisuudesta leikin takana.

 
 
Kun olin sulkenut luukun, kiiruhdin makuuhuoneeseen äitini luo.

”Äiti herää, he ovat tulossa, meidän täytyy piiloutua.” Ravistin hänen käsivarttaan ja hän avasi väsyneet silmänsä, näyttäen sairaammalta kuin koskaan aiemmin. Hän hikoili joka puolelta ja hänen kasvonsa näyttivät niin kalpeilta. Hänen pitkät vaaleat hiuksensa olivat myös kosteat hiestä.

”En voi, olen liian kipeä, pelasta itsesi Elias ja jätä minut. He tarvitsevat sinua enemmän.” Hän kuiskasi, enkä voinut tuskin uskoa, että hän ymmärsi mitä yritin sanoa hänelle.

”Ei äiti, en voi jättää sinua heidän armoilleen. Nouse ylös, ole kiltti. Meidän täytyy yrittää.” Olin niin väsynyt, että minulla oli kyyneleet silmissäni, kun yritin turhaan nostaa häntä ylös.

”Elias, mene ja jätä minut. Minä kuolen, tunnen sen…” Hän sanoi väsyneesti.

Mutta kuinka voisin jättää hänet? Oman äitini.

”Ei, et sinä kuole, en salli sitä.” Sanoin itsepäisesti. Olin luvannut isälleni, että pitäisin huolta äidistä ja tekisin sen, vaikka se maksaisi oman henkeni. 
  
Sitten kuulin miten etu-ovi pakotettiin auki ja ihmisiä astui sisään. Ovi paiskautui kiinni heidän perässään jättäen kylmän talvituulen taakseen. Nyt se tapahtuisi, minä kuolisin, ajattelin. Mitään ei ollut enää jäljellä.

”Onko täällä ketään?” Ääni kysyi, ääntäen venäläisittäin.

Katsoin äitiäni ja hän katsoi takaisin, hänen siniset silmänsä laajentuneina pelosta. Hän tarttui kädestäni, kun olin aikeissa paljastaa itseni heille.

”Elias, rakastan sinua.” Hän kuiskasi.

”Minäkin rakastan sinua äiti.” Vastasin surulla. Irrotin otteeni hänen kuumasta kädestään ja kävelin ulos makuuhuoneesta.

Tuvassa seisoi kolme miestä. Yksi, joka oli kahdenkymmenen ja kaksi yli kolmenkymmenen. Heillä oli ruskeat, pitkät armeijan takit yllään ja karvahatut, joissa oli Venäjän lippu. He kaikki katsoivat minua. En tiennyt mitä tehdä tai sanoa, joten seisoin vain paikoillani ja katsoin takaisin. Odotin kuolemaani ja yritin olla näyttämättä kuinka paljon pelkäsin.  
 

”Täällä oli siis ihmisiä, onko täällä muita poika?”  Toinen vanhemmista miehistä kysyi. Hänen suomensa oli melko huonoa, mutta ainakin hän puhui sitä. Purin hampaitani yhteen, kieltäytyen vastaamasta. Mies tuli lähemmäksi ja tarttui paidan kauluksestani. ”Vastaa minulle poika.” Hän vaati vihaisena.

Nuorempi mies kävi makuuhuoneessa ja tullessaan takaisin puhui jotakin miehelle joka piteli minua.

”Täällä on vain minä ja äitini.” Vastasin nopeasti. Mies katsoi ympärilleen ja näki muutamia leluja lattialla, olin jo kokonaan unohtanut ne.

”Mitä nämä sitten ovat? Älä sano että sinä olet vielä leikki-iässä.” Hän hymyili ilkeästi.

”Sisareni ovat kuolleet vain vähän aikaa sitten.” Valehtelin, hän piteli minua yhä. 
 
  
Hän katsoi minua päästä varpaisiin.

”Kuinka vanha olet?”

”Olen 15. Olkaa kilttejä, älkää satuttako äitiäni, hän on sairas ja tarvitsee minua.” Pyysin. Hän hymyili, kääntyi katsomaan tovereitaan, sanoi jotakin heille ja he nauroivat. Pelkäsin, en tiennyt mitä he tekisivät.

”Onko täällä jotain syömistä?” Hän kysyi sitten.

”Meillä ei ole paljoa, mutta minä… Voin etsiä jotakin, olkaa kilttejä, älkää satuttako meitä.” Pyysin, hän katsoi minua kummallisella tavalla.

”Vladimir tulee kanssasi keittiöön.” Hän sanoi sitten ja puhui nuoremmalle miehelle, joka sitten tuli luokseni ja osoitti minua aseella. ”Parempi olla yrittämättä mitään typerää, poika, Vladimirilla tässä, on kiivas temperamentti.” Mies virnisti.

Vladimir seurasi minua keittiöön. Otin ruisleipää ruokakaapista, kuivattua lihaa ja kannun vettä. Toivoin että Aino ja Olavi pysyisivät hiljaa ja he pysyivätkin. Toin ruuan heille olohuoneeseen, Vladimir seurasi minua kokoajan. En tuntenut oloani mukavaksi tavasta jolla he katsoivat minua. Asetin ruuan ja veden pöydälle ja huomasin pian että kolmas mies oli kadonnut. Pian kuulin äitini kirkuvan.

