Sodan vaietut uhrit

ELIAS JA ALEXANDER

Huom. Tämä on synkkä tarina, en suosittele herkimmille.

Tarina sijoittuu sota-aikaan 40-luvulle ja on täysin fiktiivinen.

Varoitus: Tarina sisältää raiskauksen kuvauksen ja väkivaltaa. 

Ikä luokitukseksi sanoisin: K-18, kuten muissakin tarinoissani.

Mutta tässäkin, kuten muissakin tarinoissa, on mukana rakkautta.

copyright ©: Kolgrim. –Ei saa levitää tai jakaa ilman kirjoittajan suostumusta-

1. Luku

Oli talvi 1943. Olin 15 -vuotias ja asuin äitini ja kahden nuoremman sisarukseni kanssa maaseudulla. Sisareni Aino oli kuusi ja veljeni Olavi oli neljän. Isämme oli kuollut sodassa, kirje joka kertoi sen, oli saapunut kuusi kuukautta aiemmin.

Äitini oli sairas keuhkokuumeesta. Itse olin liian nuori liittyäkseni armeijaan ja perheeni tarvitsi minua. Ne kovat ajat olivat pakottaneet minut kasvamaan nopeasti. Olin perheen pää, talon mies nyt. Äitini sairaudesta johtuen minulla oli paljon tehtävää ja sain hädin tuskin levähdetyksi. Minun täytyi ruokkia heidät ja pitää talo lämpimänä. Vartaloni oli muuttunut paljon, olin hoikka, mutta kaikki se työnteko oli kasvattanut lihaksiani. Olin alkanut kasvaa pituutta ja saavuttanut jo 170cm pituuden.

Ruokaa ei ollut paljoa jäljellä ja talvi oli hyvin kylmä, elimme jatkuvassa pelossa. Useimmat naapurimme olivat jättäneet kylän, pelossa että venäläiset saavuttaisivat sen pian. Me pelkäsimme myös ja toivoimme että voisimme lähteä, mutta äiti oli liian sairas, jotta häntä voitaisiin siirtää. Tiesin, että jos he tulisivat, minut luultavasti tapettaisiin. He yleensä tappoivat kaikki miespuoliset jotka löysivät, tai niin olin kuullut. Mutten voinut tehdä mitään muuta kuin rukoilla puolestamme.

He olivat olleet täällä jo kerran ja silloin tappaneet suurimman osan karjastamme. Meillä oli ollut onnea ehtiä piiloon ennen kuin meidät huomattiin. Nyt jäljellä on enää muutamia kanoja, olen kiitollinen edes siitä. Jäljelle jääneiden kanojen ja viljan avulla, jonka säästin kesästä, pärjäisimme talven yli. Elleivät he tulisi ja varastaisi meiltä taas.

Aino ja Olavi pelkäsivät, he itkivät ja yrittivät piiloutua talomme nurkkiin, joka kerta kun kuulimme pommitusta jostakin läheltä. Emme tienneet kuinka lähellä he olivat, mutta tiesimme, ettei kotimme ollut enää turvallinen paikka asua. Yritin parhaani lohduttaa heitä, he kyselivät kuolisimmeko me kaikki, kuolisiko äitimme, vaikken osannut vastata heille. Vaikutti siltä että kaikki olivat jo unohtaneet meidät, oma armeijamme eli luultavasti uskossa, että kylämme oli hylätty jo aikapäiviä sitten. Olin niin väsynyt ja nälkäinen kokoajan. Yritin syödä mahdollisimman vähän, jättääkseni enemmän ruokaa perheelleni.

Olin kuullut, että jotkut ruotsalaisperheet auttoivat meitä ottamalla suomalaislapsia koteihinsa sodan ajaksi. Toivoin, että olisin voinut saada Ainon ja Olavin sinne jotenkin, mutta äiti sanoi, että halusi meidän pysyvän yhdessä. Hän oli liian sairas ymmärtääkseen kuinka paha tilanteemme todella oli. Hän oli myös vastahakoinen jättämään kotimme, jonka hän ja isä olivat yhdessä rakentaneet. Joskus äiti unohti sodan kokonaan, mutta ehkä se oli siunaus, tai niin ainakin itse ajattelin. Mutta hän unohti myös, että isä oli kuollut ja kyseli hänestä, suostumatta kuuntelemaan kun yritin kertoa totuuden. Enkä tiennyt miten saada apua meille tai hänelle. Venäläiset voisivat olla missä tahansa ulkona. En ollut valmis kuolemaan.

 
 Päivät kuluivat, aloin väsyä entistä enemmän ja aloin menettää toivoni, että sota loppuisi pian. Yritin parhaani Ainon ja Olavin vuoksi, he tarvitsivat minua, kuten tarvitsi äitinikin. Yritin leikkiä heidän kanssaan, yritin pitää heidät niin iloisena kuin pystyin. Oli väärin, että sota varasti heidän lapsuutensa näin.

*************** 
 

Oli tammikuun loppu, kylmin aika vuodesta. Toin nuoremmat sisareni saunaan. Meidän kaikkien piti peseytyä, tunsin itseni niin likaiseksi ja vihasin sitä tunnetta. Muistin paremmat ajat, jolloin kylämme oli ollut täynnä naurua ja ystävällisiä kasvoja. Emme koskaan olleet rikkaita, mutta tulimme hyvin toimeen ja olimme olleet onnellisia.

Muistin isäni ja hänen naurunsa. Muistan hänen lähtevän sotaan, viimeiset sanat jotka hän sanoi minulle käytyään täällä viimeisen kerran. Muistan miltä tuntui saada tarpeeksi ruokaa syödäkseen, miltä ruoka oli maistunut. Aloimme kaikki kyllästyä yksitoikkoiseen ruokaan, joka ei maistunut miltään. Aina sitä samaa: puuroa ja leipää, joskus oli kananmunia ja kuivattua lihaa. Ei tehnyt hyvää muistella asioita, jotka joskus olivat olleet. Mikään ei kuitenkaan koskaan palaisi ennalleen.

Aino nauroi leikkiessään vedellä eikä minulla ollut sydäntä sanoa, että meidän pitäisi kuluttaa vettä varovaisemmin. Hän oli onnellinen nyt, hänen hymynsä sai minut hymyilemään ja pian Olavi liittyi hauskanpitoomme, nauroimme kaikki.

Pesin heidän hiuksensa, vaikka he eivät pitäneet siitä. Lapset eivät koskaan pidä. Yritin olla varovainen, ettei shampoota menisi heidän silmiinsä. Sitten pesin itseni, vartaloni ja hiukseni. Katsoin kuinka lika irtautui vartalostani, paljastaen ihoni maitomaisen sävyn. Tuntui hyvältä olla puhdas taas. Saunan kuumuus iholla tuntui hyvältä myös, kun oli palellut niin pitkään. 
 
  
Menimme sisälle taloon. Harjasin Ainon hiukset, hän aina piti siitä. Nostin hänet ylös katsomaan itseään peilistä.

”Katso nyt meitä; niin puhtaita, että voisimme mennä tapaamaan presidenttiä.” Sanon heille ja he molemmat nauroivat. Tuntui oudolta nähdä itseni peilistä, oli kulunut pitkä aika siitä kun olin viimeksi katsonut. Vaaleat hiukseni loistivat ja ihollani oli terve väri. Oli outoa nähdä itsenä näyttävän niin terveeltä. Olin odottanut pahempaa.

 
 Aurinko alkoi laskea. Menin ulos pilkkoakseni lisää puita. Sitten kuulin jotain metsästä, pysähdyin. Luulin kuulevani jonkun puhuvan, mutta kielellä jota en ymmärtänyt. Se oli venäjää, tunnistin pian, kun kuulin äänen uudestaan. Olivatko he nähneet minut? Mietin ja aloin panikoida. Otin muutamia puunpalasia syliini ja lähdin juoksemaan sisälle. Lukitsin oven tietäen, että jos he halusivat sisälle, niin yksinkertainen lukko ei riittäisi pitämään heitä poissa.

”Elias, mikä sinun on?” Aino kysyi katsoen minua huolissaan. Hengitin nopeasti ja nojauduin ovea vasten. Joskus Aino vaikutti niin paljon vanhemmalta, kuin mitä todella oli. Kävelin peremmälle sisään ja asetin puut lattialle kamiinan viereen.

Katsoin häntä, enkä tiennyt mitä minun tulisi tehdä. Kävelin sitten heidän luokseen.

”Tulkaa tänne, molemmat.” Sanoin heille ja yritin hymyillä. Kävelin heidän kanssaan keittiöön, heidän pienet kätensä omissani. ”Leikitään pientä leikkiä, teidän pitää mennä alas tänne ja olla niin hiljaa kuin pystytte. Se joka on kaikista hiljempaa saa palkinnon.” Sanoin, pakottaen hymyn. Olavi näytti innostuneelta. Avasin luukun keittiön lattian alla olevaan pieneen kellariin. ”Muistakaa, että mitä tahansa kuulette, teidän on pysyttävä täällä ja oltava hyvin hiljaa.” Sanoin heille.

”Mikä se palkinto on?!” Olavi kysyi innoissaan.

”Olen säilyttänyt pientä palaa suklaata, voittaja saa sen. Nyt meidän täytyy kiirehtiä.” Autoin Olavin ensin alas ja sitten Ainon, joka ei tuntunut uskovan minua. ”Pidä huolta pikkuveljestämme. Pyydän sinua tekemään tämän, olet jo iso tyttö.” Kuiskasin hänelle, aistittuani että hän oli aikeissa kysyä lisää. Hän katsoi minua, ymmärrys välittyen enkelimäisistä kasvoista. Aino nyökkäsi varoen.

”Ole varovainen Elias, rakastan sinua.” Hän kuiskasi takaisin.

”Minäkin rakastan teitä kahta.” Kerroin hänelle. Asetin etusormeni huulilleni muistuttaakseni hiljaisuudesta. Hymyilin pikkuveljelleni, jolla ei ollut aavistustakaan todellisuudesta leikin takana.

 
 
Kun olin sulkenut luukun, kiiruhdin makuuhuoneeseen äitini luo.

”Äiti herää, he ovat tulossa, meidän täytyy piiloutua.” Ravistin hänen käsivarttaan ja hän avasi väsyneet silmänsä, näyttäen sairaammalta kuin koskaan aiemmin. Hän hikoili joka puolelta ja hänen kasvonsa näyttivät niin kalpeilta. Hänen pitkät vaaleat hiuksensa olivat myös kosteat hiestä.

”En voi, olen liian kipeä, pelasta itsesi Elias ja jätä minut. He tarvitsevat sinua enemmän.” Hän kuiskasi, enkä voinut tuskin uskoa, että hän ymmärsi mitä yritin sanoa hänelle.

”Ei äiti, en voi jättää sinua heidän armoilleen. Nouse ylös, ole kiltti. Meidän täytyy yrittää.” Olin niin väsynyt, että minulla oli kyyneleet silmissäni, kun yritin turhaan nostaa häntä ylös.

