33.Vaiti

33



29.4.1992

Pehmeä sellon sointu täytti musiikkisalin. Jean katsoi kiharatukkaista nuorukaista lavalla jonka sormet liikkuivat pehmeästi sellon kaulalla, oikean käden liikuttaessa jousta sulavin liikkein. Nuorukaisen ilme oli seesteisen keskittynyt tuottamaansa musiikkiin ja Jean hymyili ihastuneena. Koko sali oli hiljentynyt, kaikki kuuntelivat keskittyneen hurmioituneena. Jean tunsi pakahduttavaa ylpeyttä rinnassaan, hän piteli kukkapuskaa sylissään odottaen hetkeä esityksen jälkeen jolloin voisi ojentaa sen kumppanilleen ylistävien sanojen kera.

Sebastian oli ollut suotta hermona ensimmäisen soolonsa kanssa, hänen kykynsä olivat ilmiömäiset. Lopulta musiikki päättyi, valot lavalla kirkastuivat ja ihmiset yleisössä taputtivat Jean heidän mukanaan. Sebastian nousi, hymyili valloittavasti ja kumarsi yleisölleen ennen kuin jätti lavan.

Sali alkoi tyhjentyä, Jean halusi kiiruhtaa. Hän puikkelehti väkijoukon läpi kohti aulaa ja sitä kautta pyrki esiintyjien tiloihin, vartija tunnisti hänet ja päästi hänet etenemään. Hänen innostuksensa muuttui jonkinasteiseksi pettymykseksi nähdessään Sebastianin halaavan musiikinopettajaansa, he hymyilivät toisilleen, vanhempi mies kosketti Sebastianin olkapäätä kuiskasi jotain hiljaisella äänellä joka sai Sebastianin naurahtamaan hiljaa ja tämän posket punertuivat. Jean ei pitänyt tavasta jolla he katsoivat toisiaan. Hän hidasti askeliaan. Tarkkaili vielä hetken kunnes tuli lähemmäksi.

”Olit upea Chéri!” Hän julisti ja Sebastian kääntyi, näki hänet ja hymyili hieman joskaan ei yhtä lämpimästi kuin hetki sitten.

”Kiitos.” Hän sanoi ja otti vastaan Jeanin halauksen, suudelman poskelle. ”Olit aivan suotta jännittynyt, en ole kuullut eläessäni mitään yhtä kaunista.” Jean jatkoi.

”Sebastian on yksi parhaista oppilaistani.” Tämän opettaja puuttui keskusteluun ja Jean vilkaisi miestä hieman happamana. Mies oli selvästi ihastunut Sebastianiin, Jean oli huomannut sen jo aikoja sitten. Mies lirkutteli, oli liian lähellä hänen kumppaniaan eikä Jean pitänyt siitä, eikä erityisesti siitä kuinka auliisti Sebastian otti tämän imartelun vastaan.

”Onhan minulla yksi parhaista opettajista.” Sebastian hymyili ja katsoi vanhempaa miestä tavalla joka ärsytti Jeania entisestään.

”No, lähdetäänkö? Olen tehnyt pöytävarauksen, enkä halua myöhästyä siitä.” Jean ei voinut olla peittelemättä lievää närkästystä äänestään. Sebastian vaihtoi vielä muutaman sanan opettajansa kanssa ja ennen kuin he pääsivät lähtemään he halasivat toisiaan kertaalleen ja Jeania ärsytti.

Illallisella hän oli aistivinaan Sebastianissa tietynlaista kylmyyttä. Tämän ajatukset olivat muualla, ei heissä ja se harmitti Jeania.

”Onko sinulla ja sillä miehellä jotain?” Jean tivasi, kun he olivat myöhemmin matkalla Sebastianin asunnolle.

”Minulla ja Martinillako?” Sebastian tuhahti teeskennellyn hämmästyneenä, tai siltä se Jeanin korvaan kuulosti.

”No niin sinulla ja sillä musiikin professorilla tai mikä lienee! Tajuatko, hän voisi ikänsä puolesta olla isäsi!” Sebastian naksautti kielellä kitalakeaan ja pudisteli kyllästyneenä päätään.