 
Mies raahasi hänet olohuoneeseen kanssaan ja laski hänet sohvalle. Äitini itki.

”Älkää satuttako häntä! Hän on sairas herrantähden!” Huusin kiihtyneenä. Mies kääntyi katsomaan minua, virnisti. Hän tuli lähemmäksi ja otti kiinni minusta, hän katsoi kasvojani tarkkaavaisena. Hän sanoi jotain venäjäksi muille ja hymyili tavalla, josta en pitänyt. Tapa jolla hän katsoi ja koski minua ei tuntunut lainkaan oikealta.

”Hän sanoi, että olet kaunis, miltei tavalla jolla naiset ovat kauniita. Kauniit vaaleat hiuksesi, vihreät silmäsi; minun täytyy sanoa että olen toverini kanssa samaa mieltä.” Toinen sanoi ja nauroi. 
  
Katsoin heitä hämmentyneenä, tämä todella alkoi käydä liian oudoksi minulle.

”En ole kaunis, olen mies ja miehet eivät ole kauniita.” Sanoin ja purin hampaitani yhteen. Katsoin suoraan miestä, joka puhui kieltäni. He eivät voineet pelottaa minua, ajattelin. Mies nauroi ja tuntui kertovan kahdelle muulle mitä olin juuri sanonut, muut nauroivat myös.

”Olet vasta poika ja hyvin kaunis poika sinä oletkin.” Hän sanoi ja tämä vain hämmensi minua enemmän.

 
Mies raahasi minut istumaan pöydän ääreen syliinsä, hänen käsivartensa oli vyötäröni ympärillä. Katsoin äitiini ja hän katsoi minuun takaisin, vaikuttaen yhtä hämmentyneeltä kuin itsekin olin. Tämä ei todella tuntunut oikealta.

”Emme satuttaisi sairasta naista, älä huoli kaunis poika.” Mies sanoi, repi palan leipää ja söi. Hänen silmänsä eivät koskaan jättäneet omiani.

2. Luku

“Saanko hakea peiton äidilleni? Hänellä on kylmä, hän on kuumeessa.” Kysyin heiltä varovasti. Mies joka ymmärsi minua, nyökkäsi päätään ja käski venäjäksi toveriaan päästämään minut ylös. Nousin ja kävin hakemassa peiton makuuhuoneesta. Tulin hänen luokseen ja peittelin hänen kylmyydestä värisevän vartalonsa peitolla. Polvistuin lattialle, kosketin hellästi hänen poskeaan ja hän katsoi minuun huolissaan. Me molemmat tiesimme, että näissä miehissä oli jotakin outoa, muttemme olleet varmoja mitä se oli. En tiennyt jäisinkö henkiin vai kuolisinko pian.

Kuulin kuinka yksi heistä nousi ylös, mutten kääntynyt katsomaan. Huusin kun mies veti minut ylös lattialta voimalla ja työnsi minut selkä edellä vasten pöytää. Hänen kasvoillaan oli ilkeä virne hänen katsellessaan pelokkaita kasvojani.

”Päästä irti pojastani!” Äitini koetti huutaa, mutta hänen äänensä oli hyvin heikko.

”Pää kiinni narttu!” Mies sähähti huonolla suomellaan. Hän juoksutti kättään kasvojani pitkin, alas kaulaani, rintakehälleni. Sydämeni löi villinä kylkiluita vasten, en ymmärtänyt hänen syitään koskettaa minua näin.

”Älä koske minuun, lopeta!” Huusin, enkä enää välittänyt mikä oli viisasta. Miehen kasvot olivat likaiset, hänen partansa ajamatta, eikä hän tuoksunut lainkaan miellyttävälle. Yritin kiemurrella vapaaksi, saatoin huutaa uudestaan, sillä seuraava mitä kuulin oli pikkuveljeni itku.

Miehet katsoivat keittiötä kohti ja jähmetyin paikoilleni. Itkeminen jatkui ja Vladimir ryntäsi keittiöön. Kuulin pian sisareni huutavan;

”Ei, ei! Mene pois, päästä irti; paha mies!” Pian hän toi molemmat olohuoneeseen. Olavi itki yhä, Aino kirkui ja potki miestä.

Mies joka piteli minua yhä paikoillani, katsoi minuun.

”Sinä valehtelit meille tuhma poika.” Hän virnuili.

”Olkaa kilttejä, he ovat vain lapsia, älkää satuttako heitä.” Rukoilin. Hän tarkkaili kasvojani.

”Minä oikein pidät meitä? Että me venäläiset olisimme totaalisia barbaareja? Lastentappajia?” Hän kysyi.

”Ei, minä… Olkaa kilttejä antakaa heidän vain olla.” En tiennyt mitä he halusivat meiltä, mitä he halusivat minulta.