”Elias, mene ja jätä minut. Minä kuolen, tunnen sen…” Hän sanoi väsyneesti.

Mutta kuinka voisin jättää hänet? Oman äitini.

”Ei, et sinä kuole, en salli sitä.” Sanoin itsepäisesti. Olin luvannut isälleni, että pitäisin huolta äidistä ja tekisin sen, vaikka se maksaisi oman henkeni. 
  
Sitten kuulin miten etu-ovi pakotettiin auki ja ihmisiä astui sisään. Ovi paiskautui kiinni heidän perässään jättäen kylmän talvituulen taakseen. Nyt se tapahtuisi, minä kuolisin, ajattelin. Mitään ei ollut enää jäljellä.

”Onko täällä ketään?” Ääni kysyi, ääntäen venäläisittäin.

Katsoin äitiäni ja hän katsoi takaisin, hänen siniset silmänsä laajentuneina pelosta. Hän tarttui kädestäni, kun olin aikeissa paljastaa itseni heille.

”Elias, rakastan sinua.” Hän kuiskasi.

”Minäkin rakastan sinua äiti.” Vastasin surulla. Irrotin otteeni hänen kuumasta kädestään ja kävelin ulos makuuhuoneesta.

Tuvassa seisoi kolme miestä. Yksi, joka oli kahdenkymmenen ja kaksi yli kolmenkymmenen. Heillä oli ruskeat, pitkät armeijan takit yllään ja karvahatut, joissa oli Venäjän lippu. He kaikki katsoivat minua. En tiennyt mitä tehdä tai sanoa, joten seisoin vain paikoillani ja katsoin takaisin. Odotin kuolemaani ja yritin olla näyttämättä kuinka paljon pelkäsin.  
 

”Täällä oli siis ihmisiä, onko täällä muita poika?”  Toinen vanhemmista miehistä kysyi. Hänen suomensa oli melko huonoa, mutta ainakin hän puhui sitä. Purin hampaitani yhteen, kieltäytyen vastaamasta. Mies tuli lähemmäksi ja tarttui paidan kauluksestani. ”Vastaa minulle poika.” Hän vaati vihaisena.

Nuorempi mies kävi makuuhuoneessa ja tullessaan takaisin puhui jotakin miehelle joka piteli minua.

”Täällä on vain minä ja äitini.” Vastasin nopeasti. Mies katsoi ympärilleen ja näki muutamia leluja lattialla, olin jo kokonaan unohtanut ne.

”Mitä nämä sitten ovat? Älä sano että sinä olet vielä leikki-iässä.” Hän hymyili ilkeästi.

”Sisareni ovat kuolleet vain vähän aikaa sitten.” Valehtelin, hän piteli minua yhä. 
 
  
Hän katsoi minua päästä varpaisiin.

”Kuinka vanha olet?”

”Olen 15. Olkaa kilttejä, älkää satuttako äitiäni, hän on sairas ja tarvitsee minua.” Pyysin. Hän hymyili, kääntyi katsomaan tovereitaan, sanoi jotakin heille ja he nauroivat. Pelkäsin, en tiennyt mitä he tekisivät.

”Onko täällä jotain syömistä?” Hän kysyi sitten.

”Meillä ei ole paljoa, mutta minä… Voin etsiä jotakin, olkaa kilttejä, älkää satuttako meitä.” Pyysin, hän katsoi minua kummallisella tavalla.

”Vladimir tulee kanssasi keittiöön.” Hän sanoi sitten ja puhui nuoremmalle miehelle, joka sitten tuli luokseni ja osoitti minua aseella. ”Parempi olla yrittämättä mitään typerää, poika, Vladimirilla tässä, on kiivas temperamentti.” Mies virnisti.

Vladimir seurasi minua keittiöön. Otin ruisleipää ruokakaapista, kuivattua lihaa ja kannun vettä. Toivoin että Aino ja Olavi pysyisivät hiljaa ja he pysyivätkin. Toin ruuan heille olohuoneeseen, Vladimir seurasi minua kokoajan. En tuntenut oloani mukavaksi tavasta jolla he katsoivat minua. Asetin ruuan ja veden pöydälle ja huomasin pian että kolmas mies oli kadonnut. Pian kuulin äitini kirkuvan.

 
Mies raahasi hänet olohuoneeseen kanssaan ja laski hänet sohvalle. Äitini itki.

”Älkää satuttako häntä! Hän on sairas herrantähden!” Huusin kiihtyneenä. Mies kääntyi katsomaan minua, virnisti. Hän tuli lähemmäksi ja otti kiinni minusta, hän katsoi kasvojani tarkkaavaisena. Hän sanoi jotain venäjäksi muille ja hymyili tavalla, josta en pitänyt. Tapa jolla hän katsoi ja koski minua ei tuntunut lainkaan oikealta.

”Hän sanoi, että olet kaunis, miltei tavalla jolla naiset ovat kauniita. Kauniit vaaleat hiuksesi, vihreät silmäsi; minun täytyy sanoa että olen toverini kanssa samaa mieltä.” Toinen sanoi ja nauroi. 
  
Katsoin heitä hämmentyneenä, tämä todella alkoi käydä liian oudoksi minulle.

”En ole kaunis, olen mies ja miehet eivät ole kauniita.” Sanoin ja purin hampaitani yhteen. Katsoin suoraan miestä, joka puhui kieltäni. He eivät voineet pelottaa minua, ajattelin. Mies nauroi ja tuntui kertovan kahdelle muulle mitä olin juuri sanonut, muut nauroivat myös.

”Olet vasta poika ja hyvin kaunis poika sinä oletkin.” Hän sanoi ja tämä vain hämmensi minua enemmän.

 
Mies raahasi minut istumaan pöydän ääreen syliinsä, hänen käsivartensa oli vyötäröni ympärillä. Katsoin äitiini ja hän katsoi minuun takaisin, vaikuttaen yhtä hämmentyneeltä kuin itsekin olin. Tämä ei todella tuntunut oikealta.

”Emme satuttaisi sairasta naista, älä huoli kaunis poika.” Mies sanoi, repi palan leipää ja söi. Hänen silmänsä eivät koskaan jättäneet omiani.

2. Luku

“Saanko hakea peiton äidilleni? Hänellä on kylmä, hän on kuumeessa.” Kysyin heiltä varovasti. Mies joka ymmärsi minua, nyökkäsi päätään ja käski venäjäksi toveriaan päästämään minut ylös. Nousin ja kävin hakemassa peiton makuuhuoneesta. Tulin hänen luokseen ja peittelin hänen kylmyydestä värisevän vartalonsa peitolla. Polvistuin lattialle, kosketin hellästi hänen poskeaan ja hän katsoi minuun huolissaan. Me molemmat tiesimme, että näissä miehissä oli jotakin outoa, muttemme olleet varmoja mitä se oli. En tiennyt jäisinkö henkiin vai kuolisinko pian.

Kuulin kuinka yksi heistä nousi ylös, mutten kääntynyt katsomaan. Huusin kun mies veti minut ylös lattialta voimalla ja työnsi minut selkä edellä vasten pöytää. Hänen kasvoillaan oli ilkeä virne hänen katsellessaan pelokkaita kasvojani.

”Päästä irti pojastani!” Äitini koetti huutaa, mutta hänen äänensä oli hyvin heikko.

”Pää kiinni narttu!” Mies sähähti huonolla suomellaan. Hän juoksutti kättään kasvojani pitkin, alas kaulaani, rintakehälleni. Sydämeni löi villinä kylkiluita vasten, en ymmärtänyt hänen syitään koskettaa minua näin.

”Älä koske minuun, lopeta!” Huusin, enkä enää välittänyt mikä oli viisasta. Miehen kasvot olivat likaiset, hänen partansa ajamatta, eikä hän tuoksunut lainkaan miellyttävälle. Yritin kiemurrella vapaaksi, saatoin huutaa uudestaan, sillä seuraava mitä kuulin oli pikkuveljeni itku.

Miehet katsoivat keittiötä kohti ja jähmetyin paikoilleni. Itkeminen jatkui ja Vladimir ryntäsi keittiöön. Kuulin pian sisareni huutavan;

”Ei, ei! Mene pois, päästä irti; paha mies!” Pian hän toi molemmat olohuoneeseen. Olavi itki yhä, Aino kirkui ja potki miestä.

Mies joka piteli minua yhä paikoillani, katsoi minuun.

”Sinä valehtelit meille tuhma poika.” Hän virnuili.

”Olkaa kilttejä, he ovat vain lapsia, älkää satuttako heitä.” Rukoilin. Hän tarkkaili kasvojani.

”Minä oikein pidät meitä? Että me venäläiset olisimme totaalisia barbaareja? Lastentappajia?” Hän kysyi.

”Ei, minä… Olkaa kilttejä antakaa heidän vain olla.” En tiennyt mitä he halusivat meiltä, mitä he halusivat minulta.

”Tämä kyllä saa meidät vihaiseksi, tämä sinun valehtelusi.” Hän aloitti, katsoi veljeäni ja sisartani, sitten takaisin minuun. ”Kerrohan, mitä tekisit heidän puolestaan? Mitä tekisit pelastaaksesi heidät?” Hän kysyi. Katsoin sisaruksiani, jotka molemmat itkivät nyt hiljaa. He katsoivat takaisin minuun ymmärtäen tilanteesta vähemmän, kuin mitä ymmärsin itse.

”Minä… Tekisin mitä tahansa, pyydän; älkää satuttako perhettäni.” Vastasin.

“Mitä tahansa?” Hän kysyi, toinen kulma kohotettuna.

”K-kyllä.” Hänen hymynsä kasvoi hänen kuultuaan vastaukseni. Hän katsahti tovereitaan ja puhui heille venäjäksi, he vastasivat, ilkeä hymy huulillaan. Vladimir piteli yhä sisaruksiani.

Mies vapautti otteensa ja varoen nousin ylös.

”Riisu vaatteesi.” Hän käski. Ajattelin, etten ehkä ollut kuullut oikein, rukoilin etten olisi.

”M-Mitä?”

”Kuulit kyllä poika, riisu vaatteesi nyt!” Hänen äänensä käski voimakkaammin. Seisoin paikoillani, vapisin, katsoin perhettäni: he kaikki itkivät.

”Miksi?” Kysyin hiljaa.

”Saat tietää aivan pian, älä kysy typeriä kysymyksiä vaan tee niin kuin käsken.” He kaikki katsoivat minua oudosti, odottaen. Pakottaisivatko he minut alasti ja ampuisivat sitten? Mietin hämmentyneenä.

”Mutta perheeni on täällä.” Yritin. Mies katsoi heitä kaikkia.

”Niin, minä kyllä näen heidät. Tee nyt kuten käskin!”