”Olet naurettava, Jean! Välillämme ei ole mitään.” Hän tokaisi kiihdyttäen askeliaan.

”Niinkö, se mitä näin kielii jostain muusta!”

Sebastian ei vaivaantunut edes vastaamaan. Hän heilautti kättään pysäyttääkseen lähestyvän taksin. ”Sinun on parempi mennä kotiisi Jean, en jaksa nyt riidellä.” Hän sanoi ja avasi pysähtyneen auton oven.

”Sebastian!” Jean huudahti, mutta nuorempi mies sulki tylysti oven perässään eikä Jean voinut muuta kuin katsoa vierestä sen ajavan loitommaksi.

He olivat seurustelleet vuoden verran ja alun päivät olivat olleet huumaavia ja täynnä intohimoa. Jean oli ensimmäistä kertaa elämässään rakastunut, tuntenut sellaista onnea jollaista ei ollut kokenut aiemmin. Sebastian oli häntä muutaman vuoden nuorempi, amerikkalainen, lahjakas musiikin opiskelija, joka hurmasi ihmiset ympärillään helposti. Jean oli tutustunut tähän melko pian muutettuaan New Yorkiin opintojensa perässä. He olivat tavanneet suositulla gay-clubilla, Sebastian oli lähestynyt häntä. Alkuun hurmioitunut hänen ranskalaisuudestaan, aksentistaan, kulttuurin tajustaan ja älykkyydestään. Mutta yhä useammin Sebastian alkoi valittaa hänen omistavasta asenteestaan, siitä kuinka Jean ”tukahdutti” hänet. Jean takertui, pelkäsi menettävänsä Sebastianin, hän ei osannut rakastaa muulla tavoin.

Sebastian oli ailahtelevainen, hyvinä päivinä hänen rakkautensa oli lämmintä ja sai olon tuntumaan kuin olisi ainut ihminen maailmassa jolla oli merkitystä. Nuorempi mies piti Jeania sujuvasti otteessaan, ne hyvät hetket ja huomionosoitukset saivat Jeanin pysymään lähellä jopa silloin kun hellyys katosi ja vaihtui kylmäksi. Huonoina päivinä Sebastian osasi olla jopa julma, sanat olivat kuin tikareita tai sanattomuus kuin jäätä joka vaivutti Jeanin epätoivoon. Viime aikoina, liian usein oli niitä päiviä kun Sebastian otti etäisyyttä ja se katse jolla tämä katsoi musiikinopettajaansa oli katse jolla hän oli aiemmin katsonut Jeania.

Tilanne kävi sietämättömäksi. Sebastian piti häntä roikkumassa, katkaisematta köyttä, antoi aina pieniä nykäisyjä kunnes muuttui jälleen etäiseksi. Ja nyt seurasi se etäisyyden aika, Sebastian vetosi kiireisiinsä ja Jean riutui kaipuunsa kanssa, rakkauden jolle ei saanut riittävää vastakaikua.

Jean alkoi seuraamaan Sebastiania, yritti pysyä huomaamattomana, haluten vain päästä selville siitä mitä tämä teki ja keitä hän tapasi. Ja sitten, kesäkuisena iltana Jean näki jotain mikä särki hänen sydämensä. Sebastian tapasi musiikinopettajansa, he kävivät yhdessä syömässä, kävelivät puistossa lähekkäin ja lopulta luullen piiloutuvansa muiden katseilta he poikkesivat polulta puiden varjoihin ja suutelivat.

Eikä Sebastian ollut sanonut Jeanille heidän suhteensa olevan ohi, piti häntä yhä varalla, odottamassa ja se tuntui pahalta. Jeanin rintaa kouraisi, pettymys tuntui karvaana kipuna ja muuttui aalloittain vihaksi, sekavaksi möykyksi jota oli vaikea hallita. Osa hänestä halusi rynnätä paikalle, raivota ja huutaa, toinen osa halusi paeta, piiloutua ja yrittää saada jotakin tolkkua asioihin, jotakin lohtua.