”Tämä kyllä saa meidät vihaiseksi, tämä sinun valehtelusi.” Hän aloitti, katsoi veljeäni ja sisartani, sitten takaisin minuun. ”Kerrohan, mitä tekisit heidän puolestaan? Mitä tekisit pelastaaksesi heidät?” Hän kysyi. Katsoin sisaruksiani, jotka molemmat itkivät nyt hiljaa. He katsoivat takaisin minuun ymmärtäen tilanteesta vähemmän, kuin mitä ymmärsin itse.

”Minä… Tekisin mitä tahansa, pyydän; älkää satuttako perhettäni.” Vastasin.

“Mitä tahansa?” Hän kysyi, toinen kulma kohotettuna.

”K-kyllä.” Hänen hymynsä kasvoi hänen kuultuaan vastaukseni. Hän katsahti tovereitaan ja puhui heille venäjäksi, he vastasivat, ilkeä hymy huulillaan. Vladimir piteli yhä sisaruksiani.

Mies vapautti otteensa ja varoen nousin ylös.

”Riisu vaatteesi.” Hän käski. Ajattelin, etten ehkä ollut kuullut oikein, rukoilin etten olisi.

”M-Mitä?”

”Kuulit kyllä poika, riisu vaatteesi nyt!” Hänen äänensä käski voimakkaammin. Seisoin paikoillani, vapisin, katsoin perhettäni: he kaikki itkivät.

”Miksi?” Kysyin hiljaa.

”Saat tietää aivan pian, älä kysy typeriä kysymyksiä vaan tee niin kuin käsken.” He kaikki katsoivat minua oudosti, odottaen. Pakottaisivatko he minut alasti ja ampuisivat sitten? Mietin hämmentyneenä.

”Mutta perheeni on täällä.” Yritin. Mies katsoi heitä kaikkia.

”Niin, minä kyllä näen heidät. Tee nyt kuten käskin!”

En voinut uskoa että tämä todella tapahtui. Aloin riisuutua hitaasti: ensin sukat, sitten pitkähihainen. Yritin ostaa aikaa tekemällä kaiken niin hitaasti kuin pystyin. Riisuin aluspaitani. Katsoin häneen. Mies nyökkäsi ja yhdellä käden liikkeellä hän kehotti minua jatkamaan. Käteni vapisivat enemmän kuin koskaan, kun riisuin viimein housuni ja alushousuni. Pian seisoin heidän edessään syntymäasussani. Yritin peitellä yksityisiä osia käsilläni. Toivoin että he lakkaisivat tuijottamasta alastonta muotoani, mutta toive oli turha.

Mies joka oli seissyt edessäni, siirtyi nyt taakseni.

”Noh, ei ole mitään hävettävää, kaunispoika.” Hän sanoi, tarttui ranteistani ja nosti käteni ilmaan sivuilleni. Tunsin olevani kuin näytteillä. Hänen vartalonsa oli hyvin lähellä omaani, aivan liian lähellä. Olin täydellisessä sokissa, en ymmärtänyt tilannetta, en ymmärtänyt syitä tälle. Toinen vanhemmista miehistä siirtyi lähemmäksi ja kosketti rintaani, vatsaani, hänen kätensä tuntui niin karhealta ihoani vasten. Itkin hiljaa. He puhuivat jotakin keskenään.

”Älkää satuttako veljeäni, lopettakaa!” Aino kirkui nähdessään kyyneleeni.

Mies katsoi häntä ja nauroi.

”Ei mitään hätää pikkuinen, veljesi pitää tästä.” Hän sanoi.

”Ei! Päästäkää hänet!” Aino hoki, enkä voinut olla ihailematta sisareni rohkeutta. Nuoresta iästään huolimatta hän yritti parhaansa puolustaa minua, vaikka oli varmasti itsekin peloissaan.

 Mies kietoi kätensä ympärilleni, painaen minua tiiviimmin itseään vasten. Tunsin jonkun kovan osuvan alaselkääni. Hän pakotti pääni lepäämään hänen olkapäälleen. Hän haisteli minua, saatoin tuntea hänen kuuman hengityksen ihollani. Hänen toinen kätensä oli leuallani, pitäen päätäni taakse taivutettuna. Hän suuteli kaulaani.

”Luulen, että tämä ei ole sopivaa katsottavaa lapsille, lähetänkö heidät pois huoneesta kaunispoika?” Hän kysyi kuiskaten. Itkin ja suljin silmäni.

”K-kyllä.” Ääneni oli karhea ja heikko.

Hän sanoi jotakin nuoremmalle miehelle, joka sitten pakotti sisarukseni mukanaan keittiöön. Ovi sulkeutui heidän perässään.

”Onko parempi?” Hän kysyi. Enkä voinut kuin mutista epäselvän vastauksen. Hän istui alas, pidellen minua sylissään. ”Tunnetko sen?” Hän kysyi karhealla äänellä ja painoi minua tiukemmin syliinsä, voimakkaammin sitä kovaa vasten. Sitten minulle valkeni mikä se oli. Haukoin henkeäni järkyttyneenä. Hän oli kova, hän oli kiihottunut tästä?! Mutta minähän olin mies, en ymmärtänyt, en halunnut ymmärtää. Hän suuteli niskaani ja itkin kovemmin.