En voinut uskoa että tämä todella tapahtui. Aloin riisuutua hitaasti: ensin sukat, sitten pitkähihainen. Yritin ostaa aikaa tekemällä kaiken niin hitaasti kuin pystyin. Riisuin aluspaitani. Katsoin häneen. Mies nyökkäsi ja yhdellä käden liikkeellä hän kehotti minua jatkamaan. Käteni vapisivat enemmän kuin koskaan, kun riisuin viimein housuni ja alushousuni. Pian seisoin heidän edessään syntymäasussani. Yritin peitellä yksityisiä osia käsilläni. Toivoin että he lakkaisivat tuijottamasta alastonta muotoani, mutta toive oli turha.

Mies joka oli seissyt edessäni, siirtyi nyt taakseni.

”Noh, ei ole mitään hävettävää, kaunispoika.” Hän sanoi, tarttui ranteistani ja nosti käteni ilmaan sivuilleni. Tunsin olevani kuin näytteillä. Hänen vartalonsa oli hyvin lähellä omaani, aivan liian lähellä. Olin täydellisessä sokissa, en ymmärtänyt tilannetta, en ymmärtänyt syitä tälle. Toinen vanhemmista miehistä siirtyi lähemmäksi ja kosketti rintaani, vatsaani, hänen kätensä tuntui niin karhealta ihoani vasten. Itkin hiljaa. He puhuivat jotakin keskenään.

”Älkää satuttako veljeäni, lopettakaa!” Aino kirkui nähdessään kyyneleeni.

Mies katsoi häntä ja nauroi.

”Ei mitään hätää pikkuinen, veljesi pitää tästä.” Hän sanoi.

”Ei! Päästäkää hänet!” Aino hoki, enkä voinut olla ihailematta sisareni rohkeutta. Nuoresta iästään huolimatta hän yritti parhaansa puolustaa minua, vaikka oli varmasti itsekin peloissaan.

 Mies kietoi kätensä ympärilleni, painaen minua tiiviimmin itseään vasten. Tunsin jonkun kovan osuvan alaselkääni. Hän pakotti pääni lepäämään hänen olkapäälleen. Hän haisteli minua, saatoin tuntea hänen kuuman hengityksen ihollani. Hänen toinen kätensä oli leuallani, pitäen päätäni taakse taivutettuna. Hän suuteli kaulaani.

”Luulen, että tämä ei ole sopivaa katsottavaa lapsille, lähetänkö heidät pois huoneesta, kaunispoika?” Hän kysyi kuiskaten. Itkin ja suljin silmäni.

”K-kyllä.” Ääneni oli karhea ja heikko.

Hän sanoi jotakin nuoremmalle miehelle, joka sitten pakotti sisarukseni mukanaan keittiöön. Ovi sulkeutui heidän perässään.

”Onko parempi?” Hän kysyi. Enkä voinut kuin mutista epäselvän vastauksen. Hän istui alas, pidellen minua sylissään. ”Tunnetko sen?” Hän kysyi karhealla äänellä ja painoi minua tiukemmin syliinsä, voimakkaammin sitä kovaa vasten. Sitten minulle valkeni mikä se oli. Haukoin henkeäni järkyttyneenä. Hän oli kova, hän oli kiihottunut tästä?! Mutta minähän olin mies, en ymmärtänyt, en halunnut ymmärtää. Hän suuteli niskaani ja itkin kovemmin.

”Päästäkää hänet! Älkää koskeko poikaani!” Äitini itki, hän yritti nousta päästäkseen luokseni, mutta kaatui lattialle. Miehet vain nauroivat hänelle.

”Auttakaa häntä…” Yritin heikolla äänellä, mutta he eivät kuunnelleet. Toinen mies tuli lähemmäksi, hän avasi housunsa ja veti kovettuneen elimensä esille. Hän sanoi jotakin venäjäksi. Katsoin sitä; tuota pelottavaa, punertavaa, karvaista elintä. En ollut koskaan nähnyt toisen miehen elintä näin, näyttäen tuolta.

”Avaa suusi.” Mies, joka piteli minua sylissään, kuiskasi. Toinen painoi kovettunutta elintään suljettuja huuliani vasten ja yritin kääntää päätäni pois. ”Avaa.” Hän käski uudestaan ja painoi nenästäni niin etten kyennyt saamaan happea. Minun oli pakko avata suuni. Heti kun tein sen, elin työntyi sisään. Se maistui suolaiselle ja iljettävälle. Olin liian järkyttynyt kyetäkseni ajattelemaan selkeästi, hän työntyi sisään ja ulos käyttäen minua ja luulin että tukehtuisin, oksentaisin tai kuolisin: jotakin.

”Ei, lopettakaa, älkää…” Äitini itki, hän näki tämän kaiken eikä kyennyt auttamaan minua ja minä en kyennyt tekemään mitään estääkseni häntä näkemästä. Se oli kauheinta koko siinä kammottavassa tilanteessa. Mies sanoi jotakin toiselle ja suuni häpäiseminen lopetettiin. Tunsin ohimenevää helpotusta siitä, kunnes tunsin sen. Alhaalla, siellä, pepullani, se alkoi hitaasti työntyä sisääni, jotakin kosteaa; hänen sormensa. Tunsin kipua, yritin kiemurrella saadakseni sen ulos minusta, mutta se oli hyödytöntä. Huusin tuskasta, kun toinen sormi liittyi ensimmäisen seuraan. Haukoin henkeäni.

”Ota ne pois, ota ne pois!” Itkin, mutta hän ainoastaan nauroi lisäten jo kolmannen sormen. Heittelehdin päätäni puolelta toiselle, luulin tulevani hulluksi kivusta ja siitä kamalasta nöyryytyksestä.

”Luuletko, että tämä on paha, kaunispoika? Odota vain mitä tulee seuraavaksi.” Hän kuiskasi ja nauroi perään, minua kuvotti. Minut pakotettiin kääntymään hänen sylissään, kasvoni kohtasivat hänen omansa, jalkani roikkuivat avuttomina hänen molemmilla puolillaan. Hän avasi housunsa, laskien niitä, takapuoleni kohtasi alastoman ihon ja itkin yhä kovemmin. Yritin epätoivoisena vakuuttaa itselleni, että se mitä pelkäsin, ei millään voisi tapahtua, viaton mieleni sanoi sen olevan mahdotonta. Hän nosti minua ylös ja laski minua taas alas ohjaten samalla elintään aukkoani vasten, jota hänen sormensa olivat juuri kokeilleet. Se työntyi sisälleni hiljalleen, enkä ollut koskaan tuntenut kipua, joka tulisi lähellekään sitä mitä tunsin silloin. Huusin, en pystynyt ajattelemaan selkeästi.

Etäisesti kuulin sisarusteni huudon, äitini itkun, mutta kipu oli ainut johon kykenin keskittymään.

”Lopeta, ole kiltti lopeta! Luoja anna tämän loppua!” Huusin kivun sumentaessa mieltäni. Hän oli työntynyt kokonaan sisääni. En tuskin voinut käsittää sitä mitä tapahtui. En olisi koskaan uskonut, että tällaista saattoi tapahtua. Toinen mies otti minut, otti neitsyyteni tällä julmalla tavalla. Hän alkoi nostaa ja laskea minua elimensä päällä, välittämättä minun tuskallisesta valituksestani, välittämättä kyyneleistä jotka valuivat alas kasvojani loputtomalta tuntuvana virtana. Hänen huokauksensa muuttuivat, hän murahteli mielihyvästä, tuntemuksesta, joka sillä hetkellä oli itselleni yhtä kaukainen kuin muistot paremmasta, muistot lapsuudesta. En voinut saada tätä loppumaan, olin avuton hänen otteessaan ja se mitä mies teki minulle, tuntui kuolemaakin pahemmalta.

Hän painoi minut tiiviisti syliinsä ja karjaisi saadessaan nautintonsa. Hän työnsi minut lattialle kuin en olisi mitään ja sillä hetkellä toivoin kuolemaa, rukoilin sitä hiljaa luokseni. Mutta rukoustani ei kuultu, se hukkui tyhjyydelle ja mieleni pakotettiin kestämään se mitä ruumiini ei voinut paeta. Minut nostettiin ylös, työnnettiin vasten pöytää vatsalleni. Toinen mies työntyi sisääni väkivaltaisella voimalla. Huusin lujaa ja itkin, ääneni alkoi käydä käheäksi ja menettää voimansa. Kammottava ja tiheä läpsähdysääni, miehen karkeat huokaukset, perheeni itku ja huuto täyttivät huoneen. Toivoin että olisin vain nähnyt hirvittävää ja likaista painajaista, mutta kipu jota tunsin, muistutti minua että kaikki tapahtui oikeasti. Eikä oma ennen niin lapsellinen ja viaton mieleni olisi kyennyt edes muodostamaan tämänkaltaista painajaista.

Keittiön ovi avautui, pienet juoksuaskeleet lähestyivät.

”Lopeta! Paha mies! Veljeen sattuu, lopeta!” Sisareni itki. Hänellä ei ollut aavistustakaan sitä mitä todella tapahtui, mitä he tekivät minulle. Hänen nuoret silmänsä näkivät minut pakotettuna pöytää vasten, venäläisen sotilaan liikkuessa ylläni, yhä puettuna, ainoastaan se hirvittävä osa paljaana, jota sisareni ei onnekseen nähnyt. Mies huokaili minun itkiessäni. Aino tiesi ainoastaan, että minuun sattui ja että mies teki jotakin aiheuttaen sen.

“No, no pikkuinen, älä itke, leikkikää leluillanne. Veljesi on kunnossa, toverini vain leikkii erästä leikkiä hänen kanssaan.” Mies, joka oli juuri äsken raiskannut minut, puhui sisarilleni lempeästi.

Mies, joka raiskasi minua nyt, puristi niskastani lujaa ja vaikersi mielihyvänsä vallassa tullessaan sisälleni. Hän vetäytyi ulos ja tunsin, kuinka siemenneste valui reisiäni alas. En löytänyt voimaa liikkua, jäseneni tärisivät. Kivusta huolimatta yritin, mutta nuorin mies tuli luokseni ja pysäytti minut. Hän puhui minulle venäjäksi kääntäessään minut kasvokkain itseään vasten.

Hän työnsi minut makaamaan pöydälle selälleni, jalkani roikkuivat avuttomina irti lattiasta molemmin puolin hänen vartaloaan, hänen avatessaan vyötään ja housujaan.

”Vladimir haluaa myös leikkiä veljenne kanssa.” Mies kuului sanovan sisarelleni, joka oli jälleen alkanut itkemään holtittomasti.

Hän työntyi sisääni ja tämä mies oli erilainen. Hän suuteli minua väkisin raiskatessaan minua ja se sai kaiken tuntumaan pahemmalle. Suudellut olin ennenkin, suudelmani olivat olleet varattuja tytölle, jonka kanssa minun oli pitänyt avioitua ja vanheta yhdessä. Hän ei haluaisi minua enää, kukaan ei haluaisi. Väsyin taistelemaan vastaan, väsyin taistelemaan taistelua, jota en kykenisi voittamaan. Lakkasin huutamasta, vaikka kipu oli yhä hirvittävä. Itkin ääneti, kuunnellessani hänen huokauksiaan, kuunnellessani sen miehen ääntä, joka lohdutti järkyttyneitä sisaruksiani. Äitini, kuulin hänen hiljaisen nyyhkytyksensä jostain kylmältä lattialta. Oli todennäköistä, että hänen kuolemansa oli vain päivistä kiinni ja tämä olisi muisto, jonka kanssa hän menisi hautaan. Tunsin oloni sairaaksi.