Sinä iltana Jean valitsi jälkimmäisen, hän halusi juoda, juoda niin paljon, että unohtaisi, että tunteet turtuisivat sillä ne olivat liian raskaita. Hän meni baariin, siihen samaan missä oli aikoinaan tavannut Sebastianin ja hän joi. Jean istui baaritiskin ääressä, viskiä lasissaan, polttaen vapisevin käsin tupakkaa samalla kun hänen mielialansa jatkoi aaltomaista liikettään antaen jokaisen drinkin myötä enemmän valtaa vihalle ja pahoille ajatuksille.

”Rankka ilta?” Miehen ääni kysyi hänen viereltään. Ja Jean katsoi hämillään tulijaan, joka hymyili ja istuutui hänen viereensä. Mies oli jonkin verran häntä vanhempi, siististi pukeutunut, tyylikäs. Hänellä oli tummaparransänki, joka oli siististi trimmattu, tummat silmät, todella tummat silmät. Jopa miehen kulmakarvat tuntuivat olevan täydellisen ojennuksessa ilman että olisivat kuitenkaan näyttäneet luonnottoman siisteiltä. Miehen kasvoissa oli jotakin, joka kiehtoi Jeania.
”Niinkin voisi sanoa”, Jean hymähti. Oli kaivamassa uutta tupakkaa, mutta huomasi niiden harmikseen loppuneen ja vieras mies hymyili ja kaivoi rintataskustaan tyylikkään rasian josta tarjosi hänelle.
”Kiitos”, Jean sai sanottu, katsoen miestä uteliaana. Mies katsahti kohti baarimikkoa, nosti samalla tyylikkyydellä kättään ja nyökkäsi. ”Viskiä minulle ja ystävälleni”, hän sanoi baarimikon tultua paikalle. ”Voit jättää pullon.”

Jean katsoi toista yhä hiljaisena, kuin lumoutuneena.
”Olet ranskalainen”, mies enemmänkin totesi kuin kysyi ja Jean nyökkäsi. ”Kauan olet asunut New Yorkissa? Vai oletko kenties vain käymässä?” Mies kysyi ja sytytti itselleenkin savukkeen.

”Opiskelen täällä, nyt toista vuotta.” Jean vastasi ja mies hymyili, ojensi kätensä.

”Richard, Ricky.” Hän esitteli itsensä Jeanin tartuttua hölmistyneenä hänen käteensä.

”Jean”, hän vastasi.

”Hauska tutustua Jean, mitä sinä opiskelet?”

”Talousalaa…”

”Tuleva pankkiiri kenties, tai ehkä kirjanpitäjä?” Mies virnisti. ”Et näytä siltä.”

”Luoja tietää mitä minusta tulee…” Jean huokaisi humaltuneena ja vastaus tuntui huvittavan toista miestä.

”Minkä ikäinen olet, Jean?”

”Olen 24.”

”Koko elämä vielä edessä.” Mies hymyili lähes lempeästi.

He juttelivat, kumosivat viskiä alas kurkustaan ja Jean huomasi avautuvansa miehelle poikaystävänsä petoksesta. Kenties, ilman hänen avautumistaan ilta olisi hänen kannaltaan päättynyt aivan toisella tavalla, kenties… sitä Jean joskus myöhemmin miettisi. Richard Stevens… Ricky, sen nimen mies oli hänelle antanut ja vasta myöhemmin Jean saisi tietää, että sukunimi oli ollut väärä ja yleensä, oli huono merkki niille joille mies antoi tekaistun sukunimensä. Jeanin vuodatus oli herättänyt miehessä kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat.

He päätyivät Jeanin asunnolle, hänen vuoteelleen ja harrastivat oraaliseksiä.  Siitä illasta alkoi myrkyllinen suhde, polku synkkyyteen jolta ei ollut paluuta. Ricky johdatteli hänet sinne, yhä syvemmälle, askel askeleelta. Jean oli helposti johdateltavissa mielentilassaan ja ilman niiden ystävien tukea jotka olivat jääneet Pariisiin. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli olleet rikkonaista aikaa, taistelua ja kärsimystä, väkivaltaa. Hän oli kuitenkin selvinnyt, mutta hänen mielensä oli heikko ja otti vastoinkäymiset ja hylkäämisen raskaasti. Hän etsi aina hyväksyntää, etsi rakkautta, etsi paikkaansa. Ricky oli häntä voimakkaampi ja hetken se mitä mies tarjosi, kiehtoi Jeania.