”Päästäkää hänet! Älkää koskeko poikaani!” Äitini itki, hän yritti nousta päästäkseen luokseni, mutta kaatui lattialle. Miehet vain nauroivat hänelle.

”Auttakaa häntä…” Yritin heikolla äänellä, mutta he eivät kuunnelleet. Toinen mies tuli lähemmäksi, hän avasi housunsa ja veti kovettuneen elimensä esille. Hän sanoi jotakin venäjäksi. Katsoin sitä; tuota pelottavaa, punertavaa elintä. En ollut koskaan nähnyt toisen miehen elintä näin, näyttäen tuolta.

”Avaa suusi.” Mies, joka piteli minua sylissään, kuiskasi. Toinen painoi kovettunutta elintään suljettuja huuliani vasten ja yritin kääntää päätäni pois. ”Avaa.” Hän käski uudestaan ja painoi nenästäni niin etten kyennyt saamaan happea. Minun oli pakko avata suuni. Heti kun tein sen, elin työntyi sisään. Se maistui suolaiselle ja iljettävälle. Olin liian järkyttynyt kyetäkseni ajattelemaan selkeästi, hän työntyi sisään ja ulos käyttäen minua ja luulin että tukehtuisin, oksentaisin tai kuolisin: jotakin.

”Ei, lopettakaa, älkää…” Äitini itki, hän näki tämän kaiken eikä kyennyt auttamaan minua ja minä en kyennyt tekemään mitään estääkseni häntä näkemästä. Se oli kauheinta koko siinä kammottavassa tilanteessa. Mies sanoi jotakin toiselle ja suuni häpäiseminen lopetettiin. Tunsin ohimenevää helpotusta siitä, kunnes tunsin sen. Alhaalla, siellä, pepullani, se alkoi hitaasti työntyä sisääni, jotakin kosteaa; hänen sormensa. Tunsin kipua, yritin kiemurrella saadakseni sen ulos minusta, mutta se oli hyödytöntä. Huusin tuskasta, kun toinen sormi liittyi ensimmäisen seuraan. Haukoin henkeäni.

”Ota ne pois, ota ne pois!” Itkin, mutta hän ainoastaan nauroi lisäten jo kolmannen sormen. Heittelehdin päätäni puolelta toiselle, luulin tulevani hulluksi kivusta ja siitä kamalasta nöyryytyksestä.

”Luuletko että tämä on paha kaunispoika? Odota vain mitä tulee seuraavaksi.” Hän kuiskasi ja nauroi perään, minua kuvotti. Minut pakotettiin kääntymään hänen sylissään, kasvoni kohtasivat hänen omansa, jalkani roikkuivat avuttomina hänen molemmilla puolillaan. Hän avasi housunsa, laskien niitä, takapuoleni kohtasi alastoman ihon ja itkin yhä kovemmin. Yritin epätoivoisena vakuuttaa itselleni, että se mitä pelkäsin, ei millään voisi tapahtua, viaton mieleni sanoi sen olevan mahdotonta. Hän nosti minua ylös ja laski minua taas alas ohjaten samalla elintään aukkoani vasten, jota hänen sormensa olivat juuri kokeilleet. Se työntyi sisälleni hiljalleen, enkä ollut koskaan tuntenut kipua, joka tulisi lähellekään sitä mitä tunsin silloin. Huusin, en pystynyt ajattelemaan selkeästi.

Etäisesti kuulin sisarusteni huudon, äitini itkun, mutta kipu oli ainut johon kykenin keskittymään.

”Lopeta, ole kiltti lopeta! Luoja anna tämän loppua!” Huusin kivun sumentaessa mieltäni. Hän oli työntynyt kokonaan sisääni. En tuskin voinut käsittää sitä mitä tapahtui. En olisi koskaan uskonut, että tällaista saattoi tapahtua. Toinen mies otti minut, otti neitsyyteni tällä julmalla tavalla. Hän alkoi nostaa ja laskea minua elimensä päällä, välittämättä minun tuskallisesta valituksestani, välittämättä kyyneleistä jotka valuivat alas kasvojani loputtomalta tuntuvana virtana. Hänen huokauksensa muuttuivat, hän murahteli mielihyvästä, tuntemuksesta, joka sillä hetkellä oli itselleni yhtä kaukainen kuin muistot paremmasta, muistot lapsuudesta. En voinut saada tätä loppumaan, olin avuton hänen otteessaan ja se mitä mies teki minulle, tuntui kuolemaakin pahemmalta.