Kun myös kolmas mies oli saanut minun kauttani helpotuksensa, annoin itseni lyyhistyä lattialle, niin pieneksi kuin pystyin. Vuosin verta ja ajattelin kuolevani pian. Sisareni huusi nimeäni, mutta ei päässyt luokseni, he varmaan estivät häntä. Kuulin heidän puhuvan keskenään, oletin heidän keskustelevan siitä mitä tekisivät minulle, meille. Halusin kuolla, sillä hetkellä halusin sitä todella, mutta muistin sisarukseni ja kuolevan äitini ja olin ainut mitä heillä oli jäljellä. Joten muutin rukoukseni toiveeseen, että saisin elää pelastaakseni heidät, sitten voisin kuolla ja vasta sitten.

3. Luku

Yksi miehistä heitti vaatteeni minulle.

”Pue yllesi!” Hän käski ja tartuin vaatteisiini vapisevin käsin. Aloin pukeutua. Pidin katseeni lattiassa koko sen ajan. Tunsin oloni turraksi, en kyennyt täysin ymmärtämään sitä mitä minulle oli juuri tapahtunut, vain että se oli ollut kauhein ja nöyryyttävin asia ikinä. Tuntui miltei siltä kuin he olisivat vieneet miehuuteni, en tiennyt mitä enää olin. Kaikki oli niin hämmentävää.

Mies, joka puhui suomea, veti minut ylös heti kun olin valmis.

”Pue myös ulkovaatteesi, tulet meidän kanssamme.” Hän sanoi. Katsoin häntä yllättyneenä ja sitten sisaruksiani, jotka itkivät yhä ja näyttivät pelokkailta. Katsoin äitiäni, joka piti silmiään auki vain vaivoin.

”Ei! Entä perheeni? Mitä heille tapahtuu?” Kysyin itkien, en välittänyt enää näkisivätkö he heikkouteni vai eivät, eivätkö he olleet jo vieneet kaiken? Mies tarttui käsivarrestani.

”Lapsilla on heidän äitinsä.” Hän nauroi.

”En lähde, en!” Huusin ja yritin potkia hänet kauemmaksi.

”Voin ampua myös perheesi, haluatko sitä?” Hän kysyi kylmällä äänellä, itkin.

”En… anna minun edes hyvästellä heidät.” Kysyin heikosti.

”Hyvä on.” Hän myöntyi ja irrotti otteensa. 
Tulin äitini luokse ja nostin hänet takaisin sohvalle. Jouduin puremaan hampaitani yhteen jotten paljastaisi kipuni määrää.  En kyennyt kohtaamaan hänen katsettaan, kyyneleet olivat täyttäneet silmäni. Äitini kosketti kasvojani heikosti.

”O-olen pahoillani Elias…an-anna anteeksi…en kyennyt…estämään heitä.” Hänen äänensä miltei särkyi ja hävisi kokonaan.

”Minä olen pahoillani äiti, petin teidät kaikki…” Kuiskasin häpeissäni, en vieläkään kyennyt katsomaan hänen silmiinsä.

”Rakastan sinua…” Äitini kuiskasi, hänen äänensä murtui kyyneliin.

Katsoi sisaruksiini ja tulin heidän luokseen, sydämeni tuntui raskaalta, se oli särkymäisillään. He olivat niin pieniä, niin nuoria, äidilläni ei olisi voimaa pitää heistä huolta ja kun minä olisin poissa… Luoja, miten tämä kääntyikin näin pahaksi meille? Emme koskaan halunneet sotaa, halusimme vain elää elämäämme.

Tunsin Ainon pehmeän käden pyyhkivän kyyneleitä kasvoiltani, hän katsoi minua huolestuneena. Katsoin takaisin, minun piti olla vahva nyt, heidän vuokseen. Pakotin hymyn kasvoilleni.

”Elias, minua pelottaa.” Hän kuiskasi. Nostin käteni hänen hennoille olkapäilleen.

“Tiedän. Meidän pitää olla vahvoja nyt, okei?” Sanoin, hän nyökkäsi varoen. ”Minun pitää mennä ja…” Aloitin.

”Ei! Et voi lähteä! Älä jätä meitä!” Hän huusi paniikissa, hänen kätensä kietoutuivat ympärilleni tiukasti. Halasin häntä.

“En haluaisi jättää teitä, mutta joskus emme saa valita. Muista, että rakastan teitä molempia.” Suljin silmäni ja tunsin hänen nyökkäävän päätään syleilyssäni.  Hän piteli minusta yhä, hän ei halunnut päästää irti, enkä minä halunnut päästää irti hänestä.

  “Jos en ole palannut kahden päivän sisällä, teidän täytyy lähteä täältä, ymmärrätkö?” Kuiskasin niin hiljaa, etteivät miehet voineet kuulla. Aino nyökkäsi. ”Olen piilottanut ruokaa, muistatko kun näytin minne?”  Kysyin, uusi nyökkäys. ”Ota niin paljon mukaanne kuin pystyt, pukeutukaa niin lämpimästi kuin mahdollista. Kun aurinko nousee keskiviikko aamuna lähtekää silloin. Suunnatkaa lounaan suuntaan, kohti etelää, muistatko minne päin täältä?” Nyökkäys. ”Pysykää poissa avoimilta paikoilta, matkatkaa päivänvalon ajan. Kun saavutte toiseen kylään tai kaupunkiin, etsikää ihmisiä, pyytäkää apua. Jos näette sotilaita, tarkkailkaa ensin heidän vaatetustaan, mitä kieltä he puhuvat, jos he ovat suomalaisia, menkää heidän luokseen, mutta varmistakaa. Luotan sinuun Aino, tiedän että pystyt tähän, pidä huoli pikkuveljestämme.” Sanoin, otin hänen kasvonsa käsieni väliin ja katsoin hänen silmiinsä. Luoja hän oli niin nuori; hän oli vain pieni, hentoinen lapsi. Liian nuori tällaiseen, liian nuori edessä olevaan tehtävään. Saatoin vain rukoilla heidän puolestaan, nämä viimeiset sanat ja neuvot olivat ainoa apu, mitä kykenin enää heille tarjoamaan.

”Mutta minne sinä menet Elias? Nämä ovat pahoja miehiä, en halua menettää sinua.” Hän kuiskasi. Pala nousi kurkkuuni, yritin niellä alas nousevat kyyneleet. Purin hampaitani yhteen, minun oli pysyttävä vahvana, vielä hetki, vielä hetki…

”Menen heidän kanssaan, mutta pärjään kyllä, älä huolehdi minusta. Muista että rakastan teitä molempia; aina. Ne joita rakastamme eivät koskaan todella ole poissa, vaikkemme näkisikään heitä. Olen aina kanssanne.” Kuiskasin. Irrotin kultaisen ristin kaulastani, otin hänen kätensä ja suljin korun hänen kämmenensä sisään. ”Tämä on sinun nyt, pidä sitä kunnes tapaamme taas.” Aino katsoi korua, hänen otteensa minusta tiukentui ja hän suukotti poskeani. Tiesin, etten tulisi enää näkemään perhettäni, ehkä tuonpuoleisessa elämässä, muttei tässä. Nämä miehet varmaan ampuisivat minut, kun pääsisimme ulos. Katsoin sitten pikkuveljeäni, otin hänet syleilyyni, pieni poika nyyhkytti yhä sydäntä särkevästi. Rutistin häntä kovemmin, painoin silmäni kiinni, miltei itkin itsekin.

”Hei, kaikki on hyvin pikkuinen. Ole kiltti poika nyt, kuuntele siskoasi. Meidän täytyy olla rohkeita nyt, rohkeita niin kuin sotilaat.” Yritin hymyillä hänelle, Olavi katsoi minuun, nyökkäsi. ”Rakastan sinua…” Kuiskasin veljelleni. En voinut olla miettimättä muistaisiko veljeni minusta myöhemmin mitään, jos hän selviäisi. Ehkä olisi parempi, jos hän unohtaisi.

”Riittää jo.” Mies sanoi viimein ja riuhtaisi minut ylös lattialta. Puin ulkovaatteet ylleni aseenpiipun osoittaessa minua ja perhettäni. Käteni sidottiin tiukasti selkäni taakse. Kun yritin liikuttaa käsiäni, köysi tuntui vain polttavan ihoani. Aino ja Olavi itkivät kovemmin. Viimeinen asia jonka kuulin astuessani ulos, oli siskoni sydäntä särkevä huuto, kun hän huusi nimeäni yhä uudestaan ja uudestaan. Katsoin taakseni viimeisen kerran, näin vilaukselta heidän kasvonsa. Sydämeni tuntui murtuvan oven kolahtaessa kiinni takanani.

Lumi maassa oli paksua. Minut pakotettiin liikkumaan eteenpäin, syvemmälle pimeään metsään, taskulampun valaistessa reittiämme. Olisin kaatunut nurin useita kertoja, ellei mies olisi pidellyt minua niin tiukasti. Oloni oli ontto, uupunut ja sekainen, mietin edessä väijyvää kuolemaa ja kuinka kauan minun olisi vielä käveltävä ennen kuin kohtaisin sen. Pelkäsin sitä ja samalla rukoilin sitä luokseni. Katseeni haki pimeydestä lohtua, löytämättä mitään. Kylmyys koetteli jäseniäni: varpaitani ja sormiani pisteli, poskiani nipisteli. Pahin oli kipu, jonka he olivat jättäneet jälkeensä otettuaan minut.  Miksen jo kuole? Kuinka pitkään minun pitäisi vielä kulkea?

 
Ajantajuni hämärtyi, aloin uupua yhä enemmän, silmissäni sumeni, jalat pettivät allani ja mies nosti minut kevyesti olalleen. Hän nauroi, puhui jotakin tovereilleen ja läimäytti kipeää takamustani. He kaikki nauroivat, kylmä viha välähti sydämessäni, olin kuitenkin avuton, liian turta taistellakseni.

Leirin valot saivat minut havahtumaan. En tiedä kauanko olimme kävellet, mutta tiesin, että olin nyt heidän puolellaan, kotini oli lähellä rajaa. Näin leiritulen lämpimän oranssin valon, näin isoja armeijatelttoja. Mies heitti minut olaltaan, kylmälle lumiselle maalle, ponnistelin ylös. Olin päässyt polvilleni, kun hiuksiini tartuttiin. Ote oli luja, tukistava, tunsin tulen lämmön kasvoillani, vaikersin, kyyneleet täyttivät silmäni. Tulen ympärille kerääntyneet miehet katsoivat minua: osa kummastuneina, osa uteliaalla mielenkiinnolla.