Se ei ollut rakkaussuhde, kaukana siitä. He pitivät ”hauskaa” yhdessä, niin Ricky sitä kuvaili. He joivat yhdessä, Ricky esitteli hänelle huumeet ja sitten mukaan tuli niitä onnettomia nuorukaisia… Osa oli prostituoituja, heille sai tehdä mitä huvitti kun vain maksoi; Ricky sanoi ja sai Jeanin uskomaan siihen. Siitä oli vain lyhyt matka seksinnälkäisten nuorukaisten mukaan houkuttelemiseen klubeilta; he saivat mitä tilasivat ja se mitä he Rickyn mukaan tilasivat oli väkivaltaa ja kipua, siihen turtui ja se valta imi mukanaan. Harva niistä jotka lähtivät heidän mukaansa oikeasti tiesivät mihin itsensä asettivat. Häpäistynä ja kivuissaan nämä nuorukaiset lähtivät yön päätteiksi koteihinsa. ”Eivät he kerro.” Ricky sanoi ja se oli totta, yhdestäkään ei koskaan jälkeenpäin kuulunut sanaakaan.

Kesän lopussa Sebastian suostui tapaamaan hänet, heidän välinsä olivat jo muuttuneet etäisiksi. He eivät olleet ”oikeita” toisilleen; Sebastian sanoi. He istuivat kahvilassa, syrjäisessä pöydässä, Sebastian oli valinnut paikan, kai koki julkisen tapaamispaikan olevan turvallisin tiedostaen, että Jean saattoi joskus olla äkkipikainen. Kun Jean kysyi tapailiko Sebastian jotakin toista nuorempi mies valehteli ja sanoi ettei siitä ollut kyse. Hän halusi omaa aikaa, olla yksin ja miettiä asioita. Vaikka Jean oli tiennyt heidän suhteensa olevan jo ohi ennen kuin Sebastian suostui sen lopullisen eron tekemään, silti, häntä raivostutti Sebastianin valehtelu.

Sebastian tapaili musiikinopettajaansa, se oli selvää, Jean oli nähnyt heidät yhdessä jo useammin. Oli nähnyt miehen Sebastianin asuinrakennuksen liepeillä myöhäisinä tunteina ja nähnyt hänen menevän sisään. Jean oli katkera, raivoissaan ja katkera ja hän vuodatti turhautumistaan Rickylle, otti vastaan tämän synkät keinot purkaa pahaa oloaan. Selvinä hetkinä oli vaikea tunnistaa sitä mikä hänestä oli tullut.

Ja sitten kaikki se otti entistä synkemmän suunnan, sellaisen josta ei ollut paluuta, sellaisen joka tulisi aina kalvamaan hänen ajatuksiaan. ”Minulla on sinulle yllätys”, Ricky kertoi eräänä syksyisenä iltana.

”Pidänkö siitä?” Jean oli kysynyt miltei epäillen ja mies oli nauranut.

”Sinä rakastat sitä.” Ricky oli vakuuttanut suostumatta kertomaan enempää yksityiskohtia. Jean oli noussut Rickyn autoon ja he ajoivat kaupungin ulkopuolelle, syrjäiselle seudulle, kunnes pysäköivät pimenneen polun päässä olevalle mökille. Ricky oli jo autossa tarjonnut hänelle jotakin jonka tarkoitus oli helpottaa hänen oloaan ja Jean oli ottanut lääkkeen vastaan ajattelematta sen enempää, huuhdellut sen alas alkoholilla. Kun vaikutus alkoi, oli olo sumea ja epätodellinen, kiihtynyt jollakin tapaa ja Ricky osasi ruokkia sitä oloa haluamaansa suuntaan.

He tulivat sisälle, Ricky oli pyytänyt häntä sulkemaan silmänsä ja kun hän lopulta sai avata ne, Jean näki hämmästyksekseen Sebastianin, joka oli kahlittuna huoneen keskellä olevalle sängylle, silmät sidottuina, alasti. ”Yllätys! Lahjani sinulle”, Ricky virnisti.