Hän painoi minut tiiviisti syliinsä ja karjaisi vapauttaessaan kuuman siemennesteen sisääni. Hän työnsi minut lattialle kuin en olisi mitään ja sillä hetkellä toivoin kuolemaa, rukoilin sitä hiljaa luokseni. Mutta rukoustani ei kuultu, se hukkui tyhjyydelle ja mieleni pakotettiin kestämään se mitä ruumiini ei voinut paeta. Minut nostettiin ylös, työnnettiin vasten pöytää vatsalleni. Toinen mies työntyi sisääni väkivaltaisella voimalla. Huusin lujaa ja itkin, ääneni alkoi käydä käheäksi ja menettää voimansa. Kammottava ja tiheä läpsähdysääni, miehen karkeat huokaukset, perheeni itku ja huuto täyttivät huoneen. Toivoin että olisin vain nähnyt hirvittävää ja likaista painajaista, mutta kipu jota tunsin, muistutti minua että kaikki tapahtui oikeasti. Eikä oma ennen niin lapsellinen ja viaton mieleni olisi kyennyt edes muodostamaan tämänkaltaista painajaista.

Keittiön ovi avautui, pienet juoksuaskeleet lähestyivät.

”Lopeta! Paha mies! Veljeen sattuu, lopeta!” Sisareni itki. Hänellä ei ollut aavistustakaan sitä mitä todella tapahtui, mitä he tekivät minulle. Hänen nuoret silmänsä näkivät minut pakotettuna pöytää vasten, venäläisen sotilaan liikkuessa päälläni, yhä puettuna, ainoastaan se hirvittävä osa paljaana, jota sisareni ei onnekseen nähnyt. Mies huokaili minun itkiessäni. Aino tiesi ainoastaan että minuun sattui ja että mies teki jotakin aiheuttaen sen.

“No, no pikkuinen, älä itke, leikkikää leluillanne. Veljesi on kunnossa, toverini vain leikkii erästä leikkiä hänen kanssaan.” Mies, joka oli juuri äsken raiskannut minut, puhui sisarilleni lempeästi.

Mies, joka raiskasi minua nyt, puristi niskastani lujaa ja vaikersi mielihyvänsä vallassa tullessaan sisälleni. Hän vetäytyi ulos ja tunsin, kuinka siemenneste ja veri valuivat reisiäni alas. En löytänyt voimaa liikkua, jäseneni tärisivät. Kivusta huolimatta yritin, mutta nuorin mies tuli luokseni ja pysäytti minut. Hän puhui minulle venäjäksi kääntäessään minut kasvokkain itseään vasten.

Hän työnsi minut makaamaan pöydälle selälleni, jalkani roikkuivat avuttomina irti lattiasta molemmin puolin hänen vartaloaan, hänen avatessaan vyötään ja housujaan.

”Vladimir haluaa myös leikkiä veljenne kanssa.” Mies kuului sanovan sisarelleni, joka oli jälleen alkanut itkemään holtittomasti.

Hän työntyi sisääni ja tämä mies oli erilainen. Hän suuteli minua väkisin raiskatessaan minua ja se sai kaiken tuntumaan pahemmalle. Suudellut olin ennenkin, suudelmani olivat olleet varattuja tytölle, jonka kanssa minun oli pitänyt avioitua ja vanheta yhdessä. Hän ei haluaisi minua enää, kukaan ei haluaisi. Väsyin taistelemaan vastaan, väsyin taistelemaan taistelua, jota en kykenisi voittamaan. Lakkasin huutamasta, vaikka kipu oli yhä hirvittävä. Itkin ääneti, kuunnellessani hänen huokauksiaan, kuunnellessani sen miehen ääntä, joka lohdutti järkyttyneitä sisaruksiani. Äitini, kuulin hänen hiljaisen nyyhkytyksensä jostain kylmältä lattialta. Oli todennäköistä, että hänen kuolemansa oli vain päivistä kiinni ja tämä olisi muisto, jonka kanssa hän menisi hautaan. Tunsin oloni sairaaksi.

Kun myös kolmas mies oli saanut minun kauttani helpotuksensa, annoin itseni lyyhistyä lattialle, niin pieneksi kuin pystyin. Vuosin verta ja ajattelin kuolevani pian. Sisareni huusi nimeäni, mutta ei päässyt luokseni, he varmaan estivät häntä. Kuulin heidän puhuvan keskenään, oletin heidän keskustelevan siitä mitä tekisivät minulle, meille. Halusin kuolla, sillä hetkellä halusin sitä todella, mutta muistin sisarukseni ja kuolevan äitini ja olin ainut mitä heillä oli jäljellä. Joten muutin rukoukseni toiveeseen, että saisin elää pelastaakseni heidät, sitten voisin kuolla ja vasta sitten.

3. Luku

Yksi miehistä heitti vaatteeni minulle.

”Pue yllesi!” Hän käski ja tartuin vaatteisiini vapisevin käsin. Aloin pukeutua. Pidin katseeni lattiassa koko sen ajan. Tunsin oloni turraksi, en kyennyt täysin ymmärtämään sitä mitä minulle oli juuri tapahtunut, vain että se oli ollut kauhein ja nöyryyttävin asia ikinä. Tuntui miltei siltä kuin he olisivat vieneet miehuuteni, en tiennyt mitä enää olin. Kaikki oli niin hämmentävää.

Mies, joka puhui suomea, veti minut ylös heti kun olin valmis.