’’’Katsokaa mitä löysimme.’’’ Mies puhui toisille venäjäksi, silmäni suurenivat pelosta, joka kasvoi sisälläni miesten tullessa lähemmäksi. He tarkastelivat minua ja sitten miehiä jotka olivat tuoneet minut ihmetys kasvoillaan.

’’’Mistäs tämä löytyi?’’’ Mies, jolla oli tummat kasvot ja epämiellyttävä hymy uskaltautui kaikista lähimmäksi. Hän katsoi minua pitelevää miestä ja virnisti, hänen huomionsa palautui minuun. Karhea, likainen käsi nousi koskettamaan kasvojani. Minua inhotti, hengitin kiihtyneenä, räpyttelin silmiäni ja yritin turhaan paeta kosketusta. Miehet nauroivat. ’’’Kaunis, niin pehmeä iho…’’’ Mies tarttui hiuksiini, leikitteli niillä sormillaan ja toi kasvonsa lähemmäksi. Hän hengitti sisään nenänsä kautta, vapisin. ’’’Mmm…niin puhdas tuoksu. Mikä herkullinen, nuori liha meillä tässä onkaan.’’’ Mies sipaisi huuliani likaisella peukalollaan. Suljin silmäni, itkin, en ymmärtänyt miehen sanoja, mutta tiesin joutuneeni paikkaan, joka oli kuolemaa pahempi. Olin saalis ja saalistajani, nämä eläimet, ne halusivat leikkiä kanssani ennen viimeistä iskua. Tunsin painajaismaista kauhua, yritin hokea itselleni, että näin vain unta ja aivan pian heräisin omasta sängystäni. Mutta minun oli kylmä, minuun sattui ja kykeni haistamaan heidät selvästi, uneksi tuntemukseni olivat aivan liian todellisia. 
  
 ’’’Hän on siviili, eikö olekin?’’’ Käänsin kasvoni uuden oudon ja vieraan äänen suuntaan. Äänen, joka kuulosti vihaiselta. Näin pitkän, komean nuoren miehen, jolla oli tummat silmät. Mies katsoi minuun ja sitten miehiin, jotka olivat tuoneet minut. Mies edessäni nousi ylös.

’’’Kyllä Voleikov, hän on.’’’ Mies, joka piteli minua, puhui.

’’’Luojan tähden, hänhän on vielä lapsi, kuinka vanha hän oikein on?’’’ Nuori mies astui lähemmäksi, hänen kasvonsa tulivat paremmin esiin tulen loimussa. Hän ei vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä.

’’’15, täysin hyvä ikä. Pidimme jo hieman hauskaa hänen kanssaan. Otin hänet mukaani koska miehet kaipaavat piristystä. Otamme hänet mukaamme, kun jätämme leirin huomenna.’’’

’’’En pidä tästä alkuunkaan, en halua mitään osaa tähän. Tämä ei näyttäisi hyvältä armeijallemme, jos tämä tulisi esiin.’’’

’’’Voleikov, mieti tarkemmin miten puhut ylemmillesi!’’’ Ääni takanani jylisi ja jatkoi sitten rauhallisemmin. ‘’’Olemme sodassa ja otamme mitä haluamme… Olen valmis unohtamaan sinun röyhkeän asenteesi toistaiseksi, mutta muista paikkasi tulevaisuudessa. Ylempänäsi minä teen päätökset ja sinä tottelet niitä. Käsken sinut viemään vankimme telttaan, sido hänet… ja Voleikov, jos hän pakenee; sinä olet vastuussa. ’’’Näin nuoren miehen purevan hampaitaan yhteen.

’’’Kuten toivotte herra luutnantti.’’’

Tummasilmäinen mies raahasi minut yhden teltan sisälle. Sisällä oli kamiina, joka piti telttaa lämpimänä, hän pakotti minut istumaan ja sitoi käteni teltan keskellä olevan tolpan ympärille. Hän pysähtyi katsomaan minua.

’’’Tämä sota luo outoja uhreja viattomista.’’’ Hän huokaisi ja tarkasteli yhä kasvojani. Halusin epätoivoisesti ymmärtää hänen sanansa, katsoin varoen ympärilleni, kyyneleet valuivat alas kasvojani, vapisin ja minun oli yhä kylmä. Katsoi uudestaan miehen kasvoihin, hän hymyili, mutta hymy oli surullinen ja hänen silmänsä lempeät. Inhimillisyys, jota aistin miehessä tuntui kaiken muun keskellä lohduttavalta, mutta ei tarpeeksi hälventääkseen pelkoani. Odotin tulevaa kauhulla, enkä päässyt pakenemaan. ’’’Olet peloissasi, tiedän, ymmärrän. Poikarukka. Toivon, että voisin auttaa, muttei taida olla mitään mitä voisin tehdä. Olen pahoillani.’’’ Hän sanoi, hän nosti käteensä kuin koskettaakseen, mutta muutti mielensä ja laski kätensä ennen kuin kohtaisi ihoni. Hän nousi ylös ja jätti minut yksin telttaan pelkojeni kanssa.

Itkin hiljaa, roikotin päätäni alhaalla. Halusin pois, halusin kotiin, pois vieraiden vihollisten keskeltä. En tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi, mutta tiesin sen olevan jotakin kauheaa. Ajattelin perhettäni, itkin heidän vuokseen, selviäisivätkö he? Selviäisinkö minä? Kirottu sota. Suljin silmäni, yritin muistaa paremman ajan: kesän, lämpimän järvenveden, uimaretket, isäni ja kuinka kävimme yhdessä kalassa, ystäväni, Emma…rakas Emma… Aika jolloin sota oli vielä vieras…

4. Luku

Havahduin levottomasta unesta, kuullessani heidän äänensä. Uupuneena sain hädin tuskin avattua silmiäni. Henkäisin yllättyneenä, kun karheat huulet painautuivat omilleni. Potkin ja rimpuilin vangitsijaani vasten. Kuulin miesten nauravan, joku vapautti käteni ja heti saatuani ne vapaaksi yritin työntää minua tavoittelevan miehen kauemmaksi. Hän nojautui taaksepäin ja katsoin hänen kasvojaan; Vladimir, sama mies joka oli jo aiemmin suudellut minua. Peräännyin, hän virnuili. Katsoin ympärilleni nähdäkseni kuinka monta miestä oli paikalla; näin kymmenen.

Tiesin olevani ansassa, ainoani tieni ulos oli heidän ympäröimänsä.

’’’Poika näyttää pelokkaalta.’’’ Kuulin keski-ikäisen miehen puhuvan huvittuneella äänellä, mutten ymmärtänyt sanaakaan.

’’’Hänen on syytäkin olla.’’’ Sanoi joku toinen.

En tiedä miestä mies tuli, mutta äkkiä hän oli takanani vetäen minua rintaansa vasten. Kädet availivat takkini ja paitani nappeja. Rimpuilin, mutta rimpuiluni ei hyödyttänyt mitään, kenkiäni riisuttiin. Taistelin yksin ja vastassani oli liian monta. Vaikka ymmärsin, etten voisi mitenkään päästä vapaaksi oli minussa silti osa joka ei suostunut hyväksymään sitä ja taistelin raivoisasti väistämätöntä vastaan.

Takaraivoni iskeytyi maahan. Makasin selälläni, takkini ja kenkäni jo riisuttuna. Paitani revittiin auki, alaston iho heidän nähtäväkseen. Käden kosketus; epämukava, karhea, aikuisen miehen käsi.

’’’No, no kaunis poika, taidat pitää tästä? Tuoksut hyvältä, puhtaalta…’’’Mies haisteli kaulaan, nuoli ihoani. Vieraat sanat puhuttuna vihollisen suusta, jota koko ikäni minut oltiin opetettu pelkäämään. Housuni vedettiin alas, jättäen vartaloni paljaaksi uteliaille katseille. Huusin, kun raskas ruumis laskeutui päälleni ja saatoin tuntea sen; kovan miehen elimen, joka halusi ulos. ’’’Pienten tulisi antautua suuremman valloittajan edessä ja tietää milloin heidät on voitettu.’’’

Käänsin kasvoni ja silloin katseeni löysivät lämpimän ruskeat silmät jotka katsoivat takaisin  omiini lämmöllä, inhimillisyydellä, jota muualta en löydä. Hänen silmissään on lohtua ja hetkeen en tunne pelkoa, en tunne tai kuule mitään mikä tapahtuu ympärilläni ja näen vain hänet ja ihmisen silmät. Hänen huulensa liikkuvat kuiskaten jotakin, katse ei koskaan irtaannu. Näen hymyn, mutta se ei ole ilkeä sen enempää kuin iloinenkaan, eikä se ole täytetty sairaalla mielihyvällä tai himolla. Hymy oli tuomaan lohtua ja tartuin siihen.


 
Todellisuus palasi liian pian. Makasin alasti kylmällä, kovalla teltan kankaalla. Huusin, kun minut käännettiin ja nostettiin peitoille vatsalleni. Tunsin  heidän katseensa; hiljaiset, himokkaat, sairaat katseet; miehet jotka saivat nautintonsa kärsimyksestäni. Sormet tunkeutuivat sisälleni ja huusin kaiken sen edestä mitä pidin rakkaana.

’’’Anna kun esittelen sinut omalle aseelleni poika.”’  Mies nauroi ja muut seurasivat.

Pian tunsin jonkun isomman pakottavan tiensä sisälleni ja kovempi kipu lävisti ruumiini, huusin, itkin. Joku tarttui hiuksistani ja veti pääni ylös. Näin sumuisia kasvoja katsomassa tuskaani ja tiesin osan odottavan hetkeä kun saisivat tuottaa sitä itse. Koko sen ajan rukoilin sen loppuvan ja itkin samalla, kun mies päälläni huokaili sairaasta nautinnosta. Kun hän oli saanut tyydytyksensä, hän vetäytyi ulos ja jätti minut maahan vapisevana ja kylmissäni, katsellen ylimielisenä tuskaani.

’’’Tiukka, hyvä pano… Tässä on jotakin mitä vaimonne kotona eivät tule, eivätkä pysty teille antamaan, joten paras maistaa sitä nyt.’’’ Hän puhui tovereilleen ja pian toinen mies veti minut syliinsä. Kuinka selviäisin tästä? En todellakaan tiennyt.
 
 

*****************

Alexander Volkov:

Istun maassa, omalla paikallani ja katson hiljaisena sairasta näytöstä edessäni. Vladimir suutelee poikaa, joka heräsi vain muutamia minuutteja aiemmin ja jolla ei ole aikaa käsittää sitä mitä on tapahtumassa kun se jo tapahtuu. He vapauttavat hänen kätensä ja hän yrittää työntää toverini kauemmaksi. Vladimir nojautuu taakse virnuillen. Poika perääntyy ja näkee nyt miten toivoton hänen tilanteensa on.