Jean katsoi hämillään entistä rakastettuaan jonka koko olemus kieli kauhusta tapahtuvaa kohtaan. Se ei tuntunut täysin todelliselta. ”Nyt voit kostaa hänelle, kosta tuolle huoralle, anna hänelle se minkä hän ansaitsee…” Ricky puheli ja kannusti Jeania hirveyksiin joille hänen sumuinen mielensä oli altis.

Jean tuli lähemmäksi vuodetta, Sebastian alkoi riuhtomaan itseään avuttomasti kun tunsi kosketuksen ihollaan. Nuorukainen itki ja vaikersi, rukoili pääsevänsä vapauteen ja järkyttyi entistä kovemmin Rickyn irrottaessa siteen tämän silmiltä paljastaen toisen hyökkääjän olevan Jean. He molemmat raiskasivat hänet ja sillä hetkellä Jean tunsi kuin olisi ollut täysin toinen ihminen, eivätkä ne rukoilut tai valitukset auttaneet, ne kiihdyttivät häntä entisestään; Sebastian ansaitsi sen, Sebastian oli pettänyt hänet.
”Jean… miksi?… Miksi?” Kysymys kaikui hänen korvissaan, nyyhkytys vaimeni loppua kohden. Valkoiset lakanat olivat veren tahrimat, Sebastian hengitti raskaasti. Jean tunsi yhä kulkevansa sumussa, mutta se oli erilaista kuin alussa ja jonkinlainen ymmärrys siitä mitä hän oli tehnyt alkoi ottaa valtaa.

”En kerro kellekään…” Värisevä ääni koitti vakuutella. ”Haluan vain kotiin… olkaa kilttejä… haluan vain kotiin… en kerro….Minä lupaan!” Jean kuuli Sebastianin äänen ja katsoi kohti Rickyä, joka seisoi sängyn vierellä. Miehellä oli veitsi kädessään, kasvoilla sadistinen, julma hymy joka nautti täysin tilanteesta.

”Sanot niin… Mutten usko sinua.” Ricky sanoi. Jean katsoi jonkinasteisessa lamaantuneessa järkytyksessä kuinka Ricky tarrasi Sebastianin hiuksista, taivutti pään taakse ja viilsi kurkun auki. Se tapahtui hetkessä, veri pulppusi avoimesta haavasta lakanoille, nuorukaisen ruumis nytkähteli, kuului korahdus. Huone tuntui pyörivän Jeanin silmissä eikä hän pystynyt toimimaan ja kaiken keskellä Ricky pysyi rauhallisena, pyyhki veitsen terän ilmeettömänä  valkoiseen kankaaseen kunnes katsoi häneen ja hymyili. ”Hän olisi kertonut.”

Jean tiesi pudonneensa pohjalle, hän alkoi voida pahoin, näki tilanteen jossa hänet pidätettäisiin ja silti oli vaikea uskoa, että kaikki edeltävä oli juuri tapahtunut, että Sebastian oli oikeasti kuollut. ”Älä huolehdi ruumiista, minä hävitän sen. Sinulla on alibi hänen katoamisillalleen. Et puhu tästä kellekään ja kiellä kaikki jos joku epäilee sinua.”

Mikään ei enää ollut samoin. Muistikuvat illasta valvottivat Jeania öisin, saivat hänet voimaan pahoin ja hän turvautui pulloon. Hän ei enää halunnut kulkea sitä polkua ja hänen onnekseen Ricky tuntui menettäneen kiinnostuksensa leikkiin hänen kanssaan. Salaisuus oli kuitenkin heidän yhteinen ja se painoi raskaana Jeanin harteilla. Sebastian ilmoitettiin kadonneeksi, muutamaa viikkoa myöhemmin Martin, Sebastian musiikinopettaja ja rakastaja ilmestyi hänen oven taakseen. Epätoivoinen mies etsi vastauksia, esitti syytöksiä ja jotenkin Jeanin onnistui pysyä neutraalina. Poliisit olivat kuulustelleet Jeania myös ja hän myönsi olleensa suhteessa Sebastianin kanssa mutta suhde oli hiipunut ajan kanssa eivätkä he olleet useaan kuukauteen tekemisissä.