”Pue myös ulkovaatteesi, tulet meidän kanssamme.” Hän sanoi. Katsoin häntä yllättyneenä ja sitten sisaruksiani, jotka itkivät yhä ja näyttivät pelokkailta. Katsoin äitiäni, joka piti silmiään auki vain vaivoin.

”Ei! Entä perheeni? Mitä heille tapahtuu?” Kysyin itkien, en välittänyt enää näkisivätkö he heikkouteni vai eivät, eivätkö he olleet jo vieneet kaiken? Mies tarttui käsivarrestani.

”Lapsilla on heidän äitinsä.” Hän nauroi.

”En lähde, en!” Huusin ja yritin potkia hänet kauemmaksi.

”Voin ampua myös perheesi, haluatko sitä?” Hän kysyi kylmällä äänellä, itkin.

”En… anna minun edes hyvästellä heidät.” Kysyin heikosti.

”Hyvä on.” Hän myöntyi ja irrotti otteensa. 
Tulin äitini luokse ja nostin hänet takaisin sohvalle. Jouduin puremaan hampaitani yhteen jotten paljastaisi kipuni määrää.  En kyennyt kohtaamaan hänen katsettaan, kyyneleet olivat täyttäneet silmäni. Äitini kosketti kasvojani heikosti.

”O-olen pahoillani Elias…an-anna anteeksi…en kyennyt…estämään heitä.” Hänen äänensä miltei särkyi ja hävisi kokonaan.

”Minä olen pahoillani äiti, petin teidät kaikki…” Kuiskasin häpeissäni, en vieläkään kyennyt katsomaan hänen silmiinsä.

”Rakastan sinua…” Äitini kuiskasi, hänen äänensä murtui kyyneliin.

Katsoi sisaruksiini ja tulin heidän luokseen, sydämeni tuntui raskaalta, se oli särkymäisillään. He olivat niin pieniä, niin nuoria, äidilläni ei olisi voimaa pitää heistä huolta ja kun minä olisin poissa… Luoja, miten tämä kääntyikin näin pahaksi meille? Emme koskaan halunneet sotaa, halusimme vain elää elämäämme.

Tunsin Ainon pehmeän käden pyyhkivän kyyneleitä kasvoiltani, hän katsoi minua huolestuneena. Katsoin takaisin, minun piti olla vahva nyt, heidän vuokseen. Pakotin hymyn kasvoilleni.

”Elias, minua pelottaa.” Hän kuiskasi. Nostin käteni hänen hennoille olkapäilleen.

“Tiedän. Meidän pitää olla vahvoja nyt, okei?” Sanoin, hän nyökkäsi varoen. ”Minun pitää mennä ja…” Aloitin.

”Ei! Et voi lähteä! Älä jätä meitä!” Hän huusi paniikissa, hänen kätensä kietoutuivat ympärilleni tiukasti. Halasin häntä.

“En haluaisi jättää teitä, mutta joskus emme saa valita. Muista, että rakastan teitä molempia.” Suljin silmäni ja tunsin hänen nyökkäävän päätään syleilyssäni.  Hän piteli minusta yhä, hän ei halunnut päästää irti, enkä minä halunnut päästää irti hänestä.

  “Jos en ole palannut kahden päivän sisällä, teidän täytyy lähteä täältä, ymmärrätkö?” Kuiskasin niin hiljaa, etteivät miehet voineet kuulla. Aino nyökkäsi. ”Olen piilottanut ruokaa, muistatko kun näytin minne?”  Kysyin, uusi nyökkäys. ”Ota niin paljon mukaanne kuin pystyt, pukeutukaa niin lämpimästi kuin mahdollista. Kun aurinko nousee keskiviikko aamuna lähtekää silloin. Suunnatkaa lounaan suuntaan, kohti etelää, muistatko minne päin täältä?” Nyökkäys. ”Pysykää poissa avoimilta paikoilta, matkatkaa päivänvalon ajan. Kun saavutte toiseen kylään tai kaupunkiin, etsikää ihmisiä, pyytäkää apua. Jos näette sotilaita, tarkkailkaa ensin heidän vaatetustaan, mitä kieltä he puhuvat, jos he ovat suomalaisia, menkää heidän luokseen, mutta varmistakaa. Luotan sinuun Aino, tiedän että pystyt tähän, pidä huoli pikkuveljestämme.” Sanoin, otin hänen kasvonsa käsieni väliin ja katsoin hänen silmiinsä. Luoja hän oli niin nuori; hän oli vain pieni, hentoinen lapsi. Liian nuori tällaiseen, liian nuori edessä olevaan tehtävään. Saatoin vain rukoilla heidän puolestaan, nämä viimeiset sanat ja neuvot olivat ainoa apu, mitä kykenin enää heille tarjoamaan.