Maksim tarttuu poikaan takaa päin ja hän huutaa yllätyksestä. Hänen takkinsa ja paitansa auki paljastaen kauniin, pehmeän ihon. Hän on kaunis, ajattelen. En usko, että olen koskaan aiemmin nähnyt kauniimpaa poikaa. Miltei epätodellinen, ei tästä maailmasta. Tunnen surua ja voimakasta vihaa, turhautuneisuutta. Poika on viaton, vain välikappale tässä mielettömyydessä, tässä sodassa ja silti he kohtelevat häntä julmuudella.

 Poika kaadetaan maahan, takki ja kengät jo vietynä, paita repeää enemmän. Maksim nuolee ja haistelee häntä, maistaa häntä ja poikaa nyyhkyttää vapisten. En tiedä miksi enää katson, jähmettyneenä ehkä kun miehet joiden kanssa olen taistellut kentällä janoavat tuottaa kipua tälle viattomuudelle. Housut revitään hänen jaloistaan vimmalla ja Maksim käy makuulle hänen päälleen, koskettaen pojan puhdasta, vaaleaa ihoa.

Poika kääntää kasvonsa ja katseemme kohtaavat, miltei lakkaan hengittämästä. Hän ei huuda, vain katsoo minua. Hänen silmänsä kimmeltävät, vihreimmät kuin mitkään silmät jotka olen koskaan nähnyt, katse tuntuu porautuvan syvälle sieluuni. Hiljainen ymmärrys välillämme, tunnen hänen tuskansa, luoja minua auttakoon miten sen tunnen. Haluan auttaa, haluan sanoa jotakin estääkseni tapahtuvan, mutta jalkani evät kanna ja ääni takertuu kurkkuuni. Tiedän, ettei ole mitään mitä voisin tehdä, en voi auttaa.

’’’Sinä selviät pikkuinen, sinun täytyy.”’ Kuiskaan, niin hiljaa ettei kukaan kuule minua, enkä tiedä miksi kuiskaan sen, mutta tarkoitan jokaista sanaa. Hymyilen, vain vähän hänelle; me emme kaikki ole täällä aiheuttaaksemme kipua.

Pian poika on täysin ilman vaatteita ja en voi olla ihailematta paljastettua vartaloa. Olen aina tiennyt taipumuksestani; miehen vartalo on ollut silmilleni mieluisampi kuin naisen, mutten koskaan ole tunnustanut sitä kenellekään. Sellainen ei ole hyväksyttävää, ei sodan ulkopuolella ainakaan kuten nyt surullisena joudun todistamaan.

Kun he pakottavat pojan vatsalleen ja kun Maksim paikoittaa sormensa pojan sisään alan voimaan pahoin koko tilanteesta, poika itkee niin lujaa. En kykene enää katsomaan, kuinka pystyisin elämään itseni kanssa jos todistaisin raiskausta silmieni edessä? Nousen ja siirryn ulkoilmaan. Sytytän savukkeen, kuulen yhä hänen huutonsa, siltä ei pääse pakenemaan ja tiedän jo nyt kuulevani hänen huutonsa koko lopun ikäni. Jotkut asiat syöpyvät mieleen ikuisuudeksi. Suljen silmäni.


’’’En voinut katsoa sitä myöskään.’’’ Ääni sanoi ja käännyin katsomaan; Sergei, yksi läheisimmistä tovereistani. Koetan hymyillä, mutta hymyni on heikko, kuolee pian. Hän tarjoaa juomaa taskumatistaan ja otan sen vastaan hyvilläni. ’’’Tuo poika todella huutaa lujaa.’’’ Hän sanoo sitten.

’’’Huutaisin itsekin hänen tilallaan.’’’ Sanon ja tuijotan kohti yötaivasta.

’’’Minulla on hänen ikäisensä poika kotona, se tekee minut sairaaksi ajatella, että…” Hän aloittaa, muttei pysty jatkamaan ja juo lisää.



Olemme molemmat hiljaa. Mietin miehiä jotka ovat teltassa, useimmilla heistä on vaimo ja lapset kotona odottamassa… Mitä kummallisia puolia sota voikaan herättää miehessä. He sanovat; ’Tämä on sotaa Alexander, mitä teemme täällä, jää tänne.’ Joten mitä merkitsee yhden nuoren pojan henki? He sanoisivat; ’Sodassa ihmisiä kuolee, heitä katoaa;  se on vain asianlaita.’ Heille, hänen elämänsä ei merkitse mitään, hän on vain huvia, kaunis lelu, vihollisen lapsi. He tuntevat voivansa kokeilla salaisia mielihalujaan häneen, näkemättä häntä tuntevana ihmisenä. Pojan kärsimyksellä ja tuskalla ei ole merkitystä, se ainoastaan ruokkii heitä. – Miten sairaassa maailmassa me elämmekään….

 Minkä vuoksi taistelemme? Mietin sitä jatkuvasti. Useimmat miettivät samaa; uskon niin. Taistelemmeko johtajiemme vuoksi? Taistelemmeko heidän taisteluaan; isompien päättäjien, isompien hallitsijoiden. En tiedä, mutten voi olla miettimättä.

Maksim astuu ulos, näkee meidät ja hymyilee. ’’’Miksi olette täällä ettekä sisällä?’’’ Hän kysyy ja sytyttää savukkeen.

’’’Me emme kaikki ajattele, että on oikein satuttaa tuota poikaa, niin julmalla tavalla.’’’ Sanon, hän lyö selkääni toverillisesti ja nauraa.

’’’ Sinä huvitat minua Volkov. Otat asiat aivan liian vakavasti. Häntä on jo käytetty, mitä se merkitsee enää? Hän on yksi heistä, yksi hyödyttömistä vihollisista. Tarvitset kunnon panoa, rentoudu, ota hänet; voit paremmin.’’’

’’’Hän on silti ihminen, jonkun poika. Hän voisi olla omasi.’’’ Sanon ja hän katsoo minua pitkään.

’’’Mutta hän ei ole… Nyt hän ei ole mitään muuta kuin huora, meidän huoramme. Ota neuvoni vastaan; ota hänet, kokeile, voit jopa nauttia siitä.’’’ Hän virnistää pidätän itseni lyömästä häntä.

’’’Taidat jättää väliin.’’’

’’’Miten vain Volkov, sinun valintasi.’’’

 
Kun palaan telttaan, löydän pojan sen keskeltä; kylmissään, alasti ja nyyhkyttäen surkeasti. Kukaan ei tunnu välittävän. Tulen hänen luokseen, puhdistan vartalon siemennesteestä, verestä. Hän ei katso minuun, silmät pysyvät suljettuina. Yritän pukea hänet, on kylmä ja hän menehtyy varmasti jos kukaan ei pidä huolta; erityisesti tässä tilassa.

’’’Mitä sinä teet Volkov?’’’ Luutnantti kysyy.

’’’Pidän huolta vangistamme Sir, ymmärsin, että haluatte hänen pysyvän hengissä Sir?’’’

’’’Kyllä totta kai, tee mitä sinun täytyy. Katso ettei hän pääse pakenemaan.’’’ Katson poikaa ja miltei hymähdän, kuka tahansa näkisi, ettei pojalla riittäisi voimia paetakseen.

Otan pojan viereeni, missä hän olisi turvassa toistaiseksi niiltä, jotka eivät ehkä olisi saaneet vielä tarpeekseen. Yritän pitää hänet niin lämpimänä kuin pystyn, silittelen hänen hiuksiaan ja kuiskailen lohduttavia sanoja hänen korvaansa; sanoja, joita tiedän ettei hän ymmärtäisi. Jos en voi pelastaa häntä, jos en voi viedä kärsimystä pois, voi ainakin yrittää parhaani lieventää sitä, voin ainakin yrittää pitää hänet hengissä. Toivon sodan päättyvän pian.

5. Luku

Elias:

Näin unen hänestä. Oli kesä, juoksimme metsässä, kohti järveä. Kun pääsimme sinne, sukelsimme veteen vaatteet päällä. Hän on kaunis, hän hymyilee ja koskettaa kasvojani. Nauramme katsoessamme toisiamme; molemmat läpimärkiä, mutta päivä on lämmin emmekä välitä. Takaisin rantaan. Hän ottaa mutaa käsiinsä ja piirtää sillä viivat poskiini ja nenääni. Matkin; teen samoin hänelle. Hän heittää mutaa päälleni, leikimme, painimme maassa, mudassa. Hän nauraa ja hänen naurunsa on pehmeä, suloinen.

”Voitin sinut.” Hän sanoo, painaen minut allensa. Hänen kultaiset hiuksensa ovat märät ja mutaiset, samoin hänen kasvonsa ja märät vaatteet, jotka tarrautuvat hänen ihoonsa. Hän on kaunis.

”Vain koska minä annoin sinun voittaa, voittaisin sinut jos haluaisin.” Kerron hänelle.

”Et voittaisi.” Hän kiusoittelee. Kieräytän hänet alleni, pitelen hänen ranteitaan.

”Mitä sinä sanoit?” Kysyn ja virnistän. hän virnistää takaisin ja en voi vastustaa kiusausta alkaa kutittaa häntä.

”Hyvä on, hyvä on! Sinä voitit!” Hän nauraa. Lopetan. Puhdistaudumme viileässä vedessä, hän suutelee huuliani varoen. Luulen, että rakastan häntä.

Herään julmaan todellisuuteen. Vain unta, uni paremmasta ajasta, päivästä joka kerran oli totta, niin pitkä aika sitten. Kipu, tunnen sen väreilevän vartalollani, mielessäni, sydämessäni. ”Emma…” Kuiskaan hänen nimensä niin hiljaa, miltei ilman ääntä.

Miehet nukkuvat, pedot nukkuvat.

 Muistelen ajan taakse, hän oli paras ystäväni ensimmäinen tyttö jota suutelin, ainoa tyttö jota olen suudellut, ensi rakkauteni, ainoa rakkauteni. En ole nähnyt sinua sitten kesän vuonna 1939, kun kaikki oli vielä hyvin, kun paha vasta väijyi edessämme.



-Muisto-

Istun maassa, suuren tammen juurella, odottaen häntä. Hän juoksee kohti, kaataa minut maahan. Kutittamistaistelu, jota kumpikaan meistä ei voita.

”Tule Elias, mennään uimaan!” Hän huutaa juosten kohti järveä. Riisun paitani, heitän sen maahan, samoin housut. Hyppään veteen ylläni vain alushousut. Emma pitää mekkonsa yllään, jonka helmat nousevat veden pintaan. Roiskutan vettä hänen päälleen ja hän nauraa. Hän kävelee hiljaa lähemmäksi.

”Ne ovat alkaneet kasvaa.” Hän sanoo ja asettaa käteni hänen rinnalleen. Punastun, punastun aina aivan liian helposti. Katson häneen hämmentyneenä. ”Alan kasvaa naiseksi.” Hän nauraa.

”Ethän muutu Emma? En halua, että sinusta tulee kuin ne toiset, he eivät koskaan tee mitään hauskaa, niin  kuin sinä.” Kysyn huolestuneena.