Ruumista ei löytynyt, Sebastiania ei löytynyt, todisteita rikoksesta ei voitu saada kasaan ja juttu painui selvittämättömien tapausten pinoon. Se kalvoi kuitenkin Jeanin mieltä niin pahoin, että lopulta hän tunsi että ainut vaihtoehto oli palata Pariisiin, saattaa opiskelut loppuun siellä ja unohtaa. Jean teki niin, alkoholi pysyi hänen elämässään lääkkeenä niissä hetkissä kun unohtaminen oli vaikeaa. Kipu ja kuvotus vaihtui hiljalleen, muuttui vihaksi sitä ihmistä kohtaan joka oli ajanut hänet siihen. Seitsemän vuotta myöhemmin Jean palasi New Yorkiin lyhyen työkomennuksen vuoksi. Jokin osa hänestä halusi ymmärtää, jokin osa hänestä halusi löytää synninpäästön teoilleen. Jean selvitti Rickyn sen hetkisen olinpaikan ja hänelle selvisi minkälaista uutta näytelmää mies piti yllä. 

Jean tarkkaili, Ricky haki kenties aina uusia jännityksiä… Michael oli hänen tuorein lelunsa. Poika oli nuori, kaunis ja onneton… Jeanin suunnitelma ei ollut selvä alusta asti, se muotoutui hiljalleen ja selkiintyi jokaisella kerralla kun tapasi Michaelin. Pojan suloisuus hurmasi hänet, tietynlainen viattomuus joka oli säilynyt kaikista Rickyn teoista huolimatta. Pojassa ei ollut arpia, mitä olisi voinut odottaa, toisaalta se kieli ehkä siitä kuinka arvokas tämä oli Rickylle. Leikki oli erilainen kuin aiemmat, mutta aivan yhtä julma ellei julmempi, kärsimyksen tapa oli vain toinen.

 Hän olisi Michaelin pelastaja ja Michael hänen omansa, keino jolla hän saisi puhdistettua sielunsa, puhdistettua itsensä pahasta, Sebastianin muistosta. Jonkin aikaa se näytti toimivan. Jean uskotteli itselleen olevansa hyvä, toimivansa oikein, mutta hän kiintyi Michaeliin vaarallisen paljon ja halusi pitää hänet itsellään. Hän odotti kiitollisuutta, odotti sen lääkitsevän vanhoja haavoja. Hän halusi tuntea itsensä ylimykseksi. Hän vei Rickyn lelun, varmana siitä, että jos hän ei pelastaisi poikaa, kukaan muukaan ei sitä tekisi ja ennen pitkää Michael olisi kokenut Sebastian kohtalon Rickyn käsistä. Ennen pitkää Michaelista olisi tullut liian vanha Rickyn makuun, liian hankala. Leikki olisi käynyt tylsäksi

Mutta nyt Michael oli lähtenyt, hänen parantava voimansa oli lähtenyt, puhdistamatta tarpeeksi, antamatta tarpeeksi. Michael oli jättänyt hänet niiden pahojen ja synkkien ajatusten keskelle, taistelemaan menneitä demoneja vastaan ainoan lääkkeen voimin jonka Jean tiesi; alkoholi. Samalla se lääke oli se joka toi vain hetkellisen avun kunnes pahensi ongelmaa. Millään ei ollut väliä. Kukaan ei tiennyt ja niinpä kellekään ei voinut puhua. Edes Patrick ei tiennyt mitä kaikkea hän oli tehnyt, Ericistä puhumattakaan. Jean oli yksin, lopulta aina vain yksin. Kosto olisi väistämätön, jos Ricky saisi tietää, Jean oli vienyt hänen suosikki lelunsa liian aikaisin. Ja mitä onnettomammaksi Jean kävi Michaelin lähdön jälkeen sitä välitinpitämättömämmäksi hän kävi oman kohtalonsa ja Michaelin kohtalon suhteen. Tavallaan, ehkä siinä oli jotakin runollistakin; kokea Rickyn kosto yhdessä Michaelin rinnalla, kuolla hänen kanssaan. Se oli vaihtoehto, he olisivat yhdessä.




         Julkaistu 27.7.2015

            My Secret Shore© KOLGRIM

34.luku

Guestbook

My Secret Shore HOME