”Mutta minne sinä menet Elias? Nämä ovat pahoja miehiä, en halua menettää sinua.” Hän kuiskasi. Pala nousi kurkkuuni, yritin niellä alas nousevat kyyneleet. Purin hampaitani yhteen, minun oli pysyttävä vahvana, vielä hetki, vielä hetki…

”Menen heidän kanssaan, mutta pärjään kyllä, älä huolehdi minusta. Muista että rakastan teitä molempia; aina. Ne joita rakastamme eivät koskaan todella ole poissa, vaikkemme näkisikään heitä. Olen aina kanssanne.” Kuiskasin. Irrotin kultaisen ristin kaulastani, otin hänen kätensä ja suljin korun hänen kämmenensä sisään. ”Tämä on sinun nyt, pidä sitä kunnes tapaamme taas.” Aino katsoi korua, hänen otteensa minusta tiukentui ja hän suukotti poskeani. Tiesin, etten tulisi enää näkemään perhettäni, ehkä tuonpuoleisessa elämässä, muttei tässä. Nämä miehet varmaan ampuisivat minut, kun pääsisimme ulos. Katsoin sitten pikkuveljeäni, otin hänet syleilyyni, pieni poika nyyhkytti yhä sydäntä särkevästi. Rutistin häntä kovemmin, painoin silmäni kiinni, miltei itkin itsekin.

”Hei, kaikki on hyvin pikkuinen. Ole kiltti poika nyt, kuuntele siskoasi. Meidän täytyy olla rohkeita nyt, rohkeita niin kuin sotilaat.” Yritin hymyillä hänelle, Olavi katsoi minuun, nyökkäsi. ”Rakastan sinua…” Kuiskasin veljelleni. En voinut olla miettimättä muistaisiko veljeni minusta myöhemmin mitään, jos hän selviäisi. Ehkä olisi parempi, jos hän unohtaisi.

”Riittää jo.” Mies sanoi viimein ja riuhtaisi minut ylös lattialta. Puin ulkovaatteet ylleni aseenpiipun osoittaessa minua ja perhettäni. Käteni sidottiin tiukasti selkäni taakse. Kun yritin liikuttaa käsiäni, köysi tuntui vain polttavan ihoani. Aino ja Olavi itkivät kovemmin. Viimeinen asia jonka kuulin astuessani ulos, oli siskoni sydäntä särkevä huuto, kun hän huusi nimeäni yhä uudestaan ja uudestaan. Katsoin taakseni viimeisen kerran, näin vilaukselta heidän kasvonsa. Sydämeni tuntui murtuvan oven kolahtaessa kiinni takanani.

Lumi maassa oli paksua. Minut pakotettiin liikkumaan eteenpäin, syvemmälle pimeään metsään, taskulampun valaistessa reittiämme. Olisin kaatunut nurin useita kertoja, ellei mies olisi pidellyt minua niin tiukasti. Oloni oli ontto, uupunut ja sekainen, mietin edessä väijyvää kuolemaa ja kuinka kauan minun olisi vielä käveltävä ennen kuin kohtaisin sen. Pelkäsin sitä ja samalla rukoilin sitä luokseni. Katseeni haki pimeydestä lohtua, löytämättä mitään. Kylmyys koetteli jäseniäni: varpaitani ja sormiani pisteli, poskiani nipisteli. Pahin oli kipu, jonka he olivat jättäneet jälkeensä otettuaan minut.  Miksen jo kuole? Kuinka pitkään minun pitäisi vielä kulkea?

 
Ajantajuni hämärtyi, aloin uupua yhä enemmän, silmissäni sumeni, jalat pettivät allani ja mies nosti minut kevyesti olalleen. Hän nauroi, puhui jotakin tovereilleen ja läimäytti kipeää takamustani. He kaikki nauroivat, kylmä viha välähti sydämessäni, olin kuitenkin avuton, liian turta taistellakseni.

Leirin valot saivat minut havahtumaan. En tiedä kauanko olimme kävellet, mutta tiesin, että olin nyt heidän puolellaan, kotini oli lähellä rajaa. Näin leiritulen lämpimän oranssin valon, näin isoja armeijatelttoja. Mies heitti minut olaltaan, kylmälle lumiselle maalle, ponnistelin ylös. Olin päässyt polvilleni, kun hiuksiini tartuttiin. Ote oli luja, tukistava, tunsin tulen lämmön kasvoillani, vaikersin, kyyneleet täyttivät silmäni. Tulen ympärille kerääntyneet miehet katsoivat minua: osa kummastuneina, osa uteliaalla mielenkiinnolla.

’’’Katsokaa mitä löysimme.’’’ Mies puhui toisille venäjäksi, silmäni suurenivat pelosta, joka kasvoi sisälläni miesten tullessa lähemmäksi. He tarkastelivat minua ja sitten miehiä jotka olivat tuoneet minut ihmetys kasvoillaan.