”En koskaan muutu.” Hän lupaa, kumartuu eteenpäin ja painaa pehmeät huulensa omilleni; hellä, viaton suudelma, kuitenkin tarpeeksi saadakseen sydämeni miltei pysähtymään. rakastan häntä, niin erilainen muista, hän ei välitä säännöistä, ei välitä mitä muut hänestä ajattelevat. Kun olen hänen kanssaan, en välitä itsekään. Emma on villi luonnonlapsi; hän kiehtoo minua.

 
”Elias, aika tulla kotiin, illallisaika!” Isäni huutaa ja hymyilee nähdessään meidät yhdessä. Juoksen pois vedestä,  pukeudun ja käännyn vielä kerran katsomaan tyttöäni.

”Nähdään myöhemmin Emma!” Huudan, hän hymyilee. Juoksen isäni luokse, joka pörröttää hiuksiani.

”Juokset jo tyttöjen perässä 11-vuotiaana, isääsi tullut.” Hän nauraa pehmeästi, kun kävelemme kotia kohti vieretysten.

”Olen kaksitoista pian! ja menen naimisiin hänen kanssaan, kun olemme aikuisia.” Kerron hänelle.

”Niinkö? Sinä et totisesti tuhlaa aikaa, ethän poika?” Isä hymyilee.

”Olen rakastunut.” Kerron, isä pudistelee päätään, hymyillen yhä.

Isä kertoo äidille tyttöystävästäni, josta on hyvää vauhtia tulossa heidän miniänsä. Äiti hymyilee lämpimästi.

”Poikani kasvaa niin nopeasti.” Hän sanoo kattaessaan pöytää. Olavi alkaa itkeä heidän makuuhuoneessaan.

”Minä voin mennä.” Sanon ja käyn hakemassa pikkuveljeni ja sisareni.

”Jonakin päivänä, teet jonkun naisen erittäin onnelliseksi kultaseni.” Äiti sanoo, kun tulen takaisin keittiöön. Hymyilen, tiedän jo kuka hän on.

Heinäkuun lopussa hän kertoo, että he ovat muuttamassa. Hänen äitinsä on mennyt uudelleen naimisiin, hänen uusi miehensä on ruotsalainen ja vie heidät mukanaan Tukholmaan. En halua päästää häntä, eikä hän halua lähteä. Itkemme, pidelle toisiamme tiukasti. Luulemme rakkautemme olevan kuin se mitä aikuisilla on, luulemme tietävämme kaiken ja he jotka sanovat, että olemme liian nuoria tuntemaan näin, ovat väärässä ja typeriä. He eivät tunne meitä, eivätkä voi sanoa mitä tunnemme. Kun hän kertoi lähtevänsä, maailmani tuntui murtuvan.

”Tulen takaisin.” Emma lupaa, heti kun hän olisi tarpeeksi vanha, hän palaisi luokseni. Kysyn, menisikö hän naimisiin kanssani sitten Emma vastaa kyllä. Suutelemme viattomasti, teemme lupaukset toisillemme. Pelkään , että joku ruotsalainen poika vie tyttöni minulta. Hän sanoo, ettei minun ole syytä huolehtia, että olisin hänen ainoa miehensä ikuisesti. Emma pelkää että katson muita tyttöjä, hän sanoo, että he yrittävät kosiskella minua. Kerron, etten halua ketään heistä, haluan vain hullun Emmani. Uusi suudelma.

 
Elokuun loppu ja hän on lähdössä. Isä vie minut juna-asemalle. Haluan nähdä hänet vielä kerran, seuraavaan voisi mennä vuosia. Emma on aikeissa astua junaan, kun näen hänet. Kutsun hänen nimeään ja juoksen. Hän kääntyy, kasvot kirkastuen minut nähdessään. Hän heittäytyy syleilyyni, pitelemme toisiamme pitkään.

”Löysin tämän sinulle.” Kuiskaan ja ojennan hänelle sydämen muotoisen kiven, jonka löysin edellisenä yönä. Olen maalannut siihen; ’Elias & Emma.’ Hän ottaa sen vastaan hymyillen, suutelee minua viimeisen kerran.

”Kiitos, pidän sitä aina mukanani.” Hän kuiskaa. Hänen äitinsä kutsuu ja Emman on mentävä. “Kirjoitan!” Hän lupaa.

Näen hänet ikkunalasin kautta ja tulen lähemmäksi. Hän painaa kasvonsa lasia vasten ja tekee hassuja ilmeitä piristääkseen minua. Emma saa aina minut nauramaan. Painan omani lasia vasten myös, ilmeillen hänelle. Suutelemme lasin lävitse. Juoksen junan vierellä, kunnes väsyn, kunnes en  pysy enää sen mukana. Hän on poissa nyt…

-Muisto päättyy-

En koskaan enää nähnyt häntä, sota piti heidät poissa. Vaihdoimme kirjeitä, mutta lopulta, kuukausia sitten kirjeiden tulo katkesi ja minun oli myös mahdotonta lähettää niitä. En kuitenkaan lakannut kirjoittamasta, kirjoitin viikoittain ja säilytin niitä huolella, ajatellen että voisin antaa ne Emmalle, kunhan taas tapaisimme.

Ehkä ajan myötä hän unohtaa minut…

Oliko se tosiaan vasta eilen kun heräsin omasta kotoa, omasta sängystäni? Kuinka outoa… Se oli kuin mikä tahansa aamu ennen tätä; mikään ei voinut valmistaa minua tähän.  EN edes tiennyt asioista joita minulle tehtiin, en uskonut niitä mahdollisiksi.

En tiedä mitä enää olen… Mies? Ei, he käyttivät minua kuin naista… ja nyt vartaloni on arka joka puolelta. Heidän iljettävä maku täyttää suuni ja on lähellä etten oksenna. He pakottivat minut… pakottivat elimensä suuhuni ja… vapisen iljetyksestä ja kivusta.

Minut tapetaan, jos tämä kipu ei tapa minua nyt, he tekevät sen. En voi kestää sitä enempää, en halua sitä! Se on iljettävää ja väärin. Minua rangaistaan ja Jumala hylkää minut. Päädynkö nyt helvettiin? Rukoilen hiljaa armoa, yritän kertoa Jumalalle, etten halunnut sitä ja olisin estänyt heitä jos olisin pystynyt. Rukoilen Jumalalta, että hän auttaisi minut takaisin kotiin. Rukoilen ihmettä, joka herättäisi minut tästä kamalasta unesta.

Tulen tietoiseksi miehen vartalosta vierelläni. Kuulen ja tunnen hänen hengityksensä ja vartaloni jännittyy kauttaaltaan, mutten kykene liikkumaan, en voi paeta, he ovat ympärilläni. En pääse pakoon, he satuttavat minua uudestaan, miksi? Miksi?! Mitä väärää tein?

Äkkiä mies liikahtaa, hyvä luoja hän on hereillä! Makaan aloillani, jähmettyneenä, tuskin uskallan hengittää. Hän koskettaa poskeani ja vaikerran pelosta; ole kiltti, ei enää, en voi kestää sitä enää! Hän kuiskaa jotakin mitä en ymmärrä ja nostaa kätensä iholtani. Pakotan itseni avaamaan silmäni ja näen lämpimien ruskeiden silmien katsovan takaisin. Mies puhuu hiljaa, hänen äänensä on lempeä. Räpytän silmiäni hämmentyneenä; hänen silmänsä näyttävät niin lempeiltä ja surullisilta samaan aikaan. Hän ei satuttanut minua kuten nuo toiset, ei koskenut minuun sillä tavoin. Hetken pelkään mitä hän saattaisi tehdä, mutta… hänen silmänsä… hänen katseensa on liian lämmin, liian hellä ja…

Kuulen muiden äänet, pedot ovat heränneet ja katson peloissani miestä vierelläni, rukoillen hänen apuaan. Joku lähestyy ja vaistonvaraisesti kiedon käteni ruskeasilmäisen miehen ympärille. “Ole kiltti, ole kiltti auta minua,” kuiskaan epätoivoisena, haluamatta irrottaa otettani ainoasta ihmisestä jonka näen. En halua tulla syötetyksi susille.

Mutta he repivät minut irti hänestä ja huudan paniikissa, potkin ja kamppailen. En kestä sitä, ei enää, ei uudestaan!
 

Alexander:

Minun ei tulisi sekaantua, ei tällä tavoin. Poika on hereillä; katson alas hänen vaaleita hiuksiaan ja mietin miltä tuntuisi koskettaa niitä; tuntuisivatko ne yhtä pehmeiltä kuin miltä ne näyttävät? Suljen silmäni ja avaan ne uudestaan, katson ympärilläni nukkuvia miehiä. Miksi? Pojan hengitys käy epätasaiseksi ja hän vapisee vaikertaen hiljaa. Liikun ja katson häneen tarkemmin jolloin poika jähmettyy.

Kosketan hänen poskeaan hellästi, silitän pehmeää ihoa sormillani. ’”En satuta sinua, älä pelkää…”’ Kuiskaan mutta vedän käteni taakse, huomaten kuinka kosketukseni saa hänet hermostumaan. Hän avaa silmänsä enkä ollut siihen valmis; katseemme kohtaavat ja tuskin uskallan hengittää. En koskaan ole nähnyt yhtä vihreitä silmiä kuin hänen. ”’Kaikki järjestyy, älä pelkää…”’  Kuiskuttelen, vaikka tiedän etten voi luvata asioiden järjestyvän. Katson muita miehiä, jotka alkavat jo heräillä, tiedän, että he haluavat satuttaa häntä uudelleen siten.


Tunnen oloni revityksi, en halua olla tässä, asetettuna tähän tilanteeseen. En halua ottaa osaa tehän ja kuitenkin olen sen jo tehnyt; ottamalla hänet viereeni, pukemalla hänet, auttamalla… Olen jo sekaantunut.

Muut alkavat näyttää merkkejä heräämisestä ja Vladimir… hän katsoo suoraan minuun. Luulen, että hän tietää minun olevan hänen kaltaisensa, että ajattelen samoja syntejä. Olemme jutelleet enemmän kuin mitä välittäisin. Olemme samanikäisiä; 22, perhetaustamme ovat samankaltaiset; olen ainoa lapsi kuten hän. Tulemme molemmat varakkaista perheistä. Ja tämä poika, luoja auttakoon minua! Mutta tunnen himoa, nuo pimeät demonit sisälläni koettavat houkutella minua maistamaan häntä, edes hieman… Mutta tässä minä ja Vladimir eroamme toisistamme, minulla on yhä moraalini, kunnioitan yhä toista ihmisolentoa ja otan partnerini mieluummin halukkaina, en voisi nauttia toisen kärsimyksestä.

Vladimir lähestyy pitäen katseensa minussa, hän virnistää ja äkisti poika kietoo käsivartensa ympärilleni.

“Ole kiltti, ole kiltti auta minua”, hän kuiskaa kielellä jota en ymmärrä, mutta kuulen selvän epätoivon sanojen takana.

Olen niin yllättynyt, etten ehdi reagoimaan kun Vladimir jo riistää pojan otteestani. Hän pitää poikaa rintaansa vasten välittämättä tämän heikosta kamppailusta.

”’Välitätkö tästä lutkasta, Volkov?”’ Hän virnuilee ja hyväilee huulillaan pojan poskea.


’’’Päästä hänet Sadov, anna poikaparan levätä!” Yritän, mutta Vladimir ainoastaan virnistää vastaukseksi. Hän liikuttaa käsiään pojan vartalolla, joka itkee nyt hiljaa. Vladimir nuolee hänen kaulaansa, katse kohdistettuna minuun.

’’’Eikö sinua houkuta yhtään? Katso häntä, katso kuinka kaunis hän on. Etkö haluaisi maistaa häntä? Antaa hänen nuolla sinua, imeä sinua, panna häntä tänne…’’’ Vladimir puristaa pojan takamusta lujaa saaden tämän huudahtamaan tuskasta. ’’’Hänellä on niin tiukka peppu, niin kaunis suu.’’’

’’’Päästä hänet, olet sairas.’’’ Sanon tiukasti. Hän nauraa.

’’’Mitä? Voi Alexander, sinä huvitat minua. Tämä poika on vain lutka, meidän huvittamiseen, miksi ihmeessä välität? Oletko rakastunut?’’’ Haluaisin lyödä häntä, mutta kaikki katsovat tätä nyt.

’’’Älä ole typerä, hän tarvitsee lääkäriä sen jälkeen mitä teitte hänelle eilen.’’’

‘’’Hän voi hoitaa yhden asian ensin, kaluni on kivuliaan kova juuri nyt, tarvitsen helpotusta ja hänellä on suu juuri siihen.’’’ Hän pakottaa pojan alas, avaa housunsa ja pakottaa pojan ottamaan hänet suuhunsa. Poika kakoo, kuola valuu alas hänen leukaansa. Hänen silmänsä ovat kiinni, kyyneleet valuvat alas poskia. Vladimir tukistaa häntä, repii hänen hiuksiaan kovakouraisesti. Hän huohottaa, työntyen syvemmälle. Kaikki katsovat. Huomaan kuinka he haluavat tätä, silmät kiiluen himosta. Olen liian järkyttynyt liikkuakseni, omat silmäni kostuvat, yritän pakottaa kyyneleet pois. Raiskauksen katsominen; kuin joutuisi raiskatuksi itse jollakin tavalla. En tiedä miksi välitän näin paljon.

Lopulta Vladimir saavuttaa orgasminsa, pitää elimensä hänen suussaan, pakottaen hänet nielemään.

’’’Niele kaikki senkin typerä lutka!’’’ Vladimir lyö häntä kasvoihin, kun poika ei kyennyt toteuttamaan käskyä. Hän näyttää siltä, että oksentaisi, mutta onnistuu pitämään sen sisällään.

Ennen kuin ehdin keksiä mitä tehdä, luutnantti nousee ja kävelee lähemmäksi. Hän tarraa kiinni pojasta. ”’Mitä tehdä kanssasi”,’ hän tarttuu kiinni tämän leuasta ja virnistää selvästi nauttien siitä vallasta, joka on hänen käsissään. ”Vaihdamme leiriä pian ja tarvitsen vapaaehtoisen”, hän katsoo itkevää nuorukaista. ”Vapaaehtoista huolehtimaan vangistamme.”

”’Sir, minä voin tehdä sen”,’ kuulen ääneni vastaavan ja luutnantti katsoo minuun uteliaana. ”’Haluan tehdä sen… haluan pitää huolta hänestä.’”

”’Niinkö tosiaan?”’ Luutnantti kysyy huvittuneena.

”’Hoidan asiani yksityisyydessä, herra luutnantti, ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan?”’ Kysyn ja hänen virneensä kasvaa hänen vilkaistessa nopeasti muihin.

”’Niinkö tosiaan korpraali Volkov?”’ Hän kysyy ja tiedän hänen leikittelevän minulla.

”’Kyllä, herra luutnantti, olen vapaaehtoinen; haluan hänet.”’ Sanon ja en voi olla tuntematta oloani vieraaksi sanojeni kanssa, minun ei pitäisi sekaantua ja silti olen sen tekemässä.

”’Siinä tapauksessa saat hänet, mutta älä tuota minulle pettymystä Volkov. Hän ei saa päästä pakenemaan, ymmärrätkö?”’

”’Totta kai, herra luutnantti, kiitos.”’

6. Luku

Emma

Näin unen hänestä. Hän seisoo puumme vierellä, on kesä, lämmin. Kävelen häntä kohti, hänen vaaleat hiuksensa kimmeltävän kultaisina auringossa. Hänen ylävartalonsa on paljas ja tässä unessa hän on vanhempi kuin viimeksi kun  näimme. Hän on kaunis. Kultainen risti tuntuu loistavan hänen ihoaan vasten, hänen silmänsä ovat vihreät kuin puiden lehdet. Hän hymyilee vain hieman, mutta kun tulen lähemmäksi, hän kääntyy ja kävelee poispäin, syvemmälle metsään, seuraan.

Tuuli kääntyy, taivas tummuu, ilma muuttuu kylmäksi. En voi kävellä yhtä nopeasti kuin hän. Lopulta hän kääntyy, katsoo minua sellainen suru ja kipu hänen kasvoillaan, että ne pelottavat minua. Taivas on harmaa nyt, metsä synkkä, aavemainen. Kutsun hänen nimeään, rukoilen häntä luokseni, mutta hän pysyy aloillaan ja tuijottaa. Hän kääntää lopulta katseensa, katsoo kohti taivasta ja osoittaa jotakin siellä; mustia korppeja, jotka raakkuvat, täyttävät taivaan, tehden siitä miltei mustan. Ääni jonka ne tekevät on kammottava. Kylmä tuuli puhaltaa  ohitsemme ja hän alkaa juosta, syvemmälle ja syvemmälle metsään. Juoksen hänen perässään, kutsun hänen nimeään epätoivoisena, mutta hän ei pysähdy. Hän katoaa pimeyteen ja silloin heräsin. 

 
Uneni pelottavat minua. En ole kuullut hänestä kuukausiin. Kirjeet joita lähetän  hänelle, eivät tavoita häntä vaan palaavat takaisin. Kukaan ei asu siellä enää, he sanovat, mutta tiedän, että hän asui. Sydämeni tuntee kivun, suuremman kivun kuin koskaan aiemmin. Muistan uneni ja pelkään. Se ei tarkoita hyvää; korpit, äkillinen sään muutos, ilme hänen kasvoillaan. Se on enne jostakin pahasta, uneni ovat kertoneet asioita ennenkin ja tiedän tämänkin kertovan. ”Elias”, Kuiskaan hänen nimensä, nimen joka tarkoittaa minulle enemmän kuin mikään toinen. Tiedän jonkin olevan vinossa, todella vinossa.

-Muisto-

Kävelemme metsässä, tällä kertaa olemme kävelleet pitkälle, niin pitkälle, että saavutamme rajan. Elias pysähtyy ja katsoo minua, virnistää. Edessämme avautuu ruohokenttä.

”Sinulla ei ole sisua mennä heidän puolelleen”, kiusaan häntä.

”Eikö? Katso vain!” Hän sanoo uhmakkaana ja nauraa. Emme näe ketään, joten hän ottaa muutaman askeleen lisää kunnes on heidän puolellaan. Vanhempamme ovat varoittaneet meitä ylittämästä rajaa, joten tämä on jännittävää, jotakin kiellettyä.

”Terveisiä Venäjältä!” Hän nauraa  ja vilkuttaa minulle, vilkutan takaisin hymyillen. Hän katsoo ympärilleen,

”Tule takaisin Elias, olet jo todistanut itsesi!” Huudan.

”Nah, tämä ei ole mitään vielä!” Hän virnistää ja juoksee pidemmälle, koskettaa puunrunkoa. ”Tule takaisin ennen kuin joku näkee sinut!” Huudan, yleensä olen rohkeampi, mutta venäläiset pelottavat minua hieman, olen kuunnellut likaa isoäitini tarinoita. Hän nauraa ja kumartaa poimiakseen kukan maasta, Miksi poikien pitää aina todistella rohkeuttaan? Kuulemme oksan katkeavan, hän juoksee kohti.

”Juokse Emma! He ovat tulossa, näin; hän oli todella iso ja ruma!” Elias huutaa ja käännyn paniikissa juostakseni kauas.

Hän kaataa minut maahan juostuamme tarpeeksi kauas.

”Luojani se oli lähellä!” Henkäisen, hän katsoo minua ja nauraa katketakseen.

”Ei siellä ollut ketään! Vain venäläinen hirvi!” Hän virnistää.

”Olet ilkeä Elias, pelästytit minut!” Hetken ehdon jo pelätä että päätyisimme vankilaan. Hän katsoo minuun, nostaa kulmaansa ja alamme molemmat nauraa.

”Toin sinulle kukan venäjältä”, Hän kuiskaa ja painaa viattoman suudelman huulilleni.

Kun kävelemme kohti kotia, tapaamme vanhan mustalaisnaisen. Hän kysyy haluaisimmeko hänen lukevan tulevaisuutemme käsistämme. Uteliaana myönnymme. Hän kertoo elämän viivani olevan pitkä, että hän näkee vaikeuksia edessä, sydänsuruja, mutta myös onnea myöhemmässä elämässä. Hän katsoo Eliaksen kättä ja hänen ilmeensä synkkenee. Huoli ja suru hänen tummissa silmissään

”Poika rukka”, hän toteaa. Katsomme toisiamme hämmentyneinä. ”Näen nuoren elämän, joka päättyy liian aikaisin, näen kipua, synkkyyttä…Näen myös rakkauden, joka on voimakkaampi kuin elämä.” Elias vetää kätensä vapaaksi. Näen naisen sanojen vaivaavan häntä, mutta hän yrittää pudistaa sen naurulla.

”Uh, miten vain…” Hän kohauttaa olkiaan.

Jatkamme kulkuamme.

”Vaivaako sinua mitö hän sanoi?” Kysyn. Hän katsoo minua hymyillen.

”Meidän kohtalomme ei ole kirjoitettu tähtiin, eikä käsiimme, me jokainen luomme oman kohtalomme, siihen minä uskon.” Hän sanoo ja tarttuu käteeni.

”Uskotko Jumalaan sitten?” Kysyn.

”Uskon, mutten usko, että Hän, tai mikään muukaan voima tässä maailmassa kontrolloi polkua jonka valitsemme. Se vanha mustalaisnainen kertoi vain tarinoita, keksi asioita päästään. En ole huolissani, eikä sinunkaan ole syytä olla.” Hän sanoo, mutta huolehdin silti. Joskus uneni kertovat minulle asioita, uskon enteisiin. Mutta Elias vain hymyilee, hän ei ole peloissaan, rauhoitun. Kaikki on hyvin maailmassa kun minun Eliakseni hymyilee.

Web published: My Secret Shore

© KOLGRIM 

Jatka lukuun 7

My Secret Shore HOME