’’’Mistäs tämä löytyi?’’’ Mies, jolla oli tummat kasvot ja epämiellyttävä hymy uskaltautui kaikista lähimmäksi. Hän katsoi minua pitelevää miestä ja virnisti, hänen huomionsa palautui minuun. Karhea, likainen käsi nousi koskettamaan kasvojani. Minua inhotti, hengitin kiihtyneenä, räpyttelin silmiäni ja yritin turhaan paeta kosketusta. Miehet nauroivat. ’’’Kaunis, niin pehmeä iho…’’’ Mies tarttui hiuksiini, leikitteli niillä sormillaan ja toi kasvonsa lähemmäksi. Hän hengitti sisään nenänsä kautta, vapisin. ’’’Mmm…niin puhdas tuoksu. Mikä herkullinen, nuori liha meillä tässä onkaan.’’’ Mies sipaisi huuliani likaisella peukalollaan. Suljin silmäni, itkin, en ymmärtänyt miehen sanoja, mutta tiesin joutuneeni paikkaan, joka oli kuolemaa pahempi. Olin saalis ja saalistajani, nämä eläimet, ne halusivat leikkiä kanssani ennen viimeistä iskua. Tunsin painajaismaista kauhua, yritin hokea itselleni, että näin vain unta ja aivan pian heräisin omasta sängystäni. Mutta minun oli kylmä, minuun sattui ja kykeni haistamaan heidät selvästi, uneksi tuntemukseni olivat aivan liian todellisia. 
  
 ’’’Hän on siviili, eikö olekin?’’’ Käänsin kasvoni uuden oudon ja vieraan äänen suuntaan. Äänen, joka kuulosti vihaiselta. Näin pitkän, komean nuoren miehen, jolla oli tummat silmät. Mies katsoi minuun ja sitten miehiin, jotka olivat tuoneet minut. Mies edessäni nousi ylös.

’’’Kyllä Voleikov, hän on.’’’ Mies, joka piteli minua, puhui.

’’’Luojan tähden, hänhän on vielä lapsi, kuinka vanha hän oikein on?’’’ Nuori mies astui lähemmäksi, hänen kasvonsa tulivat paremmin esiin tulen loimussa. Hän ei vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä.

’’’15, täysin hyvä ikä. Pidimme jo hieman hauskaa hänen kanssaan. Otin hänet mukaani koska miehet kaipaavat piristystä. Otamme hänet mukaamme, kun jätämme leirin huomenna.’’’

’’’En pidä tästä alkuunkaan, en halua mitään osaa tähän. Tämä ei näyttäisi hyvältä armeijallemme, jos tämä tulisi esiin.’’’

’’’Voleikov, mieti tarkemmin miten puhut ylemmillesi!’’’ Ääni takanani jylisi ja jatkoi sitten rauhallisemmin. ‘’’Olemme sodassa ja otamme mitä haluamme… Olen valmis unohtamaan sinun röyhkeän asenteesi toistaiseksi, mutta muista paikkasi tulevaisuudessa. Ylempänäsi minä teen päätökset ja sinä tottelet niitä. Käsken sinut viemään vankimme telttaan, sido hänet… ja Voleikov, jos hän pakenee; sinä olet vastuussa. ’’’Näin nuoren miehen purevan hampaitaan yhteen.

’’’Kuten toivotte herra luutnantti.’’’

Tummasilmäinen mies raahasi minut yhden teltan sisälle. Sisällä oli kamiina, joka piti telttaa lämpimänä, hän pakotti minut istumaan ja sitoi käteni teltan keskellä olevan tolpan ympärille. Hän pysähtyi katsomaan minua.

’’’Tämä sota luo outoja uhreja viattomista.’’’ Hän huokaisi ja tarkasteli yhä kasvojani. Halusin epätoivoisesti ymmärtää hänen sanansa, katsoin varoen ympärilleni, kyyneleet valuivat alas kasvojani, vapisin ja minun oli yhä kylmä. Katsoi uudestaan miehen kasvoihin, hän hymyili, mutta hymy oli surullinen ja hänen silmänsä lempeät. Inhimillisyys, jota aistin miehessä tuntui kaiken muun keskellä lohduttavalta, mutta ei tarpeeksi hälventääkseen pelkoani. Odotin tulevaa kauhulla, enkä päässyt pakenemaan. ’’’Olet peloissasi, tiedän, ymmärrän. Poikarukka. Toivon, että voisin auttaa, muttei taida olla mitään mitä voisin tehdä. Olen pahoillani.’’’ Hän sanoi, hän nosti käteensä kuin koskettaakseen, mutta muutti mielensä ja laski kätensä ennen kuin kohtaisi ihoni. Hän nousi ylös ja jätti minut yksin telttaan pelkojeni kanssa.

Itkin hiljaa, roikotin päätäni alhaalla. Halusin pois, halusin kotiin, pois vieraiden vihollisten keskeltä. En tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi, mutta tiesin sen olevan jotakin kauheaa. Ajattelin perhettäni, itkin heidän vuokseen, selviäisivätkö he? Selviäisinkö minä? Kirottu sota. Suljin silmäni, yritin muistaa paremman ajan: kesän, lämpimän järvenveden, uimaretket, isäni ja kuinka kävimme yhdessä kalassa, ystäväni, Emma…rakas Emma… Aika jolloin sota oli vielä vieras…

Jatkuu.

Web published: My Secret Shore

© KOLGRIM 

Jatka lukuun 4